Part 5

-- Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne mielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman muuttuneet aikojen kuluessa.

-- Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan Elisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.

-- Asia olikin vähän toista laatua. Mitä silloin olisin ollut valmis tekemään nuoruuden innossa ja myötätuntoisuudesta Maria Stuartia kohtaan, siihen en nyt kenties enää ole halukas toisen käskystä. Mitä liikuttaa minua herttua ja Sigismund, mitä koskee minua Aquaviva? Minä rikon kahleeni, enkä tahdo tietää mitään koko Loyolan veljeskunnasta.

-- Se, joka kerran on liittynyt meihin, sitä ei mikään maallinen valta voi käsistämme päästää. Kavahda itseäsi, onneton!

-- Herttua ei luultavasti ole liitossanne, sanoi Bilangh kylmästi.

-- Ei suinkaan hän suojele sitä, joka on ollut liitossa Elisabetin henkeä vastaan.

-- Ah, huudahti Bilangh, katsoen hämmästyneenä vieraaseen, nyt alan huomata, että olen vallassanne.

-- Vaan Aquaviva ei vaadi niin suurta palvelusta ilman palkintoa. Hän tarjoaa henkilääkärin paikan jonkun hallitsijan hovissa ja viisikymmentä tuhatta hollantilaista guldenia.

-- Kuka takaa minulle, että tämä lupaus pidetään'

-- Emmekö me ole julistaneet Balthasar Gerardia marttyyriksi ja antaneet suuria tiluksia hänen perillisillensä Franche-Comtéssa ja runsasta eläkettä?

-- Millä tavoin on se tapahtuva? kysäsi Bilangh.

-- Salaa ja taitavasti. Jacques Clement ja Balthasar Gerard ovat saattaneet meitä huonoon huutoon muutamain hurskasten mielestä. Tikari ja pistooli puhuvat liian äänekästä kieltä. Myrkky tekee hiljaisempaa työtä.

-- Myrkky, sanoi Bilangh ivallisesti; eikö aqva tofana ja muut tunnetut liuokset jätä yhtä selviä merkkejä? Eikö sairauden oireet, mustunut ja vääntynyt ruumis puhu yhtä kaunopuheliasta kieltä kuin tikarin haava tai pistoolin luodin tekemä reikä? Lapsellisuuksia!

-- Malta, ja kuule minua. Eivät olisi Loyolan veljet saavuttaneet niin suurta mainetta, elleivät he monessa asiassa olisi muita ihmisiä viisaammat. Katsoppa tänne, ja pane mieleesi. Ja Laurentius Erici veti poveltansa pienen kristallipullon, joka oli täytetty vedenvärisellä nesteellä.

-- Kaukana Intiassa polttavan auringon alla kasvaa mehuisa unikukka tulipunaisine kukkineen. Sen tummasta mehusta valmistavat alkuasukkaat huumaavaa nestettä, jolla he sitte hankkivat itselleen suloisia unelmia. Vaan eräs veljeskuntaamme kuuluva isä, joka lähetyssaarnaajana siellä oleskelee ja jolle luonnon salaisuudet ovat tuttuja, on pitkien kokeiden perästä valmistanut siitä vaalean, vedenkarvaisen muunnoksen, mikä voimaan ja vaikutuksiin nähden voittaa karkki, mitä tähän saakka on nähty. Tämän keksintönsä on hän tarjonnut veljeskunnallemme ja suurena salaisuutena on se säilytettävä. Sillä on ihmeelliset vaikutukset.

Bilangh kuunteli huomaavaisesti.

-- Muutama pisara tätä nestettä on mitä vahvinta lääkettä, tuokiossa se poistaa ankarat kivut tuntumattomiin ja tekee sairaista terveitä, vielä muutama pisara lisäksi antaa rauhoittavan levon ja suloisia unelmia, vaan jos annosta enennetään niin paljon, kuin tämän pullon sivuun piirretyt viivat osoittavat, seuraa auttamattomasti kuolema. Ei tarkinkaan silmä, viisainkaan lääkäri voi huomata mitään outoa, kaikki on tapahtunut luonnollisesti, ilman tuskaa, ilman taistelua. Siitä on meillä jonkinlainen kokemus, siitäkin, jatkoi hän kylmästi.

-- Ihmeellistä, mutisi Bilangh.

-- Tämän nesteen annan Teille, toimikaa varovaisesti! Pieni annos tätä viinipikariin, ja maailma saa kuulla hämmästyttävän uutisen, vaan harvat tietävät sen syyn. Sigismund istuu vankasti istuimellaan ja hänen perästään kuljemme me voittokulussa.

Vaan hetki on myöhäinen. Mitä ikinä teetkin, jos siitä vaan on pyhälle kirkolle hyötyä, niin ota täydellinen absolutsioni. Neitsy Maria ja kaikki pyhimykset sinua suojatkoot ja antakoot sinulle voimaa -- ja pater Laurentius teki ristinmerkin Bilanghin yli.

-- Hyvää yötä!

-- Minä tahdon miettiä asiaa, vastasi Bilangh.

Laurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan palvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen ja nukkui kohta sitkeään uneen.

Mutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin mietteisiin.

NELJÄS LUKU.

Luostarin puutarhassa.

Seuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste, vesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma oli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat punaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas kaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin, porvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen alapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa käskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin viipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä porteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden laivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla oli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa jonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari sotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään, että ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua millä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli tuova mukanansa.

Kuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari Herman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu, suippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto oli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla maasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta aikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä siellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari oli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli ahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.

Jykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta johtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut portaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä päästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja jakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen, joissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän varallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.

Vaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä syystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että puolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus. Hänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki olivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin kiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota he ajoivat.

Pihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon puutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa osoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä, joista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen vielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa hehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa, otsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä oli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan herttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme vuotta yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja siellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia viipyäksensä täällä kauemman aikaa.

-- Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia, kaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme aatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me porvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme, olemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme ylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka tapauksessa.

Antonio, nuori kukoistava mies, jolle musta puku ja hieno, suippokärkinen parta antoivat miehekkään ulkomuodon, leikitteli miekankahvallaan ja kuunteli tarkkaavaisesti isänsä puhetta.

-- En ole vielä ennättänyt oikeen perehtyä kotioloihin. Kuinka vähäpätöiseltä näyttää täällä kotona kaikki, kun vertaan näitä oloja niihin maihin, joissa olen viimeiset vuodet viettänyt. Venetsian palatsit, Saksan kaupungit, Hollannin uhkeat teollisuuden-pesäpaikat häämöittävät vielä muistossani. Ja tuo tuomiokirkkokin tuossa, kuinka vähäpätöinen se on verrattuna niihin suurenmoisiin temppeleihin, joita Euroopan kansat vuosisatoja ovat rakentaneet. Mutta kuitenkin on kaikki täällä niin rakasta, niin tuttua, jokainen esine muistuttaa jostakin iloisesta lapsuuden hetkestä. Tuo vanha pihlajakin tuomiokirkontarhassa, josta ennen poikana kapusimme marjaterttuja ottamaan, rehoittaa vielä, vaikka räntistyneenä. Toivoit kuitenkin, että taas kohta kotiudun.

-- Niinpä kyllä, vastasi pormestari. Olen odottanutkin sinua tulevaksi, ajat ovat tukalat ja kahdessa päässä on aina enemmän viisautta kuin yhdessä. Sillä tiedä, poikani, että minä pelaan uhkarohkeata peliä, ei ainoastaan omaisuuteni vaan myös henkenikin voi olla vaarassa.

Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja luja päättäväisyys kuvautui hänen piirteissään.

-- Katso tässä, sanoi pormestari, ottaen pöydältä painetun lentokirjan, on Söderköpingin valtiopäiväin päätös. Saksaksi, latinaksi ja ruotsiksi painettuna on sitä levitetty lukemattomissa kappaleissa ympäri valtakuntaa. Herttua on sen kautta asetettu valtiohoitajaksi ja kuninkaan käskyiltä kielletään lainvoima, ellei herttua ja neuvoskunta ole niihin suostumustansa antaneet. "Valtakunnan uskottomina miehinä ja isänmaan hävittäjinä pidettäköön niitä, jotka tästä luopuvat", jatkoi pormestari.

-- Ei ole vielä paljon aikaa siitä kulunut, kun Sigismund vaati meiltä uuden uskollisuusvalan. Ja häneen sitoo meidät sitäpaitsi väkivalta, sillä niinkauan kuin Arvid Tavast ja Aksel Kurki täällä komentavat, täytyy meidän hyppiä heidän pillinsä mukaan. Neuvo, poikani, ja sano, mitä sinä ajattelet näistä asioista.

Antonio, joka huomaavaisesti oli kuunnellut isänsä puhetta, nousi istuimeltaan, astui pari kertaa ympäri laattian, otti sitte lentokirjan käteensä, tarkasti sitä ja lausui:

-- Älä vaadi, että minä lakitieteelliseltä kannalta näitä asioita arvostelisin. Sillä kansainvälinen ja valtio-oikeus on vielä kehdossansa ja ne nerokkaat mietteet, jotka Hugo Grotiusen päässä piilevät, eivät tule asioiden juoksua muuttamaan, jos ne levenevätkin laajempiin piireihin. Sillä tällä alalla tulee aina voima olemaan oikeutta, jos herttua voittaa, on hän oikeassa, koska hänen puolellansa ovat Ruotsin säädyt, jos Sigismund voittaa, on hän oikeassa, koska hän on kuninkaaksi kruunattu ja hänellä on perintöoikeus valtaistuimeen.

Mutta tämä hyrskylaine, mikä nyt uhkaa nielaista pyörteeseensä meidän pienoisen yhteiskuntamme, se ei minua peloita, ja jos tahdot kuulla minun neuvoani, niin liity herttuaan, se on viisainta sekä nykyhetkellä että myös tulevaisuudessa.

Katso, en ole ummessa silmin kulkenut matkoillani. Haudanhiljaista alkaa olla Espanjassa, elo ja virkeys poistuvat Italiasta, inkvisitsioni ja jesuitat siellä rauhaa levittävät. Bolognan yliopistossa kerran ne luottehet lausuttiin, joilla Rooman laki sitte vasallien linnat raunioiksi muserti ja taas uuden yhteiskuntalaitoksen vesat sai raunioilla versoamaan, nyt kohoaa yliopiston vastapäätä inkvisitsionin huoneusto, ja sen synkkää varjoakin kammoen välttävät ohikulkevat. Sotien raatelema on Ranska, Englanti kukoistaa Elisabetin valtikan alla, vapaus ja varallisuus siellä karttuvat.

Mutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden Phoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip, ovatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten vapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin Hollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin astunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta ei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien kuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja voimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide sulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden valossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava kukkaismaailma.

Jos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka etunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme, silloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.

Mielihyvällä oli pormestari kuunnellut poikansa puhetta.

-- Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä. Useasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota on kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän tavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä kimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan voitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.

Useimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat suosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset pääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja oikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa pellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan luotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja Aksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi yhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan. Hyvästi siis!

Pormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen, esille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman, vaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.

Kohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan torin, poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon edustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.

Talo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu eroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja linnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut pihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta ja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan ja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli istutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen kaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo tunkeutua.

Mainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer, pormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi sitte ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva oli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa päivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja palatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo neljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin perehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut hänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa merelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat levitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.

Miehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän painavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen tehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud saapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka, sinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden terveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan tuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja heräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki se hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut tilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille. Helliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu ja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.

Pihalta johtivat portaat, melkein samankaltaiset kuin pormestarinkin talossa, etehiseen. Antonio, jolle kaikki esineet tässä talossa olivat tuttuja, kiiruhti etehisestä suoraapäätä sisäsuojiin. Samassa hän kuitenkin huomasi jotakin, mikä teki häneen tuskallisen vaikutuksen, mistä syystä, sitä hän ei voinut selvittää. Naulassa seinällä riippui pitkä ratsumiehen viitta, laattialla huomasi hän suuret keltaisella nahalla kaulustetut ratsusaappaat, joihin suuret kannukset olivat kiinnitetyt, ja vieläpä päällepäätteeksi nurkassa oli nojallaan pitkä miekka, jonka olkahihnaan kullankimalteleva vaakuna oli ommeltu.

-- Mitähän nämä esineet tässä talossa merkitsevät, arveli Antonio, vaan kykenemättä vastaamaan tähän kysymykseen astui hän huoneeseen.

Katarina rouva istui kadun puolella olevan akkunan ääressä, hänen edessään oli suuri puitteisiin pingoitettu korko-ompelus, jota hän ompeli, vuorotellen erivärisillä langoilla, välistä vilahtaen pöydälle levitettyyn malliin. Pöydän toisessa päässä istui eräs mieshenkilö, jonka kasvonpiirteitä Antonio kuitenkaan ei voinut nähdä, koska tämä istui selin oveen päin. Puvusta päättäen oli hän sotilas.

Katarina oli puettu mustaan, yksinkertaiseen pukuun. Valkea pitsikaulus ja myssyntapainen päähine antoivat hänelle arvokkaan, melkein nunnamaisen ulkonäön. Huomattuaan Antonion, näkyi hän ensin hämmästyvän, sitte osoittivat hänen kasvonsa vilpitöntä iloa, hän huudahti:

-- Tervetultua, Antonio! Kuinka odottamatonta! Luulimme sinun saapuvan vasta paljoa myöhemmin. Sitä suurempaa iloa tuottaa odottamaton tulosi.

Hän nousi ja tervehti sydämellisesti Antoniota. Sitten loi hän katseensa muukalaiseen ja sanoi hiukan hämillään:

-- Sinä tapaat, Antonio, kotikaupunkisi sodan jaloissa. Minunkin rauhalliseen kotiini ovat sodan seuraukset tunkeutuneet, vaikka miellyttävämmässä muodossa kuin muualle. Jalosukuinen herra Adam Janecki, kapteeni evesti Farensbachin rakuunoissa, jotka armollinen kuninkaamme Sigismund on lähettänyt kaupunkimme puolustukseksi, suvaitsee asua talossani, joka siten on tullut muusta majoituksesta vapautetuksi. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän on ollut minulle suureksi avuksi näinä rauhattomina aikoina.

Muukalainen nousi ja tervehti Antoniota kohteliaasti. Antonio näki tavattoman kauniit, mutta pöyhkeät ja kelmeät ylhäisen miehen kasvot, joiden veltot piirteet todistivat runsaista elämän nautinnoista. Kapteeni Janecki oli huolellisesti puettu, ja hänen esiintymisensä miellyttävä.

-- Terve tultua, herra tohtori, Teistä olen paljon kuullut puhuttavan sen lyhyen ajan kuluessa, jonka olen asunut tässä talossa. Toivotan teille onnea ja luulen, että Teidän loistavat ominaisuutenne saattavat Teidät korkeaan arvoon kotimaassanne.

Sitte kääntyi puhe päivän tapauksiin. Kapteeni Janecki näkyi vielä luottavan Sigismundin tähteen ja puhui paljon ja laveasti kuninkaan suurista ja mahtavista varustuksista, joilla hän aikoi kukistaa kaikki vastustajansa ja asettaa kaikkiin virkoihin ja luottamuspaikkoihin palvelijoitaan.

Sitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi poistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa. Kun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina rouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt viimeksi tuli.

-- Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja tuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä mukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän Teille.

Katarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio taas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt missään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja sanoi hymyillen:

-- Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin mihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se on viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että tyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan häntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on vakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne palata.

Antonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta suuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.

Kaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät toisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen. Ennen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten luostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän rauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut luostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat kaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista, alkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät yksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu protestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä jumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät, itseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen, humisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta istuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin ääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa ihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.

Puutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja vaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä tapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna ulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän etsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa loistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden lehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn kukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat kellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum upeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.

Kellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla. Tämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi katseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui vaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä varjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta aukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan hänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää. Antonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli vaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät loistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä ja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.

-- Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen tässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan pyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä Antoniolle.

Antonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi häntä silmiin.

-- Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla tulollani, sanoi hän hetken kuluttua.

-- Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä nyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.

Antonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä matkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.

Huomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut kukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen kasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen: