Part 13

-- Poistukaamme tieltä; sanoi Gertrud päättävästi. Tuossa sakeassa metsikössä voimme olla piilossa siksi kun he ovat ratsastaneet ohitse, ja hän laskeutui alas rattailta.

Yhä selvemmin ja selvemmin kuului hevoskavioiden töminä rapasella tiellä, aseiden helinä ja läheneviä ääniä.

Nopeasti saatettiin hevonen ja rattaat niin kauas metsään kuin mahdollista, ja nuo kolme matkalaista piiloutuivat niiden taakse tuuheiden puiden suojaan. Muutama silmänräpäys ja ensimmäiset ratsumiehet ilmestyivät tien mutkassa. Siinä oli ne sotilaat, jotka Antonio oli saanut Stolpelta ajaaksensa Gertrudin ryöstäjiä takaa.

Ratsujoukko ajoi kovaa ravia, ja rankkasade ei juuri kehoittanut heitä katselemaan ympärillensä.

-- Omaa väkeä, sanoi huovi iloisesti, he ajavat pakenevia takaa!

Ja heiluttaen hattuansa riensi hän ulos metsiköstä.

-- Halloh!

-- Kuka siellä, kysyi Yrjö Niilonpoika, ja ratsujoukko seisahtui kuten käskystä.

Huovi astui esiin kertomaan äskeisistä tapauksista. Gertrud ja Liimatan Yrjö seisoivat taampana.

Synkkiin ajatuksiin vaipuneena oli Antonio ratsastanut Yrjö Niilonpojan rinnalla. Kun hän nyt käänsi päätänsä kuullaksensa tarkemmin keskustelua murroksen rakentamisesta, huomasi hän äkkiä Gertrudin seisovan puiden suojassa maantien varrella. Alaspäin kasvava oksa oli temmannut hatun hänen päästänsä. Ruskeat suortuvat olivat epäjärjestyksessä. Hänen piirteensä olivat kalpeat ja väsyneet, vaan silmät säteilivät iloa ja ihastusta.

-- Gertrud, oma Gertrudini, huudahti Antonio. Sisällinen liikutus antoi hänen äänellensä omituisen, verhotun väreen ja heittäen ratsustimet lähinnä olevalle huoville, hyppäsi hän satulasta ja riensi levitetyin käsin rakastettunsa luo.

Gertrud astui askeleen eteenpäin, laski kätensä Antonion kaulalle ja niin seisoivat he hetkisen sanaakaan sanomatta.

-- Sinäkin olet vapaa, Antonio, sanoi viimein Gertrud kuiskaten.

-- Niin, rakastettuni, ja matkalla sinua pelastamaan!

-- Sitte on kaikki hyvin, ja Gertrud alkoi nyyhkiä hiljakseen. Antoniokin tunsi kulkkuansa omituisesti kouristavan; onnen aurinko paistoi täydeltä terältä heidän ylitsensä, ja lemmen tuoksu ympäröi heitä kuten pyhä savu kreikkalaisten temppeleissä.

Sotilaatkin katselivat myötätuntoisesti tätä kohtausta. Kun ensimmäinen ilo oli hiukan hälvennyt, sanoi Gertrud osoittaen seurakumppaniaan:

-- Näitä molempia miehiä ja etenkin tätä urhoollista sotilasta on minun lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestani.

-- Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi huovin ja Liiinatan kättä. Sitte muisti hän äkkiä ne rahat, jotka Katarina-rouva oli antanut hänelle matkalle. Hän tarttui kukkaroon ja jakoi puolet sen sisällyksestä huoville ja Liiinatan isännälle, edelliselle enemmän, jälkimmäiselle vähemmän.

-- Olkoon onneksi, huusi huovi täyttä kulkkua. Minä juon menestykseksenne!

-- Matkamme tarkoitus on saavutettu! Me voimine kääntyä takaisin.

Yrjö Niilonpoika antoi käskyn kääntyä kaupunkiin. Gertrud nousi taas rattaille, Antonio ratsasti hänen vieressänsä. Heillä oli paljon kertomista toisillensa ja kaupungin portit olivat näkyvissä, ennenkuin kaikki oli selvitetty.

Sade oli lakannut. Syksyinen hämärä yllätti heidät Karjaportilla. Vahtitulet loistivat jalkaväen leiristä, rummun pärinää kuului ja vallihauta portin edustalla oli ankarasta sateesta, paisunut tulvilleen.

-- Rakas lapseni, voitko antaa minulle anteeksi? Niillä sanoilla otti Katarina-rouva Gertrudin vastaan ja sulki hänet syliinsä. Pormestarin taloon lähetettiin heti sana tästä onnellisesta tapahtumasta. Kohta saapui pormestari vaimoineen ja muitakin sukulaisia kokoontui.

-- Nyt vietämme kihlajaisia, sanoi Antonio iloisesti ja sulki Gertrudin syliinsä kaikkien nähden. Juhlallisesti pyysi pormestari Bröijer Katarina-rouvalta Gertrudia poikansa puolisoksi.

-- Antoniohan hänet on tuonut takaisin, hän on häntä tästedeskin suojeleva! Kaikki mitä minulla on, saa Gertrud periä.

Pormestari myhäili tyytyväisesti kuultuansa Katarina-rouvan sanat. Nythän omaisuus jäi perheeseen, ja sitä pidettiin siihen aikaan sangen tärkeänä seikkana.

Sinä iltana vietettiin iloiset kihlajaiset. Yrjö Niilonpoika ja vanha herttuan ratsumestari, joka nyt oli majoitettu taloon, ottivat osaa pitoihin. Antonion vinttikoirakin osoitti iloaan, hyppien ja nuollen vuorotellen Gertrudin ja Antonion käsiä, Vaan Laurentius Ericiä ei näkynyt, eikä Katarina-rouva puhunut sanaakaan hänestä.

YHDEKSÄS LUKU.

Tuomio.

Myrskyisen ja sateisen yön jälkeen tuli kirkas ja kaunis poutapäivä. Kaupungissa olivat kaikki sangen varhain liikkeellä, koska jännityksellä odotettiin seuraavia tapauksia: herttuan tuloa kaupunkiin ja linnan antautumista. Vielä istuivat herrat linnassa, kuten lentoon kykenemättömät kotkat korkeassa ikihongassa, jonka juurelle tuli on viritetty.

Aamupuolella saapui herttua itse; Haakonaportilla oli häntä vastassa pormestari Bröijer, hänen virkaveljensä ja kymmenen raatimiestä nöyrästi tarjoten kaupungin avaimia.. Herttua, joka oli saanut tietää, mikä osa pormestari Bröijerillä oli ollut kaupungin valloituksessa, kiitti häntä muutamin sanoin, kehuen hänen käytöstänsä ja osoittamaa rohkeuttansa.

-- Nyt ei ole aikaa pitempiin puheisiin, sanoi hän viimein kärsimättömästi ja synkkä viha kuvautui hänen piirteissään, vaan kun nuo talonpoikien rääkkääjät ja viekkaat ketut saadaan luolastaan savutetuiksi, vaadin teitä, kunnon porvarit, ja, etenkin pormestari Bröijeriä puheilleni linnaan, voidaksemme sitte yhdessä keskustella keinoista tämän kaupungin hyväksi.

Sitte jatkoi herttua kulkuansa raastuvantorille päin suuren saattojoukon seuraamana. Hänen päällikkönsä olivat jo saaneet käskynsä. Sotamiehet laahasivat tykkejä vallille, ja eräs suunnattoman suuri tykki asetettiin muurille aivan linnan alle. Kohta alkoivat nämä paukkuen ja jymisten viskoa linnaan rautaa ja lyijyä. Suuri pommi sattui linnan merenpuoleiseen muuriin, se särkyi, kiviä ja kalkkiruukkia vyöryi salmeen ja ammottavasta aukosta näkyi, kuinka linnan huovit ja tykkiniekat pakenivat etsien suojaa linnan alakerroksesta. Mielihyvällä katseli herttua loitompaa tätä hävitystyötä, hänen kasvonsa kirkastuivat jokaisen hyvin osuneen laukauksen jälkeen.

Omituisella mielenkiinnolla seurasivat porvaritkin tätä kurjaa leikkiä, jossa Ruotsin rauta raateli vanhaa Torgil Knuutinpojan linnaa, Suomen etuvarustusta verivainoissa.

-- Aikovatko he haudata itsensä linnan raunioiden alle, vai mitä tämä merkitsee, mutisi herttua, kun samassa valkea lippu, antautumisen merkki, nostettiin muurin reunalle.

Linnassa oli yö ollut pitkä ja tavallista synkempi. Edellisen päivän kahakassa haavoittuneista oli moni kuollut, neuvottomuus ja epätoivo valtasi kaikkien mielet. Ovissa kuljettiin kaiken yötä, naiset vaikeroivat ääneen ja jokainen koetti kätkeä, mitä hänellä oli arvokkainta. Moni ajatteli pakoa. Vaan mihin paeta? Rantoja kummallakin puolen salmea vartioivat herttuan sotilaat, ja linnan muurit ja äyräät olivat korkeat. Ainoastaan muutamat huovit, joilla oli erityinen syy peljätä herttuan kostoa nuijasodan aikana tehtyjen rikoksien tähden, valitsivat ennen pakolaiselämän metsissä kuin herttuan hamppunuoran. He laskeutuivat alas köysillä linnan luoteiselta kulmalta, uivat yli salmen vastaiselle rannalle, ja pääsivät herttuan huovien huomaamatta onnellisesti pakoon, kun yö oli pimeä ja myrskyinen.

Ivar Tavastia ei näkynyt koko yössä. Hän oli vetäytynyt pulloineen ja ruukkuineen huoneesensa ja imi niistä unhoa ja huumausta niin paljon kuin mahdollista, karkoittaaksensa menneisyyden katkerat muistot ja lähimmän tulevaisuuden uhkaavat enteet.

Illan suussa samana päivänä kuin kaupunki valloitettiin halusi Arvid Tavast puhutella Laurentius Ericiä, oudoksuen hänen pitkällistä poissaoloaan, sillä edellisinä päivinä oli pater melkein alinomaan pysytellyt linnanisännän rinnalla. Linnanisännälle ilmoitettiin, että pater oli mennyt puhuttelemaan Antonio Bröijeriä. Vanginvartija, jonka Tavast lähetti etsimään kadonnutta, palasi kertoen, että vankiluola oli tyhjä, sekä vanki että lähettiläs olivat kadonneet. Asia tuntui hyvin ihmeelliseltä, koetettiin arvata sinne ja tänne, vaan mitään hyväksyttävää selitystä ei keksitty.

Tämä uutinen vaikutti masentavasti vanhaan linnanisäntään. Hänellä oli kaiken aikaa ollut vielä hitunen toivoa, kenties muukalainen tietäisi jonkun pelastuksen tien, arveli hän itsekseen.

Sarvilahden ja Meltolan herrat, Tiesenhausen ja Tavast, pitivät sitte yöllä neuvoa keskenänsä, vaan apua ei näkynyt missään. Väsyneinä, uupuneina läksivät hekin viimein levolle, toivoen huomisen päivän tuovan jotakin pelastusta.

Lopulta istui vanha Tavast yksinään, kädet ristissä tuijottaen eteensä. Kynttilät paloivat kytien ja heittelivät synkkiä varjoja ja kuvioita seinille ja linnanisännän kasvoille. Hän antoi ajatuksensa harhailla kauas, Erik ja Juhana kuninkaan ajat kuvastuivat hänen sielunsa eteen, ne lukuisat taistelut ja sotaretket, joihin hän oli ottanut osaa, ne kunnianosoitukset, joita hän oli saanut vastaanottaa, kaikki katkerat ja suloiset muistot esiintyivät elävinä yön hiljaisuudessa. Nyt oli kaikki mennyttä, kuolema, vankeus ja omaisuuden menettäminen uhkasi kenties jo huomenna. Väkisinkin tunkeutuivat hänen huuliltansa ne sanat, joita moni semmoisena hetkenä ja semmoisessa asemassa on muistanut: turhuus, kaikki on turhuus.

-- Hyljätty, hyljätty, kaikui alati hänen korvissansa, ja sydämen katkeruus hyllyi yli äyräiden.

Silloin kuului hiljaisia askeleita, Kaarina, hänen miniänsä, astui sisään, hänellä oli käsissään suuri, messinkihelainen kirja, hän aukasi sen, asetti pöydälle ja sanoi:

-- Totisesti ovat ihmiset meidät hyljänneet ja inhimillinen apu on mahdoton, vaan tästä kirjasta vuotaa lohdutusta ja rauhaa niille, jotka murheelliset ja hyljätyt ovat. Lapset ovat nukkuneet, minulla on hyvä aika. Jos sallit, isäni, tahdon lukea muutamia psalmeja.

-- Sinä olet aina lempeä ja hyvä, Kaarina, vaan kuitenkin rohkea ja neuvokas. Lue, lapseni, kenties onkin tämä viimeinen palvelus, jonka teet minulle.

Ja Arvid Tavast nojautui taaksepäin istuimellaan, ja Kaarina rouva alkoi sointuisalla äänellä lukea kuninkaallisen veisaajan katumus- ja lohdutussanoja, ja niin istuivat he siksi kunnes päivä sarasti ja yöllinen valkea usva katosi paljastaen heidän silmiensä eteen kaupungin, herttuan leirin, sotamiehet ja tykit, siten selvästi taas osoittaen heidän toivottoman tilansa.

Aamulla jatkettiin neuvotteluja, vaan yhtä vähäisellä menestyksellä kuin ennenkin. Ehdoittipa Arvid Tavast, että salaisen käytävän kautta koetettaisiin murtautua ulos kaupunkiin ja siten Puolaan, vaan se tuuma huomattiin heti mahdottomaksi ja hyljättiin. Kun sitte tykit alkoivat paukkua ja suojelevat muurit kaatua ja aatelirouvien ja neitojen itku ja parku kaikui kaikkialla linnassa, silloin käski Tavast vapisevin huulin ja kalpein kasvoin Tiesenhausenin keskusteluun herttuan kanssa.

-- Te olette muukalainen, Teitä ei hänellä ole syytä vihata. Muurin aukot olkoot todistajina, että viimeiseen saakka olen suojellut Sigismundin linnaa ja pitänyt uskollisuuteni ja valani. Vereni tulkoon kuninkaan ja hänen neuvonantajiensa päälle, pelkäänpä, että heille karttuu paljonkin vastattavaa.

Tiesenhausen otti valkean lipun, laskusilta laskettiin alas, hän lähestyi Rinkiporttia ja pyysi puhutella hänen ruhtinaallista armoansa. Hän päästettiin kaupunkiin ja vietiin herttuan eteen.

Vihaisin silmäyksin katseli herttua sovinnonhierojaa.

-- Me turvaamme Teidän ruhtinaallisen armonne suosioon ja olemme valmiit hyvillä ja kunniallisilla ehdoilla...

-- Ehdoilla, ärjäsi herttua, ja saksalainen kirous pääsi hänen suustansa, Kuka puhuu ehdoista, kun muurit kaatuvat ja perustukset huojuvat?

-- Me pyydämme vakuutta hengen ja omaisuuden suhteen ja vapaata pääsöä valtakunnasta niille, jotka sitä haluavat, jatkoi Tiesenhausen levollisesti.

-- Kuule, sanoi herttua, ja vihan puna nousi hänen poskipäihinsä. Sano sille vanhalle narrille siellä linnassa, että ehtojen aika on ollut ja mennyt. Minä olen tarjonnut hänelle sovintoa monasti, minä olen varoittanut ja käskenyt. Kaikki on ollut turhaa. Kuka on panettanut sanansaattajani vankeuteen ja yllyttänyt rahvasta minua vastaan? Puhdistakoon itsensä, jos voi. Tässä ovat ehtoni: Niillä, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia, on valta mennä, mihin tahtovat, vaan Suomen ja Ruotsin miehet saavat oikeuden edessä vastata teoistansa lain mukaan. Siinä viimeinen sanani!

Tiesenhausen kumarsi syvään, kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja palasi linnaan.

Pelonalaisella jännityksellä oli linnassa odotettu rauhanhierojan palaamista. Kun herrat kuulivat herttuan ehdot, kalpenivat he, vaikka siinä ei ollut mitään odottamatonta.

Ja sitte linnan portit avattiin seljälleen, laskusillat laskettiin alas ja kaikki sotaisat liikkeet lakkautettiin. Herttua lähetti ensin joukon huoveja ja ratsumestarin tutkimaan, ettei mitään väljyyksiä tai salakavaluutta ollut hankkeilla, sillä luonteeltaan oli hän hyvin luulevainen ja arveli olevan syytä peljätä vaikka mitä epätoivoon saatetuilta henkilöiltä, Herttuan sotilaat riistivät aseet linnan varusväeltä ja, mikä oli tärkeintä, ottivat haltuunsa linnassa olevan ruutitehtaan ja ruutiholvit, ettei mikään räjähdys olisi mahdollinen.

Sitte vasta herttua itse tuli linnaan. Verkalleen ratsasti hän pitkin laskusiltaa. Portin holvissa oli polvillaan Arvid Tavast, hänen takanaan Sarvilahden herra ja sitte joukko aatelisrouvia ja neitoja, jotka olivat linnassa etsineet turvaa. Ivar Tavastia ei näkynyt, hän pysyttelihe huoneessaan. Synkästi katsoi herttua polvistuneita vihollisiaan, jotka nyt nöyrintä nöyryyttä osoittaen koettivat hänen vihaansa lauhduttaa.

-- Ennen olisi sinun pitänyt nöyryyttä osoittaa, sanoi hän lyhyesti Arvid Tavastille ja ratsasti linnan pihalle. Siellä nousi hän satulasta, antoi käskyn, että linnan entiset herrat olivat kaikki vangittavat, naiset kuitenkin saisivat olla vapaudessa. Siten oli koko linna herttuan hallussa ja hän muutti asumaan niihin huoneisin, joissa Arvid Tavast tähän asti oli isäntänä rehennellyt.

Iltapuolella päivää oli kaikki hiljaista linnassa, ensimmäinen näytös murhenäytelmässä oli loppunut, toinen ei vielä ollut alkanut. Jännityksellä odotti yleisö jatkoa, kulissien ja esiripun takana tehtiin varustuksia.

Samassa huoneessa, jossa useasti olemme nähneet vanhan Arvid Tavastin oleskelevan, seisoi hämärän tullessa akkunakomeroa vasten nojautuneena nuorenläntä, solakka mies. Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvakat, otsa korkea, silmien katse viisas ja läpitunkeva, leukaa ja poskia ympäröi ruskea hieno parta, joka ajan tavan mukaan päättyi suippoon. Pukunsa oli musta ja kaulassa valkea pitsikaulus. Tämä henkilö oli Kaarle herttuan uskottu neuvonantaja ja käsikirjuri Erik Yrjönpoika, joka sitte aatelisarvoon korotettuna otti nimen Tegel. Hänen isänsä oli tuo tunnettu Yrjö Pietarinpoika, Erik XIV:n asettaman merioikeuden prokuraattori, joka suosijansa kukistuttua jätettiin Juhana ja Kaarlo herttuan käsiin ja sai kärsiä kauhean kuoleman teilauslavalla. Kaarlo herttua oli pitänyt huolta pojan kasvatuksesta ja ottanut hänet sitte käsikirjuriksensa, käyttäen häntä monessa salaisessa toimessa, muun muassa Varsovassa. Nuoren Tegelin oppia ja taitavuutta paljon kiitettiin.

Syksyinen päivä hämärtyi, ja huone tuli pimeäksi. Erik Yrjönpoika poistui akkunan komerosta, astui pöydän luo, haki takasta tulta ja sytytti vahakynttilät. Sitte hiipi hän hiljakseen ovelle, josta päästiin viereiseen kammioon, kuunteli hetkisen ja palasi taas pöydän luo.

-- Herttua makaa yhä vielä, sanoi hän itsekseen ja asettui istumaan suureen nojatuoliin pöydän viereen.

-- Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Erik kuningas valtaistuimelta sysättiin ja isäni kärsi kauhean kuoleman. Oh, vereni hyytyy tuota muistellessani! Herttua tuolla olisi voinut hänet pelastaa, vaan hän ei tahtonut. Nyt vihdoin näyttää siltä kuin kostonenkeli taas kävisi miekkaansa hiomaan, enkä minä sitä pidätä. Kymmenkertaisesti on isäni veri Ruotsin aatelistolta vaadittava, Helsingissä seitsemän päätä tomuun vieri, vaan ne olivat alhaista väkeä, ylöspäin on pyrittävä, täällä aletaan, Turussa jatketaan ja Linköpingissä päätetään. Saakoon herttua jälkimaailmalta verikoiran nimen, mitä se minuun kuuluu. Ei koko Ruotsin aateliston veri riitä isäni verta korvaamaan.

Kamala hymy päilyi Erik Yrjönpojan huulilla, hän vaikeni, veti poveltansa kirjeen ja alkoi sitä lukea.

Ovi avautui naristen ja Kaarlo, Sörmlannin herttua ja Ruotsin valtionhoitaja astui sisään. Hän oli tähän aikaan miehuutensa kukoistuksessa; roteva vartaloltaan ja vaikka lyhyin veljistä, kuitenkin kuusi jalkaa pitkä. Otsa oli korkea ja näytti vielä korkeammalta, koska tukka oli karissut; se oli kammattu kolmeen kutriin, jotka yhtyivät otsat laella. Kasvot olivat kauniit, ne päättyivät suippoon partaan, katse oli ankara ja julma, harvoin heijastui siinä lempeys. Yleensä muistutti hänen ulkonäkönsä kotkaa, joka uhkuen voimaa ja rohkeutta iskee kiinni saaliisensa tuntematta sääliä.

Herttua oli puettu takkiin, jota ylhäällä reunusti leveä valkoinen pitsikaulus. Vyötäisillä oli hänellä paksu hihna, jossa riippui miekka, jalassa raskaat ratsusaappaat suurine kannuksineen.

Erik Yrjönpoika nousi ylös, kumarsi syvään ja asetti nojatuolin herralleen, pistäen kirjeen, jota hän oli lukenut, taskuunsa.

-- Mikä kirje sinulla on, kysyi herttua kärsimättömällä äänellä, jossa hiukan epäluuloa sorahti.

-- Olen saanut kirjeen eräältä nuoruuteni ystävältä, joka nykyään oleskelee ulkomailla.

-- Kuka se on?

-- Niilo Chesnecopherus on hänen nimensä. Hänen isänsä oli pappina Kumlassa Nerikessä.

-- Muistan kuulleeni sen nimen. Missä hän nykyään on?

-- Marburgissa, jossa hän muutama vuosi sitte vihittiin maisteriksi. Hän valmistelee nykyään väitöstä lakitieteen tohtorin arvoa varten, maakreivi itse, jonka suurta suosiota hän nauttii, tulee olemaan esimiehenä väitöstilaisuudessa ja on sitäpaitsi luvannut keisarilta hankkia Chesnecopheruselle aatelisen arvon. Hänen oppinsa maine on laajalti levinnyt.

-- Vai niin. Sehän kuuluu komealta. No mitä muuta hän kirjoittaa?

-- Hän pyytää päästä Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen, hän haluaa palvella ruhtinasta, joka, kuten hän itse kirjoittaa, on puhdistetun opin pylväs ja rahvaan ystävä, vastasi Erik Yrjönpoika ja loi herttuaan väijyvän katseen.

-- Tulkoon, sanoi herttua ja hänen äänensä värähti hiukan lempeämmältä, annamme hänelle toisen aatelisen kilven ja paikan kansliassamme. Herttua vaikeni hetkeksi ja tuijotti eteensä, sitte katsoi hän Tegeliä suoraan vasten silmiä ja sanoi:

-- Voitto taitaa olla minun, vai mitä?

-- Kyllä, Teidän armonne, nyt on kruunu romahtanut Sigismundin päästä ja luulen, että se romahdus kuulun Roomaan saakka. Viimeinen aseellinen vastustus on murrettu, voitto on Teidän, ja luulen, että Te osaatte käyttää sitä paremmin kuin Hannibal muinoin.

Herttua ei vastannut mitään. Tegel jatkoi hetkisen kuluttua.

-- Kun kreikkalainen puolijumala muinoin tappoi Lernaean lohikäärmeen ja silpoi siltä päät, niin hän tulikekäleellä poltti jäljet, ettei uusia päitä kasvaisi sijaan. Niin on Teidän armonnekin tekevä, arvelen.

-- Niinkö luulet?

-- Niin. Teidän armonne vaan jatkaa autuaan isänsä työtä, jota Erik kuningas ei kyennyt ja Juhana ei oivaltanut. Vaan koska sallimus ei ole Teille suonut niin oivallista auttajaa kuin Kustaa kuninkaalle, niin täytyy Teidän armonne ryhtyä itse toimeen.

-- Kuka oli isäni auttaja?

-- Kristian, jota tyranniksi sanotaan.

-- Ah, sinä puhut rohkeasti.

-- Vaan oikeen. Ei olisi isänne hallinnut ilman Kristian tyrannia.

-- Sinä olet nerokas mies, Erik!

-- Minun neroni on ainoastaan heijastus Teidän nerostanne, vastasi Tegel ja kumarsi syvään.

Erik kuningas ja isäni koettivat hekin taistella lohikäärmettä vastaan, vaan sortuivat, ja Juhana kuninkaan aikana ovat päät, joita Kristian silpoi, taas kasvaneet ja pitkillä kielillänsä ne kruunuunkin tarttuvat. Sparret, Bielket ja Brahet pitävät itseään paljon parempina kuin Vaasasuku.

-- Se on totta, tuhat kertaa totta, kirkasi herttua ja synkkä puna nousi hänen kasvoillensa. Vaan minä tahdon käyttää voittoani niin, että verivirrat kaiken vastuksen tukehduttavat. Mitä sanoo laki, voimmeko siihen turvautua, vai miten?

-- Laki on puolellamme, ehätti Tegel sanomaan, ja otti pöydältä vahvan, pergamenttikansiin sidotun kirjan, jonka kuluneet lehdet todistivat hartaasta, jokapäiväisestä käytännöstä. Se oli Kristoffer kuninkaan aikana annettu maalaki. -- Tämä on isävainajani kirja, sanoi Tegel, hän on sitä käyttänyt ja minä olen saanut sen perinnöksi.

Kaarlo herttua loi omituisen katseen suosikkiinsa, vaan ei sanonut mitään.

-- Ensiksi ovat Suomen herrat, sanoi Tegel ja hänen äänensä sai omituisen, virallisen kaiun, rikkoneet vasten Söderköpingin ja Tukholman valtiopäiväin päätöksiä. Toiseksi maalakikin heidät tuomitsee. Ovathan he suullisesti ja kirjallisesti Teidän ruhtinaallisesta armostanne levittäneet juorupuheita ja herjauksia. Mutta kuninkaankaaressa sanotaan: Jokainen, joka puhuu kuninkaasta tai kuninkaan neuvoksista, yhdestä tai useista, semmoista, joka kunniaa tai arvoa koskee, eikä voi sitä todistaa, tulkoon mestatuksi. He ovat vielä päälle päätteeksi kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan, tuoneet vierasta sotaväkeä maahan ja yllyttäneet kuningasta laittomuuksiin, ja siten tehneet itsensä syypäiksi suurimpiin lain töihin ansaiten rikoksistansa kuoleman. Laki on selvä, sanoi Tegel ja löi kirjansa kiinni.

-- Kirjoita syytökset, erikseen jokaista varten, voit kirjoittaa tuomiotkin, sanoi herttua verkalleen.

-- Syytökset ovat valmiit, tuolla leirissä joutoaikana ne kirjoitin, tässä ne ovat, ja Tegel ojensi tukun paperia.

-- Sinä olet innokas palvelija, sanoi herttua hymyillen kuivasti.

Herttua alkoi selailla paperitukkua. Kotvasen mietittyään otti hän yhden paperin pois toisten joukosta.

-- Aksel Kurki viedään Ruotsiin, häneltä voimme saada tärkeitä tietoja vangittujen valtaneuvoksien vehkeistä. Ota pois tämä paperi, muut ovat järjestyksessä.

-- Vielä eräs asia! Muutama päivä sitte saimme kirjeen, että Sigismundin lähettiläs, salainen jesuita, oleskelee linnassa, Missä hän on? Hän on asetettava kidutuspenkille, siksi kunnes hän tunnustaa kaikki, mitä hän tietää, ja sitte hirtettävä. Hänen tunnustuksensa ovat kirjoitettavat.

Omituinen hymy päilyi Tegelin huulilla.

-' Poissa, teidän ruhtinaallinen armonne. Olen pitänyt tarkkaa tutkintoa, vaan turhaan. Vielä eilen puolen päivän aikaan oli hän linnassa, vaan sitte on hän äkkiä kadonnut. Ei vanha Tavast, eikä kukaan muu voi antaa hänestä vähintäkään tietoa. Luulen, että kyllä hankkisivat hänet käsiimme, jos vaan voisivat.

-- Kummallista! Anna etsiä joka paikka linnassa, se saalis ei saa liukahtaa käsistämme.

-- Kyllä, pelkään vaan, ettemme mitään löydä. Myyrillä on myyrän tiet.

Tegel kokosi paperinsa ja poistui. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin ilmoittaen, että Viipurin pormestarit ja raati, noudattaen hänen ruhtinaallisen armonsa kutsua, olivat saapuneet linnaan.

-- Tulkoot, sanoi herttua ja asettui istumaan pöydän päähän.

Porvarit astuivat sisään ja tervehtivät syvintä nöyryyttä osoittaen. Kaarlo piti sitte heille seuraavan puheen: