Part 2

Muukalaisten tulo herätti suurta huomiota. Pater ja Didrik astuivat lieden luo ja kuivailivat märkiä vaatteitaan. Vanhus sanoi jotakin naisille ja kohta asetettiin ruokaa pöydälle, yksinkertaista, mutta ravitsevaa. Vanhus poistui tuvan vieressä olevaan pienempään suojaan eli tupaseen ja palasi kantaen pientä tammipuusta tehtyä lekkeriä.

-- Noin vuosi sitte, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen, joutui eräs laiva haaksirikkoon rannallamme. Monta tämmöistä tynnyriä uiskenteli sieltä maihin. Maistakaa tätä, se tulistuttaa kastuneita jäseniä.

Näin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja mestari Didrik maistoivat kumpikin.

-- Tämähän on parainta Espanjan viiniä, puhkesi mestari Didrik sanomaan.

-- Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan kuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt heille kysymyksiä.

Aterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja vaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa, hän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli kantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva vartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat, tiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat hänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri ihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa, huomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen luonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.

-- Oletteko syntynyt tällä saarella?

-- Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja kaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin tälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on kulunut muualla.

-- Mikä sitte saattoi Teidät asettumaan tälle yksinäiselle saarelle?

Suonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät tummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja vastasi:

-- Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä voisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan kuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he kaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus vapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen, asuntoja.

Hän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka jänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi hän itää kohti.

-- Tuolla kaukana mannermaalla, joka joskus kirkkaina päivinä häämöittää kuten hälvenevä sumu ja josta aurinko joka aamu nousee ikäänkuin uudistettuna, asuin minä viljavalla maatilalla, jonka olin perinyt isältäni. Laajalti ympäri ulottuivat sen vainiot, pellot ja niityt, monta heinäistä saarta kuului siihen hyvine laitumineen, joilla karjani käyskenteli turvattuna petoeläimiltä ja söi kylliksensä arohumalaa ja keltaista voiheinää. Kalavesi oli erinomainen ja kutuaikana tulivat kaikki aitat täyteen suolattua kalaa, jota hyvällä voitolla myin Viipuriin. Maksoin verot kuninkaalle ja kaksi pojistani kaatui Juhana kuninkaan sodissa; mutta minä istuin turvassa tilallani ja luotin Ruotsin lakiin, joka suojelee talonpojankin oikeutta. Kuitenkin oli tuho ja turmio lähellä. Maa, joka ympäröi tilaani, kalavedet kummallakin puolella kuuluivat Viipurin linnaan ja olivat linnanvoudin hoidettavina. Mutta kun vouti ja hänen käskyläisensä näkivät, mitkä mainiot nautinnot ja edut olivat minun tilallani, hyvät kalavedet ja mehuisat laitumet, syttyi heissä synnillinen himo. He rupesivat rettelöimään minua vastaan ja etsivät tilaisuutta minua vahingoittaaksensa. Minua pakoitettiin tekemään liiallisia päivätöitä Viipurin linnaan. Olen ollut kiertämässä ja asettamassa paikoilleen monta kallionlohkaretta, jotka vieläkin linnan muurissa törröttävät. Kun vouti ja hänen käskyläisensä huomasivat, että minä nurkumatta kärsin nämä rasitukset, ryhtyivät he viimeiseen, tehokkaaseen keinoon. Eräänä päivänä -- se oli kirkas pakkaispäivä -- saapui vouti suuren ratsujoukon kanssa talolleni. Tupaan astuttuaan luki hän julki kirjoituksen, jonka hän sanoi linnanisännän antamaksi. Se sisälsi lyhykäisesti, ettei minulla ollut mitään oikeutta niihin tiluksiin, joilla olin asustanut, vaan että ne kuuluivat kruunulle. Minä huomasin, että kaikki vastustus oli turha. Minä taivuin. Kaksi viikkoa myönsi vouti muutto-aikaa ja sanoi ilkkuen.

-- Voit pitää itsesi onnellisena, jos pääset kärsimästä rangaistusta, kun niin kauan olet pitänyt hallussasi kruunun omaisuutta.

Kahden viikon kuluttua läksi surullinen joukkue liikkeelle. Osan irtaimistostani olin myönyt; osan vein mukanani. Tiesin että tällä saarella oli pirtti, jossa ihmiset ennen suurina sotavuosina olivat etsineet suojaa venäläisten ilkitöiltä. Tänne suuntasin matkani. Kaikki, mitä täällä näette on kätteni työtä. Paljon vaivaa se on maksanut. Perheeni on karttunut, poikani ovat ottanet itselleen vaimoja mantereelta. Turvallisesti ja rauhassa olen asunut täällä, harvoin osuu muukalainen tänne. Onpa minulla sitäpaitsi laillinen omistusoikeuskin siihen osaan saarta, jossa asun.

Vanhus nousi ja palasi hetken kuluttua tupasesta tuoden mukanaan paperikäärön.

-- Tässä se on! Te, joka olette lukutaitoinen, saatte siitä helposti selvän.

Pater Laurentius avasi käärön. Se oli Juhana kuninkaan sotasankarin Pontus De la Gardien antama ja myönsi vanhukselle ja hänen jälkeisillensä verovapauden ja omistusoikeuden saarella tehtyyn uudisasutukseen ja kalaveteen.

-- Se on arvokas paperi. Kuinka olette sen saanut?

-- Voinhan sen kertoa, jollei uupumus vielä paina Teitä.

-- Kertokaa vaan, en vielä tunne levon tarvetta, vastasi pater Laurentius.

Tuvassa olivat jo melkein kaikki menneet levolle. Useammat tulet ja päreet olivat sammuneet ja ainoastaan siinä osassa tupaa, jossa vanhus ja pater Laurentius istuivat, roihusivat vielä valkeat. Vanhus otti uuden pihkaisen puun, asetti sen vanhan sijaan ja jatkoi sitte:

Se tapahtui talvella v. 1581. Melkein kaksi vuotta olin viettänyt tällä saarella, tupa oli saatu valmiiksi, kaskesta olin saanut runsaasti viljaa, maa ja meri lykkäsi elantoa ja lupasi vielä enemmän. Hädästä ei ollut tietoakaan. Joulupyhät olivat ohitse, rauhassa olin ne viettänyt ja ensi kerran oli pantu saarella kotitekoista olutta. Talvi oli kova. Pakkanen oli niin ankara, että linnut etsivät suojaa ihmisten asunnoissa ja meren jää oli sylen paksuinen.

Eräänä iltana -- se oli siihen aikaan, jolloin päivät alkavat tulla pitemmiksi ja ensimmäinen heikko valonviiva taivaan rannalla ennustaa kevään tuloa -- olin pannut rysät veteen matikkoja varten. Se kala kutee sydäntalvella kovalla pakkasella ja pyry-ilmalla. Suurissa parvissa tunkeutuvat sileät matikat kivisille rannoille jään ja pohjan väliin ja herkkuisa määhnä kellastuttaa rantakivet.

Illalla oli kuuvalo ja kun minä palasin kotiini polkua pitkin, jota me tänäänkin kuljimme, iloitsin tulevasta saaliista.

Kun seuraavana aamuna menin kokemaan pyydyksiäni, raivosi ankara lumipyry, niin että tuskin voi nähdä kahta askelta eteensä. Tuuli oli tuima, sen voima suuri, ja kun samalla oli jotensakin pakkanen, oli ilma sietämätön. Lumi, joka tarttui kasvoihin, suli pian ja jäätyi uudestaan ja viileskeli kasvoja kuten terävät neulat. Pyry ei kuitenkaan voinut estää minua kokemasta pyydyksiäni, innokas kuin olin korjaamaan toivottua saalista, sillä samoin kuin tyyni ja lämmin ilma tuomenkukkimis-aikana ajaa lahnat kutemaan rannoille, samoin rakastaa matikka pyryä ja pakkasta.

Saalis olikin runsas. Olin juuri irroittamassa suurta kalaa verkosta, kun äkkiä kuulin hevosen kavioiden kopinaa. Minä loin silmäni ylöspäin ja näin joukon ratsumiehiä ympärilläni. Salaman nopeudella hyppäsivät huovit ratsujensa selästä, paljastivat miekkansa ja ympäröivät minut, niin että pako oli mahdoton. Pidin kädessäni jäätuuraa, jolla olin hakannut avantoja, ja punnitsin mielessäni paon mahdollisuutta.

-- Älä pelkää, sanoi eräs ratsumiehistä, sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa, päällikkömme tahtoo puhutella sinua. Jos voit tehdä hänelle palveluksen, jota hän vaatii, voit saada runsaankin palkkion.

Hämmästyneenä tästä odottamattomasta ja äkkinäisestä seikkailusta seurasin huoveja tekemättä vastarintaa. Joka askeleella tapasimme aina uusia ratsuväenosastoja, jalkaväkeä jopa tykkejäkin, ja vaikka lumen tiheys esti minua näkemästä kauemmas, tulin yhä enemmän siihen luuloon, että suuri sotajoukko oli liikkeellä. Torvet ja rummut soivat lakkaamatta pitäen väkeä koossa.

Eräällä lakealla paikalla, josta tuuli oli ajanut pois lumen, seisoi reki. Sen eteen oli valjastettu kaksi suurta mustaa hevosta. Reessä istui avaraan turkkiin kääriytynyt mies. Tunsin hänet hyvin. Kuka kerran oli nähnyt nämä kasvot, ei niitä juuri unhoittanut. Mies ei ollut kukaan muu kuin Juhana kuninkaan uskottu sotapäällikkö Pontus herra [Pontus de la Gardie]. Kun olin Viipurissa myömässä hailia linnansillan korvalla, olin useasti nähnyt hänen ratsastavan linnaan. Nyt näytti hän valvoneelta ja väsyneeltä. Hänen ympärillään oli suuri joukko alapäällikköjä, kaikki ratsain. Kun minä lähestyin ratsumiehien ympäröimänä, kiinnitti Pontus herra katseensa minuun ja kysyi murretulla suomen kielellä:

-- Kuka sinä olet?

Onnettomuudet tekevät ihmisen varovaiseksi ja viekkaus on heikon turva. Paljastin pääni ja vastasin sentähden:

-- Herra, minä olen köyhä kalastaja mannermaalta, Koiviston seuduilta. Kalastus viime kesänä oli huono, minä vaelsin sentähden muutaman toverin kanssa tänne saarelle kalastamaan ja keväämmällä hylkeitä pyytämään. Me asumme pirtissä saarella ja kesällä aiomme palata kotia. Minä olin juuri rysiäni kokemassa, kun sotamiehenne saavuttivat minut.

Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä, hän jatkoi pikaisesti:

-- Eilen läksin joukkoineni Viipurista. Ilma oli suotuisa ja illalla kirkas kuuvalo, vaan aamupuolella yötä saavutti meidät kauhea lumipyry ja me olemme eksyneet oikealta suunnalta. Kolmen tunnin marssin jälkeen olemme samassa paikassa, josta läksimme, väki tulee turhaan väsytetyksi. Tunnetko tien Narvaan yli jään.

-- Sen luulen tuntevani. Liian paljon olette kulkeneet länteen päin ja liian paljon pyritte ulapalle. Oleskelu merellä on teroittanut aistiani ja monet merkit, jotka jäävät teiltä huomaamatta, ovat minulle varmoja tienosoittajia.

Mahtavan miehen synkät kasvot kirkastuivat hieman, hän viittasi minulle asettumaan ajurin viereen rekeen, ja kohta läksi sotajoukko liikkeelle. Pontus herra ajoi edellä ja sotatorven ääntä kuunnellen seurasi muu joukkue jäljestä. Kaikki kävi onnellisesti. Lumipyry taukosi illalla, ja aamupuoleen yötä olimme saapuneet Inkerin rannalle. Herra Pontus kääntyi silloin puoleeni:

-- Me emme tarvitse enää sinua. Olet tehnyt minulle ja kuninkaalle suuren palveluksen, voit pyytää jonkun suosionosoituksen.

Silloin juolahti mieleeni oiva ajatus. Kerroin, kuinka linnanvouti oli ryöstänyt minulta talon ja maan, kuinka olin asettunut saarelle asumaan ja perannut siellä pellot ja rakentanut asunnot. Pyysin vahvistusta ja omistusoikeutta saareen, etteivät vuodit minua uudestaan karkoittaisi.

Pontus herra kuunteli tarkkaavaisena.

-- Sinä olet saava verovapauden kaikista kruunun veroista ja koko saaren ikuiseksi omaisuudeksi sinulle ja jälkeläisillesi, kuten vanha tapa on ollut niiden suhteen, jotka ovat asettuneet kruunun yhteismaille aina kuningas Göstan ajoilta. Mitä tulee siihen tilaan, jolla ennen asustit, olen antava tutkia asiasi, kun palajan Viipuriin.

-- Herra, sanoin minä, Teidän lupauksenne on hopeaa, mutta vapauskirje minun kädessäni on kultaa.

Hymyillen viittasi Pontus herra luoksensa sihteerinsä ja käski hänen sommitella asiakirjan.

-- Seuraa lähimpään leiripaikkaan, niin saat toivosi täytetyksi.

Vapauskirje hallussani palasin kotia, vaan Pontus herralta jäi suurien sotien tähden asiani tutkimatta, sitte hän hukkui Narva jokeen kesken voittokulkuaan.

Vanha talonpoika vaikeni, heitti pateriin tutkivan katseen, ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan.

Pater Laurentius vastasi verkalleen ja varovasti:

-- Kuningas Juhana oli heikko ja horjuvainen hallitsija, vaihtelevainen uskonnossaan kuten kaikissa muissakin asioissa ja antoi aateliston kasvaa päänsä yli. Paljon sekasortoa ja häiriöitä oli siitä seurauksena. Mutta Sigismund, joka nyt Jumalan armosta kantaa valtikkaa, on oikeutta harrastava mies, ja hän on rankaiseva kaikkia niitä, jotka ovat liittyneet herttuaan, ja on palauttava rauhan ja järjestyksen.

Talonpojan huulet vetäytyivät halveksivaan hymyyn.

-- Onko hän oikeutta harrastava vai ei, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että Ruotsin kruunu tällä haavaa horjuu hänen päässänsä. Harvoin saapuu tänne saarelle tietoja maailman menosta, vaan nyt tietää huhu, että herttua on Suomen herrat suuressa taistelussa kukistanut ja aikoo Viipurin linnaa piirittämään. Ja aina Pohjanmaalta Karjalaan saakka nousee talonpoikainen kansa herttuan puolelle ja kostaa ne ilkityöt, ne kärsimykset, joita herramme ovat meille saattaneet. Koston päivä on tullut. Herttuan teloittajalla kuuluu olevan terävä kirves, joka saa ylpeimmätkin niskat taipumaan, ja hamppunuoraa vouteja ja kirjureja varten, jotka ovat täällä laittomasti menetelleet. Voittakoon herttua ja joutukoon Sigismund tappiolle ja Suomen aateliset!

Tumma puna sävähti paterin kasvoille, ja hänen silmänsä iskivät tulta, kuitenkin hillitsi hän liikutuksensa ja sanoi levollisesti:

-- Tulevaisuus on kätketty silmiltämme ja kosto on minun, sanoo Herra. Päivän vaivat rasittavat ruumistani ja haluan lepoa.

Isäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi tuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja läksi myös itse levolle.

Myrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja kaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun pater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa ulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren, majesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja auer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään purjehtijaa selällä.

-- Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka liepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta lähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä hetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..

-- Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi merelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.

Molemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater ryhtyi isännän kanssa keskusteluun.

-- Onko Teillä jonkunlaista suurempaa venettä tai muuta alusta?

-- Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään merellistä ja suolattuja hailia.

-- Luuletteko, että olisi tänään mahdollista purjehtia mannermaalle?

-- Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa, kun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa eläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.

-- Onko mielestänne kaksikymmentä hopearahaa suuri rahasumma?

-- Totta kaiketi.

-- Se summa on oleva Teidän, jos vielä tänään viette minut maihin Koiviston tienoille?

Isännän silmät loistivat.

-- Paljon saan tehdä työtä ennenkuin ansaitsen niin paljon rahaa.

Myös vanhuksen eiliset seuralaiset olivat lähestyneet puhujia. Ne olivat rohkeita, karaistuja miehiä, joiden piirteet olivat ahavoituneet ja ruskettuneet alituisesta oleskelusta tuulessa ja merellä. Niistä oli paterin ehdotus sangen miellyttävä. He innokkaasti kehoittivat matkaan.

Pater Laurentiuskin pysyi päätöksessään. Luja tahto ilmeni hänen kasvonjuonteissaan ja ihmetellen katseli saaren vanhus tuota synkkää, kolkkoa muukalaista, joka ei kammonnut luonnonvoimienkaan raivoa ja joka pysyi aina tyynenä, niinkuin hän olisi ollut erityisen kaitselmuksen suojeluksessa.

Luja tahto tempaa mielet mukaansa ja tekee ne itselleen alamaisiksi. Samaten kävi tässäkin.

Isäntä nousi päättäväisesti.

-- Olkoon menneeksi. Varustautukaa matkaan.

Mestari Didrik suostui vaieten tuumaan.

Miehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti ankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik suljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi sitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä mastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.

Suursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli ajoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä vastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei mastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen harjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi kantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti aluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse, ja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän laski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater Laurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta. Kiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja sitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.

Jonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius otti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta matkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja alkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi alussa seuraa meren rantaa.

Illan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen pysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä. Kun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja muurien reunalle.

-- Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi mestari Didrik.

Heti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin saattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin raastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät hevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen puhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja linnaan.

TOINEN LUKU.

Linnassa.

Harvoin on Suomen yhteiskunnallinen tila tutkijalle esiintynyt niin surkeana ja toivottomana kuin juuri 16:nen vuosisadan loppupuolella, kun katolilaisuus taisteli viimeistä taisteluaan Pohjolassa. Pitkällinen Venäjän sota oli tuonut muassaan murhan ja palon aina Suomen sydänmaihin, ja ankara nälänhätä lisäsi sodan kauhuja. Vuonna 1595 tehtiin tosin Täyssinän rauha, mutta seuraavana vuonna leimahti Nuijasota Suomen saloilla, kun talonpojat joukoittain nousivat kapinaan, ryöstivät ja raastoivat aateliston ja sotapäällystön kartanoita ja kostivat kärsimiänsä vääryyksiä. Mutta Klaus Fleming kukisti kapinan suurella ankaruudella ja verisellä julmuudella, hänen ratsujoukkonsa tallasivat tuleentumattomat laihot, polttivat talonpoikain asunnot, niin että Pohjanmaa pian oli erämaan kaltainen, missä vaan suitsuavat tuhkaläjät, hirsipuut ja mestauspölkyt puhuivat hyvin käsitettävää kieltä. Niinhyvin hänen kuin myöhemmin Arvid Stålarmin täytyi armotta kiskoa mielivaltaisia veroja ylläpitääkseen sotajoukkoja, kun mitään erityistä apua ei ollut odotettavissa Puolasta. Sitä paitsi veroittivat rahvasta mielivaltaisesti ratsumiehet ja huovit, jotka ottivat talonpojilta väkisin rahat, karjan ja muutakin irtaimistoa ja rankaisematta harjoittivat mitä kauheinta väkivaltaa. Vielä suurempana maanvitsauksena olivat voudit ja veronkantajat, jotka äärettömillä peijauksillaan ja pohjattoman ahneutensa kiihoittamina riistivät rahvaalta sen vähäisen, mikä vielä oli jäljellä.

Samaan aikaan näkyi yhteiskunta irroittuvan ylimmistä liitoksistaan. Sigismundin ja Kaarlo herttuan välinen taistelu tuli tuhoa tuottavaksi koko Suomen aatelistolle, jonka enemmistö ehdottomasti liittäytyi Sigismundiin. Mutta sitten kuin Klaus Fleming oli mennyt manalaan, puuttui kunnollista johtajaa, sillä lukuun ottamatta useita hyviä ominaisuuksia ei Arvid Stålarm voinut täyttää Flemingin paikkaa. Protestanttisen uskontonsa tähden olisi hän kenties ollut taipuvainen kallistumaan herttuan puolelle, mutta velvollisuuden tunne ja Suomen herrain esimerkki kiinnitti hänet Sigismundin asiaan. Kun vuonna 1597 Turun linna ensikerran joutui Kaarlen käsiin, alkoi asioiden lopullinen ratkaisu selvästi häämöittää tarkkanäköisille, etenkin kun Sigismundin avun lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Stångebron taistelu vuonna 1598, jossa Sigismund joutui tappiolle horjuvaisuutensa tähden, oli omiansa masentamaan hänen puoluelaistensa rohkeutta. Synkät aavistukset mielessä palasivat Suomen herrat kotiin. He alkoivat tajuta, että kuningas tulisi uhraamaan heidät samoin kuin vangitut neuvosherratkin, mutta heidän valansa kiinnitti heidät kuninkaaseen, etenkin kun Sigismund lähetti lakkaamattomia kehoituksia horjumattomaan uskollisuuteen.

Elokuussa vuonna 1599 saapui herttua toisen kerran Suomeen. Hänen laivastonsa valloitti Kastelholman ja hän itse nousi maalle lähellä Turkua. Samalla kuin Stålarm muutaman sadan miehen kanssa sulkeutui Turun linnaan, vetäytyi Aksel Kurki, Anolan herra, jonka Sigismund oli nimittänyt Suomen ylimmäksi sotapäälliköksi, Marttilan pitäjään. Elokuun 29 p. 1599 syntyi täällä ankara taistelu herttuan ja Suomen armeijan kesken. Urhoollisen vastarinnan jälkeen tuli Aksel Kurki lyödyksi ja voitetuksi, kuitenkin onnistui hänen sotajoukkonsa tähteitten kanssa pelastua Viipuriin. Tänne kokoontuivat nyt kaikki ne Suomen aateliset, joilla oli jotakin pelkäämistä herttuan puolelta; Viipurin lujien muurien takana ja sen vahvassa linnassa koettivat Sigismundin uskolliset puoluelaiset välttää vihastuneen kostajan kättä.

Kaikista silloisista linnoituksista oli Viipuri etevin. Sen leveät, suurista graniittilohkareista rakennetut muurit ja niissä olevat lukuisat tornit olivat hyvässä kunnossa. Erik Akselinpoika Tott oli ne rakentanut ja Kustaa Vaasa oli niitä parannellut. Tätä varustusta vastaan olivat moskovalaisten hyökkäykset monasti voimattomina rauenneet.

Muurien suojassa oli Viipurin kaupunki kohonnut, ja jollei voidakaan sanoa, että sen kauppa- ja meri-liike olivat kukoistavassa tilassa, niin olivat kuitenkin sen tuonti ja vienti suurimmat koko maassa ja porvarit, joko ne sitten olivat kotimaista tai saksalaista alkujuurta, varakkaita, jopa rikkaitakin.

Kaupunki ei siihen aikaan ollut alaltansa niin avara kuin nyt. Kun muurit sitä ympäröivät kaikilta tahoilta, voidaan sen silloinen avaruus ja laajuus määrätä muurien suunnan kautta. Rinkiportista linnan sillan luona ulottui valli, kuten vielä nykyäänkin, suurena kaarena seuraten yhtäsuuntaisesti meren rantaa n.s. Munkkitorniin, joka oli nykyisen Suomenkirkon eli entisen luostarikirkon läheisyydessä. Siitä jatkui muuri melkein suorana viivana pyöreään torniin nykyisellä torilla. Tällä palstalla oli useita torneja, joista Suomenkirkon kellotapuli vielä on olemassa. Pyöreästä tornista pitkittyi muuri kalarantaan, missä uudenaikaiset bulevardit selvästi osoittavat entisten muurien suunnan ja aseman. Mahtavissa muureissa löytyi aukkoja eli portteja. Näistä mainittakoon etusijassa Karjaportti pyöreän tornin luona siinä, missä Alakatu alkaa, Huokunan portti, jota myöhemmin nimitettiin Keisarin portiksi, samannimisen kadun päässä ja Rinkiportti nykyisen Katarinakadun ja linnasillan välissä.