Part 3

Ahtaassa salmessa kaupungin ja Linnasaaren välillä [Niin nimitettiin ennen sitä saarta, jossa nyt ovat St. Annan ja Neitsytniemen esikaupungit y.m.] kohosi vähäisellä saarentörmällä Torkel Knutinpojan mahtava linna heijastaen uhkeaa graniittia salmen sinertävissä aalloissa. Tässä linnassa asustivat nuo mahtavat kuninkaalliset käskynhaltijat, joiden ennen muinoin laajaa valtaa Kustaa Vaasa tuntuvasti oli vähentänyt. Koska linnassa paitsi huoveja ja sotamiehiä, joiden lukumäärä eri aikoina tuntuvasti vaihteli, myöskin oli muitakin asukkaita, työmiehiä ja etenkin käsityöläisiä, muodosti se itse teossa pienen yhteiskunnan, pienen kaupungin itsekseen. Nämä käsityöläiset työskentelivät linnan työpajoissa, joissa valmistettiin melkein kaikkia esineitä, joita vaan jokapäiväisessä elämässä tarvitaan, niin että todellakin täytyy ihmetellä, kuinka niin paljon erikaltaisia laitoksia sopi niin vähäiselle alueelle. Vuodesta 1597 oli maan ainoa ruutitehdaskin Viipurin linnassa. Lukuisia karjataloja, niittyjä ja antavia kalastuspaikkoja siellä täällä läänissä kuului linnan alle ja rahvas lähiseuduilta oli velvollinen tekemään päivätöitä tahi maksamaan veroa linnan päällikön määräyksen mukaan.

Matti Laurinpoika Kruus, Harvialan herra, oli monta vuotta istunut linnanpäällikkönä Viipurissa; mutta Sigismund oli alkanut epäillä hänen uskollisuuttaan ja oli ankarasti kieltänyt häntä ryhtymästä linnan asioihin. Ijäkäs Arvid Tavast, Vesunnin herra, joka sekä sotapäällikkönä että valtiomiehenä oli tehnyt valtakunnalle monta tärkeää palvelusta, oli Sigismundilta saanut toimeksensa puolustaa tätä linnoitusta Kaarlo herttuaa vastaan.

Viipurin ja sen avarain linnoitusten puolustamiseksi olisi vaadittu vähintäin kuusi tai seitsemän tuhatta miestä. Koko varustusväki, siihen luettuna myöskin ne huovit, jotka Aksel Kurki oli tuonut mukanaan Marttilan taistelusta, nousi vaan 3000 mieheen. Syyskuun 10 p. saapui vihdoinkin se apu, jonka Sigismund niin kauan oli luvannut lähettävänsä Suomen herroille. Hänen sota-evestinsä, Georg Farensbach, oli koonnut 1100 suuruisen joukon, vaikka hän laivojen puutteessa ei voinut lähettää kuin osan siitä Suomeen. Kaspar Tiesenhausen ja William Farensbach, evestin veli, toivat kolme tai neljä sataa saksalaista ja virolaista ratsumiestä Viipuriin, -- siinä koko se apu, jonka Sigismund voi lähettää uskollisille puoluelaisillensa.

Syyskuun 20 p, iltana, siis samana päivänä, jona pater Laurentius ja mestari Didrik olivat nousseet maalle Koivistolla, vallitsi vilkas ja eloisa liike Viipurin kaupungissa ja sen kaduilla. Oli juuri alkanut hämärtää; jälkeen puolenpäivän oli satanut runsaasti ja sakea sumu laskeusi verkalleen yli seudun peittäen kaupungin ja linnan utuiseen verhoonsa. Talojen ja linnan ikkunoista välkkyi kirkas valo ja Olavin tornin mahtavat piirteet häämöittivät aaveenmoisina hämärässä. Muureilla kulki edestakaisin sotamiehiä ja porvareja, jotka viimemainitut myöskin toimittivat vartiopalvelusta, vaikka väkinäisesti. Porttien vartiojoukot olivat lisätyt kaksinkertaisiksi ja tykkimiehet seisoivat uskollisesti tykkiensä ääressä. Puolasta saapuneet ratsumiehet samoin kuin Aksel Kurjen huovit olivat majoitetut taloihin ja saattoivat porvaristolle paljon vastusta ja rasitusta, jos kohta niistä oli hyötyäkin. Sillä porvarien pitämät viini- ja olutravintolat olivat ahdinkoon saakka täynnä ja naurua ja rähinää kuului puoliavointen ovien kautta kauas kadulle.

Eräässä linnan kammiossa, joka sijaitsi kaakkoisessa kuverakennuksessa ja rajoittui pieneen torniin, istui linnan ijäkäs päällikkö Arvid Tavast. Huoneen kolmesta akkunasta oli ihana näköala kaupunkiin Tervaniemelle ja kauas selälle, joka saarineen vuorottain laajeni ja kapeni Uuraaseen päin. Huone olikin sentähden linnan asukasten lempipaikkoja. Suuret ikkunakomerot leveine sivupenkkeineen, jotka olivat veralla ja päänaluksilla varustetut, antoivat huoneelle omituisen näön. Ikkunakomeroihin oli liitetty suuria, litteitä kiviliuskoja, joihin Tottien sukuvaakuna, neljään osaan jaettu kilpi lehtikoristeineen, oli hakattu. Seiniä peittivät juovikkaat moniväriset vaatteet ja seinään kiinnitetyt penkit olivat samalla veralla verhotut. Huonetta valaisi messinkikruunu, jossa paloi neljä vahakynttilää. Oven luona olevassa suuressa, kalkkikivestä tehdyssä uunissa leimusi valkea ja valaisi seiniä, laattiaa, toisinaan myös huoneessa olevien henkilöiden kasvojenpiirteitä. Ainoastaan kolme henkilöä oli tällä hetkellä huoneessa. Pöydän ääressä, jossa voutien tiedonantoja ja rästiluetteloja kuin myös kirjeitä riippuvine sinettineen oli huiskin haiskin, istui vanha Arvid Tavast. Hän oli paljon vanhentunut siinä lyhyessä ajassa, jonka hän oli ollut Viipurin linnan herrana. Harmaat hiukset, vahakeltaiset kasvot, huolen ja levottomuuden rypistämät, tekivät hänen tässä silmänräpäyksessä vanhemman ja murtuneemman näköiseksi, kuin hän itse teossa oli. Kädellään varjoten luki hän kirjettä ja kun hän oli päässyt loppuun, saivat hänen kasvonsa vielä synkemmän ilmeen.

-- Kaikki toiveet pettävät, puhkesi hän viimein sanomaan. Surusanomia saapuu joka päivä, mutta harvoin lohdullisia tietoja. Savon vuoti, Pentti Hannunpoika, kirjoittaa, että talonpojat röyhkeästi niskoittelevat ja kieltäytyvät tottelemasta hänen käskyjänsä. Ei kukaan tahdo lähteä avuksemme, tieto Marttilan taistelusta ja herttuan voitosta on kulovalkean tavoin levinnyt ympäri maata ja herttuan salaiset yllyttäjät kiihoittavat kansaa. Sitä hätäveroa, jonka määräsin kannettavaksi, on aivan vähän kerääntynyt ja kuitenkin se olisi ollut meille niin tarpeen. Kaupungin porvaristossakin kasvaa uhkamielisyys, he napisevat majoituksesta ja ainoastaan pelko pitää heidät näennäisesti puolellamme. Pormestari Bröijer on vaarallinen mies, rohkea ja kunnianhimoinen, en luota häneen, vaan en tällä hetkellä millään tavoin uskalla julkisesti hänen hankkeitansa vastustaa. Huovit eivät ole saaneet palkkaansa, muonavaroista on puute, kuinka voimme kestää pitkällistä piiritystä? Ja tuolla kaukana Varsovassa istuu Sigismund liehakoitsijain ja hovimiesten ympäröimänä ja lähettää toisen käskyn toisensa jälkeen. Uskollisuutta, uskollisuutta vaatii hän lakkaamatta, mutta avun annot jäävät tyhjiin lupauksiin. Mitä auttaa meitä kuninkaallinen armonpaiste, jos se kohtaa meitä vankilan ristikon takana? Mitä hyödyttää sitä ihmistä auringon valo, jonka jalkojen alla maa horjuu ja vetää hänet pohjattomaan, pimeään kuiluun. Maahan lankeaa jykevä honkakin, jonka juuret eivät maa-emästä ime tuoreutta ja voimaa; mekin olemme tämmöisiä honkia, suuria ja mahtavia kaukaa katsoen, vaan heikkoja, kun myrsky uhkaa, sillä meiltä puuttuu kansan rakkaus.

Ratsumestari Ivar Tavast, liiman herran poika, joka siihen saakka liikkumatta oli istunut takkavalkean luona, nousi ja lähestyi isäänsä. Hänen kasvonpiirteensä, joihin rajut himot olivat painaneet leimansa, olivat nyt synkät ja ilmaisivat uhkamielisyyttä. Ivahymy huulilla oli hän kuunnellut isänsä puhetta ja puhkesi nyt sanomaan:

-- Laverruksia, isäni, kaikki, pelkkiä laverruksia. Ei kansan rakkauden puute meitä kukista, oma tyhmyytemme meidät turmioon saattaa. Vai ovatko ne Ruotsin ja Suomen aateliset, jotka herttuan puolelle ovat ruvenneet ja Sigismundin hyljänneet, kansalle rakkaampia kuin sinä, isäni, ja lempeä Stålarm, itsestäni en tahdo puhua. Ei, syy on toinen. Niin kauan kuin maailma on seisonut, on aina se ollut oikeassa, jolla on valta, ja se väärässä, joka on heikko; valta ja oikeus kulkevat käsikkäin ja valta johtaa oikeutta. Jos herttua olisi taistelussa sortunut, olisi hän vaan tavallinen kapinannostaja ja saisi kenties hengellään, tai ainakin pitkällisellä vankeudella maksaa rohkeutensa, kuten Erik-kuningas, muistathan hänet, isäni? Vaan nyt on hän sankari, valtionhoitaja ja kohta kenties kuningas, sillä menestys kruunaa kuninkaitakin. Sigismund joutuu tappiolle, hän on siis heikko, valansa rikkoja ja kansansa hylkäämä ruhtinas. Minä varoitin Teitä, kun vielä oli aika, kääntymään ja hylkäämään tuon taipumattoman ja itsepäisen Sigismundin ja liittymään herttuaan, niin ovat Hornit tehneet, niin monet muut ja hyvin ovat he siitä voineet. Jos olisitte neuvoani seurannut, istuisimme nyt hyvässä rauhassa kartanoissamme, emmekä täällä synkkien muurien sisällä kuin ketut luolassa, ja jakaisimme niiden maat ja mannut, jotka ovat olleet kyllin tyhmiä luottamaan Sigismundin lupauksiin. Nyt on kaikki peräytyminen myöhäistä. Minulla etenkin ei liene mitään armoa odotettavissa. Se, joka voisi Stålarmin kanssa sanoa: minun käteni eivät ole verellä tahratut enkä ole linnaleiriä kymmeneen vuoteen kantanut. Vaan tulkoon loppu, jos se on tuleva, en sitä pelkää.

Ja Ivar Tavast istuutui entiselle sijalleen, takkavalkean ääreen, ja tuijotti uuninpesään, jossa punaiset ja sinertävät liekit taistelivat keskenään, siksi kunnes ne tykkänään sammuivat. Arvid Tavast aikoi vastata jotakin poikansa väitteisiin, kun samassa eräs nainen, joka tähän saakka oli istunut ikkunakomeron hämärässä, astui pöydän ääreen. Vahakynttiläin valo sattui häneen ja valaisi kalpeat ja valjut kasvot, joissa näkyi jälkiä katkerista kärsimyksistä, vaan joista samalla loisti hyvyys, jopa henkinen etevyys. Tämä henkilö oli Ivar Tavastin puoliso, Katarina, Hämeenlinnan linnanisännän, Sten Fincken tytär.

-- Itsekkäinen ja halpamainen viisaus kaikuu sinun huuliltasi, Ivar. Aina on ollut olemassa niitä, jotka viisaasti ovat aavistelleet tulevaisia tapahtumia, aina asettuneet mahtavien puolelle ja hyljänneet sen, jonka asia ei enää ole autettavissa. Sillä opilla on aina ollut ja tulee olemaan paljon puolustajia. Vaan toisen opin tiedän minä ja sen tunnussana on uskollisuus. Se oli ytimenä ritariston ohjesäännöissä, silloin kun turnausleikit ja naisen palvelus ritareja jalostuttivat.

Olkoonpa niin, että Sigismund on horjuvainen ja heikko ruhtinas, hän on kuitenkin meidän kuninkaamme, hän kantaa Ruotsin kruunua perintöoikeuden nojalla. Joskin sorrumme ja kadotamme vapautemme ja omaisuutemme, niin säilytämme knnniamme ja jälkimaailma on meitä toisin arvosteleva. Loistavana tähtenä Suomen historiassa on aina oleva sen aateliston uskollisuus laillista kuningastaan kohtaan, kun sitävastoin herttuan kunnian- ja verenhimo on esiintyvä paljastettuna ja selvänä jälkimaailman silmissä. Minä olen alkanut tehdä muistiinpanoja niistä tapahtumista, jotka nyt kohtaavat maatamme, ja monta yöllistä hetkeä, kun suru ja murhe ovat estäneet minua nauttimasta lepoa, olen käyttänyt tähän tarkoitukseen. Valitettavasti himmentää meidänkin asiaamme moni teko, joka olisi voinut olla tekemättä. Tulikirjaimilla ovat piirretyt sieluuni nuijasodan ja Hämeen talonpoikaiskapinan veriset näytelmät. Paljon verta on vuotanut, monen ihmisen elämän onni on murtunut ja välistä tuntuu minusta ikäänkuin hautojen aaveet nousisivat manalasta ja kävisivät uudestaan maan päällä huutaen: kostoa, kostoa meidän sortajillemme.

Rauhattomana oli Ivar Tavast kuunnellut vaimonsa puhetta, Kun tämä oli lopettanut, nousi hän ylös ja astui pöydän luo, hurja ilme silmissä.

-- Kaarina, sanoi hän kumealla äänellä, älä manaa aaveita esille heidän haudoistansa. Monasti olen sitä sinulta pyytänyt ja vielä kerran uudistan pyyntöni. Luuletko, että minä olen terästä ja rautaa, ja luuletko, ett'ei minun mieltäni kalva veriset muistot. Vaan mikä on tehty, se on tehty, eikä kaikki Araapian voiteet voi pestä pois veripilkkuja. He olivat kapinoitsijoita ja saivat ansaitun palkkansa.

-- Veriset ovat herttuankin kädet, kuului soinnukas ääni lausuvan ovensuusta, ja Aksel Kurki, Sigismundin sotaevesti, astui puolipimeästä valaistuun piiriin.

-- Rauhoittukaa, serkkuni, sanoi hän kääntyen Ivar Tavastiin päin. Me olemme käyneet sotaa kapinoitsevia talonpoikia vastaan ja jos olemme vähän kovanlaisesti menetelleet, niin on se tapahtunut kuninkaan käskystä ja esivallan nimessä. Mutta mitä on sanottava siitä tavasta, jolla herttua käy sotaa? Eräs pakeneva huovi, joka tänään saapui Viipuriin Turun tienoilta, kertoi ilkityöstä, jonka vertaista harvoin kristikunnassa on kuultu. Pakoittaaksensa Stålarmia antautumaan, on Scheel herttuan käskystä mestauttanut Salomon Illen ja muut vangit, jotka hän sai Kastelholman valloituksessa. Ei turkkilaisetkaan menettele niin julmasti.

Ja Aksel Kurki heitti hartioiltansa viitan, joka verhoi hänen jättiläisvartaloaan, ja istuutui tuolille pöydän ääreen.

-- Se on kauhistavaa, puhkesi Arvid Tavast sanomaan.

-- Herttua lähestyy vapaasti, jatkoi Aksel Kurki. Helsingissäkin on useita verituomioita pantu toimeen. Itse tulee hän meritse, Aksel Byning tuopi ratsumiehet maitse. Kohta voi hän olla täällä. Olen juuri tarkastanut porttien varusväkeä ja asettanut tärkeimmille paikoille luotettavia huoveja.

-- Hän on tapaava meidät valmiina, vastasi Arvid Tavast. Pois nyt kaikki hyödytön mietiskeleminen ja hentomielisyys; väkivalta väkivaltaa vastaan, voima voimaa vastaan. Ivar, kutsu tänne arkkimestari ja linnan kirjuri.

Nämä saapuivat silmänräpäyksessä.

-- Kaikki karja, joka on Linnasaaren karjatalossa, on vielä tänä yönä ajettava linnaan, samoin ovat muonavarastot ja saatavissa oleva rehu tuotava tänne. Lähettäkää sana kaikkiin kalastuspaikkoihin, että viimepäivien saalis on viipymättä toimitettava tänne. Ratsastava huovi lähteköön heti viemään kirjallista käskyäni Lauri Martinpoika Creutzille Ykspään kuninkaan kartanoon.

Arvid Tavast kirjoitti muutamia sanoja paperille, kiinnitti sinettinsä alle ja ojensi sen linnan kirjurille, joka kumartaen otti sen vastaan ja läksi heti käskyä täyttämään. Sen jälkeen kääntyi hän Aksel Kurjen puoleen:

-- Ykspää olisi sangen sopiva herttualle päämajaksi, siellä on suuret ja tilavat rakennukset ja kaikki hyvässä kunnossa, mutta vielä tänä iltana on kaikki joutuva liekkien uhriksi.

Aksel Kurki nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi. Kohta alkoi linnan silta jymistä raskaiden vankkurien alla, karjan mylvinä sekaantui vasaran kalskeeseen, jota kaiken yötä kuului linnan pajasta, jossa sulavaa lyijyä ja hehkuvaa rautaa valettiin kuuliksi. Noin tunnin päästä valaisi punertava hehku läntistä taivaan rantaa, ja lähiseudun talonpojat näkivät kauhuksensa Ykspään kuninkaankartanon olevan ilmitulessa. He riensivät sammuttamaan, mutta Sarvilahden herran huovit kohentelivat vaan paloa ja estivät kaikki sammutusyritykset. Vaikkei tulipalo vielä ollut täydellisesti loppunut, poistui kumminkin Lauri Creutz, sillä Arvid Tavast oli illaksi kutsunut linnaan neuvottelun.

Linnan suureen saliin alkoi vähitellen kokoontua sotaväen päällikköjä ja aatelisia. Siellä nähtiin vanha, 60-vuotias Niilo Olavinpoika Meltolan herra ja rohkea, pelkäämätön Jaakko Olavinpoika Bollstadin herra, joka viime mainittu oli ratsuväen luutnantti. Kaspar Tiesenhausen ja William Farensbach, jotka olivat tuoneet Sigismundin lähettämät ratsumiehet Viipuriin, seisoivat puhellen keskenään. Heidän parvessansa nähtiin muitakin ulkomaalaisia, Jaakkima Greve ja puolalainen Adam Janecki, kapteeneja Tiesenhausenin rakuunoissa. Lauri Creutz, Sarvilahden herra, joka juuri oli palannut Ykspäältä, käveli yksinään salin laattialla ja nähtyään Tavastin ja Kurjen meni hän heitä vastaan. Olipa siellä sitäpaitsi muitakin aatelisia, jopa aatelittomiakin sotapäällikköjä, jotka kaikki Arvid Tavast oli kutsunut osaa ottamaan neuvotteluun.

Keskellä salin laattiaa oli suuri, veralla katettu pöytä. Siinä paloi vahakynttilöjä, ja läsnäolevat asettuivat istumaan sen ääreen arvonsa mukaiseen järjestykseen. Arvid Tavast asettui pöydän päähän ja heti hänen viereensä Aksel Kurki. Linnan palvelijat sulkivat ovet, ja hetken vallitsi hiljaisuus tuossa suuressa salissa, jonka seiniltä Tottien ja Sturein vaakunat jylhinä häämöittivät. Nämä samat muurit olivat nähneet Kaarlo Knuutinpoika Bonden loistavan hovielämän, Knut Possen riemun Viipurin pamauksen kautta saavutetun voiton johdosta, ne olivat suoneet suojaa Hoyan kreiville, tuolle rohkealle seikkailijalle, ja niiden suojassa oli Kustaa Vaasa majaillut. Nyt katsoivat ne jäykkinä ja äänettöminä sitä epätoivoista taistelua, johon sen nykyiset asukkaat olivat ryhtyneet. Arvid Tavast kohotti päänsä ja antoi väsyneet katseensa harhailla pitkin kokoontuneitten riviä.

-- Ratkaisun hetki lähenee, sanoi hän viimein. Emme voi salata, että asiamme aina Marttilan taistelusta alkaen on saanut arveluttavan käänteen. Herttua lähenee nopein askelin, kansa lankeaa joukoittain hänen puoleensa. Ne pakenevat huovit, jotka tänne ovat saapuneet, kertovat kamalia kansan vihasta ja kostosta. Kaikkialla pyytelevät ja surmailevat talonpojat huovejamme ja meistä itsestämme sepitellään pilkkarunoja. Ja sitä, jota pilkataan, sitä ei enää pelätä. Valtamme vaipuu.

-- Yhden ilosanoman voin kuitenkin ilmoittaa. Laivastomme on pelastunut, ja Wildeman on onnellisesti purjehtinut Helsingistä Rääveliin. Eräs pakeneva huovi toi juuri äsken sen tiedon.

-- Sepä mainiota, huudahtivat läsnäolevat. Miten se on tapahtunut?

-- Herttua riensi Marttilan voiton jälkeen Helsinkiin ja tahtoi äkkiarvaamatta anastaa koko laivastomme. Matkallaan levähti hän Sipoon pappilassa. Kirkkoherra Anterus lähetti salaa sanan Wildemanille, ja tämä purjehti tiehensä. Vaan Anterus herra sai hengellään maksaa uskollisen tekonsa, sillä kiireissään unohti Wildeman kirjeen pöydälleen, ja siten se joutui herttuan käsiin. Kirkkoherra mestattiin ja muutakin verta on herttua vuodattanut Helsingissä. Jo huomenna voi hän olla täällä. On siis tarpeellista, että punnitsemme tarkoin tekomme ja päätämme, puolustammeko asemaamme viimeiseen, kuten kuninkaamme Sigismund on käskenyt, vai rupeammeko sovintoon, jos se tie enää lieneekään meille avoinna.

-- Kuka meistä voi puhua sovinnosta, huudahti Jaakko Olavinpoika Bollstadin herra, ja tumma verivirta sai hänen kasvonsa punehtumaan. Eikö herttua verikoiran tavoin ole ruvennut meitä vastaan raivoamaan? Tahtoohan hän kaiken tavoin alentaa ja painaa aatelistoa, imartelee porvaria ja talonpoikaa. Ennen katketkoon pääni kolmasti mestauspölkyllä, ennen kuin etsin herttuan suosiota. Viimeiseen asti tahdon taistella ja säilyttää kunniani ja kilpeni tahraamattomina. Ja tässä tapauksessa on antautuminen ja sovinto kavallusta. Eikö Stålarm ja ne Suomen herrat, jotka Turun linnassa istuvat, luota meihin? Jos me antaudumme, silloin saatamme me herttuan voiton helpommaksi. Ja kuka takaa meille, että herttua pitää lupauksensa. En luota häneen.

Ja onko tilamme todellakin niin toivoton? Ovathan Viipurin muurit vahvat ja ovathan ne ennen antaneet suojaa venäläisiä vastaan, jotka ovat olleet kymmenvertaa lukuisammat kuin ne vähäiset joukot, jotka Kaarlo voi nyt kuljettaa meitä vastaan.

-- Viisasta olisi kenties taipua myrskyn edessä, sanoi Lauri Creutz heittäen varovaisen silmäyksen ympäristöönsä. Moni Suomen aatelinen on hyljännyt Sigismundin ja liittynyt herttuaan. Jos se voisi nytkin vielä tapahtua edullisilla ehdoilla, olisin minä valmis siihen. Ei liene paljo toivoa voitosta, sillä meiltä puuttuu sotaväkeä, varoja ja kaupungin porvaristoon ei ole luottamista.

-- Porvaristo tulee yhä uppiniskaisemmaksi, puuttui Aksel Kurki puheeseen. Sotaväen, etenkin Teidän rakuunainne, evesti Tiesenhausen, ja porvariston välillä on jo ollut kaikenlaisia selkkauksia ja ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla olen minä voinut estää ilmiriidan syttymistä. Pormestarin käytös on epäiltävä, ja viisainta olisi pitää häntä silmällä. Vaan mitä me voimme, me olemme vähälukuiset ja porvaristosta riippuvaiset, meidän täytyy karttaa kaikkea väkivaltaa. Jospa minulla vaan olisi 5000 tai 6000 oivaa sotamiestä, kyllä olisi toinen ääni kellossa. Voi Sigismund, Sigismund, kuinka mainiosti sopii sinulle nimi "rex crastinus" [huomispäivän kuningas], jonka puolalaiset ovat sinulle antaneet. Säälimättömästi olet meitä kohdellut.

Ja ikäänkuin tämä huudahdus olisi kuulunut Varsovaan saakka, avattiin ovi ja linnanpalvelija ilmoitti: lähettiläs on saapunut Varsovasta, hänen Majesteetiltansa kuningas Sigismundilta.

Vaikea on kuvata sitä hämmästystä, mikä näiden sanojen johdosta syntyi salissa. Kaikkien läsnäolevien katseet kääntyivät ovelle. Samassa astui pater Laurentius saliin, hän oli vähän järjestänyt pukuansa, joka matkalla oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat ilman ja sään vaikutuksesta hiukan verevämmät. Hänen terävistä silmistään loisti päättäväisyys ja rohkeus, ja hän antoi katseensa harhailla ympäri salia.

-- Hänen Majesteettinsa kuningas Sigismund lähettää kansliansa pronotarion, alhaisen ja vaatimattoman palvelijansa Laurentius Ericin kautta Teille, ylhäiset ja jalosukuiset herrat, tervehdyksensä. Sallimus on johdattanut minut tänne hetkellä, joka, mitä minä voin arvata, on tärkeä ja juhlallinen. Kuka Teistä, jalosukuiset herrat, on Arvid Tavast Vesunnin herra ja hänen Majesteettinsa korkeasti uskottu käskynhaltija tässä linnassa?

Arvid Tavast kohosi puoleksi istuimeltaan ja sanoi:

-- Jos kuningas Sigismund puhuu Teidän kauttanne, niin kääntykää minun puoleeni.

-- Minun olisi pitänyt jo arvata, vastasi pater Laurentius, tehden syvän kumarruksen, että Teidän harmaat hiuksenne ja pitkän elämän aikana saavutettu kokemus tekevät Teidät oikeutetuksi siihen arvoon.

Ja pater Laurentius avasi takkinsa ja veti poveltansa neliskulmaisen, huolellisesti vaksikankaaseen käärityn kirjeen. Hän irroitti vaksikankaan ja suuret riippuvat sinetit tulivat näkyviin. Hän tarjosi sen Arvid Tavastille ja sanoi:

-- Katsokaa tässä hänen Majestteetinsa omakätisesti allekirjoittama kirje!

Arvid Tavast otti sen kunnioittaen vastaan, leikkasi tikarillaan sinettinauhat poikki ja alkoi lukea tarkkaan. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, osoittivat hänen piirteensä pettymistä.

-- Hänen Majesteettinsa on sangen armollinen. Hän ilmaisee mitä suurimman luottamuksensa, ja Suomen asiat käyvät hänen sydämmellensä, Mutta jos minä oikeen ymmärrän tämän, ei hänen Majesteettinsa voi meille vielä nytkään mitään apua antaa.

-- Hänen Majesteettinsa on suullisesti antanut minulle tärkeimpiä asioita Teille ilmaistavaksi. Jos sallitte, tahdon lyhykäisesti ryhtyä asiaan.

Arvid Tavast viittasi tyhjään tuoliin, ja pater Laurentius istuutui. Sitte jatkoi hän:

-- Suuri muutos on tapahtunut kuningas Sigismundin mielessä. Se lempeys, jota hän tähän saakka on osoittanut Kaarlo herttuaa kohtaan, on täydellisesti väistynyt ja antanut sijaa mitä suurimmalle inholle ja suuttumukselle. Hän huomaa selvästi, että Kaarlo tavoittelee Ruotsin kruunua, ja hän on päättänyt ryhtyä säälimättömään taisteluun herttuaa vastaan. Hän katuu kovasti, että hän päästi Kaarlon käsistänsä Stångebron taistelussa, ja katuu vielä ankarammin, että hän jätti valtaneuvokset hänen käsiinsä. Ne verituomiot, joilla Kaarlo on ruvennut valtaansa vahvistamaan, enentävät laupiaan kuninkaamme inhoa häntä kohtaan. Jos Kaarlo nyt joutuu Sigismundin käsiin, niin vaviskoon.

-- Älkää luulko, että nämä ovat tyhjiä uhkauksia, jatkoi pater Laurentius huomattuaan halveksimista ja epäilyä osoittavia ilmeitä muutamien kasvoilla. Ja tullaksenne vakuutetuiksi siitä, että kuninkaan aikeet ovat rehellisiä, kuulkaa vielä ja hämmästykää, sillä hänen Majesteettinsa aikoo suuria.

Kun Suomen herrat muutamia kuukausia sitte lähettivät Varsovaan lähettilään anomaan apua, sitä apua, jota kuningas Sigismund ei ole voinut niin runsaasti antaa, kuin hän olisi tahtonut, löi Sigismund rintaansa ja sanoi: Täällä on meillä suuret tuumat kätkettynä, mutta sinä et vielä voi saada niitä tietää, Nämä sanat kuuluivat hämäriltä, mutta niihin on kätkettynä suuri salaisuus, joka aikanansa tulee maailmaa hämmästyttämään. Hänen Majesteettinsa on suvainnut minulle ilmoittaa aikeensa.

Ei ole jäänyt kuningas Sigismundilta huomaamatta, että Suomen aatelisto uljaasti, uskollisesti, varojaan säälimättä on pitänyt hänen puoltaan. Kun Ruotsin aatelisto valtaistuimen juuressa kasvaneena ja kuninkaallisen armopaisteen alituisesti hellittelemänä rikkoo valansa, nousevat suomalaiset miehissä laillista hallitsijaansa puolustamaan. Tämä seikka on suuresti liikuttanut kuninkaan sydäntä.