Part 9

-- Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä osanottavaisuudestanne.

-- Joka hetki on kallis, vielä on aikaa!

Janecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran näki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä kiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja josta hänen tuli paeta.

-- Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt tällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään, seuratkaa minua.

Pelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän väistyi askeleen.

-- Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa alkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä haavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!

Ja unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän polvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.

-- Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään tavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin hovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään. Minulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia noroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä kauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa! Minulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä nyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.

-- Mahdotonta, sanoi Gertrud, minä rakastan toista! Teitä en ikinä.

-- Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut haavoitti.

Gertrud vaikeni ja peräytyi huoneeseensa. Janecki seurasi. Hän riensi akkunan luo, avasi sen ja huusi Grevelle, että hän odottaisi hetkisen.

Sitte kääntyi hän taas Gertrudin puoleen.

-- Lähdönhetki on käsissä. Vielä kerran, Gertrud, seuratkaa minua!

Gertrud viittasi kieltävästi ja käänsi pois päänsä.

-- Jos tahdot tai ei, kirkasi Janecki intohimoisesti, minun olet kuitenkin.

Ja ponnistaen kaikki voimansa, tarttui hän terveellä kädellään Gertrudiin ja alkoi viedä häntä alas portaista.

Gertrud päästi kimakan tuskan huudon. Tämä huuto herätti Katarina-rouvan horroksista ja saattoi hänet tulemaan ulos rukoushuoneestaan.

Janecki huomasi ensiksi Katarinan.

-- Johan Te olette hänet minulle puoleksi luvannut, virkkoi puolalainen. Nyt vien hänet.

-- Onko se totta? Pelastakaa minut! Pelastakaa! huusi Gertrud.

-- Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili Katarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi matkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen litvalaisen täysissä tamineissa.

-- Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi. Käsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.

Sanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin käsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin ympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi sen Gertrudin päähän.

-- Ja nyt matkaan joutuisasti.

Palvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki vei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.

-- Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli portilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!

Useimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima Greve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki ratsumiehet hevosensa.

-- Eespäin! komensi Greve.

Ja kuten laviini alpeilla murskaa metsät ja lakaisee pois kylät, samaten syöksivät Greven ratsumiehet eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Kaikki mitä tiellä oli, se väistyi, tallaantui hevosten kavioiden alle tai sortui ratsastajien iskuista. Muutamassa silmänräpäyksessä saapuivat he Karjaportille, avasivat sen ja olivat ulkona kaupungista. Herttuan jalkaväki, joka oli Karjaportin edustalla, koetti estää heidän kulkuansa. Vaan ratsumiehet hakkasivat itselleen leveän tien ja monta herttuan huovia sortui verissään maahan.

Kun viimeinen este oli poistettu, antoivat he hevostensa nelistää. Greven vieressä ratsasti Janecki, ja tämän vieressä hänen litvalainen palvelijansa. Tämä oli saanut monta haavaa, mutta Gertrud oli vahingoittumatta, Janecki loi katseensa taaksepäin. Heti hänen takanansa ratsasti mies, joka näytti hänestä tutulta. Hän katsoi tarkemmin.

-- Mestari Bilangh, sanoi hän ihmeissään.

-- Niin, minullekaan ei kaupungin ilma ole sopiva, minä teen seuraa eteläisiin maihin, vastasi puhuteltu. Ja ratsujoukko, jossa korkeintaan oli seitsemänkymmentä miestä, jatkoi matkaa joutuisasti itäänpäin.

SEITSEMÄS LUKU.

Pelastus.

Vaikka Antonio Borkhardtin ravintolassa tapahtuneen kaksintaistelun jälkeen aivan matalalla äänellä lausui isällensä: nyt on aika toimia, oli mestari Bilangh, joka seisoi lähellä sitoen Janeckin käsivartta, varsin hyvin oivaltanut sanojen merkityksen. Sanat lausuttiin suomeksi, johon kieleen mestari Bilangh, oleskeltuaan maassa lähes viisitoista vuotta, oli täydellisesti perehtynyt. Ulkolaiset upseerit, jotka eivät suomea ymmärtäneet, eivät siis voineet käsittää niiden merkitystä, jos olisivatkin jotain kuulleet.

Kohta sen jälkeen palasi Bilangh linnaan, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi miettiä asemaansa. Että pormestarilla ja porvareilla oli jotakin tekeillä, oli päivän selvää. Tämä loukkaus, jonka hänkin oli äsken omin silmin nähnyt, oli omiaan kiihoittamaan ripeään toimintaan. Ja mitä muuta tarkoittivat Antonion sanat kuin herttuan ja hänen väkensä päästämistä kaupunkiin. Ja jos kaupunki kerran oli herttuan hallussa, voitaisiinko linnaa enää puolustaa kauemmin? Tuskin päivääkään, voisihan herttua muutamassa tunnissa ampua sen mäsäksi tykeillänsä, kun hänen kerran sallittiin tähdätä niin läheltä kuin kaupungin vallilta. Siis lopputuloksena mestari Bilanghin mietteistä oli se, että herttua kohta oli oleva linnan herrana.

-- Onko minun turvallisuuteni vaarassa, arveli sitte mestari Bilangh, -- kenties, kenties ei! Jos herttua on saanut vihiä osallisuudestani Parryn salaliitossa, lienevät päiväni luetut. Vähemmistä syistä, loukkaavasta sanasta ja herjapuheista lähettää hän ihmisiä mestauslavalle. Sitäpaitsi tulee linnan päällystössä ja hallituksessa perinpohjaisia muutoksia tapahtumaan. Parasta on poistua!

-- Minullahan on vielä täällä suuri tehtävä, ja Bilanghin kasvot saivat pilkallisen ilmeen. Mitä sanoo suuri tuntematon, mestarini ja käskijäni, jos hän huomaa nöyrän palvelijansa poistuneeksi? Kuka sitte muuttaa historian kulkua? Voihan hän itse ryhtyä siihen toimeen. He luulivat minussa tapaavansa typerän uskon kiihkoisan houkkion, joka tottelisi heidän viittauksiansa. Vaan he erehtyvät, totisesti erehtyvät. En pelkää heidän uhkauksiansa, katsokoon vaan Laurentius Erici, kuinka hän itse pelastuu. Sitäpaitsi tunnen selittämätöntä kaihoa, ikävää kotimaahani. Tourainen ihanat seudut kuvastuvat selvästi eteeni. Kunnailla, joita aurinko huikaisevan kirkkaana valaisee, rehentelee viiniköynnös, puutarha liittyy puutarhaan, vainio vainioon. Viinirypäleet korjataan riemulla ja ilolla, keltainen cider vaahtoaa astioissa ja kansa laulaa laulujaan kielellä, jossa on suloa ja sointua.

Ja noudattaen käsittämätöntä, vaistontapaista tunnetta, joka useasti määrää ihmisten teot, päätti mestari Bilangh heti ryhtyä varustuksiin matkaa varten. Hän otti esille kaksi raudoitettua, isonlaista kirstua ja alkoi sulloa niihin kirjoja, arvokkaampia esineitä, vaatteita. Tähän toimeen meni koko ilta ja osa yötä. Viimeksi avasi hän erään komeron seinässä, joka sisälsi kosolta kulta- ja hopearahoja. Nämä asetti hän varovaisesti pitkiin, putkenmuotoisiin nahkavöihin, jotka olivat sitä varten tehdytkin. Nahkavyöt kääri hän sitte ympärillensä, köyttäen ne tiukasti kiinni. Ne peittivät suuren osan rintaa ja selkää, kainaloista aina vyötäisiin saakka.

-- Kahtalainen hyöty, mutisi mestari Bilangh, ne ovat hyvässä säilössä ja muodostavat vahvan suomuspanssarin, josta tuskin pyssyn luoti tunkeutuu läpi.

Mestari Bilangh paneutui levollisesti maata. Vaan aamulla varhain, kun syksyinen ume peitti linnan, kaupungin ja salmen, ja linnan muut asukkaat nukkuivat, seisoi Bilangh jo linnan kartanolla. Uniset huovit valjastivat hevosia rattaiden eteen ja läksivät kaupungista hakemaan kauroja, joita siellä säilytettiin suuremmassa varasto-aitassa. Mestari Bilangh puheli hiljaa erään huovin kanssa. Seurauksena tästä kanssapuheesta oli se, että Bilanghin molemmat raudoitetut kirstut kannettiin alas ja asetettiin kärryille. Bilangh seurasi itse mukana kaupunkiin ja osoitti, mihin ne olivat vietävät. Kaupungissa asui porvari, joka oli mestari Bilanghille kiitollisuuden velassa. Tämän asuntoon käski Bilangh viedä kirstut.

-- Ystäväni, sanoi Bilangh, Te voitte tehdä minulle suuren palveluksen. Nämä kirstut sisältävät kallisarvoisia esineitä. Voisitteko Te säilyttää ne jonkun aikaa ja ensi tilaisuudessa lähettää ne Lybekiin?

-- Mielelläni teen Teille sen, vastasi porvari. Minulla ne ovatkin hyvässä turvassa, kellarini laattian alla on syvä ja suuri aukko, sinne olen kätkenyt rahani ja kallisarvoiset tavarani, sinne aion itsekin paeta, jos kaupunki tulee ryöstettäväksi. Sinne eivät huovit löydä, särkekööt ja ryöstäkööt sitte täällä ylhäällä, niin paljon kuin tahtovat.

Mestari Bilangh kiitti ja poistui, toimittaaksensa muita asioita kaupungilla. Eräältä huovilta, joka oli kaatunut eilispäivän kahakassa, oli jäänyt hyvä ja vahva hevonen satuloineen. Bilangh osti sen verrattain huokeasta ja asetti sen yllämainitun porvarin talliin. Nyt oli kaikki valmisna matkaa varten. Bilangh palasi tyytyväisenä linnaan.

-- Nyt vielä muutama rivi herralleni ja mestarilleni, sanoi Bilangh ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän kirjoitti nopeaan noin neljänneksen sivun paperiarkille, sulki sen sinetillään ja asetti kirjeen pöydälle helposti huomattavalle paikalle. Päällekirjoitus kuului:

-- Hyvin arvoisalle ja korkeasti oppineelle Laurentius Ericille, kuninkaalliselle pronotariolle.

Sitte poistui Bilangh linnasta. Hän oleskeli aamupuolen kaupungissa, kävi Janeckin ja muiden haavoitettujen luona ja söi vahvan puolisen Borkhardtin ravintolassa. Hän luuli hyökkäyksen tapahtuvan illalla tai yöllä ja päätti jäädä sitä odottamaan. Yleisessä hälinässä arveli hän helposti pääsevänsä kaupungista ulos, ja itäänpäin olivat tiet vapaat, ei siellä ollut vihollisia.

Hyökkäys tapahtuikin jo kello kolme, siis keskellä päivää. Bilangh satuloi hevosensa, piti sen valmiina ja odotteli sopivaa hetkeä. Kun ensimmäinen hälinä hiukan oli tauonnut ja taistelu siirtyi raastuvan torille, uskalsi Bilangh ratsastaa kadulle. Hän näki, kuinka Kurki joutui vangiksi, Tiesenhausen pelastui linnaan ja kuinka rakuunat kokoontuivat Greven ja Dombuskin ympärille.

-- Nuo pakenevat, ajatteli Bilangh ja päätti liittyä seuraan. Pari kertaa yritettyään, onnistui hänen kolmannen kerran päästä riviin.

Ja siten selviää se alussa outo seikka, että Janecki näki mestari Bilanghin ratsastavan takanansa maantiellä ulkopuolella kaupunkia.

Kun ensimmäinen tykinlaukaus ammuttiin linnasta, oli Laurentius Erici huoneessaan mietiskellen suuria aikeitaan. Hän riensi nopeaan akkunalle, joka oli juuri kaupunkiin päin. Siitä olikin mukava seurata tapauksia. Hän näki selvään, kuinka herttuan huovit tunkeutuivat kaupunkiin, kuinka kaduilla ja raastuvantorilla taisteltiin, Tiesenhausenin pelastumisen, Aksel Kurjen vangiksi joutumisen ja muukalaisten ratsumiesten paon.

Pater Laurentius meni Arvid Tavastia puhuttelemaan. Hän tapasi tämän varsin voipuneena ja epätoivoisena, Tiesenhausen koetti lohdutella linnanisäntää.

-- Me olemme hukassa, valitti Tavast, emme voi kestää enää päivääkään.

-? Kuinka on herttuan väki päässyt kaupunkiin? kysyi pater Laurentius.

-- Porvarit ovat luultavasti avanneet Vesiportin. Muuten se olisi ollut mahdotonta.

-- Ratkaisu lähenee, arveli pater itsekseen. Otus lähenee ansaa, tehkäämme se vahvaksi ja ottavaksi, ja hän läksi mestari Bilanghin luo. Vaan Arvid Tavast otti vapisevin käsin salaisesta seinäkomerosta Jöns Bultin laatiman ehdoituksen Suomen ja Puolan uniooniksi, jonka Laurentius Erici oli tuonut mukanaan. Sitte sytytti hän vahakynttilän ja poltti liekissä tuon vaarallisen paperin. Kun paperi oli tuhaksi palanut, viskasi hän tuhankaristeet suureen ja tilavaan takkauuniin, joka anasti suuren osan huoneesta.

Hiukan rauhoittuneena sanoi hän Tiesenhausenille:

-- Unhoittakaa evesti, että semmoinen ehdoitus on ollut tekeillä. Epätietoista on, josko nytkään voin välttää mestaajan kirvestä, vaan tuo paperikäärö olisi herttuan käsiin joutuneena meidät kaikki armotta kuolemaan saattanut.

-- Voitte luottaa kunniasanaani, minä olen kätkevä salaisuuden hiiskumatta.

Hiukan kiihoittuneena riensi Laurentius Erici mestari Bilanghin ovelle. Hän koputti kerran, toisen, ei mitään vastausta. Hän tarttui ovenripaan, ovi aukeni, se ei ollutkaan suljettu. Pater astui sisään.

Huone näytti hänestä autiolta ja tyhjältä. Hän meni laboratoriohuoneeseen. Täällä oli kaikki huiskin haiskin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Retortit ja kattilat laattialla, seinäkaappien ovet seljällään, vanhoja kirjeiden lehtiä hajallaan nurkissa.

Poissa! mihin ja milloin? arveli pater ja omituinen raskas tunne valtasi hänet. Hän palasi etuhuoneeseen ja äkkäsi heti kirjeen, jonka mestari Bilangh lähtiessään oli kirjoittanut ja asettanut huomattavalle paikalle.

-- Minulle! Tässä lienee arvoituksen selitys, ja pater istuutui Bilanghin nojatuoliin kirjettä rauhassa lukemaan.

Kirje oli näin kuuluva:

Suurelle tuntemattomalle!

Kun tämä kirje osuu käsiinne, en minä enää ole linnassa. Tehtävään, johon minua aiotte, en ryhdy. Korjatkoot muut historian juoksua, minulla ei ole siihen halua. Kohtalojen ratas on raskas, se on jo musertanut monta mahtavaa, jotka sen suuntaa ovat tahtoneet ohjata. Minun mielestäni olette Te itse siihen toimeen sopivampi, miks'ette itse käy työhön käsiksi? Nyt on kohta sopiva tilaisuus.

-- Sen olen tekeväkin, mutisi Laurentius Erici, tulen ominenikin toimeen. Vaan mitä on tämä? ja hän jatkoi lukuaan.

Ennenkuin eroan, tahdon kuitenkin kertoa jotakin, josta voi olla Teille hyötyä, jos se jo ei ole myöhäistä. Herttua ei ole niin typerä, kuin luulette. Hän tuntee vastustajansa ja on varuillansa. Viikko sitten sai hän urkkijoiltansa -- hänellä on semmoisia Varsovassa -- tiedon, että kuningas Sigismund on lähettänyt lähettilään Suomeen. Samalla väittävät urkkijat, että lähettilään puvussa piilee vaarallinen jesuita. Herttua on kauan jo halunnut saada haltuunsa miehen, jolla on juonten pääkerä, voidakseen häneltä saada tietoja Suomen herrojen valtiokavallusta tarkoittavista vehkeistä.

Jos nämä rivit osuvat käsiinne ennenkuin kaupunki on herttuan hallussa ja linna saarrettu, niin paetkaa. Jos taas myöhemmin, täytyy Teillä todellakin olla ylenluonnollisia voimia käytettävänne pelastuaksenne tästä ansasta, johon olette joutunut.

Minua taas ei herttua enää saavuta, jesuittain veljeskuntaa ja sen valtaa en pelkää, sillä minulla on mahtavia puolustajia ja toivon, että Tekin, arvoisa isä, tulevaisuudessa, jos taas yhdymme, osoitatte kiitollisuutta varoituksestani. Seuratkaa esimerkkiäni, puhdistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää pohjola, sen ilmanala ei ole terveellinen veljeskunnallenne. Näettehän, minustakin, uskonkiihkoisesta, innokkaasta etelämaalaisesta on tullut kylmä skeptiko, joka välinpitämättömästi katselee asian menoa. Ottakaa vastaan jäähyväistervehdys, jonka lähettää

nöyrin palvelijanne _Filip Bilangh_.

-- Hän on liian viisas välikappaleeksi, sanoi Laurentius Erici itsekseen, hän on minun kaltaiseni, semmoiset miehet kelpaavat johtajiksi, vaan eivät alennu tahdottomiksi käskyläisiksi. Se unelma raukesi ja kaikki muut suuret aikeet sen mukana. Itse en voi mitään, herttua on heti vangitseva minut, kun vaan saa linnan haltuunsa, ei hän välitä lähettilään arvostanikaan. Pakoon siis, vaan miten, siinä on kysymys.

Ja Laurentius Erici palasi masentuneena omaan huoneeseensa ja alkoi avaraan ikkunakomeroon kyyristyneenä katsella raastuvan torille ja kaupunkiin, jossa herttuan väki yhä hääri, asettaen porteille ja torneihin varusväkeä.

Yhtäkkiä saivat hänen masennuksesta kangistuneet piirteensä enemmän eloa. Hän laskeutui alas akkunakomerosta, lukitsi oven ja riisui takin yltänsä. Tikarillansa ratkoi hän sitte varovaisesti auki kaksi saumaa ja otti päällyskankaan ja sisävuorin välistä pienen, hienosta mustasta nahasta tehdyn salkun. Se oli pyöreillä nahkahihnoilla kiinni nidottu, pater päästi ne auki ja kirvoitti esille paperisen kirjekuoren, jonka takasivulle oli latinaksi kirjoitettu: Laurentius Eriöille, kun hän lähtee Suomeen.

Kirjekuori sisälsi tukun paperiliuskoja, muutamat niistä olivat jo kellastuneita ja näyttivät vanhoilta, muutamat olivat nähtävästi vasta nykyään kirjoitettuja. Pater istuutui rahille ja alkoi tyynesti tarkastaa aarrettansa, ainoastaan hänen vapisevat kätensä, kun hän tarttui hienoihin paperiliuskoihin, ilmaisivat hänen sisällistä liikutustaan.

-- Jäljennös pater Hannibal Codretin sepittämästä kertomuksesta Parryn salaliitosta ja Bilanghin osallisuudesta siihen. Alkuperäinen asiakirja säilytetään veljeskuntamme arkistossa Roomassa. -- Se on jo tehnyt tehtävänsä, mutisi Laurentius Erici, ja asetti paperitukun syrjään. Sitte seurasi pitkä ja kapea paperiliuska, johon oli piirretty seuraava päällekirjoitus: Luettelo niistä, jotka Suomessa tunnustavat pyhää katolilaista uskoa tai ovat siihen taipuvaiset.

-- Katarina Bröijer Viipurissa, luki pater Laurentius heti ensimmäisten nimien joukossa. Siihen ei nyt ole aikaa, arveli hän sitte ja asetti luettelon viereensä rahille.

Seuraava paperi oli vanha ja kellastunut, hienoa kirjoitusta täynnä. Se ei ollutkaan jäljennös, vaan alkuperäinen, ja sen laitaan oli toisenlaisella, vieraalla, jykevämmällä käsialalla kirjoitettu: Säilytettävä ja veljeskunnan arkistoon takaisin jätettävä.

Laurentius Erici alkoi lukea sitä ja mitä enemmän hän edistyi tässä, sitä eloisimmiksi kävivät hänen piirteensä.

Lopetettuaan lukunsa nousi hän ylös, kävi pari kertaa yli laattian ja puhkesi sanomaan:

-- Ylistetty ollos, Sinä pyhä Ignatius, joka teit salaisuuksien urkkimisen veljeskuntamme tärkeimmäksi tehtäväksi. Todellakin se, joka salaisuuden ilmoittaa veljeskunnallemme, lähettäin siitä kirjallisen ilmoituksen arkistossa säilytettäväksi, hän tekee enemmän hyötyä, kuin joka kääntää kymmenen pakanaa.

Kellastunut paperiliuska, joka herätti semmoisia kiitollisuuden tunteita pater Laurentiusessa, sisälsi näin kuuluvan latinalaisen kirjoituksen:

-- Minä Clemens, halpa dominikaaniveli, joka vuonna 1495 viisi kuukautta ennen suurta venäläissotaa ja pyhän Andrean päivänä tapahtunutta ihmeellistä kaupungin pelastusta, saavuin Viipuriin Suomeen opettamaan luostariveljille ja maan asukkaille puutarhan hoitoa ja hyödyllisten yrttien käytäntöä ja vuonna 1518 paaston aikana sain käskyn saapua Roomaan kuulusteltavaksi muutamassa tärkeässä veljeskuntaamme koskevassa asiassa, tahdon täten, ennenkuin tästä elämästä eroan ja muutenkin korkeaan ikääni nähden, ennenkuin muistoni pettää, ilmoittaa kirjallisesti erään salaisuuden, josta minulla on tietoa. Se, joka nämä rivit lukee ja jolle niistä on hyötyä, antakoon lukea messuja minun sieluni pelastukseksi. Seuraa siis ja paina mieleesi:

Kaupungin kuninkaallinen linna sijaitsee pienellä saarella ja sen kummallakin puolella on salmet. Ettei kuitenkaan linnan asukkaat, jos vihollinen saisi kaupungin haltuunsa tai mikä muu odottamaton tapaus tapahtuisi, olisi kokonaan pois suljetut muiden ihmisten yhteydestä, on olemassa vedenalainen salainen käytävä, joka johtaa linnasta kaupunkiin. Tätä seikkaa pidetään kuitenkin hyvin salassa, ainoastaan harvat porvarit, linnan isäntä ja hänen uskottunsa ovat tästä osallisiksi tulleet.

Käytävä alkaa eräästä maapinnan alla olevasta huoneesta, joka sijaitsee linnan eteläisessä osassa noin viisitoista kyynärää pienestä tornista. Siihen päästään rautaisesta ovesta, jonka avaimet aina ovat linnan isännän hallussa.

Käytävä kulkee suoraan itään pienen tornin sisäpuolitse ja painuu vähitellen syvemmälle ja syvemmälle maapohjaan päin. Useat portaat johtavat alaspäin, ja se on niin korkea, että tavallinen mies voi kulkea suorana, Salmen toiselle puolella, juuri siinä missä kaupungin muuri alkaa, johtavat portaat ylöspäin ja rautainen ovi sulkee tien. Tästä jakautuu käytävä kolmeen eri haaraan. Kun ovi avataan ja kuljetaan viisi kyynärää eteenpäin, tekee käytävä jyrkän käännöksen vasempaan ja sileä kiviseinä estää suoraan kulkemasta. Vasempaan kulkevalla käytävällä on kaksi ulospääsöä, toinen talossa, joka kuuluu franciskaaniveljeskunnalle ja on keskellä Saksalaiskatua [Alakatu] torilta Karjaportille kulkiessa oikealla puolella korkean mäen töyräällä, toinen itse franciskaaniluostarissa Karjaportin vieressä. Tämä käytävä on se, joka on linnanisännille tunnettu ja jota useammin käytetään. Oikealle s.o. eteläänpäin kulkevasta haarasta ei minulla ole tarkempia tietoja, sanotaan sen johtavan veljeskuntamme luostariin [nykyinen vanha Suomenkirkko] meren rannalle, vaan sitä epäilen, koska väli on pitkä ja maaperä kallioista. En myöskään tiedä, kuinka siihen käytävään päästään. Keskimäinen haara, joka on linnasta tulevan käytävän suorana jatkona, eroaa siitä sileästä kiviseinästä ja johtaa toiseen taloon Saksalaiskadun varrella torilta lukien. Tämä talo kuuluu meidän veljeskunnallemme, kuten useat talot ja maatilkut sekä kaupungissa että sen ulkopuolella.

Mutta käytävään on vielä toinenkin pääsö itse linnasta. Sinä, jota joko hätä tai onnettomuus pakoittavat kulkemaan tätä maanalaista tietä, menettele seuraavaisesti:

Varusta mukaasi noin jalan pituinen ja peukalon leveyden paksuinen rautapultti, joka on hiukan suippu kärestä, ja jonkun verran öljyä. Astu alas pienen tornin alimmaiseen kerrokseen, jota käytetään tavallisesti viinikellarina tai vankikomerona, ja tarkasta ovesta astuessasi vasemmanpuolista seinää. Siinä huomaat useita kivimöhkäleitä, jotka eroavat muista säännöllisen muotonsa kautta ja sitenkin, että niiden ympärillä on vähemmän kalkkisekoitusta. Kahdessa niistä on kiveen hakatut ristit, ja niiden kulmassa pieni kolo. Pistä rautapultti tähän koloon, paina voimiesi mukaan. Kivet erkanevat ja aukko syntyy niin suuri, että täysikasvuinen mies voi ryömiä sen läpi käytävään, joka kulkee siitä sivutse. Kulje nopeasti käytävän läpi ja sinä saavut salmen tuolla puolella olevalle rautaovelle, josta jo puhuin. Siinä on suuri lukko, ja tämänkin oven avaimet ovat linnan isännän huostassa. Kun käytävä tehtiin, teetti dominikaani-veljesten guardiani, joka oli taitava rautatöissä, nämä ovet ja niissäkin on salaisuus. Keskellä ovea on neljä pientä reikää ilmanvaihdon vuoksi, ettei ilma käytävässä ummehtuisi ja pilaantuisi. Vuodata keskimmäiseen reikään öljyä ja pistä rautapultti siihen. Paina ensin alaspäin ja kohota sitte ylöspäin, ja ovi aukenee. Samaten on se suljettava toiselta puolelta.

Sileässä kiviseinässä oven toisella puolella huomaat myös pyöreän reiän. Pistä tähän rautapultti, ja kivet aukenevat ja päästävät sinut kulkemaan. Sulje ne toiselta puolen ja jatka matkaasi pitkin käytävää, joka johtaa ensiksi jo mainitsemani talon kellariin. Kellarista vie samalla tavalla avattava rautaovi rakennuksen äärimmäisessä osassa olevaan huoneeseen.