Part 6

-- Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että vastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon loistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen vähäpätöisiltä ja tyhmiltä.

Antonio hymyili surumielisesti.

-- Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan annoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle ulkomaamatkalleni?

-- Lahjanko? Sitä en voi todellakaan muistaa.

-- Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet huvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan Suomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan osanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle äkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien, siintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas pitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä lähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine aina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä kumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja rusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.

-- Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit sen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea nelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa vedessä.

-- Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku löytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin lähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja ikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun säilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen tiehesi.

-- Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden luoksi, sanoi Gertrud hymyillen.

-- Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni. Bolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille turvallisemman säilöpaikan.

Samassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen medaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä. Sen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana, vaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud kalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.

Vaan Antonio jatkoi:

-- Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu sisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä haihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa ja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen ihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani säilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine kuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun kuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat ovat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja ideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan välkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin ajattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan kuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset ja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja myrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi tänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin kullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät mielemme sanomattomalla ihastuksella.

Antonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti, ja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.

-- Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt toistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä muistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden vanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua vastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin tunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme viettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme muistot ovat melkein samankaltaiset.

Antonio vaikeni hetkisen, sitte jatkoi hän hiukan päättäväisemmin.

-- Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me kaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä. Ja jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin hartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita, mielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee pilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota tarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on kaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud, että jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet eivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni. Nyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit rauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat Hollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata tänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia vaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.

-- Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole tilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka sieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen, ajan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni kykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat olleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja niiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut. Alamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä tarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän ole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.

Kun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli tuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa värisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen kasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään.

-- Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja nyt se on tullut, -- Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut aavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin kahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät tahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia ja murhetta. -- Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti Floriania -- niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa -- - vaan salaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä välittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja ihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian kyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi tulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan hyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt katkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille. Ja Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen kanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.

Myöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa: Ei ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja nyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi valmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen sydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään viehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja hohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä Antonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:

-- Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi. Luuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen häilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän naiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa, joista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi sydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua, vähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut päivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se ajatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin oikeastaan minulle kuuluvana.

-- Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön, niin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut sen ohitse.

-- Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä milloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut tunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä milloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.

-- Kiitos! Sinä palkitset pahaa hyvällä.

-- Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona minua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud vetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.

-- Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on majoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies puheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.

-- Niin on, vastasi Gertrud ja hänen äsken niin iloiset piirteensä kävivät synkiksi. Hän vaikeni hetkiseksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi jatkoi hän:

-- Heti kun puolalainen tuli meille asumaan, huomasin, että hän kaikin tavoin koetti saavuttaa tätini suosiota. Ihmeekseni hän siinä onnistuikin erinomaisesti. Monta kertaa on Katarina-täti häntä kiittänyt ja puhunut hänen hyvistä avuistaan.

-- Merkillistä, mutisi Antonio ja hänenkin kasvonsa muuttuivat totisiksi.

-- Kohta saat siihen selityksen, Katarina-täti on nimittäin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, katolilainen. Ainoastaan näön vuoksi noudattaa hän protestanttisia kirkonmenoja, mutta koko sielullaan on hän kiintynyt vanhaan oppiin. Hänellä on erityinen rukoushuonekin, jossa on Neitsyt Marian kuva. Vaan kun hän on ollut minulle niin hyvä, en ole siitä hiiskunut sanaakaan kenellekään.

-- Uskomatonta!

-- Vaan totta, intti Gertrud. Tuon seikan on nyt puolalainen jollakin tavoin saanut urkituksi ja käyttää sitä hyväksensä. Olen salaa tarkastanut häntä, kun hän puhelee tätini kanssa. Hän tekeytyy hyvin hurskaaksi, puhelee pyhimyksistä ja muista senkaltaisista asioista, vaan minä epäilen, että hän on oikeen ilkeä ihminen, ja minä pelkään häntä, ja Gertrudia värisytti, ikäänkuin pakkasen viima olisi häneen osunut.

-- Mitähän vaaraa siinä olisi, sanoi Antonio äänellä, jota hän koetti painaa levolliseksi, vaan jossa rauhattomuutta tuntuvasti värähteli.

-- Onpa kyllä, vastasi Gertrud, jo heti arvasin, että puolalaisella olisi jotakin mielessä, ja toissapäivänä tulin siitä vakuutetuksi.

-- Mistä sitte?

'- Janecki puheli kaiken aamupuolta tätini kanssa kaikenlaisista asioista. He luulivat, että minä olin kaupungilla, vaan minä istuin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli raollaan. Yhtäkkiä Janecki käänsi puheensa toiselle tolalle ja pyysi minua vaimokseen.

-- Tuo kavala kettu, huudahti Antonio ja karkasi seisoalleen.

-- Niin, sanoi Gertrud arasti.

-- Mitä täti siihen vastasi?

-- Hämmästyksekseni hän ei kieltänyt jyrkin sanoin, kuten olin odottanut Sitte en tiedä, mitä he vielä puhelivat, sillä minä kiiruhdin ulos ja tulin tänne puutarhaan itkeäkseni. Puolalaisen koko olento on minusta vastenmielinen ja hänen kelmeät kasvonsa osoittavat röyhkeyttä ja ylpeyttä. Kartan häntä kuten käärmettä kivirauniossa.

Antonio tuijotti synkästi eteensä. Monenlaisia kuvia nousi hänen sieluunsa ja tulevaisuuden taanoin niin kirkas taivas meni pilveen. Rauhattomuuttansa peitellen sanoi hän sitte levollisesti Gertrudille:

-- Älä pelkää, Muutamassa päivässä voi kaikki muuttua. Puolalainen saa kohta muuta ajattelemista.

-- Tarkoitat herttuaa, sanoi Gertrud ja ilonväre sävähti hänen kasvoilleen. Olen jo rukoillut monta kertaa, että hän tulisi. Sillä sitte ei puolalaiselta olisi mitään pelkäämistä.

-- Hän tulee ja voittaa, toisti Antonio.

-- Luuletko niin?

-- Hänen täytyy voittaa, jos asia siksi kääntyy, vastasi Antonio.

-- Olemme viipyneet täällä jo liian kauan, huudahti Gertrud, Katarina-täti varmaan jo odottaa minua. Kerronko hänelle jotakin siitä, mitä tänään on tapahtunut, kysyi Gertrud veitikkamaisesti hymyillen.

-- Älä kerro, rakastettuni, odottakaamme muutamia päiviä, kunnes asiat selvenevät.

Molemmat läksivät kiiruusti kulkemaan kotia päin, tuomiokirkon sivuitse, yli raastuvantorin ja sitte Alakadulle.

Portilla he ottivat hellät jäähyväiset ja erosivat.

Vaan jalosukuinen herra Adam Janecki seisoi huoneensa akkunassa ja näki koko kohtauksen. Hän mutisi jotakin kirouksen tapaista ja vaipui syviin mietteisiin.

VIIDES LUKU.

Taisteluja.

Verkalleen palasi Antonio kotia. Monenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä, Gertrudin kertomus oli tehnyt hänet rauhattomaksi. Kapteeni Janecki oli luultavasti vaarallinen seikkailija, puolalainen sukuperältään, siis ylpeä ja tekojansa punnitsematon. Jos Sigismundin useasti lupaama apuväki todellakin saapuisi, ja kaupungin piiritys pitkittyisi ja herttuan tyhjin toimin täytyisi palata Ruotsiin, voisi asia saada ikävänkin käänteen. Olihan puolalainen ja muukalainen sotaväki ja päällystö ennenkin rankaisematta harjoittanut suuriakin ilkitöitä. Tämmöiset ajatukset risteilivät Antonion mielessä ja tekivät sen synkäksi.

Kotiin tultuaan istuutui hän akkunan ääreen, avasi sen ja hengitti mielihyvällä raitista ilmaa, jota tuuli toi mereltä. Hän odotteli isäänsä, vaan tämä viipyi. Luultavasti oli linnassa tärkeitä asioita selvitettävänä, Viihdyttääksensä mieltänsä päätti Antonio matkalaukustansa ottaa esille lahjoja ja harvinaisempia esineitä, joita hän oli ostanut Italiassa ja Hollannissa antaaksensa Gertrudille ja omaisillensa.

Hän avasi suuren hylkeennahkaisen laukun, joka oli vahvoilla hihnoilla kiinni sidottu, ja alkoi latoa pöydälle esineitä, jotka Europan kultturimaissa olivat tulleet käytäntöön, vaan Suomessa vielä olivat harvinaisia.

Siinä oli neliskulmainen käärö hienoa, keltaista ja hyvänhajuista tupakkaa, minkä Antonio Amsterdamista oli ostanut isällensä, pieni pakka keltaista, kahisevaa silkkikangasta, Lombardiassa kudottua, jonka Antonio oli tuonut äidillensä. Vielä sisälsi laukku taidokkaita lasimaalauksia, hopeaisia ja kultaisia koristeita ja parikymmentä pientä, punaisen kellertävää omenan suuruista hedelmää. Juuri kun Antonio asetteli näitä pöydälle, tuli hänen äitinsä sisään.

-- Oletko viimein kotona, sinä karkulainen, sanoi pormestarin rouva, uhaten poikaansa sormellaan? Missä olet ollut koko aamun?

-- Olen käynyt Katarina-tätiä tervehtimässä, vastasi Antonio keskeyttäen hetkeksi toimensa.

-- Ja Gertrudia myöskin. Luuletko, etten nähnyt, kuinka äsken kahden kesken menitte tästä sivuitse?

Ja Antonion äiti istuutui rahille ja katseli, mielihyvästä ja ilosta loistavin silmin poikaansa. Hän oli vielä terveen ja voimakkaan näköinen nainen. Luultavasti oli hän parhaillaan ollut taloustoimissa, koska hänen kasvonsa olivat punehtuneet ikäänkuin tulen ääressä seisomisesta. Vyöllä oli hänellä valkea esiliina, hihat käärityt kyynäspäihin saakka ja kädet jauhossa.

-- Puoliseksi saamme vieraita, Antonio! Isäsi on kutsunut tänne naapureitamme ja ystäviämme sinun kotiintulosi johdosta. Thesleff, Ruuth, Juusten, Schmedemann ja Stråhlmann tulevat ja kenties muitakin, en tiedä tarkoilleen, ketä kaikkia hän lie pyytänyt. Sentähden valmistelen vähän leivoksia. Vaan mitä nuo ovat? ja Antonion äiti osoitti sormellaan punertavia hedelmiä, joita Antonio taas lateli pöydälle.

-- Erinomaisen mehuisia ja maukkaita italialaisia hedelmiä, äitiseni. Niitä aletaan siellä yhä enemmän viljellä. Kerrotaan, että hedelmä on kotoisin Aasiasta, Kun se ensin tuotiin Europaan, oli se kirsikan suuruinen, nyt on se jo omenan vertainen. Tuntijat väittävät sen vuosi vuodelta suurenevan ja ennustavat sille tulevaisuudessa suurta menekkiä. Italialaiset nimittävät sitä apelsiniksi.

Antonio otti yhden hedelmän pöydältä ja alkoi veitsellänsä kuoria sitä. Siitä erkanikin jotensakin paksu, alta valkea kuori ja itse hedelmä tuli näkyviin. Se jakautui helposti liuskoihin, ja Antonio tarjosi ne äidillensä.

-- Sangen makuisa, vakuutti pormestarin rouva.

Samassa pamahti tykinlaukaus ja sitä seurasi useampia.

-- Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen. Nyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen unhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva poistui kiiruusti kyökkiinsä.

Antonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki meren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat näköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä kuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää rantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen luoteisessa osassa.

Samassa palasi pormestari kotia.

-- Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan. Tule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.

Kaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili joukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon kellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista näytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio pysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.

Linnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta tulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja Kaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs puolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti mustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat auringossa.

Nopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä maalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen muutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan etuvarustuksen.

Jo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa rakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset laukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa etunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin rakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien uskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei ollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa linnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.

Tämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita katsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja Laurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet. Synkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain joukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen kasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka rohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.

-- Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä, mutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin, jonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa, ainoastaan välinpitämättömyyttä.

-- Nyt alkaa piiritys, sanoi Arvid Tavast, ja ainoa pelastuksemme on siinä, että saamme sen jatkumaan niin kauan kuin mahdollista., sillä tokihan talvi ajaa herttuan tiehensä, ja hän astui alakertaan ottamaan vastaan taistelusta palaavia ja keskustelemaan heidän kanssansa.

Tomuisina, ruudinsavun mustaamina, hevoset vaahdossa, palasivat rakuunat linnaan. Tiesenhausenin toinen käsi riippui hervaistuna kupeella, ja Fahrensbachin olkapäästä vuosi verta.

-- Mestari Bilangh hoi, huusi Tiesenhausen, laskeutuen vaivaloisesti satulasta, Teidän taitoanne tarvitaan. Pistolin luoti, jonka eräs herttuan ratsumestari suvaitsi ampua, istuu vielä käsivarressani, luulen sentään, ettei siinä ole luunvikaa.

Ja mestari Bilangh ilmestyi heti, tuoden muassaan siteitä, haavalääkkeitä ja alkoi teräväliä aseella kaivaa luotia Tiesenhausenin käsivarresta,.

Toisenlaisia tunteita kuin linnassa herätti herttuan voitto porvareissa, jotka sykkivin sydämmin olivat ottaneet osaa taistelun vaiheisiin. Mielihyvällä olivat he nähneet rakuunojen tappion, ja kun nämä hurjaa vauhtia pakenivat linnaan, saivat pormestarin kasvot hyvin tyytyväisen ilmeen. Kun taistelu oli loppunut, palasivat porvarit kotia kevyemmin sydämmin kuin olivat tulleet ja toivoivat, että herttua saisi kaupungin pian haltuunsa, vaikkei he vielä selvästi voineet tajuta, niillä keinoin se kävisi päinsä.

-- Tervetultua puoliselle, sanoi pormestari erotessaan tuttavistaan. Sitte saamme tilaisuuttakin puhella päivän tapahtumista.

Vapisevalla sydämmellä otti pormestarin rouva vastaan miestänsä ja poikaansa. Vasta sitte kun hän oli saanut kuulla taistelusta ja sen tuloksesta, rauhoittui hän vähän.

-- Täksi päiväksi on siis jo kyllin verta vuotanut, vai miten? kysäsi hän viimein mieheltään.

-- Luultavasti antaa herttua väkensä tänään levätä. Huomenna saamme sitte nähdä, mitä tästä seuraa. Vaan mene nyt, muoriseni, valmistamaan puolista, kohta saapunevat vieraammekin.

-- Olen laittanut sanan myös Kadarina-kälylle ja Gertrudille, hekin lupasivat tulla, vaikkei tänne tänään muuta naisväkeä tulekaan.

-? Hyvä on, vastasi pormestari, se oli viisaasti tehty.

-- Isäni, ryhtyi Antonio puhumaan, kun äiti oli poistunut. Minulla on sinulle hiukan sanottavaa. Kävin tänään tervehtimässä Katarina-tätiä ja Gertrudia. Lapsuudestani saakka olen elänyt siinä luulossa, että olisi sinulle mieleistä, jos Gertrud ja minä solmisimme elämän liiton. Nyt se on tapahtunut. Minä olen ilmaissut tunteeni ja Gertrud on suostunut tarjoukseeni, ja Antonion posket saivat tummemman värin ja silmissä näkyi kirkas hohde.

-- Vihdoinkin, poikani, sinä ilmoitat minulle iloisen sanoman, hartain toivoni on toteutunut. Tietääkö äitisi tästä?

-- Ei suinkaan, älä sano hänelle vielä mitään, minulla on vielä muutakin sydämmelläni. Katarina-tädillä on asumassa eräs rakuunakapteeni, Adam Janecki.

-- Niin, ylpeä puolalainen, joka tuskin antaa kenellekään tietä kadulla astuessaan ja halveksii porvareja ja talonpoikia, pitäen heitä luontokappaleen arvossa.

-- Juuri hän, vaikka kyllä hän oli kohtelias minun siellä käydessäni. Gertrud kertoi, että tämä mies on pyytänyt häntä vainioksensa.

-- Gertrudiako, sehän on mahdotonta, intti pormestari.

-- Ja kummallisinta asiassa on se, että hän kosinnallaan on kääntynyt Katarina-tädin puoleen.

-- Mitä syytä Katarinalla olisi suosia puolalaista?

-- Yhteinen uskonto, vastasi Antonio.

-- Siinä et liene niin väärässä. Sitä olen kauan aavistellut. Katarinan olento on viime aikoina muuttunut oudoksi, hän välttää seuraa, oleskelee enimmiten yksinänsä, ja hänen kellertyneet, vahankaltaiset kasvonsa ja eloton katseensa todistavat paastosta ja yövalvomisesta. Eihän hän kuitenkaan liene suostuvainen jättämään silmäteräänsä Gertrudia tuon puolalaisen seikkailijan syliin, jota hän tuskin tunteekaan?

-- Sinä et tiedä, isäni, mihin uskonnollinen fanatismi ja into voi saattaa ihmisen. Kaikki mikä muuten on arvokasta, ystävyys, perheelliset siteet, isänmaa, ne eivät merkitse mitään semmoisen yksilön silmissä. Tämä seikka saattaa minut sangen rauhattomaksi.

-- Herrojen ja muukalaisten valta on pian lopussa. Janecki ei kohta merkitse täällä mitään.

-- Vaan jos ei niin tapahdu? kysäsi Antonio.

-- Ole huoletta, tämänpäiväinen näytös oli ensimmäinen, kohta seuraa toinen, ja kun sopiva tilaisuus ilmaantuu, silloin ryhdymme me sitä jouduttamaan. Siinähän se viisaus onkin, että tiedämme, milloin on toimittava, milloin ei. Vaan hiljaa, vieraat tulevat, heittäkäämme surut ja ottakaamme iloinen muoto.