Part 7

Vieraat alkoivatkin saapua. Ne olivat kaupungin varakkaimpia porvareja, jotka joko omilla laivoillaan kävivät kauppaa ulkomailla tai myös harjoittivat voittoisaa vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Ruuth, Stråhlmann, Juusten olivat pormestarin vanhoja tuttuja ja kasvinkumppania. Koska Hannu Thesleff, joka vasta pari kolme vuotta sitte oli muuttanut kaupunkiin ja sitte meni naimisiin Katarina Stråhlmannin, piispa Juustenin tyttären tyttären kanssa, ei vielä ollut oppinut maan kieliä, käytti pormestari puhutellessaan vieraitaan saksankieltä.

Pormestarin rouva ilmestyi ovelle ja pyysi vieraita ruokahuoneesen. Siellä oli pitkä pöytä katettu, sen keskellä komeilivat lasimaljassa Antonion tuomat hedelmät ja astiassa, jossa jääpalasia uiskenteli, oli kapeissa pitkissä ruukuissa Reinin viiniä eli "renskaa", kuten sitä kaupungin murteella nimitettiin.

Gertrud istui Katarina-tädin ja pormestarin rouvan vieressä, ja pormestari antoi usein katseensa kiintyä nuoreen tyttöön, joka hänestä tänä päivänä näytti vielä hempeämmältä ja miellyttävämmältä kuin ennen.

Antonio kertoi matkoistansa ja havainnoistansa, ja vieraat, joista moni oli käynyt muissa maissa, ottivat vilkkaasti osaa kanssapuheeseen. Myös päivän tapauksiin luisui puhe ja tulevien päivien tapahtumista laskettiin arveluja. Kuitenkin olisi terävä syrjästä katsoja helposti huomannut, että melkein kaikkien mielessä piili ajatuksia, joita he joko pelkäsivät lausua tai toivoivat toisen ensin lausuvan.

Kun varsinainen ateria oli lopussa, vetäytyivät pormestarin rouva, Katarina ja Gertrud sisähuoneisiin, vaan pormestari ja hänen vieraansa jäivät vielä pöydän ääreen istumaan.

Hetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka olivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai huolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:

-- Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat mieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei ole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan, joskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä mitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja nykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta onko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa linna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan olevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit yhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa harvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi seurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa kaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja, omaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta raakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla linnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja asemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on saapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy hetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin muukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan päällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat siihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan siinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja vanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki pitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä enemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä synkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan voitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle kuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?

Stråhlman, vanha ja kokenut porvari, koroitti äänensä muiden vaietessa:

-- Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos pidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan verinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen huovit.

-- Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu Thesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani kotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli; katolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai hallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä meihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges, plectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka minä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä varten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.

Samassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että alhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria. Pormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli muukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät, ja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät, keskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset. Muuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän aloitti heti puhua:

-- Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se on minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä ja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe on minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille ja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa yhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin porvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista oppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen Sigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa hänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla linnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat sanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää tästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen hapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi otollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä vastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä hän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.

Viimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä, ja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.

Pormestari vastasi:

-- Te puhutte kuin pappi. Herttua on valinnut omituisen lähettilään.

-- Kuka takaa, etten minä ole pappi? Vaan asiaan, minä vaadin vastausta.

-- Sen olette saava, ja pormestari Bröijer kohosi istuimeltaan ja luotuaan tutkivan katseen pöydän ääressä istuviin, jatkoi hän:

-- Ilmoittakaa hänen ruhtinaalliselle armollensa, että Viipurin porvarit melkein kaikki tahtovat pysyä evankelisessa opissa, Upsalan kokouksen päätöksessä ja siinä, mitä Söderköpingissä on säädetty. He toivovat voittoa hänen ruhtinaallisen armonsa aseille ja vihaavat muukalaisten valtaa. He ovat valmiit tottelemaan hänen ruhtinaallisen armonsa käskyjä, kun vaan olosuhteet sen myöntävät.

-- Se on hyvä, sanoi muukalainen, ja hänen jäykät piirteensä saivat lempeämmän ilmeen, suosiollinen mieliala on kiitettävä ja vakuutus valtiollisissa ja uskonnollisissa asioissa samaten. Vaan mitä on vakuutus, joka ei osotaikse töissä? Ovatko Viipurin porvarit valmiit uhraamaan ja uskaltamaan jotakin yhteisen asian puolesta?

Pormestari loi taas tutkivan katseen läsnäoleviin, vaan nämä olivat vaiti ja katselivat nolosti eteensä. Hän jatkoi hiukan epäröiden:

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitkoon punnita asemaamme. Me itse, meidän omaisuutemme, vaimomme ja lapsemme olemme linnan isännän ja huovien vallassa, kätemme ovat sidotut.

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa on kaikki punninnut ja aprikoinut. Hänen aikansa on täpärällä, tärkeät asiat vaativat häntä Ruotsiin. Maa polttaa hänen jalkojensa alla, ei ole hänellä halua monta viikkoa venyä tämän kaupungin edustalla. Hänen vaatimuksensa on selvä ja yksinkertainen: avatkaa portit ja laskekaa väkemme sisään. Arvaan ajatuksenne. Te pelkäätte yrityksenne ennenaikaista ilmitulemista ja herrojen kostoa. Vaan ennemmin tai myöhemmin on kaupunki kuitenkin joutuva herttuan haltuun, ja ankarasti on hän Suomen herroilta vaativa sen veren, jota he ovat uskaltaneet vuodattaa. Suuria asioita ei saada toimeen epäröimisellä ja heikkoudella, siihen tarvitaan voimaa ja tarmoa, sama laki vallitsee historiassa kuin luonnossa, ukkoissää puhdistaa raskaan ja painavan ilman, vaan murskatut puut ja palavat ladot ovat myös sen seurauksia.

-- Vaaditteko nyt ratkaisevan vastauksen?

-- En. Kolme päivää antaa hänen ruhtinaallinen armonsa aikaa, vaan enempää ei. Hän on sangen ärtyisellä päällä ja vähinkin vastustus saattaa hänet vihan vimmaan. Kolmen päivän perästä saavun takaisin ja sitte olkaa valmiit. Jo huomenna menee Pietari Stolpe väkensä kanssa yli salmen, saartaa kaupungin myös Pantsarlahden puolelta ja sulkee tiet Venäjälle ja Inkeriin. Hyvästi! Jääkää rauhaan!

Enempää vastausta odottamatta poistui muukalainen.

-- Jäykkä mies, sanoi Antonio, ja hänen puheensa kuin rauta tai teräs.

-- Herransa kuva, vastasi pormestari huoaten, isännän henki painaa leimansa palvelijoihin.

-- Kolme päivää ei ole pitkä aika, sanoi vanha Stråhlman, vaan sen kuluessa voi paljon tapahtua.

-- Parasta on, että pysymme alallamme ja odotamme, arvelivat kaikki.

Ja sitte vieraat nousivat ja läksivät kotiinsa, sammuttamaan yöksi tulta, salpaamaan ovensa ja porttinsa ja panemaan raskaat akkunaluukut paikallensa, sillä ajat olivat rauhattomat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja yölliset kahakat tavallisia.

Sinä iltana tapahtui kuitenkin odottamaton tapaus, jolla oli tärkeät seuraukset ja joka joudutti asian ratkaisua ennen määrättyä aikaa.

Kun vieraat olivat poistuneet, koputettiin taas ovelle, ja pormestarin palvelija ilmoitti, että eräs vallin luona asuva porvari oli tullut valittamaan, että Tiesenhausenin rakuunat olivat vieneet hänen lehmänsä ja sanoneet sen tapahtuvan herransa käskystä. Porvari pyysi pormestaria hankkimaan ainakin jotain korvausta elukasta.

-- Missähän Tiesenhausen lienee tavattavissa, kysyi pormestari tarttuen keppiinsä ja hattuunsa.

-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit ovat Borkhardtin krouvissa raastuvan torin vieressä, selitti porvari.

Pormestarin rouva tuli huoneeseen.

-- Johan vieraat ovat menneet! Menetkö sinäkin?

-- Menen, vastasi pormestari. Minun tulee tavata Tiesenhausenia vielä tänä iltana.

-- Gertrud ja Katarina ovat vielä täällä, voit saattaa heitä kotia.

-- Minä teen seuraa, sanoi Antonio.

Ulkona vallitsi synkkä pimeys. Katuvalaistusta ei ollut nimeksikään. Sade valui virtana alas, ja kadut kävivät likaisiksi.

Edellä kulki pormestarin palvelija kantaen lyhtyä. Muut seurasivat jäljestä. Matka oli lyhyt. Ainoastaan pieni pätkä Kuningattaren katua [nykyinen Katarinan katu], sitte yli vanhan raastuvan torin Alakadulle, ja heti kulmasta päästyä oltiinkin Katarina-tädin asunnon edustalla.

Siinä otettiin jäähyväiset.

-- Janecki ei ole kotona, sanoi Katarina-rouva, hänen huoneessaan on pimeä.

-- Ole varovainen näinä rauhattomina aikoina, kuiskasi Gertrud ja puristi hellästi Antonion kättä.

Pormestari ja Antonio palasivat.

-- Tule mukaani Antonio, minä käyn vaan Tiesenhausenia tapaamassa, ja sitte menemme yhdessä kotia, sanoi pormestari.

Aivan raastuvan torin vieressä oli Borkhardtin ravintola. Se oli matala, tiilikattoinen rakennus, jonka akkunat eivät olleet korkealla maasta. Porstuan kynnys ja laattia olivat melkein jalkakäytävän tasalla. Oven päällä paloi suuri lyhti, joka himmeästi valaisi sisäänkäytävän. Oikealla oli suuri huone, ja sen sivuseinällä pitkä tiski. Tämä huone oli aiottu yhteistä kansaa varten ja siellä kihisikin nyt huoveja ja kaikenlaista kansaa. Vasemmalla oli parempia huoneita aatelisia ja varakkaita porvareja varten.

Saksalainen porvari Borkhardt piti tätä ravintolaa ja oli vähässä ajassa hyvin rikastunut. Hän seisoi itse parast'aikaa tiskin takana, valkoinen esiliina vyöllä ja rinnoilla, ja hänen vieressään istui laivuri Didrik tyynen ja levollisen näköisenä. Borkhardt oli iso, roteva mies, hänen lihavat, punertavat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Vahvalla kädellään laski hän tammitynnyristä olutta tinatuoppeihin ja jakeli niitä sotilaille. Nähtyään pormestarin tervehti hän kohteliaasti.

-- Onko Tiesenhausen täällä? kysäsi pormestari.

-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit istuvat tuolla toisella puolella, virkistyttäen itseään aamullisen verilöylyn jälkeen, vastasi Borkhardt matalalla äänellä ja läksi opastamaan pormestaria ja Antoniota yli porstuan.

Borkhardt avasi oven, ja omituinen näky esiintyi tulijoille.

Pitkän pöydän ympärillä, jossa oli lukuisasti tinatuoppeja ja pikareja, oluthaarikoita ja viiniastioita, istui ulkolaisia upseereja ja Suomen aatelisia sekaisin. Ylinnä nähtiin Ivar Tavast ja Tiesenhausen, sitte William Farensbach, Jaakkima Greve, Adam Janecki, Aleksander Dombuski ynnä muita upseereja.

Ivar Tavastin kasvot hohtivat, ja hän oli kiivaassa keskustelussa Janeckin kanssa. Tiesenhausen istui vaiti, katsoen synkästi pöytään ja välistä vaivaloisesta liikuttaen haavoitettua kättään, jota hän kantoi siteessä, William Farensbachin takana seisoi mestari Bilangh, ottaen pois siteitä Farensbachin olkapäästä, josta taas oli alkanut vuotaa verta, ja pannen uusia sijaan. Tämä itse oli kalvakan näköinen ja puri hampaitaan yhteen, kun tunsi kipua haavoitetussa paikassa.

Tässä hälinässä kaikui Janeckin soinnukas ääni ylinnä ja helposti kuultavana, juuri kun pormestari ja Antonio astuivat sisään.

-- Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen, kehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.

-- Niin jos hän lähtee, kirkui Tavast.

-- Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset kaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa, vastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään pitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.

Yleinen naurun hohotus seurasi tätä selitystä.

Antonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen silmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen jäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.

-- Se on julkeaa valhetta, huudahti hän.

Nopeasti kavahti Janecki pystyyn, ja kaikkien silmät kääntyivät ovelle.

-- Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen suurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta, herra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit, te olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte kirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut kuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä kupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.

Janecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt eroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen aikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen yksitoikkoisuuden vaihteluna.

Janecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita italialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan koska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne perinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki hänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän kadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.

Kun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä voimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan. Häpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi taistelua.

Nyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään, ja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä, hikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat hänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.

-- Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari, sanoi hän viimein epätoivoisesti.

Samassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno verivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.

-- Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja Fahrensbach. Taistelu lakatkoon!

Mestari Bilangh kiiruhti esille ja alkoi tutkia Janeckin käsivartta.

-- Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi ollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren miekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.

Tiesenhausenkin oli lähestynyt pormestaria.

-- Ikävä tapaus, sanoi hän, mikä saattoi Teidät tänne?

-- Tarkoitukseni oli tavata Teitä, herra evesti, erään tapahtuman johdosta.

Ja pormestari selitti asian.

-- Koetan hankkia korvausta, jos mahdollista, sanoi Tiesenhausen, vaan meillä on puute varoista ja muonasta.

Pormestari ja Antonio aikoivat poistua. Mutta puolalaiset ja ulkolaiset upseerit olivat karsain silmin nähneet Antonion voiton. He alkoivat äänekkäästi nureksia ja lausua uhkauksia.

-- Hän on vähäpätöisestä syystä loukannut kuninkaallista upseeria ja sitte vielä haavoittanut hänet. Hän on vangittava.

Janecki itse ja Tiesenhausen olivat vaiti. Ivar Tavast ja Fahrensbach kannattivat muukalaisia. Hälinä kasvoi.

Etehisessä kuului aseiden kalsketta, ja Aksel Kurjen jättiläisvartalo täytti oven.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kuului hänen äänensä lausuvan.

-- Korkein päällikkö ratkaiskoon asian, huusivat upseerit yhtä suuta.

Ivar Tavast, Kurjen ratsumestari, astui esiin, ja selitti asian. Kun Kurki oli kuullut kertomuksen, synkistyivät hänen kasvonsa.

-- Aina vaan riitaa, sanoi hän tylysti. Olisin odottanut pojaltanne enemmän malttia, pormestari.

-- Poikani on viaton, vastasi Antonion isä lyhyesti.

-- Hän loukkasi ensin Janeckia turhasta syystä. Hän kuunteli salaa keskustelua, kirkuivat upseerit. -- Hän on vangittava!

Antonio oli vaiti eikä puhunut sanaakaan. Keskustelu asiasta teki häneen tuskallisen vaikutuksen, koska Gertrudin nimi oli siihen sotkettu.

Kurki oli kahdella päällä.

-- Arvid Tavast ratkaiskoon asian, sanoi hän viimein, poikanne on vietävä linnaan, onhan hän siellä turvassa. Ivar Tavast saattaa hänet sinne, kaksi huovia seurueestani menköön mukaan.

Hiukan hoiperellen astui Tavast Antonion luo.

-- Miekkanne, herra tohtori, te käytätte sitä liian hyvin! Seuratkaa minua!

-- Hyvästi, isäni, sanoi Antonio kovasti, niin että kaikki kuulivat. Vaan poistuessaan kuiskasi hän hiljaa: nyt on aika toimia.

Ratisten avautuivat kaupungin ja sitte linnan portit, kun Ivar Tavast oli antanut tunnussanan. Ja ratisten ne taas sulkeutuivat heidän jälkeensä.

Ivar Tavast jätti Antonion huovien huostaan ja meni isäänsä etsimään. Hän tapasi tämän huoneessaan keskustelussa Laurentius Ericin kanssa.

-- Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin pojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.

-- Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna hänelle sopiva huone.

-- Vaarallinen panttivanki, mutisi Laurentius Erici.

Vaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä, että kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon aatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.

-- Noh, kutsu tänne vanginvartija, vanki kuin vanki.

Vanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa suuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.

-- Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi kaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.

Siten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija asetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet yksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.

Loukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian vaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon maattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli kaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli ääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa nousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto hänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.

KUUDES LUKU,

Kaupungin valloitus.

Herttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä tehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin itäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin jalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman kaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä, sousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen maalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn väenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin puolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen majoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista ammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun matkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien tien Venäjälle ja Inkeriin.

Kaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo eilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties pitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin vaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa vahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista, mutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas väittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa kaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta tuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja ryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta varoa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat ulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan ratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä toivoivat he pikaista loppua sodalle.

Pormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä Pantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien ja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat: nyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan Arvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta puolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Tuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta -- sillä tieto eilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin -- vastasi hän, että Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.

Hänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana pidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä hankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa. Uskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi kaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat tietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut niin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli kaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta. Vaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari Bröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä selväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja nyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä Arvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana tahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?

Kotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut talossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen mies, saapui heti.