Part 14

-- Teille lienee, kunnon porvarit, kylliksi tunnettua, minkälaista sortoa ja rauhattomuutta tässä maassa ja koko valtakunnassa on ollut. Tiedätte myöskin, kuinka suuren verenvuodatuksen Suintian Klaus pahaa sisuansa tyydyttääkseen pani toimeen Pohjanmaalla. Väärät ja pahanilkiset neuvonantajat ovat kuningasta yllyttäneet kaikenlaisiin laittomuuksiin, joista varmaan olisi ollut seurauksena puhdistetun opin häviäminen ja talonpoikien orjuus. Ja ellemme me säälien rahvaan surkeaa tilaa olisi hallituksen taakkaa hartioillemme ottaneet, ei tässä maassa enää mitään lakia ja järjestystä olisi. Ja kuitenkin, minkä palkan olemme siitä saaneet? Pelkkää vaivaa, puuhaa ja harmia ja omasta peritystä omaisuudestamme olemme paljon yhteiseksi hyväksi antaneet. Ne, joiden etunenässä pitäisi hyvää järjestystä ja oikeutta harrastaa, ovat salakavalasti kaikenlaisia esteitä tiellemme 'rakentaneet, henkeämme väijyneet, muukalaista sotaväkeä maahan tuoneet, hyvää nimeämme herjanneet ja häväisseet. Vaan siitä on loppu tuleva, emme enää aio sitä kärsiä. Laki ja oikeus vallitkoon, emme me voi enää armoa osoittaa, vaikka sydämemme siihen neuvoisikin. Pyydämme, rakkaat miehet, teidän apuanne tässä asiassa. Vaikka minun vallassani olisi menetellä vangittujen herrojen kanssa kuten vihollisten kanssa ainakin, koska he vasta viime hetkessä ovat vastarinnastaan lakanneet ja melkein ase kädessä vangiksi joutuneet, tahdon kuitenkin pitää ruhtinaallisen sanani ja asettaa heidät tuomioistuimen eteen, että he lakikirjan mukaan tuomituiksi tulisivat. Sillä en minä tahdo olla mikään tyranni tai hirmuvaltijas; Jumala tietäköön, etten tee tätä kostonhimosta, vaan että minä koko maailman edessä voisin todistaa viattomuuteni ja puhdistaa ruhtinaallisen kunniani. Raastuvassa tapahtukoon tutkinto ja tuomio, kuten tavallista on. Rikos tutkittakoon siellä, missä se on tapahtunut.

Porvarit kalpenivat kuullessaan tämän. Neuvottomina katsoivat he toisiinsa, Bröijerkin, joka vaaran aikana oli osoittanut suurta malttia, joutui hämille.

-- Teidän ruhtinaallinen armonne punnitkoon tilamme. Tuomittavat ovat mahtavia ja suurta sukua; me olemme kelvottomat näin korkeaan asiaan, joka oikeastaan kuuluu valtakunnan säädyille. Voisi näyttää ikäänkuin me pitäisimme itseämme valtakunnan säätyjä ylempänä.

-- Minä nimitän vielä muitakin jäseniä tuomioistuimeen, aatelisia ja sotapäällikköjä. Sitäpaitsi tulee käsikirjurini Erik Yrjönpoika, ymmärtäväinen ja lakiasioihin perehtynyt mies olemaan teille avullinen lakipykälien tulkitsemisessa. Tuomitkaa henkilöön katsomatta!

Bröijer ja hänen virkaveljensä huomasivat, että vastusteleminen oli turhaa. Herttua olikin osoittanut kärsimättömyyttä viimeistä selitystä antaessaan. He vaikenivat.

-- Olen luvannut tosin niille, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia, vapaan lähdön. Vaan koska tietooni on tullut että William Fahrenshach, joka vierasta sotaväkeä tänne on tuonut, sopimattomilla herjauspuheilla on ruhtinaallista kunniaani solvaissut, täytyy minun asettaa hänetkin oikeuden eteen vastaamaan töistänsä. Menetelkää hänen kanssansa lain mukaan! Hän on rikoksellansa tehnyt itsensä välipuheesta osattomaksi.

Herttua vaikeni ja antoi merkin, että porvarit saivat poistua.

-- Jos teillä on mitä toivomuksia kaupungin tai kaupankäynnin suhteen, laatikaa ne kirjallisesti ja antakaa ne Erik Yrjönpojalle.

Porvarit kumarsivat syvään ja läksivät. Viime hetkellä viittasi herttua Bröijerille, että hän jäisi.

-- Olen kuullut Pietari Stolpelta, miten kaupungin valloitus on tapahtunut ja mikä ansio sinulla siinä on ollut. Tapani on palkita niitä, jotka minua auttavat, enkä nytkään luovu siitä. Jos on jotakin, mitä haluat, niin lausu se peittelemättä.

Teidän ruhtinaallinen armonne on liian laupias, minä olen vanha mies ja minulla on mitä tarvitsen. En siis omaksi hyödykseni tahdo käyttää teidän ruhtinaallisen armonne suosiota, vaan minulla on poika, joka nykyään on palannut Saksasta, jossa hän on opiskellut useammassa eri yliopistossa ja saavuttanut lakitieteen tohtorin arvon. Jos teidän ruhtinaallinen armonne tahtoo tehdä jotakin hänen hyväksensä, olisin hyvin kiitollinen. Hän osaa puhua monta eri kieltä.

-- Eihän hän vaan ole opiskellut Braunsbergissä tai muussa samankaltaisessa opistossa, jossa jesuitat kapinaa ja salamurhaa saarnaavat ja lähettävät vuosittain tänne lähettiänsä katolista hapatustaan tyrkyttämään, sanoi herttua, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Ei, poikani on opiskellut semmoisissa yliopistoissa, jotka ovat puhdistetun opin liesiä ja hän on Alamailla nähnyt jesuitat ja katolilaiset omassa hahmossaan.

-- No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos ympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä ne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati olla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella häntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä ja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä asioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen toivonut!

Laupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja riemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa takkavalkean ääressä.

-- Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän lyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.

-- Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on herttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut, osoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta kuninkaan lähettiläästä?

-- Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan. Ei kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan katseen Antonioon.

-- Minun vangitsemisestani ei myöskään ollut puhetta?

-- Ei.

-- Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä liioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa lisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.

-- Viisainta lienee todellakin. Se on yleisessä hälinässä unohtunut. Vanha Tavast kuuluu olevan varsin murtunut.

-- Huomenna menen siis herttuan puheille.

-- Niin, huomenna hän kutsui sinua tulemaan.

-- Hollantiin hän siis minut lähettää, jos ei mikään seikka aiottua tuumaa mitättömäksi tee.

Ja sitte pormestari ja Antonio vielä kauan puhelivat päivän tapahtumista ja menivät vasta myöhään levolle.

Jo varhain seuraavana aamuna meni Antonio herttuan puheille. Hänet otettiin sangen armollisesti vastaan. Kaarlo tutkisteli tarkoin, missä hän oli käynyt koulua, missä yliopistoissa hän oli opiskellut ja keiden kanssa hän oli seurustellut. Saatuansa tyydyttävät vastaukset kaikkiin kysymyksiinsä, aloitti hän selittää, mihin toimiin hän aikoi käyttää Antoniota, Hän varoitti häntä ankarasti ryhtymästä mihinkään tekemisiin maanpaossa elävien herrojen kanssa ja varomaan itseänsä jesuitain vehkeistä.

-- Niin kohta kuin palajan Tukholmaan, odotan sinua puheilleni, silloin ovat myös kirjeet ja valtakirjat valmiina, kunnia ja arvokas tulevaisuus odottavat niitä, jotka minua uskollisesti palvelevat.

Niillä sanoilla lopetti hän puheensa ja päästi Antonion menemään.

Puolipäivän jälkeen -- herttua söi tavallisesti puolista klo 10 ja illallista klo 4 -- kokoontui tuomioistuin raastuvan saliin. Linnasta raastuvalle asti oli kummallekin puolen tietä asetettu kolme lipullista jalkaväkeä huilujen ja rumpujen kanssa; tarkasti vartioituina vietiin vangit sinne. Verkalleen kulki surullinen saatto eteenpäin, esinnä nähtiin linnan aateliset päälliköt, sitte alhaissäätyisiä henkilöitä, jotka todellisilla rikoksilla tai muulla tavoin olivat joutuneet herttuan vihoihin. Kansaa oli kosolta koossa, ja erilaisia tunteita kuvautui katsojien silmissä, Toiset iloitsivat nähdessänsä ennen niin mahtavat miehet tomuun ryvetettyinä, toiset taas tunsivat sääliä ajatellessaan heidän surkeaa kohtaloansa.

Vitkalleen painui joukkue raastuvan matalasta ovesta sisälle. Kansa alkoi tulvata perästä, mutta sotilaat panivat pertuskansa ristiin oven eteen estäen siten kansajoukon täyttämästä salia, Vaan utelias lauma jäi raastuvan torille seisomaan ja odottamaan päätöstä.

Raastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli pitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina mustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin siellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli niiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui Erik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä, jotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille istumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja kunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta päästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä hiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli pienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen toivottomuutta ja alakuloisuutta.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi Erik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa. Siinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan mielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi edellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin syytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun kanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan tuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin väkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha evesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli aatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla Varsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli jaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen lausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja verenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä syytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin uskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika, joka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen armoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan palveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan oven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan vahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa, joita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista töistä syytettiin.

Kun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi nöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen armonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian arvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet laillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast esille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.

-- Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti, heidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä kylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen tehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja vero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen tulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on huomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan säädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois lahjoittaa.

Lisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita syytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että herttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.

Arvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän alkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset olivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja anteeksiantoa.

Ovi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden herra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi heltyvän.

-- Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi herttua.

-- Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja verettömiltä huulilta.

-- Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että tuomaritkin tekevät samoin.

Sitte kuiskasi Kaarlo jotakin Tegelin korvaan ja poistui huoneesta.

Vuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, vanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet vaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet kasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik kuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan herra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen äänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt uhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit säpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.

-- Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja väkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti salvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa semmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja oppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis myöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon panevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten ylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä armollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen käskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut valani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin kuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani kuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen tehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari sitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan kuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä. Ja keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle, missä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä rahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi todistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.

Ja miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän ollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin, jonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti pitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista kuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.

Vaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni kaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta kokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka vääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista olet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä ajat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät korkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää kuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut silmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja minä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan veritöistäsi!

Levollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli tai pöytä olisi kaatunut kumoon.

Läsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä Niilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin vuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan oli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset valtiollisista rikoksista.

Hänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä alkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että hänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä missään johtavassa asemassa.

Silloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku. Nyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo tottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa oli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein askelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin uhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast syöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.

-- Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto, uskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin totisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi pyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan sinun kaltaisista miehistä.

Sitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa. Jokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli lopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.

Syytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi ja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan, mikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi teilattaviksi.

Sitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt polvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä kokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan kansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili armoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä oli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin taas vietiin.

Syyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden etukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja useat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua ja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen saattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.

-- Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi Arvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin.

-- Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra, kyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.

Kun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä pappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he itsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein kaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti Ivar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin täytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku eroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen isänsäkin veri oli vuotanut.

Herttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa, pormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä tuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja kauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui menoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.

Mestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat olla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti levisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja tehden herttuan nimen peljätyksi.

Semmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin lupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.

Samaan aikaan kuin saattojoukko läksi linnasta Munkkilähteelle, istuivat Gertrud ja Antonio Katarina-rouvan luona. Kun kirkonkellojen kumea ääni alkoi kaikua, värisytti kylmä väre läsnäolevia.

-- Jumala olkoon heille armollinen, parkasi Katarina-rouva, se on jotakin kauheaa, tuskin voisin sitä katsella.

-- Kalliisti ovat saaneet maksaa unelmansa ja erehdyksensä, sanoi Antonio ja loi säälivän katseen Gertrudiin, joka oli tullut aivan kalpeaksi. Vaan toivokaamme me, jotka olemme ulkopuolella asioiden juoksua, että verisestä sadosta kasvaa rauha, turvallisuus ja yhtäläiset oikeudet ylhäisille ja alhaisille.

-- Amen, niin tapahtukoon, toisti Katarina-rouva.

* * * * *

Tuskalliset olivat viime päivät olleet linnan herroille, yhtä pitkäveteiset ja ahdistavat olivat ne myös olleet Laurentius Ericille, joka venyi Katarina-rouvan kellarissa, jännityksellä odottaen pelastusta ja vapautusta. Monenlaiset epäilykset kalvoivat hänen mieltänsä. Pitäisikö Antonio lupauksensa ja pysyisikö Katarina-rouva vahvana loppuun saakka? Kun sitte herttuan ratsumestari oli tullut taloon asumaan, oli varovaisuus vielä enemmän tarpeen. Ainoastaan yöllä ja vähäksi ajaksi uskalsi hän tulla ylös käytävästä rukoushuoneesen lämmitelläksensä, sillä käytävässä oli kostea ja kylmä.

Antoniolta oli Katarina-rouva saanut tietää, miten innokkaasti Kaarlo antoi etsiä kadonnutta lähettilästä. Ja kun tuomio oli julistettu, silloin huomasi Laurentius Erici selvästi, mikä kohtalo häntäkin odotti, jos hän joutuisi herttuan käsiin. Jokapäiväisissä kanssapuheissa hän innokkaasti ylisteli Katarina-rouvaa, kehuen hänen alttiiksiantavaisuuttaan, verraten sitä marttyyrien töihin ja antaen hänelle absolutsionin tai päästön kaikista synneistä.

Kun Katarina-rouva samana päivänä, jona mestaus oli tapahtunut, meni Laurentius Ericiä tapaamaan kertoen hänelle päivän tapahtumista, sanoi tämä päättävällä äänellä:

-- Nyt ei ole enää vitkastelemista. Vielä tänä yönä täytyy minun lähteä. Nämä hirmutyöt ovat herättäneet niin suurta kammoa ja niin kiihoittaneet ihmisten mielikuvitusta, etteivät ne jouda muita asioita ajattelemaankaan. Tyttäreni, hanki minulle vahva köysi, ja hiukan ruokavaroja, ja minä tahdon paeta kaupungista.

Katarina-rouva teki kuten käsketty oli. Puolen yön aikana läksi pater liikkeelle, otettuaan jäähyväiset Katarina-rouvalta ja toivotettuaan hänelle siunausta kaikilta pyhimyksiltä.

Laurentius Ericin onnistui todellakin köyden avulla päästä alas muurilta kenenkään huomaamatta, koska yö oli pimeä ja tuulinen. Kun päivä sarasti oli hän, kulkien metsäteitä ja syrjäpolkuja, jo kaukana kaupungista, Eräältä talonpojalta osti hän sitte hevosen ja saapui onnellisesti enempiin seikkailuihin joutumatta Varsovaan.

Kuningas Sigismund otti hänet laupiaasti vastaan ja kuunteli levollisesti kertomusta siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut.

-- Suuri veritaakka on Kaarlolla vastattavana, sanoi hän sitte synkästi, laskien Laurentius Ericin puheiltansa.

Vaan Laurentius Erici ei tähän tyytynyt. Hän piti vielä samana päivänä neuvottelun kuninkaan hovisaarnaaja Jussoilan kanssa, joka myöskin oli suomalainen ja Braunsbergin jesuitaseminaarissa kasvatettu.

Sitte he hakivat luoksensa Pohjanmaalla syntyneen miehen nimeltä Pietari Erikinpoika eli Petrus Petrosa, joka oli Roomassa kääntynyt katoliseen uskoon ja saavuttanut ulkomailla lakitieteen tohtorin arvon. Mitä he Petrosan kanssa puhelivat, siitä ei ole tietoa, vaan historia kertoo, että Petrosa matkusti Ruotsiin, pääsi Kaarlo herttuan suureen suosioon, kävi lähettiläänä keisarin luona ja viimein eräänä päivänä veti miekkansa Kaarlon kanssa kahden kesken ollessa, vaan ei ennättänyt aiettaan täyttää. Säädyt tuomitsivat hänet kuolemaan.

Kun Laurentius Erici oli kaupungista poistunut, tunsi Katarina-rouva raskaan taakan putoavan sydämeltään, sillä viimeiset päivät oli hän elänyt alituisessa pelossa. Antoniokin, joka seuraavana päivänä sai tästä tiedon, oli iloinen että vaarallinen vieras oli poissa ja salaisuus hänen kanssansa.