Chapter 2
ALEXAS. Terve, Egyptin hallitsija!
CLEOPATRA Kovin olet Antoniost' erilainen. Hänen luotaan Sa toki tulet, ja se tenholiuos Sun kiillollaan on kullannut. -- Kuin voipi Mun uljas Antonioni?
ALEXAS. Kuningatar, Hän viime työkseen painoi viimeisimmän Monista suuteloista tähän helmeen. -- Sanansa juuttui sydämmeeni.
CLEOPATRA. Sieltä Mun korvani ne nyhtää.
ALEXAS. Näin hän käski Mun sanoa: »Egyptin mahdikolle Lähettää uskollinen roomalainen Tään simpsun kalleuden, ja halpaa lahjaa Korottaakseen, hän aikoo valtikoilla Sirottaa hänen ylväst' istuintaan; Kaikk' itämaa, niin sano, valtiaanaan Kumartava on häntä». Päätään nyökkäs Ja tyynnä nousi hurjan ratsun selkään. Jok' irjuin hirnui, että suussan' aivan Mykistyi puhe.
CLEOPATRA. Iloinenko oli Vai suruinenko?
ALEXAS. Niinkuin vuoden aika On lämpimän ja kylmän taittehessa: Ei iloinen, ei suruinen.
CLEOPATRA. Se vasta Tasainen mieli! Näetkös, Charmiana, Näetkös: siinä mies! Ei suruinen. Näin valostaakseen niitä, jotka hältä Katseensa lainaavat; ei iloinenkaan. Näin osoittaen, ett' Egyptin riemuss' Elelee muistoineen; vain sillä välin! Ihana seos! -- Ilo taikka suru -- Kummankin liiallisuus sopii sulle, Jos kellekään. -- Lähettiäni näitkö?
ALEXAS. Näin niitä pariin kymmeneen. Mut miksi Niin monta, rouva?
CLEOPATRA. Kerjääjänä kuolee Sen päivän saalas, jolloin ei Antonius Saa sanaa multa. -- Kirjoittimeni! -- Alexas, tervetullut! -- Charmiana, Näin rakas minullenko Caesar koskaan?
CHARMIANA. Se jalo Caesar!
CLEOPATRA. Tukehtukoon henkes, Jos toiste kuulen moisen huudahduksen! Jalo Antonius! sano.
CHARMIANA. Ylväs Caesar!
CLEOPATRA. Kautt' Isiksen! Lyön, että hampaas vertyy, Jos tätä miesten miestä Caesariin Sa vielä vertaat.
CHARMIANA. Teidän luvallanne Vain teitä säistin.
CLEOPATRA. Kevätaikaan, milloin Älyni taimell' oli. -- Kylmä sydän, Jok' ajattelet niin kuin minä silloin! -- No, tänne mustetta ja paperia! Hän joka päivä terveiset on saapa, Vaikk' asukkaist' Egypti tyhjentyisi.
(Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Messina. Huone Pompejon asunnossa. (Pompejus, Menecrates ja Menas tulevat.)
POMPEJUS. Jos hurskaat ovat jumalat, min työssä He hurskait' auttakoot.
MENECRATES. Pompejus hyvä; Vaikk' aikailevat, eivät siltä kiellä.
POMPEJUS. Mit' anomme, se halpenee sill' aikaa, Kun heiltä ryömien sit' anelemme.
MENECRATES. Sokeudest' anelemme usein tyhmää; Sen silloin meiltä kieltää viisaat vallat; Näin voitoks on, jos rukoust' ei kuulla.
POMPEJUS. Sen täytyy onnistaa! Mua kansa lempii. Meri mun on, valtani kuin ehta kasvaa, Toivossa näen jo täyttyvän sen kehän. Antonius Egyptissä juo ja mässää. Ei ulkosotia käy enää; Caesar Sydänunia menettää ja kultaa voittaa; Lepidus mairittuna näitä mairii, Ei lemmi kumpaakaan, ja kukaan hänest' Ei liioin huoli.
MENECRATES. Lepidus ja Caesar Upeat joukkonsa jo sotaan vievät.
POMPEJUS. Valetta! Ken sen sanoo?
MENECRATES. Silvius.
POMPEJUS. Hourii. Ma tiedän, että Roomass' Antoniota He vartovat. Mut kaiken lemmen hurma Nyt mehtäköön sun kuihtunehet huules, Hauras Cleopatra! Sulohon tenho Ja näihin irstaus liittyköön! Tuon rentun Kemujen huuma nielköön, aivot hältä Sumentain! Epikuurolaiset kokit Lakea muikein liemin kiillotelkoot, Ett' ahmien ja maaten kunniansa Hän hautaa Lethen yöhön! (Varrius tulee.) Varrius! Mitä?
VARRIUS. Mit' ilmoitan, on varmaa: joka hetki Antoniota Roomaan varrotaan. Pitemmällekin ennättänyt oisi Egyptin jätettyään.
POMPEJUS. Mieluump' oisi Turhempi tieto. -- Menas, enpä luullut Tuon lemmenahman pukeuvan rautaan Näin turhan kinan vuoksi. Soturina Hän suurempi on noita kahta. Nouskoon Siis meissä uskallus, kun melullamme Tuon kylläymättömänkin riistää voimme Egyptin lesken syleilystä.
MENECRATES. Tuskin Antonion kanssa sovuss' yhtyy Caesar. Tuon vaimo-vainaa hänt' on loukannut Ja veli käynyt sotaa häntä vastaan, Vaikk' ei lie syy Antonion.
POMPEJUS. Ei tiedä. Vähempi viha suurempaansa väistää. Jos emme nousisi nyt heitä vastaan, Niin joutuisivat kiistaan keskenään; Syyt' yltäkyllin miekanmittaan heillä On kullakin. Vaan tokko pelko meistä Rikonnan kiinni sitkustaa ja umpeen Tuon rikkariidan sitoo, sit' en tiedä. Jumalten olkoon tahto! Elämämme On siinä, miten miekkaa häilytämme. Tule, Menas.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Rooma. Huone Lepidon asunnossa. (Enobarbus ja Lepidus tulevat.)
LEPIDUS. Enobarbus hyvä, jalon tekisit Ja kunnon työn, jos kehoittaisit herraas Sävyisään haasteloon.
ENOBARBUS. Hän haastaa niinkuin Tapansa on. Jos Caesar häntä härnää, Pään yli katsokoon Antonius häntä Ja pauhatkoon kuin Mars. Antonion parta Jos mulla ois, Zeus olkoon, eipä sitä Tänäpä leikattais!
LEPIDUS. Nyt yksityiseen Ei kinastukseen aikaa.
ENOBARBUS. Joka aika Sopiva omille on siittämilleen.
LEPIDUS. Suurempaa tulee pienen väistää.
ENOBARBUS. Eikä, Jos pieni tulee ensin.
LEPIDUS. Intos nousee; Mut, pyydän, tuhkaa älä söyri. Tuossa Jalo Antonius.
(Antonius ja Ventidius tulevat.)
ENOBARBUS. Ja tuossa Caesar.
(Caesar, Maecenas ja Agrippa tulevat.)
ANTONIUS. Siis Parthiaan, jos sovinto nyt syntyy; Ventidius, kuule!
CAESAR. Maecenas, en tiedä; Kysy Agrippalta.
LEPIDUS. Jalot ystävät, Suur' asia meit' yhdisti; nyt turha Meit' älköön erottako. Epäkohdat Sovussa ilmi tuotakoon. Jos ääntä Pidämme tyhjästä, niin haavan lääke On kuolemaksi. Jalot liittoveljet, Vakaasti sitä pyydän: kosketelkaa Kipeimpiin kohtiin mitä lievimmästi! Pois viha, kiukku!
ANTONIUS. Hyvin puhuttu! Vastakkain vaikka käytäis asevoimin, Tekisin näin ma.
CAESAR. Tervetullut!
ANTONIUS. Kiitos!
CAESAR. Istukaa!
ANTONIUS. Tehkää hyvin, herra!
CAESAR. No, siis --
ANTONIUS. Te käännätte, ma huomaan, pahimmaksi, Mik' ei sit' ole, ja, vaikk' olisikin, Ei teitä koske.
CAESAR. Naurettava oisin. Jos tyhjän joutavasta loukkaantuisin. Etenkin teihin; enin naurettava, Jos halpaa teistä lausunut ma oisin, Nimenne lausuminen kun ei lainkaan Mua koskenut.
ANTONIUS. Mut mitä teitä koski Egyptiss' oloni?
CAESAR. Sen verran kuin Mun tääll' oloni teitä Egyptissä. Mut jos mua vastaan siellä vehkeilitte, Egyptiss' olonne mua kenties koskee.
ANTONIUS. Vehkeilin? Kuinka? Mitä tarkoitatte?
CAESAR. Suvaitkaa muistaa, mitä täällä mulle On tehty. Veljenne ja puolisonne Mua vastaan sotaan nousivat, ja teitä Se sota koski, te sen tunnussana.
ANTONIUS. Petytte. Veljeni ei ole koskaan Viitannut minuun. Olen kuulustellut; Taholta varmalt' ovat tietoni, Omilta ystäviltänne. Hän eikö Samassa mua loukannut kuin teitä Ja sotaan käynyt vastoin tahtoani, Mun, teidän liittolaisen? Kirjeeni Sen näyttävät. Tikusta riidan teette Paremman puutteessa, kun moiseen turhaan Noin iskette.
CAESAR. Kehuksi itsellenne Näin älyäni halvennatte; te vain Haette verukkeita.
ANTONIUS. Enkä, enkä! Käsittää voinette, siit' olen varma, Kuin mahdoton on aatos, että minä, Osakas asiassa, jota vastaan Hän taisteli, voin lempein silmin nähdä, Ett' omaa rauhaani hän sodall' uhkas. Ja mitä tulee vaimooni, niin soisin, Ett' olis teillä yhtä tuima eukko. Maailmaa teill' on kolmannes, mut sitä On suistaa helpompi kuin moista naista.
ENOBARBUS. Jospa olisi kaikilla meillä sellaiset eukot, niin että miehet saisivat käydä sotaa naisten kanssa!
ANTONIUS. Tuon hillittömän vehkeet, tuiman luonteen Ja viekkaan valtataidon kutomat, -- Surulla tunnustan sen -- teitä paljon On vaivanneet; mut sit' en auttaa voinut, Se myöntäkää.
CAESAR. Ma teille kirjoitin, Kun Egyptissä mässäsitte; te Panitte syrjään kirjeeni ja ivall' Ajoitte luotanne mun airueni.
ANTONIUS. Hän sisään tunki luvatta. Vast'ikään Kolm' oli kuningasta vierainani, Enk' ollut sama, mikä aamull' olin, Sen itse hälle huomenissa sanoin; Se anteeks-pyynnön veroista jo oli. Tuo mies on tyhjän turha riidassanne; jos ottelemme, pois hän laskust' olkoon.
CAESAR. Valanne söitte; moisest' ette koskaan Voi mua syyttää.
LEPIDUS. Caesar, tyyntykää!
ANTONIUS. Ei, Lepidus! Ei, puhukoon hän vain. Se lupaus pysyy, jonka nyt hän mainii Ja rikkoneen mun luulee. No niin, Caesar: Valani söin --
CAESAR. Niin, lupasitte mulle Aseellist' apua, kun sitä vaadin. Sen kielsitte.
ANTONIUS. Pikemmin laimin löin, Kun myrkylliset hetken nautteet multa Tajunnan veivät. Minkä verran saatan, Osoitan katumusta, kunhan suoruus Ei vain tee vaivaiseksi suuruuttani Ja tehottomaks valtaani. Niin, Fulvia, Mua Egyptistä houkutellakseen, Viritti täällä sodan, josta minä, Sen tietämätön syy, nyt anteeks pyydän, Mikäli arvo nöyrtymistä sallii.
LEPIDUS. Ylevä sana!
MAECENAS. Suvaitkaahan jättää Nuo kanteet ainaiset; ne unhottuisi, Jos muistaisitte uhkaavata vaaraa. Mi sovintoon nyt vaatii.
LEPIDUS. Oiva sana!
ENOBARBUS. Taikka, sopisihan teidän hetkeksi lainata ystävyytenne toisillenne; voittehan sen sitten peruuttaa, kun ette enää kuule hiiskaustakaan Pompejosta. Aikaa sitä teillä on kinastamiseen silloin, kun ei ole muuta tekemistä.
ANTONIUS. Sin' olet pelkkä soturi; siis vaiti!
ENOBARBUS. Niin, totuuden pitää vaieta, olinhan sen aivan unohtaa.
ANTONIUS. Puheillasi vain loukkaat; vaiti siis!
ENOBARBUS. Niin oikein, vaikenen kuin kivi.
CAESAR. Tuon puheen min' en moiti sisällystä, Vaan tapaa. Mahdotontahan on meidän Pysyä sovussa, niin meill' on luonteet Ja toimet erilaiset. Vaan jos siteen, Meit' yhdistävän, tietäisin, niin totta Maailman hakisin ma päästä päähän.
AGRIPPA. Suvaitkaa, Caesar, --
CAESAR. Puhu, Agrippa!
AGRIPPA. Sinulla sisar äidin puolelt' on, Tuo ihana Octavia. Antonius Nyt leskimies on.
CAESAR. Malta, Agrippa; Cleopatra jos kuulis tuon, sua syystä Hopusta soimaisi.
ANTONIUS. En ole nainut, Agrippan jatkaa sallikaatte, Caesar.
AGRIPPA. Jott' ikiystävyys teit' yhdistäisi Ja höltymätön veljesside sopuun Sydämmet liittäis, ottakoon Antonius Octavian vaimoksensa, jonka kauneus Hänelle mieheks vaatii miesten parhaan Ja jonka sulous ja hyve voittaa Kehutkin kaikki. Tämän liiton kautta Pien' äkä, joka nyt niin suureks näyttää, Ja vaara suuri, joka nyt meit' uhkaa, Raukeevat tyhjiin; taruksi jää totuus, Kun puoli taruakin nyt on totta. Kumpaakin lempien, hän teissä lemmen Vain lujentaa ja kansan lemmen teihin. Anteeksi puheeni, se velvoituksen On kypsä harkinta, ei hetken oikku.
ANTONIUS. Tahtooko Caesar puhua?
CAESAR. Ei ennen Kuin kuulee, mit' Antonius sanottuhun Sanoopi.
ANTONIUS. Mikä valta Agrippalla, Jos sanon: »olkoon menneeksi, Agrippa!» Toteuttaa tämä?
CAESAR. Valta Caesarin, Ja tämän valta Octavian yli.
ANTONIUS. En esteit' uneksikaan hankkehelle, Joll' on näin kaunis muoto. -- Kätes anna: Tät' armotyötä edistä! Täst' alkain Ohjatkoon veljesmieli liittoamme Ja suurta yhteistointa!
CAESAR. Tuohon käteen! Sisaren sulle annan, jota lemmin Niin kuni koskaan veli. Eläköön hän, Maat yhdistäin ja sydämmet! Tää liitto Ikänä älköön lauetko!
LEPIDUS. Niin, aamen!
ANTONIUS. En aikonut Pompejoa sodittaa; Hän hiljan mulle suurt' on ystävyyttä Osoittanut; mun tulee häntä kiittää, Jott' ei saa soimaa maineeni; mut sitten Vaadimme häntä taistoon.
LEPIDUS. Aika rientää; Nyt meidän tulee etsiä Pompejus; Hän muuten meidät etsii.
ANTONIUS. Missä on hän?
CAESAR. Misenon niemessä.
ANTONIUS. Maavoima hällä Lie suurikin?
CAESAR. Suur' on ja kasvaa yhä; Mut merell' on hän yksin valtias.
ANTONIUS. Niin sanotaan. Jos kohtaisin jo hänet! Kiirettä siis! Mut aseet ylle vasta, Kun toteutettu äskeinen on puhe.
CAESAR. Mielisti. Sisartani näkemään Teit' oiti pyydän.
ANTONIUS. Teitä, Lepidus, Seuraamme toivon.
LEPIDUS. Arvoisa Antonius, Ei sairauskaan pidättää mua voisi.
(Torventoitauksia. Caesar, Antonius ja Lepidus menevät.)
MAECENAS. Terve tuloa Egyptistä, herraseni!
ENOBARBUS. Caesarin sydämmen puolikas, arvoisa Maecenas. -- Kunnian-arvoinen ystäväni, Agrippa!
AGRIPPA. Kelpo Enobarbus!
MAECENAS. Meillä on syytä iloita, että kaikki on niin hyvin selviytynyt. Te voitte hyvin Egyptissä?
ENOBARBUS. Kyllä. Nukuimme niin, että päivä tuli hämilleen, ja joimme niin, että yöstä tuli päivä.
MAECENAS. Kahdeksan kokonaisen villisian paistia suurukseksi kahdelletoista hengelle ainoastaan, onko se totta?
ENOBARBUS. Se oli vain niinkuin kärpänen härkäsen suhteen; oli meillä siellä paljoa hirvittävämpiäkin laitoksia, joita kyllä kelpasi katsella.
MAECENAS. Se lie koko hurmoja se nainen, jos hän vastaa mainettaan.
ENOBARBUS. Heti ensi näkemällä hän anasti Marcus Antonion sydämmen; se oli Cydnus-virralla.
MAECENAS. Niin, siellähän se ilme nähtiin, jos ei ole kertojani omiaan pannut.
ENOBARBUS. No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän, Se niinkuin kimmeltävä valtaistuin Vesillä liekkii; keula pelkkää kultaa; Purppuraa purjeet, joiden sulotuoksu Tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset Säveltä huilun säistävät, ja kiirein Vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä Lumoisi loiske. Häneen itseen nähden Jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä Teltassa kullan-kirjaillussa viruu, Himentäin Venuksenkin, jossa voittaa Kuvailu luonnon; kahden puolen sievät, Cupidomaiset, kuoppaposki-pojat, Kädessä kirjoviuhkat, joiden leyhkä Sasua somaa jäähdyttäissään näyttää Vain tulistavan, turhaa tehden työtä.
AGRIPPA. Miekkoinen Antonius!
ENOBARBUS. Hovinaiset, Kuin aallottaret, häntä ympäröivät Ja silmää noutavat ja viehättävän Tekevät kumarruksen; peränpidoss' On merenneito; silkkiköysi paisuu Puristuksesta käden kukkahienon Ja toimessansa liukkaan. Aluksesta Hajoilee kumma, näkymätön lemu Läheiseen rantaan. Häntä ihailemaan Väkensä purkaa kaupunki; Antonius Valt'istuimellaan torill' yksin istuu, Viheltäin ilmaan, jok' ois sekin mennyt, Jos estänyt ei oisi tyhjän kammo, Cleopatraa katsomaan ja loven luontoon Näin jättänyt.
AGRIPPA. Oi, ihmeellinen nainen!
ENOBARBUS. Kun maihin laski hän, niin iltaiselle Hänt' Antonius pyysi; hänpä vastas: Parempi tämän tulla hälle vieraaks. Ja kutsun laittoi. Kohtelias Antonius, Jolt' ikänä ei kieltoa saa nainen, Viidesti siisti partansa ja läksi Ja sydämmellänsä sai kestit maksaa, Vaikk' yksin silmä nautti.
AGRIPPA. Velhonainen! Levolle sai hän Caesarinkin miekan; Mies kynti, nainen niitti.
ENOBARBUS. Kerran hyppäs Askelta pari julkikadulla; Kun hengästyi, niin läähötti ja haastoi Niin, että kauniiks epäkauniin käänsi Ja hengettömänäkin voimaa henki.
MAECENAS. Nyt Antonion täytyy hänet jättää.
ENOBARBUS. Ei koskaan! Sit' ei tee hän! Tuot' ei naista Voi ikä kuihduttaa, ei tottumuskaan Vähennä hänen sulojensa voimaa. Muut naiset halun tyydyttäissään tympää, Tää ravitessaan synnyttää vain nälkää; Niin paheen jalostaa, ett' irstailunsa Pyhiltä papeilta saa siunauksen.
MAECENAS. Jos viehättää voi siveys, somuus, äly Antonion sydäntä, niin onnen osa On Octavia hälle.
AGRIPPA. Lähtekäämme. -- Enobarbus hyvä, vieraakseni jääkää Tääll'olo-ajaksenne.
ENOBARBUS. Nöyrin kiitos!
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Seutu sama. Huone Caesarin asunnossa. (Caesar ja Antonius ja näiden välissä Octavia tulevat seuralaisineen.)
ANTONIUS. Maailma ja mun suuret tehtäväni Poveltas joskus riistää mun.
OCTAVIA. Sill'aikaa Rukoilen polvillani jumalia Sun puolestasi.
ANTONIUS. Hyvää yötä, Caesar! -- Octavia, mailman huudoist' älä päätä Mun virheitäni; hairahtunut olen, Mut vasta käypi kaavan mukaan kaikki. Hyv' yötä, armahani!
OCTAVIA. Hyvää yötä!
CAESAR. Hyvää yötä!
(Caesar ja Octavia poistuvat.) (Tietäjä tulee.)
ANTONIUS. No, ystävä, Egyptiin halajat?
TIETÄJÄ. Oi, ett'en olis minä sieltä tullut Ja tekään sinne koskaan mennyt!
ANTONIUS. Syysi?
TIETÄJÄ. Näyssä näen sen, kielell' ei se asu. Mut kuitenkin Egyptiin palatkaa!
ANTONIUS. Mies, kenen onni ylemmäksi nousee, Caesarin vaiko minun?
TIETÄJÄ. Caesarin. Siis hänen luotaan, oi Antonius, poistu! Sun haltijasi, suojelijahenkes On ylväs, jalo, reipas, verraton, Mut sit' ei Caesarin; kun hän on läsnä, Masentuu haltijas ja pelkoon vaihtuu. Siis väljä tila välillenne!
ANTONIUS. Siit' ei Sen enempää.
TIETÄJÄ. Ei muille kuin vain sulle, Eik' enää sullekaan. Jos hänen kanssaan Sa seikkaan ryhdyt, niin sa varmaan hukkaat; Hän perityllä onnellaan sun voittaa, Jos kuink' ois ahtaalla; sun loistos sammuu Sen säteissä; siis, vielä kerran: henkes Sua pelkää ohjata, kun hän on läsnä, Mut nousee, kun hän poiss' on.
ANTONIUS. Mene! Käske Ventidius tänne; -- (Tietäjä menee.) Parthiaan hän menköön. -- Niin, se on totta, olkoon sitten juonta Tai sattumaa: hänt' itse noppa puoltaa; Paremman taitoni hän onnellansa Pelissä lyö; hänt' aina arpa suosii; Mun kukostani hänen viepi voiton, Vaikk' olis kaupan kaikki tyhjää vastaan, Ja peltopyyni aina alle joutuu. Egyptiin halaan: vaikka rauhakseni Rakensin tämän avion, niin asuu Idässä iloni. (Ventidius tulee.) Ventidius, tule! Sun Parthiaan on lähtö; valtuutesi Jo valmis on; nyt tule noutamaan se.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Seutu sama. Katu. (Lepidus, Maecenas ja Agrippa tulevat.)
LEPIDUS. Jo kyllin vaivaa näitte; jouduttakaa Nyt päälliköitä vain.
AGRIPPA. Antonius ensin Octaviaa suuteleepi; sitten tullaan.
LEPIDUS. Hyvästi siksi, kunnes somistavan Näen sotisovan yllänne.
MAECENAS. Me ollaan, Jos oikein tunnen seudun, ennen teitä Misenossa.
LEPIDUS. Lyhempi teill' on tie; Mun täytyy tehdä kierros; kaksi päivää Te siten voitatte.
MAECENAS ja AGRIPPA. Hupaista matkaa!
LEPIDUS. Hyvästi!
(Poistuvat.)
Viides kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)
CLEOPATRA. Soittoa! Soitto surumieli-ruokaa On meille lemmekkäille.
KAIKKI. Soittoa!
(Mardianus tulee.)
CLEOPATRA. Ei! Biljardia! Tule, Charmiana!
CHARMIANA. Kipeä mull' on käsi; pelatkaa Mardianon kanssa.
CLEOPATRA. Nainen yhtä hyvin Peliss' on kuohilaan kun naisen kanssa. -- No, peliin käytkö kanssani, Mardianus?
MARDIANUS. Parasta koitan, armollinen rouva.
CLEOPATRA. Pelurin puoltona on hyvä tahto, Vaikk' onkin kyky huono. -- Ei, ei kelpaa! -- Miss' onkeni? Nyt virran rantaan! Siellä Etäisen soiton soidess' eksytän Ma kalaa kultaeväistä; se koukkuun Käy niljanielustaan; sen vedän maalle, Ja aina silloin Antoniota muistan Ja sanon: »Haa, jo sain sun!»
CHARMIANA. Hupaista, Kun veikall' ongitte, ja sukeltaja Antonion koukkuun pani suolakalan, Jonk' ylös sitten kiivaasti hän veti.
CLEOPATRA. Niin, silloinhan -- oi, niitä aikoja! -- Hymyilin hänet tajultaan, ja taasen Ens' yönä tajuun hymyilin, ja sitten Makuulle aamull' yhdeksältä juotin, Puin hänet tanuun, hameeseen, ja itse Philippiläisen voittomiekan otin. -- (Airut tulee.) Italiasta? -- Virkistävä sade Nyt vala korvaani, se muuten hiukee.
AIRUT. Oi, rouva, rouva, --
CLEOPATRA. Antoniusko kuollut? Sa kuningattaresi surmaat, konna, Jos sanot niin; mut hyvin voipa, vapaa -- Jos niin -- he, tuossa kultaa, tässä käsi Ja sinisuonet suudellasi, joit' on Vavisten kuninkaatkin suudelleet.
AIRUT. Siis ensin: hyvin voi hän.
CLEOPATRA. Lisää kultaa! -- Mut huomaa, sanotaan kuolleistakin: He voivat hyvin; tuo jos tarkoitukses, Niin kultani ma sulaan ja sen kaadan Kitaasi häijyyn.
AIRUT. Suvaitkaa mua kuulla.
CLEOPATRA. No, jatka. Mut ei katsees tiedä hyvää. Jos hyvin voi Antonius ja on vapaa, Miks ilotiedolle noin ärjy muoto? Jos ei voi hyvin hän, niin astu ilmi Kuin raiviotar, käärmeet kiharoissa, Äläkä ihmishahmossa.
AIRUT. Mut kuulkaa.
CLEOPATRA. Halaisin ennen puhettas sua piestä. Mut sano: Antonius voi hyvin, elää, Caesarin ystävä on eikä vanki, Niin kultaa päällesi ja helmilöitä Rakeina sataa.
AIRUT. Hän voi hyvin.
CLEOPATRA. Hyvä!
AIRUT. Caesarin ystävä on.
CLEOPATRA. Kunnon poika!
AIRUT. Paremmat ovat ystävät kuin koskaan.
CLEOPATRA. Minulta onnes löydät.
AIRUT. Mutta, rouva, --
CLEOPATRA. En kärsi tuota »muttaa»; hyvän alun Se aivan pilaa; pois se »mutta»! »Mutta» Se on kuin vanginvahti, jota seuraa Kamala pillomus. Mies, sinä, työnnä Yht'aikaa korvahani koko tukku. Hyvät ja pahat! Caesarin on ystävä. Voi hyvin, sanot, ja on vapaa, sanot.
AIRUT. Vapaako? Ei; sit' en ma sanonut. Sitounut on Octavialle.
CLEOPATRA. Mihin?
AIRUT. Avioliittoon.
CLEOPATRA. Pyörryn, Charmiana.
AIRUT. Octavian on hän nainut, hyvä rouva.
CLEOPATRA. Rutoista myrkyllisin sinut nielköön!
(Lyö häntä.)
AIRUT. Malttukaa, armo hyvä!
CLEOPATRA. Mitä sanot? (Lyö häntä uudestaan.) Pois ilkimys! Tai jaloissani silmäs Kerinä kierii; tukkasi ma riistän, (Repii häntä tukasta.) Teräksin pieksätän ja suolaveessä Sua hivutellen haudon.
AIRUT. Armo hyvä, En kauppaa tehnyt minä, toin vain sanan.
CLEOPATRA. Peruuta, niin maakunnan olet herra Ja onnes kukkuloilla. Hyvänäsi Saat iskut pitää, vimmaan kun mun saatoit; Ja mitä muuta kohtuullista vaadit, Sen lupaan täyttää.
AIRUT. Nainut on hän.
CLEOPATRA. Konna, Elänyt olet liiaksi!
(Paljastaa tikarin.)
AIRUT. Ma karkaan. -- Mit', armo, aiotte? Syy mun ei ole.
(Menee.)
CHARMIANA. Mieltänne, kuningatar, malttakaa; Mies syytön on.
CLEOPATRA. Ei syyttömyyskään ukonnuolta vältä. Egyptin nielköön Niili! Lauhkein luoma Käärmeeksi tulkoon! -- Paluuta se orja; Vaikk' olen hullu, hänt' en pure. -- Joudu!
CHARMIANA. Hän pelkää tulla.
CLEOPATRA. Pahaa en tee hälle. (Charmiana menee.) Häväisty käteni, kun halvempaani Se löi eik' itseäni, vaikka itse Syyn siihen annoin. -- (Charmiana palajaa airuen kanssa.) Tänne, ystävä! Rehellist' ompi, mut' ei koskaan hyvä Julistaa pahaa. Ilosanomaa Tuhannet kielet kantakoot, mut paha Se julistukoon itse tuntuessaan.
AIRUT. Ma tehtäväni tein.
CLEOPATRA. Hän onko nainut? Sua enemp' en voi vihata kuin vihaan, Jos vielä sanot: on.
AIRUT. On, hän on nainut.
CLEOPATRA. Kirotkoon taivas sun! Siin' yhä pysyt?
AIRUT. Valehdellako pitäisi?
CLEOPATRA. Oi, tee se, Vaikk' Egyptistä puolet tulvettuisi Ja kyiden muuttuis kuiluksi! Pois! Mene! Vaikk' oisit kaunis kuin Narcissus, minust' Olet sa inhottava. Hänkö nainut?
AIRUT. Anteeksi, kuningatar --
CLEOPATRA. Hänkö nainut?
AIRUT. Ei vihaa! Min' en tahdo vihaa nostaa. On vääryyttä mua rangaista, kun täytin Vain käskynne. Hän nainut on Octavian.
CLEOPATRA. Oi, että työnsä konnaksi sun tekee, Joka et ole! Siiskö varma? Mene! Nuo tuomisesi Roomasta ne mulle On liian kalliit; jääkööt sinun haltuus Ja turmelkoot sun!
(Airut poistuu.)
CHARMIANA. Rauhoittukaa, rouva!