Chapter 1
Produced by Tapio Riikonen
ANTONIUS JA CLEOPATRA
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1895.
Näytelmän henkilöt:
MARCUS ANTONIUS | OCTAVIUS CAESAR | triumviireja. M. AEMILIUS LEPIDUS | SEXTUS POMPEJUS, | DOMITIUS ENOBARBUS, | VENTIDIUS, | EROS, | Antonion seuralaisia. SCARUS, | DERCETAS, | DEMETRIUS, | PHILO, | MAECENAS, | AGRIPPA, | DOLABELLA, | Caesarin seuralaisia. PROCULEJUS, | THYREUS, | GALLUS, | MENAS, | MENECRATES, | Pompejon seuralaisia. VARRIUS, | TAURUS, Caesarin ylipäällikkö. CANIDIUS. Antonion ylipäällikkö. SILIUS, sotaherra Ventidion armeijassa. EUPHRONIUS, airut. ALEXAS, | MARDIANUS, | Cleopatran palvelijoita. SELEUCUS, | DIOMEDES, | Tietäjä. Talonpoika. CLEOPATRA, Egyptin kuningatar. OCTAVIA, Caesarin sisar, Antonion puoliso. CHARMIANA, | Cleopatran naispalvelijoita. IRAS, | Sotapäälliköitä, sotamiehiä, lähettiläitä y.m.
Tapaus eri osissa Rooman valtakuntaa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Aleksandria. Huone Cleopatran hovilinnassa. (Demetrius ja Philo tulevat.)
PHILO. Tuo päällikkömme lemmenhurma yltyy Jo määrättömiin. Ylväs silmä, joka Välähti taajaa sotarintaa pitkin Kuin pantsaroittu Mars, nyt luo ja kiintää Katseensa jumaloivan hartauden Kellervän tummaan otsaan. Sankar'sydän, Jok' ottelujen pauhinassa särki Sopansa paulat, miehuutensa kieltää Ja viuhkana nyt vain ja palkehena Himoja mustalaisen jäähdyttää. Kas, tuossa ovat!
(Torventoitauksia. Antonius ja Cleopatra seurueineen tulevat; kuohilaat leyhyttelevät viuhkoilla Cleopatraa.)
Tarkkaa vain, niin näet, Kuin maailman on kolmas pylväs tullut Narriksi porton; katso vain ja huomaa!
CLEOPATRA. Tää lempeäkö? Sano siis sen määrä.
ANTONIUS. Vaivainen lemmestään voi laskun tehdä.
CLEOPATRA. Min' asetan sun lemmellesi määrän.
ANTONIUS. Luo ensin uusi maa ja uusi taivas.
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA. Roomasta uutisia!
ANTONIUS. Kiusallista! Lyhimmin siis!
CLEOPATRA. Ei, kuule heit', Antonius! Vihoissaan ehk' on Fulvia; tai kenties Tuo liemenparta Caesar mahtikäskyn Sinulle lähettää: »Tee tuo tai tuo! Tuo valta valloita, tuo vapauta! Ja oiti, muuten voi sua!»
ANTONIUS. Mitä, armas?
CLEOPATRA. Kenties -- ei, tietystikin -- tääll' et olla Saa kauemmin; pois Caesar sinut kutsuu. Siis häntä kuule! -- Mik' on Fulvian haaste -- Caesarin, tarkoitin -- ei, kumpaisenkin? Siis kutsu airuut. -- Punastut, Antonius! Niin totta kuin Egyptin olen valtias, Tuo puna veroa on Caesarille, Tai maksaa poskes sillä häpeänsä Tuon Fulvian räikän nuhteista. -- No, airuut!
ANTONIUS. Liuetkoon Rooma Tiberiin! Tuo ylväs Suurvalta pylvästöineen sortukoon! Mun maailmani tääll' on; vallat ovat Tomua vain; niin ihminen kuin eläin Maan lannast' elää; suurint' elämässä On tehdä näin, (Syleilee häntä.) kun voi sen moista kaksi, Näin sopusoiva pari, jonka vertaa -- Tuhonsa uhalla sen mailma tietköön -- Ei ole toista.
CLEOPATRA (syrjään). Aimo kavaluutta! Miks Fulvian hän nai, kun hänt' ei lemmi? -- Ma houkon osaa näyttelen; Antonius On mikä on.
ANTONIUS. Mut Cleopatran kautta. -- Nyt lempeämme ja sen nautinnoita Ei nurja haastelu saa katkeroittaa. Ei elämästä tuokiota saisi Huvitont' olla nyt. Mit' illaks saamme?
CLEOPATRA. Airutta kuule!
ANTONIUS. Armas riidan henki, Sua kaikki kaunistaa: tora, nauru, itku; Sinussa joka kiihko kilvan koittaa Ihailtavaksi tulla, kaunihiksi. Ei, muut' ei airutta kuin sun! Tän' yönä Katuja kahden käymme, tiedustellen Yleisön mieltä. Tule, valtiaani! Sit' eilen halusit. -- En tahdo kuulla.
(Antonius ja Cleopatra poistuvat seurueineen.)
DEMETRIUS. Noin halpako Antoniost' on Caesar?
PHILO. Välistä, kun hän ei Antonius ole, Se jalous hältä puuttuu, joka tulis Antoniolla olla.
DEMETRIUS. Mieltä särkee. Kun näin hän oikeuttaa ne juorut, joita Roomassa liikkuu hänestä; mut toivon Parempaa huomisesta. Hyvää yötä!
(Poistuvat.)
Toinen kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone. (Charmiana, Iras, Alexas ja tietäjä tulevat.)
CHARMIANA. Alexas, rakas Alexas, ainokaiseni, kultukaiseni, sano, Alexas, missä on se tietäjä, jota kuningattarelle niin kovin kehuit? Tahtoisin tuntea sen aviomieheni, jonka sanot kukilla sarvensa koristelevan.
ALEXAS. Tietäjä, hoi!
TIETÄJÄ. Mitä tahdotte?
CHARMIANA. Tuoko se on? Tekö se olette kaikkitietävä?
TIETÄJÄ. Ma luonnon suurten salaisuutten kirjaa Lukea osaan hiukan.
ALEXAS. Näytä kätes!
(Enobarbus tulee.)
ENOBARBUS. Ruokia joutuun! Riittävästi juomaa! Cleopatran nyt malja juodaan.
CHARMIANA. Ystävä, anna minulle onnea.
TIETÄJÄ. Ma sit' en anna, ma vain ennustan.
CHARMIANA. No, ennustahan sitä sitten mulle.
TIETÄJÄ. Näköisämmäksi tulette kuin nyt.
CHARMIANA. Tarkoittaa pintaa.
IRAS. Eikä, kuin että vanhaksi tultuasi maalaat poskesi.
CHARMIANA. Rypyistä varjele!
ALEXAS. Rohveettaa älä häiri! Kuule tarkkaan!
CHARMIANA. Hst! hiljaa!
TIETÄJÄ. Enemmän rakkautt' annatte kuin saatte.
CHARMIANA. Ennemmin viinillä maksaani kuumennan.
ALEXAS. No, mutta kuulehan häntä!
CHARMIANA. No, siis jotakin oikein verratonta! Laita, että tulen naiduksi kolmelle kuninkaalle yhtenä aamupäivänä ja sitten leskeksi heistä kaikista. Anna minun viisikymmenvuotiaana saada lapsi, jota itse Judean Herodes herranansa kumartaa. Laita, että tulen Octavius Caesarin vaimoksi ja yhdenvertaiseksi hallitsijattareni kanssa.
TIETÄJÄ. Elämään jäätte emäntänne jälkeen.
CHARMIANA. Verratonta! Pitkää ikää himoitsen enemmän kuin viikunoita.
TIETÄJÄ. Suurempi teill' on onni takananne Kuin edessänne.
CHARMIANA. Siis jäävät lapseni varmaankin nimettömiksi: -- sano kuitenkin, montako poikaa ja tyttöä saan?
TIETÄJÄ. Jos kaikill' oisi toiveillanne kohtu Ja kaikki hedelmikkäät: miljoonan.
CHARMIANA. Ulos, narri! Saat anteeksi, koska olet velho.
ALEXAS. Luuletko, ettei muut kuin hurstisi tunne sinun toiveitasi?
CHARMIANA. No, sano Iraankin toivomukset.
ALEXAS. Kaikki tahdomme tietää kohtalomme.
ENOBARBUS. Minun ja meidän useampain kohtalo on mennä tänä iltana päissämme makuulle.
IRAS. Tuossa on käsi, joka tietää siveyttä, jos mitään.
CHARMIANA. Aivan niinkuin Niilin tulviminen tietää nälkää.
IRAS. Vait, sinä hillitön vieruskumppanini! Sinä et osaa ennustaa.
CHARMIANA. Jos ei kostea käsi tiedä hedelmällisyyttä, niin en osaa minä korvuksiani kynsiä. -- Kas niin, ennusta hänelle nyt jotakin arkionnea.
TIETÄJÄ. On yhdenlaiset teidän kohtalonne.
IRAS. Mutta kuinka? Kuinka? Selitä tarkemmin.
TIETÄJÄ. Nyt olen kaikki sanonut.
IRAS. Siis ei tuumaakaan enemmän onnea kuin tuolla?
CHARMIANA. Mutta jos nyt saisit tuuman verran enemmän onnea, niin missä sen olisi paikka?
IRAS. Ei ainakaan mieheni nenässä.
CHARMIANA. Taivas varjele pahoista ajatuksista! -- Alexas, tule! Hänenkin kohtalonsa! Anna hänelle vaimo, joka ei osaa kävellä, rakkahin Isis, sitä sinulta rukoilen! Ja anna sen sitten kuolla, ja laita hänelle vielä pahempi sijaan, ja pahemman jälkeen vieläkin pahempi, kunnes pahin kaikista saattaa nauraen hänet hautaan, tuon viisikymmenkertaisen aisankannattajan! Isis hyvä, kuule rukoukseni, vaikka minulta kieltäisitkin paljon painavampaa; Isis hyvä, sua rukoilen!
IRAS. Aamen! Rakas jumalatar, kuule kansasi rukous! Sillä jos sydäntä särkee nähdä kaunista miestä haureelliseen naiseen kytkettynä, niin on surmaavan surullista katsella rumaa lurjusta sarvettomana. Siis, rakas Isis, noudata säädyllisyyttä ja anna hänelle ansaittu osansa.
CHARMIANA. Aamen!
ALEXAS. Kas, kas vain! Jos noiden vallassa olisi tehdä minusta aisankannattaja, niin rupeisivatpa vaikka portoiksi sen asian vuoksi.
ENOBARBUS. Antonius tulee. Hst!
CHARMIANA. Ei, kuningatar.
(Cleopatra tulee.)
CLEOPATRA. Näittekö herraa?
ENOBARBUS. Emme, kuningatar.
CLEOPATRA. Tääll' eikö ole ollut hän?
CHARMIANA. Ei, rouva.
CLEOPATRA. Hän oli hilpeä, mut äkist' iski Hänehen aatos, joka Roomaa koski. -- Enobarbus!
ENOBARBUS. Ruhtinatar?
CLEOPATRA. Etsi hänet Ja tänne hänet tuo. Miss' on Alexas?
ALEXAS. Täss' olen; käskekää. -- Jo saapuu herra.
(Antonius seurueineen ja airut tulevat.)
CLEOPATRA. En tahdo häneen katsoa. Pois tulkaa!
(Cleopatra, Enobarbus, Alexas, Iras, Charmiana, tietäjä ja seurue poistuvat.)
AIRUT. Ensinnä Fulvia, vaimos, sotaan lähti.
ANTONIUS. Luciota, veljeäni vastaan?
AIRUT. Niin. Pian sota päättyi; ajan pakko heistä Tek' ystäviä; Caesaria vastaan He yhtyivät; mut tämä, jolle onni On suopeempi, ens' ottelulla heidät Italiast' ajoi.
ANTONIUS. Hyvä! Pahempaako?
AIRUT. Sanoman huonous kertojaankin tarttuu.
ANTONIUS. Niin, narreissa ja pelkureissa. Jatka! Minust' on mennyt mennyttä. -- Se tiedä: Ken toden mulle sanoo, vaikka piilis Sanoissaan surma, häntä kuuntelen ma Kuin mairitusta ikään.
AIRUT. Labienus -- Ikävä tieto! -- Euphratista saakka On Aasian valloittanut partheillansa; Syyriast' aikain Lyydiaan ja Jooniaan Voittoisa liehuu lippunsa; sill'aikaa --
ANTONIUS. Antonius, aiot sanoa.
AIRUT. Oi, herra!
ANTONIUS. Sano suoraan, kansan puheit' älä peitä; Cleopatraa vain Rooman tavoin rienaa, Herjaile niinkuin Fulvia; virheitäni Vapaasti moiti, niinkuin voi vain totuus Ja ilkeys. Oo, rikkaruoho versoo, Jos laimea on tuuli! Paheen soima Pois paheen kitkee. Kyllin täksi erää!
AIRUT. Niin kuin vain suvaitsette.
(Poistuu.)
ANTONIUS. Sicyonista mit' uutta? Anna kuulla!
1 PALVELIJA. Hoi, Sicyonin mies! Sit' onko siellä?
2 PALVELIJA. Hän vartoo käskyä.
ANTONIUS. No, sisään tulkoon! Egyptin kahleet nää mun murtaa täytyy, Tai hulluuteen ma sorrun. (Toinen airut tulee.) Mitä tiedät?
2 AIRUT. Fulvia, vaimosi, on kuollut.
ANTONIUS. Missä?
2 AIRUT. Sicyonissa: kuin kauan sairaus kesti Ja muuta, mit' on tärkeä sun tietää, Tää kirje kertoo.
(Antaa hänelle kirjeen.)
ANTONIUS. Poistu! -- (Airut poistuu.) Siinä lähti Ylevä henki! Tuotahan ma toivoin. Mink' ylenkatsein viskaat pois, sit' usein Halajat jälleen; mikä nyt on mieliks, Ajalle vaihtuu vastakohdaksensa. Nyt, kuolleena, hän hyvä on. Tää käsi, Mi hänet hylki, nyt hänt' eloon pyytää. Paeta tuota hurmaajaa mun täytyy; Tuhannen tuskaa, pahempaa kuin tiedän, Tää laiskuus ilmi hautoo. -- Enobarbus!
(Enobarbus tulee.)
ENOBARBUS. Tahtonne, herra?
ANTONIUS. Mun täytyy päästä joutuun täältä pois.
ENOBARBUS. Mutta niinhän me surmaamme kaikki naisemme. Näemmehän jo, kuinka pieni epäkohtelu on hengen päälle käypä; jos heidän nyt täytyy erommekin kestää, niin on kuolema varma.
ANTONIUS. Mun täytyy täältä päästä.
ENOBARBUS. Jos siihen on pakottavat syyt, niin kuolkoot naiset. Vahinko olisi viskata heitä pois turhanpäiten; mutta kun heidät ja tärkeä asia pannaan rinnan, niin ovat he tyhjänarvoiset. Jos Cleopatra saa vähääkään vihiä tästä, niin kuolee hän heti paikalla; olen nähnyt hänen parikymmentä kertaa paljon turhemmastakin kuolevan. Arvelen, että tuossa kuolemassa on jotakin tenhoa, joka lempiseikan lailla hurmaa, koska hän on niin kärkäs kuolemaan.
ANTONIUS. Hän on viekkaampi, kuin mitä aatella saattaa.
ENOBARBUS. Ei, herra, ei suinkaan. Hänen himonsa eivät ole muuta kuin puhtaan rakkauden hienoimpia hiukkeita. Tuulta ja sadetta ne eivät enää ole, nuo hänen huokauksensa ja kyyneleensä; vaan suurempia myrskyjä ja rankkasäitä, kuin mitä almanakkakaan tietää. Viekkautta se ei voi olla; jos se sitä on, niin saa hän aikaan sadekuuron yhtä hyvin kuin Jupiter.
ANTONIUS. Voi, ett'en olis koskaan häntä nähnyt!
ENOBARBUS. Rakas herra, niinhän olisi teiltä jäänyt ihmeellinen taiturintyö näkemättä; ja sitä onnea vajaana olisi koko matkanne ollut joutava.
ANTONIUS. Fulvia on kuollut.
ENOBARBUS. Mitä?
ANTONIUS. Fulvia on kuollut.
ENOBARBUS. Fulvia?
ANTONIUS. Kuollut!
ENOBARBUS. No, laittakaa siis kiitosuhri jumalille. Kun heidän taivaalliset ylhäisyytensä suvaitsevat ottaa mieheltä vaimon, niin muistuttaa tämä maallisista räätäleistä, lohduttaen sillä, että kun vanha vaate on kuluksi pidetty, ovat he miehiä tekemään uuden. Jos ei muita naisia olisi kuin Fulvia, niin olisitte varmaankin myyty mies, ja tapaus olisi surkuteltava. Tällä surulla on lohdutus kaunistuksena; vanhasta paidasta voi tehdä uuden alushameen; ja, totta puhuen, sipulista ovat ne kyyneleet kasvaneet, jotka tätä surua kostuttavat.
ANTONIUS. Hän valtioss' on vehkeit' aikaan saanut, Jotk' eivät täällä viipyä mun salli.
ENOBARBUS. Ja ne vehkeet, joita te olette täällä aikaan saaneet, eivät salli teidän lähteä; vallankin suhteenne Cleopatraan, joka kokonaan kysyy täällä-oloanne.
ANTONIUS. Jo pila riittää. Päälliköille tieto Vie aikeestamme. Kuningattarelle Syyn kerron äkki-lähtöömme ja koitan Sovussa erota. Ei Fulvian kuolo Ja muut sellaiset hellät seikat yksin Pakota lähtöön; hartaat ystävätkin Roomasta kirjoittavat, kovistaen Kotihin meitä. Caesarille pystyn Sextus Pompejus tehnyt on ja merell' On vallan saanut. Horjuvainen kansa, Jok' arvon antaa ansiolle vasta, Kun ansio on mennyttä, nyt alkaa Pompejon suuren teot siirtää poikaan. Tää, jolla nimi on ja valta suuri Ja vielä suuremp' urheus ja mieli, Nyt päivän sankar' on. Jos maineens' yltyy. Niin mailman järjestystä uhkaa vaara. On hautumassa paljo, jossa vasta On, niinkuin jouhen karvass', elon alku, Vaan myrkkyä ei vielä. Päälliköille Vie tieto, että tahtomme on täältä Pois päästä viipymättä.
ENOBARBUS. Kyllä, herra.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone. (Cleopatra. Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)
CLEOPATRA. Miss' on hän?
CHARMIANA. Hänt' en sitten ole nähnyt.
CLEOPATRA. Tiedusta, missä on hän, kenen kanssa Ja mitä tekee -- mua älä maini -- Jos murheissaan on, sano, että tanssin; Jos iloissaan, niin kerro, että äkist' Olen sairastunut. Joutuin tieto!
(Alexas menee.)
CHARMIANA. Rouva, Jos oikein häntä lemmitte, niin minust' Ei viisas tämä keino vastalempeen Pakottaa häntä.
CLEOPATRA. No, mut kuinka tehdä?
CHARMIANA. Mukautua, ei missään esteeks olla.
CLEOPATRA. Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.
CHARMIANA. Varokaa liiaks häntä kiusaamasta. Mit' usein kaihdat, sitä vihdoin vihaat. (Antonius tulee.) Tuoss' on hän.
CLEOPATRA. Sairas olen, haluton.
ANTONIUS. Mun raskas aiettan' on ilmi tuoda.
CLEOPATRA. Charmiana, auta, auta; minä kaadun! On kohta loppu; ihmisluonto moista Ei saata kestää.
ANTONIUS. Armas kuningatar --
CLEOPATRA. Ei, pysy etäämmällä.
ANTONIUS. Mikä on sun?
CLEOPATRA. Luen silmistäsi ilonsanomaa. Mitä sanoo vihkivaimo? Mene, mene! Voi, että sinut tänne päästikään! Sanoa ei hän saa, ett' estän sua; Ei mulla sinuun valtaa: hänen olet.
ANTONIUS. Oo, taivas tietää --
CLEOPATRA. Näin ei kuningatart' Ikänä vielä petetty; mut näinkin Jo oiti vilpin idun.
ANTONIUS. Cleopatra! --
CLEOPATRA. Kuin voinkaan uskoa -- jos kohta vannoit, Niin että jumaltenkin istuin järkkyi --, Ett' olla voisit mun ja uskollinen, Kun Fulvialle olit uskoton. Oo, hullutusta, luottaa lörpän valaan, Mi vannoissa jo rikkuu!
ANTONIUS. Kuningatar, --
CLEOPATRA. Ei, älä kaunistele lähtöäsi; Hyvästi sano vain ja mene. Taannoin Kun pyysit jäädä, silloin puhe tulvi, Ei mielessäkään lähtö. Huulet, silmät Ne taivaan hurmaa oli; kulmain kaarros Ol' itse autuus; minuss' ei niin turhaa, Jonk' alkuperä jumalist' ei ollut. Sit' on se vieläkin, tai olet sinä, Maailman suurin soturi, nyt suurin Valehtelija.
ANTONIUS. Mutta, ruhtinatar, --
CLEOPATRA. Nuo jäntees anna mulle, niin saat tuta, Ett' Egyptiss' on sydäntä.
ANTONIUS. Mua kuule! Tapausten tuima pakko toimiani Ajaksi kysyy; vaan sun haltuus tänne Jää sydän kokonaan. Italiassa Ylt' yltään sota riehuu, miekka välkkyy; Pompejus Rooman valkamaa jo uhkaa; Kaks yhdenarvoist' omamaista valtaa Vaarallist' eripuraisuutta siittää. Vihattu, valtaan noustuaan, nyt nousee Myös suosioon. Maanpakojain Pompejus, Isänsä maineest' ylvästellen, mairii Nyt niiden mieltä, joita nykyolot Ei tyydytä ja joit' on julma joukko. Levosta sairas rauha lääkett' etsii Rajuista muutoksista. Lisäsyy, Jonk' enin pitäis sua rauhoittaa, On Fulvian kuolema.
CLEOPATRA. Ikäisekseni Ma saatan hupsu olla, mutta toki En lapsimainen. Voiko Fulvia kuolla?
ANTONIUS. Kuningatar, hän kuollut on. Kas tässä: Lukea joskus voitte, minkä hälyn Hän aikaan sai, ja -- paras viimeiseksi -- Havaita, miten kuoli hän ja missä.
CLEOPATRA. Oi, sua uskotonta! Missä pyhät On maljat, jotka murheen kyynelillä Sun tuli täyttää? Fulvian kuolemasta Ma näen nyt, kuinka mua suret vasta.
ANTONIUS. Torasi heitä; maltahan ja kuule Mun tuumaani; se kestää taikka kaatuu, Mitenkä vaadit vain. Kautt' auringon, Mi Niilin liejun elvyttää, nyt lähden Soturinasi, palvelijanasi! Tee, miten mielit, sota taikka rauha.
CLEOPATRA. Charmiana, vyöni päästä! -- Ei, ei tarvis! -- Tilani vuoroin hyvä on ja paha, Niinkuin Antonion lempi.
ANTONIUS. Vaiti, armas! Todista totta lemmestä, mi kestää Kovimmat koitokset.
CLEOPATRA. Sen Fulvia tietää. Pois käänny, häntä itke; sano sitten Hyvästi mulle, sano kyyneleesi Mua tarkoittavan. Kelpo teeskelyllä Osaasi näytä; paina siihen täysi Totuuden leima.
ANTONIUS. Vereni jo kuohuu.
CLEOPATRA. Kah, hyvin käy; mut osaat paremminkin.
ANTONIUS. Haa, kautta miekkani!
CLEOPATRA. Ja kilpesi! Yhä parempaa, mut viel' ei parahinta. Charmiana, kas, kuin Rooman Herkulesta Tuo raivo kaunistaa.
ANTONIUS. Hyvästi, rouva!
CLEOPATRA. Sananen vielä, kohtelias herra! Erota meidän täytyy, -- ei, ei sitä -- Olemme lempineet, -- ei, sitäkään ei -- Sen kyllä tiedät; mitä aioinkaan ma? -- Oh, muistini on oikea Antonius, Unohdan kaikki!
ANTONIUS. Jos ei houre oisi Sun valtas orja, luulisin ett' olet Sa houre itse.
CLEOPATRA. Tuskalloist' on kantaa Houretta moista sydäntään niin liki Kuin minun tätä. Vaan suo anteeks mulle! Suloni surmaa mun, jos ei sun silmääs Se sulosta. Sua kunniasi kutsuu. Siis kuuroks turhille jää houreilleni. Jumalat varjelkoot sua! Seppelöitköön Miekkaasi voitto! Hyvänsuopa onni Kukittakoon sun tiesi!
ANTONIUS. Lähtekäämme! Eromme kiirehtii ja aikailee: Sa tänne jäät, mut seuraat kanssani, Ma lähden pois, mut jään sun luoksesi. Tule!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Rooma. Huone Caesarin asunnossa. (Octavius Caesar ja Lepidus tulevat seuralaisineen.)
CAESAR. Nyt näette, Lepidus, ja käsitätte, Ett' ominaist' ei ole Caesarille Vihata suurta liittoveljeämme. Näin Egyptistä kerrotaan: hän siellä Kalastaa, juo ja aamuyöhön mässää; Cleopatraa hän miesmäisemp' ei ole, Ptolemeon leski hänt' ei naisekkaampi. Puheilleen tuskin päästää; virkaveljist' Ei ole tietääkseenkään. Kaikki virheet, Mit' ihmisissä olla voi, ne häness' On yhtyneinä.
LEPIDUS. Minust' ei nuo virheet Viel' ihan kaihda hänen avujansa; Vikansa, niinkuin taivaan tähdet, välkkyy Heleimmin mustass' yössä; perityt Ne ovat pikemmin kuin hankitut, Ei vapaan valinnan, vaan pakon tuomat.
CAESAR. Olette liian suopea. Mut olkoon: Rypeköön Ptolemeon vuotehessa, Huveihin valtakunnat vaihtakoon, Lasia kilistelköön orjain kanssa, Kaduilla päivät hoippukoon ja käyköön Likaisten ruojain kanssa nyrkkisille: Sopikoon hälle tuo, -- ja kumma luonne Se ompi, jok' ei moisesta saa tahraa -- Mut siinä hän on syyssä, että meille Näin irstaisuudellansa lisää kuormaa. Jos hekkumaan hän joutohetket käyttää, Niin kyllästys ja luiden kuivuus siit' on Vain seuraus. Mut jok' aikaa moista tuhlaa, Mik' ilon helmast' irti häntä toittaa Ja meidän kanssa yhteistyöhön kutsuu, Sit' ompi nuhdeltava niinkuin poikaa, Jok', ikään varttuneena, järkens' antaa Haluilleen alttiiksi, näin niskuroiden Älyä vastaan.
(Airut tulee.)
LEPIDUS. Lisää uutisia!
AIRUT. Täytetty tahtosi on, suuri Caesar; Saat tapauksista joka tunti tiedon. Pompejus merellä on valtiaana Ja, niinkuin näyttää, niiden suosiossa, Jotk' yksin Caesaria peljänneet on. Satamat täynnä nurkuvia on; Vääryytt' on hälle tehty, väittää kansa.
CAESAR. Sen arvasin. Jo ammoisist' on tietty: Ken jotain on, hänt' ikävöidään, kunnes Hän näyttää, mitä on; ja mennyt mies, Jok' ennen lemmen arvoinen ei ollut, Kuollessaan arvon saa. Tuo roistoväki, Kuin vita virrassa se killuu, kelluu. Ajellen vuoroveden mukaan, kunnes Mädäntyy vihdoin.
AIRUT. Lisää kuule, Caesar: Menecrates ja Menas, kuulut rosvot. Vallanneet ovat meren, jota nyt he Vakovat, raatelevat emäpuillaan. Mont' ilkihyökkäyst' ovat maahan tehneet; Pelosta rantalaiset kalpenevat, Ripeä nuoruus kapinoi. Jos laiva Näkyviin nousee, siepataan se oiti: Pompejon nimi surmaavampi on Kuin julki sota.
CAESAR. Oi, Antonius, heitä Humusi hurjat! Kun Modenasta, Miss' ensin Hirtion ja Pansan voitit, Sä itse karkoitettiin, kulki nälkä Sun jäljissäs; mut hemmoteltunakin Sen vaivat sinä kestit kärsivämmin, Kuin voisi raakalainen; hevon virtsat Sa joit ja kuljuvedet, joita inhoo Jo itse peto; hylkinyt ei suusi Koleimman pensaan katkerinta marjaa; Kuin hirvi, lumen peittäessä nurmet, Nakersit puiden kuorta; Alpeill' olit Niin inhaa lihaa syönyt, että monen Sen pelkkä näkö tappoi. Kaiken tään -- Voi kunniaasi, että nyt sen kerron! -- Niin urhokkaasti kestit, ett'ei poskes Ohennut siitä lainkaan.
LEPIDUS. Surku miestä!
CAESAR. Häpeä hänet Roomaan pian tuokoon! Nyt sopiva on aika meidän kahden Sodassa näyttäytyä; siksi oiti Kutsumme kokoon neuvoston; Pompejus Vain hyötyy työttömyydestämme.
LEPIDUS. Caesar, Huomenna annan tarkan tiedon siitä, Mit' aikaan merellä ja maalla saan Nykyisen vaaran torjuksi.
CAESAR. Se sama On huolena myös mulla. Hyvästi!
LEPIDUS. Hyvästi! Mitä ulkoasioista Sill' aikaa saatte tietoonne, niin suokaa Minulle siitä osa.
CAESAR. Tietystikin; Velvollisuushan sitä multa vaatii.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)
CLEOPATRA. Charmiana, --
CHARMIANA. Rouva?
CLEOPATRA. Ho, hoo! Anna mulle Mandragoraa!
CHARMIANA. Mut miksi?
CLEOPATRA. Nukkumalla Tät' ajan suurta juopaa täyttääkseni, Kun poissa on Antonius.
CHARMIANA. Aattelette Liiaksi häntä.
CLEOPATRA. Kavaltaja!
CHARMIANA. Enkä! Erehdytte.
CLEOPATRA. Mardianus, eunukki!
MARDIANUS. Mit', armollinen rouva, halaatte?
CLEOPATRA. En suinkaan lauluasi; kuohilaasta En mitään halaa. Onneks sulle, että Sun, siittömän, ei irstain aatos lennä Pois Egyptistä. Kiihkoako sulla?
MARDIANUS. On, armollinen rouva.
CLEOPATRA. Oikeinko?
MARDIANUS. Ei oikein, rouva; muuta en voi tehdä, Kuin mik' on oikein kunniallista. Mut ajukiihko mull' on; kuvittelen, Mit' oli Venukselle Mars.
CLEOPATRA. Charmiana! Miss' ollee nyt hän? Seisooko vai istuu? Jalanko on vai ratsain? Onnen hepo, Joll' ompi kantamuksenaan Antonius! Ylpeile, hepo! Tiedä, ketä kannat: Maan toista Atlast'. ihmiskunnan turvaa Ja kypärää. Hän haastaa nyt tai kuiskaa: »Miss' olet, vanhan Niilin käärmehyinen?» Mua siksi kutsuu hän. Nyt ravintoni On myrkky suloisin. -- Mua muisteletko, Mua, Phoibon lemmenliekin paahtamaa Ja syvään ajan uurtamaa? Kun sinä, Leveäotsa Caesar, täällä liikuit. Min' olin valtain herkku; Pompejuskin Pysähtyi, silmäns' otsahani juotti Ja siihen katseens' ankkuroi, ja kuoli Näin elämänsä katsomiseen.
(Alexas tulee.)