Part 12

Ukkospilvi, joka päivällä tapahtuneen taistelun aikana oli vaaninut taivaanrannalla, synkkänä ja savisena, oli nyt ehättänyt kaupungin kohdalle. Pari kolme ankaraa tuuliaispäätä kohotti soraa ja lastuja tieltä ja peitti ratsumiehetkin tomupilveen. Sitte synkkeni ilma kuin yöllä, salamat välkkyivät melkein maan tasalla ja kauheat jyräykset tärähyttivät maan perustuksia, niin että hevosetkin korskuivat ja nousivat pystyyn. Antonion vinttikoira etsi vinkuen suojaa isäntänsä kupeella. Ja kun salamat ja jyräykset hiukan taukosivat, alkoi kaataa vettä kuin saavista. Tielle kokoontui suuria vesilätäkköjä, ja kaupungissa huuhtoi sade veret ja hurmeet pois kukkien lehdiltä ja kivien pinnalta ja katuojissa kiehui vesi veriruskeana sanan varsinaisessa merkityksessä.

-- Suojelkaa pyssyjänne kastumasta, kuului Yrjö Niilonpojan komento, ja ratsujoukko jatkoi reippaasti matkaansa.

* * * * *

Kun Pietari Stolpe saman päivän aamuna oli saanut väkensä asetetuksi Pantsarlahden ja Karjaportin edustalle, lähetti hän kaksikymmentä ratsumiestä vanhan kokeneen huovin johdolla itään päin vievää maantietä myöten etsimään sopivaa paikkaa, johon voisi rakentaa murrosta. Huhu tiesi itsepäisesti kertoa, että Yrjö Farenshach, jolle Suomen herrat lähettivät sanan toisensa jälkeen anoen apua, oli todellakin pestannut suuren joukon sotaväkeä. Vaan koskei hänellä ollut käytettävänään tarpeellista määrää aluksia, joilla hän olisi vienyt pestatut huovit yli meren, oli hän päättänyt lähettää ne maata myöten. Ettei nyt nämä ratsujoukot, jos huhussa oli hitustakaan perää, äkkiarvaamatta voisi karata herttuan väen kimppuun, päätti Stolpe tukkia tien ja asettaa etuvartiot, joiden tuli kiireimmiten tuoda hänelle sana, jos mikä vaara uhkaisi.

Noin viisi virstaa Viipurin kaupungista, aivan maantien varrella, jossa tie teki laajemman kaaren vasempaan, oli siihen aikaan vankka ja hyvinvoipa talonpoikaistalo. Se ei ollut ruunun tila, eikä myöskään kuulunut rälssin alle, vaan oli vanha perintötila ja isäntänä eleli siinä Yrjö Liimatta niminen talonpoika.

Itse asuinrakennus oli jykevistä ja pitkistä honkapuista, joita vielä nykyäänkin joskus näkee tuvanseinissä kaukana sydänmaalla. Se oli vanhaan karjalaiseen tapaan rakennettu, keskellä kulki poikkipuolin porstua, jossa oli ovet molemmissa päissä, oikealla puolella oli suuri ja tilava tupa, vasemmalla taas pienemmät huoneet eli tupaset. Pienen pihamaan reunassa ulottui kaarenmuotoisena pitkä jono aittoja, varastohuoneita, ruumensäiliöitä, siellä oli myös tallit ja läävät ylisineen. Koko tämä rakennusryhmä sijaitsi niemenkaltaisella töyräällä eli maakielekkeellä, joka vähitellen luisui ja vietti itäänpäin. Itse töyräs oli karu kivikko ja rakennuksia ympäröi tuuhea, aina viheriä kuusikko, jonka soluiset juuret paikoittain olivat näkyvissä kivien koloissa. Itäänpäin muuttui karu äyräs nurmikoksi ja nurmikko taas vetiseksi, suonkaltaiseksi niityksi, jossa siellä täällä mättäiden päällä kasvoi koivuja ja pajupuita. Suoniitty oli laaja, keväällä oli siinä paljon tulvavettä, kesällä taas lätäköitä syvemmissä paikoissa. Se oli yhteydessä suuren salolla olevan suon kanssa, joka taas tehden käännöksen vasempaan ulottui moneen pitäjään. Talon viljelyksille oli niitystä paljon haittaa, aamuin ja illoin leijaili siellä valkea usva ja kylminä öinä kohosi sieltä halla pelloille ja huhtamaille, joiden vihreitä tilkkuja näkyi siellä täällä maantien kummallakin puolella. Sitä oli vaikea saada kuivaksi, koska sen pinta oli melkein meren pinnan tasalla.

Ja joskin viljaterä säilyi hallalta, oli sittenkin monta kovaa kestettävää. Talo oli aivan maantien vieressä, ja sitä myötenhän veriviholliset tulivat hävitystä ja murhaa tuomaan. Kustaa Vaasan ajoista oli kestänyt sotaa Venäjän kanssa, ja siitä oli luonnollisena seurauksena alituiset hävitysretket. Noin seitsemän vuotta aikaisemmin -- tammikuussa 1592 -- kävivät venäläiset suurella miesvoimalla Viipuria piirittämässä. Vaikkei tästä piirityksestä mitään tullut, hävittivät he kuitenkin maata laajalti aina Lapvedelle ja Jääskeen saakka. Yrjö Liimatankin talon polttivat he tuhaksi, ja vaikka asukkailta henki säilyikin, kun he olivat paenneet kaupungin muurien turviin, oli kaikki uudestaan aljettava. Sentähden tuvan ja aittojen hirret vielä uusilta kuulsivat, koska rakennukset vasta palon jälkeen olivat rakennetut.

Se, mikä hallan ja venäläisten kynsistä säilyi, oli sitte vielä pelastettava voutien, ahnaiden ylöskantomiesten ja nälkäisten huovien saaliiksi joutumasta, ja miten suuri laittomuus tässä suhteessa vallitsi, sen osoittavat kyllä Suomen talonpoikien valitukset Juhana kuninkaalle. Vaan Yrjö Liimatta oli ovela mies, hän oli käsittänyt, että vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat voimat pitävät toisiaan tasapainossa, ja osasi näppärästi käyttää hyväksensä linnan läheisyyttä ja korkeiden hallitusmiesten läsnäoloa.

Suureksi, melkein arvaamattomaksi hyödyksi oli siihen aikaan, kun maanviljelys useasti löi laitaan, kalastus ja metsästys maata viljelevälle väestölle. Liimatankin saloilla vilisi turkkieläimiä, ja noin pari virstaa länteen päin oli kaislainen lumpeenkukilla täytetty joki, joka purkaa vetensä Viipurin lahteen. Sen mutaisilla rannoilla loiskutteli hauki ja keväillä tunkeutui lahna kutemaan aukeimmille paikoille. Kun veronkannon aika läheni, nähtiin Liimatan isäntä useasti voudin talossa, aina oli hänellä tuohikontti hopealta hohtavia kaloja tai pehmeävillaisia turkiksia. Kun sitte vouti kymmenen ja kahdentoista ratsumiehen kanssa kävi veroja kokoomassa, kestitsi isäntä häntä ja hänen ratsumiehiänsä kotitekoisella oluella, ja tyytyväisenä näkyi korkea asianomainen poistuvan talosta. Jos linnan päivätöitä liiallisesti koroitettiin tai tuli kysymys Liimatan tilan luonnosta, olikohan se ensinkään perintöä, ja eiköhän se olisi linnan alle laskettava, kuten monelle muulle tilalle läheisyydessä oli tapahtunut, silloin nähtiin Liimatan isännän ajavan kaupunkiin linnankirjurin puheille, lihava ammuva juottovasikka rattailla. Ja liekö tämä hyvä ravinto, vai mikä muu seikka kirkastanut linnankirjurin useasti hyvinkin tylsynyttä järkeä, sitä ei voi niin tarkalleen sanoa, vaan sen hän aina käsitti selvään, että Liimatan talo oli perintötila.

-- Sehän on mahdotonta, intti hän kivenkovaan; jos semmoista laittomuutta harjoitetaan näin lähellä linnan suojassa ja se tulee kuninkaan kuuluviin, voi siitä tulla ikäviä seurauksia.

Ja siten Liimatan isäntä istui rauhassa tilallansa ja pelastui onnellisesti kaikista pulmista ja vaikeuksista.

Kun nytkin huhut herttuan aiotusta retkestä toteutuivat, oli hän, kuten varova mies ainakin, lähettänyt karjansa salolle ja vaimoväen sitä hoitamaan. Sammaleihin uponneita porraspuita myöten kuljetettiin karja keskellä suota oleville saarentöyräille ja vanha räntistynyt sota-ajoilta säilynyt pirtti oli karjanhoitajattarien asuntona. Itse jäi isäntä miesväen kanssa kotiin puimaan riihtä, sillä parasta oli hyvissä ajoissa puida elot säilöön eikä heittää niitä pelloille.

Liimatan isäntä seisoi riihensä edustalla, kun Pietari Stolpen lähettämät huovit verkalleen ratsastivat maantietä myöten. Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen ja hiukan kumaraselkäinen mies. Hänen luisevat kätensä ja vankat hartiansa todistivat ankarasta työstä, ja hänen piirteissänsä kuvautui punnitseva viekkaus ja hyvä, luonnollinen äly. Harva poskiparta oli hiukan harmahtava ja hiuksissakin näkyi muutamia harmaita suortuvia. Vaikka oli hyvin lämmin, oli hänellä päässä paksu karvahattu. Nähtyänsä huovit jäi hän levollisesti seisomaan nojaten riihen aitaa vasten. Kädessä oli hänellä pieni puukeppi, jota pidettiin riihen oven välissä. Hänen suupielensä värähtelivät, ja tuuheiden kulmakarvojen alta kohtasi huoveja tyly ja vihainen katse.

Kun ratsujoukko tuli talonpojan kohdalle, pysähtyi se äkkiä.

-- Olisiko talossa juotavaa? Päivä on helteinen, ja maantien pöly kitkeröittää kulkkua.

-- Puolen virstan päässä on tien puolessa lähde, jossa on hyvää vettä. Talossa ei ole kuin kaljaa, vieraat ovat tottuneet juomaan olutta, sanoi talonpoika hiukan pilkallisesti.

-- Hyväähän se kaljakin tekisi, antakaa toki sitä, vastasi huovi.

Talonpoika viittasi rengillensä, joka myös uteliaisuudesta oli lähestynyt vieraita tähystelemään. Tämä toi suuressa puukapassa kaljaa, ja kappa alkoi kiertää huovien kesken.

-- Olisiko talossa ruokaa? kysyi huovi juotuansa.

-- Kenen palveluksessa olette? kysyi, talonpoika. Hän oli eilen viimeksi käynyt kaupungissa ja tiesi hyvin, miten asiat olivat.

-- Olemme, herttuan väkeä. Meitä lähettää Pietari Stolpe murrosta rakentamaan ja rahvasta on neuvottu kaikessa meitä auttamaan.

-- Jos olette herttuan väkeä, niin tiedätte luultavasti, että herttua ankarasti on kieltänyt linnaleirin, vapauttanut talonpojat veronmaksuista aatelisille, käskenyt ottamaan takaisin ne tilat, jotka rälssin alle ovat joutuneet, ja kaikkialla tappamaan ja kiinniottamaan herrojen pakenevia huoveja, vastasi Liimatta ja pilkkahymy päilyi hänen huulillansa. Onhan se kirkoissakin kuuluutettu, vaikka se ei Viipurin muurien sisälle ole osunut, kun herrat siellä hallitsevat.

-- Se on kaikki totta, sanoi huovi huoaten, rahalla ja hyvällä sanalla me ruokaa pyydämmekin, ja hän otti vyöstänsä pari hopearahaa ja antoi ne talonpojalle.

Tämä pisti mielihyvällä rahat pitkään nahkakukkaroon ja alkoi mennä sisään.

-- Vaan Teidän tulee auttaa meitä murrosta rakentaessa, semmoinen on käsky. Ja koska meillä on tulinen kiire, on parasta, että otamme ruuan mukaamme ja lähdemme heti liikkeelle, siksi kunnes löydämme sopivan paikan.

Sanaakaan sanomatta valjasti Liimatta hevosen rattaiden eteen ja asetti niihin leipää, lahnasilakkaa, sianlihaa, hiukan voita ja suuren laskun hapanta maitoa. Sitte veti hän sarkanutun harteilleen ja asettui istumaan rattaille.

-- Onko teillä kirveitä?

-- Kas peijakas! sanoi huovi, ne ovat unohtuneet!

Renki toi kolme kirvestä, ja sitte läksi joukkue liikkeelle. Huovit ratsastivat edellä ja talonpoika ajoi perästä.

Noin pari virstaa ajoivat huovit, vaan ei vieläkään näkynyt sopivaa paikkaa murroksen rakentamiseksi. Maantie kulki halki kuivan, kanervaisen kankaan, jossa kasvoi hoikkia silopetäjiä, joiden keltaiset kyljet kimaltelivat auringossa.

-- Kerrassaan sopimatonta, mutisi vanha huovi, siellähän voi ajaa karahuttaa yhtä hyvin kuin maantiellä. Viimein alkoi maanlaatu tulla kosteammaksi, alavammaksi, petäjät harvenivat ja närepuut anastivat niiden sijan. Ja eräässä paikassa, jossa tie teki mutkan, komensi vanha huovi äkkiä: seis!

-- Tähän se murros rakennetaan! Paikka oli todellakin siihen tarkoitukseen sopiva. Vasemmalla oli tiheä, synkkä näreikkö, maapinta oli keltaisten helpeiden peitossa, eikä siinä kasvanut juuri muuta kuin keltaisia voisieniä ja vesiharmaita haapasieniä näreiden juurilla. Maapohja tuli yhä vetelämmäksi ja muuttui lopulta suoksi, jossa jalkamieskin voi kulkea ainoastaan harppaamalla mättäältä mättäälle ja ottaen kiinni vaivaiskoivuista, joita siellä kasvoi juomukkojen välissä.

Oikealla puolella taas yleni verkalleen korkea rapatöyräs, jolla kohosi suuria hiukan harvaan osuneita näreitä. Maantien vieressä oli vähän aukeampi paikka, jossa kasvoi sekaisin mustikan varsia, sanajalkoja, hyvänhajuisia kanervia ja räntistyneitä katajapensaita.

-- Jos vasemmalle pyrkivät uppoavat varmaan suohon, oikealla taas kompastuvat töyrään kiviin ja puihin, joita aiomme kaataa aina mäenhuipulta alkaen, arveli ratsujoukon johtaja.

Huovit astuivat alas hevosiensa selästä ja sitoivat ratsut puihin kiinni. Ja kohta kuului kirveen kalketta, ja rytisten kaatuivat ikikuuset. Toiset huovit kuljettivat kaatuneet puut tielle, asettaen tyvipuolen rattaille. Koskei sitä paikkaa, johon murros oli rakennettava, sopinut paljastaa puista, olivat kuuset etempää hankittavat. Jonkun ajan kuluttua ulottui mäen huipulta aina yli maantien pari kolme syltä korkea, havuinen ja oksainen aita, josta ratsumiehen oli mahdoton päästä läpi. Ainoastaan vasemmalla oli vielä pieni kapea polku, josta voi kulkea murroksen sivu. Vaan huovit olivat tottumattomat tämmöiseen ankaraan työhön, joka oli rasittavampaa kuin satulassa istuminen. Hiki valui virtana heidän kasvoiltansa, ja käsivarsia alkoi hervottaa. Sitäpaitsi sama painava haude, joka kaupungissa herrojen huoveja rasitti, uuvutti murroksenkin tekijöitä.

-- Nyt on aika käydä aterioimaan ja lepäämään, sanoi huovien johtaja. Ennätämmehän saada tämän murroksen valmiiksi yöksi, silloinhan sitä vasta tarvitaan.

Mielihyvällä kuuntelivat sotilaat tätä käskyä ja kohta oli koko joukko istumassa tien vieressä, ja Liimatan isännän eväät otettiin esille. Leivät, lahnasilakat ja sianjalka vähiksi murenivat nälkäisten huovien kynsissä, ja hapanmaitolasku kulki miehestä mieheen.

-- Eikö teillä ole enempää tämmöistä sianlihaa? kysyi joku huovi talonpojalta, kun sianjalassa luut alkoivat kuultaa.

-- Ei, kaikki on syöty ja kaupunkiin viety, kuului vastaus.

-- Kiitä onneasi, että senkin verran sait, kaupungissa syövät herrojen huovit haisevaa pukinlihaa, jos sitäkään saavat, sillä semmoinen elävä maksaa siellä kuusi tukaattia.

-- Mutta he huuhtovat alas sen oluella, ja meillä on vaan maitoa, sanoi joku nureksien.

-- Älä napise, kohta me pääsemme heidän oluttynnyreillensä. Siitä kyllä Pietari Stolpe pitää huolen.

Kun ateria oli päättynyt, paneutuivat useat huovit maata nurmikolle ja vaipuivat heti sitkeään uneen. Vaan vanha huovi alkoi kertoa ihmeitä sotaretkiltä, joissa hän oli ollut osallisena ja kuinka hän Upsalassa oli nähnyt itse kuninkaankin.

-- Vai itse kuninkaan, sanoi Liimatta, no miltä hän näytti?

-- Totiselta, vaan hänen vieressään ratsasti paavin lähettiläs, musta mies, jonka neuvoja kuninkaan sanotaan seuraavan. Teillä, talonpojat, on syytä iloita herttuan voitosta, sillä hän on talonpoikaisen rahvaan ystävä samoin kuin kuningas aatelisten ja sotilaiden.

Sen sanottuaan vaipui vanha huovikin uneen ja lopuksi ei ollut valveilla muuta kuin Liimatan isäntä, joka istui kiven päällä ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki oli hiljaista. Aurinko paistoi kanerville ja karistaneille puun oksille. Koko luonto näkyi uinailevan. Liimattakin tunsi omituista rauhan ja levon tunnetta ja kuvaili mielessään tulevaisuuttakin samankaltaiseksi, kun kansanystävä herttua pääsisi valtaan...

* * * * *

Kun litvalainen Janeckin käskystä asetti Gertrudin eteensä hevosen selkään, ja ratsut sitte huimaavaa vauhtia nelistivät pakoon, oli tämä kaikki tapahtunut niin äkkiä, että Gertrud heräsi vasta huumauksesta, kun ratsumiehet olivat ulkopuolella kaupunkia. Hänessä jo kauan kytenyt ja hänelle itsellensäkin kenties tajuamaton rakkaus Antonioon oli tämän kotia tulon ja luostaripuutarhassa tapahtuneen tunnustuksen kautta yhtäkkiä leimahtanut selvästi tajuttavaksi ja hehkuvaksi intohimoksi, kun tuo ennen niin kylmä ja väliäpitämätön Antonio oli ilmoittanut rakkautensa hänelle. Silloin oli Gertrudillekin selvennyt muutamassa silmänräpäyksessä, että hän koko olentoineen kuului Antoniolle, että elämä oli mahdollinen ainoastaan hänen rinnallansa ja että ero olisi sama kuin henkinen kuolema. Ensi hetkinä kohtauksen jälkeen oli hän tuntenut onnen autuaallista huumausta, ja kaikki näkyi hänestä niin rusoittavalta, niin viehättävältä ja tuo vasta puhjennut rakkaus toi hänelle uutta toivoa ja elämänuskallusta. Antonion odottamaton vangitseminenkaan ei voinut hälventää sitä ruusunhohtavaa ihastusta joka oli pohjakerroksena Gertrudin sielussa näinä päivinä, sillä hän piti sitä ainoastaan ohimenevänä erehdyksenä, niinkuin se kenties olikin. Ja nyt yhtäkkiä tämä kauhea herääminen noista ihanista unelmista, kun Gertrud selvään tajusi asemansa. Tunnottoman seikkailijan vankina, matkalla pois kotoa, omaisten luota, ilman pelastuksen toivoa! Hän tunsi ruumiillista kipua, epämukavassa asemassa kuin hän oli, vaan vielä tuimempi sieluntuska saattoi hänen sydämmensä kangistumaan ja toi tuskanhien hänen otsallensa.

Ensi kauhistuksessa päästi hän tuskanhuudon, vaan ei kukaan välittänyt siitä, kavioiden kapina esti sitä aivan kauan kuulumasta ja litvalainen piti häntä kiinni kuin rautapihdissä. Hänen tuskansa alkoi vähitellen muuttua raivoksi, hän tunsi halua murskata kaikki, kostaa tapahtunut loukkaus ja päästä vapauteen. Vaan miten? Hänen oma voimattomuutensa hävetti häntä. Mitä voisi hän aseeton nainen näin suurelle sotilasjoukolle? Silloin äkkäsi hän litvalaisen vyöllä pitkän tikarinkaltaisen puukon. Hänen ensi ajatuksensa oli temmata se ja syöstä se ryöstäjänsä sydämmeen. Vaan mitä hyötyä olisi siitä? Toinen astuisi litvalaisen sijaan ja hänet itsensä sidottaisiin. Itse teossa litvalainen oli viaton, hänhän vaan totteli herransa käskyjä. Tuska ja raivo antoivat sijaa maltille, ja Gertrud päätti odottaa sopivaa tilaisuutta ja sitte käyttää asetta.

Ja tämä tilaisuus tulikin ennemmin, kuin kukaan voi aavistaakkaan. Hurjan ratsastuksen jälkeen läheni ratsujoukko sitä paikkaa, johon puoleksi valmistunut murros oli tehty. Koska tie teki siinä mutkan, eivät he voineet sitä nähdä, eikä muutenkaan luulla, että mitään semmoista oli tekeillä. Kuten mainittiin, huovitkin nukkuivat murroksella. Vaan Liimatan Yrjö oli valveilla, hän kuuli ensin kuinka linnan tykit paukkuivat jymeästi. Se jo teroitti hänen valppauttaan. Sitte alkoi kuulua kaukaista ropinaa. Hän pani korvansa vasten maata.

-- Lähenevä ratsujoukko, ja kaupungista päin. Mitä se merkitsee. Idästäpäinhän niiden piti tulla, joita varten murros on rakennettu.

Lopuksi voi hän jo eroittaa aseiden kalsketta ja ääniä. Sitte ei hän enää vitkastellut.

-- Ylös! huusi hän huoveille ja alkoi pudistella lähimmäisiä, vihollinen lähestyy.

Siinä tuokiossa olivat huovit jaloillansa.

-- Aseisiin! kuului komento ja pyssyn piiput välkähtelivät oksien välissä.

-- Asettukaa molemmille puolille tietä, etsikää turvaa puiden takana. Kun komentosana kaikuu, ampukaa. Ensin tahdomme katsoa, mitä väkeä ne ovat!

Tuskin olivat nuo kaksikymmentä piiloutuneet puiden taakse, kun ensimmäisten hevosten päät jo näkyivät tien mutkassa.

-- Tiesenhausenin rakuunoita, sanoi vanha huovi hiljaa vieruskumppanilleen. He pakenevat. Onko sitte kaupunki herttuan vallassa? Ja peijakas, nainen muassa! Katso, kuinka palmikot riippuvat hevosen kaulalla.

Gertrudin tuuheat palmikot riippuivat puoleen väliin maata, muuten olisikin tuosta laajaan viittaan verhotusta olennosta ollut vaikea päättää, oliko se nainen vai mies.

Mutta jo huomasivat rakuunatkin murroksen. He hiljensivät vauhtia ja alkoivat kuiskailla. Vauhdin hiljentyminen herätti Jaakkima Greven ajatuksista, joihin hän oli hetkeksi vaipunut. Hänen tottunut silmänsä tajusi heti vaaran suuruuden. Jos siinä oli murros, oli siinä väijyjätkin. -- Täyttä neliä eteenpäin! vauhtia ei saa hiljentää! ainoastaan nopeus voi meidät pelastaa! vasemmalle suunnatkaa, kuului hänen jymisevä äänensä komentavan.

Ja ratsumiehet sulloivat itsensä mahtuaksensa kaikki kapeasta aukosta, missä murros ei vielä ollut valmis.

Juuri kun ratsujoukko oli murroksen kohdalla, kaikui kimakka vihellys metsästä oikealta puolen tietä. Hevoset hörhistivät korviaan ja samassa pamahti kaksikymmentä laukausta ja kuulat vinkuivat ratsumiehien korvien ympärillä ja moni huovi ja hevonen sortui maahan.

-- Eteenpäin! komensi Greve. Älkää odottako toista laukausta! Ja hurjaa vauhtia ryntäsivät ratsut eteenpäin ja etumaiset olivat jo murroksen ulkopuolella.

Myös Gertrud oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tekeillä, vaikka hänen epämukava asemansa ja litvalaisen rautakoura esti häntä tarkkaan näkemästä, mitä oli tapahtumaisillaan. Silloin pamahtivat laukaukset, ja luodit vinkuivat korvien ympärillä.

-- Nyt tai ei milloinkaan on otollinen tilaisuus, arveli Gertrud. Tämmöistä ei enää tule!

Kooten kaikki voimansa ja rohkeutensa tarttui hän tikarin kahvaan, mikä pisti esille litvalaisen vyöstä. Se istui kovemmin kiinni, kuin olisi voinut luulla, viimein se irtaantui eikä litvalainen vaaran hälinässä sitä huomannut, ja sitte iski Gertrud sen kahvaa myöten ryöstäjänsä kainaloon solisluun alapuolelle. Hän oli tarkoittanut sitä kättä, jolla litvalainen piti häntä kiinni, vaan hän ei ylettänyt. Sotilas huudahti hiukan tuskasta, sitte huomasi Gertrud, kuinka rautakoura hellitti. Hän oli vapaa! Tehden nopean liikkeen syöksihe hän alas hevosen selästä. Kaikeksi onneksi oli litvalainen äärimmäisiä oikealla puolella, niin ettei Gertrud joutunut hevosien tallattavaksi. Nopeasti juoksi hän metsään päin huutaen:

-- Auttakaa! auttakaa!

Ja päästyään huovien luo kaatui hän uupuneena maahan. Hän loi nopean silmäyksen taaksensa, tullaksensa vakuutetuksi siitä, josko häntä ajetaan takaa. Vaan katso, ratsujoukko oli poissa, ainoastaan tomupilvi maantiellä osoitti suuntaa, johon se oli kadonnut, ei litvalaisestakaan ollut merkkiäkään. Kuolleita hevosia ja haavoitettuja huovia oli maantiellä. Joka haaralta metsästä syöksihe esille sotilaita, ja haavoitetut alkoivat surkeasti kujertaen rukoilla armoa.

Huomattuansa pelastuneensa tunsi Gertrud omituisen kiitollisuuden tunteen ja sydämmessänsä ylisti hän Jumalaa pelastuksestansa. Sitte purskahti hän itkemään ja peitti kasvonsa käsillänsä. Vanhaa huovia alkoi säälittää.

-- No älä enää itke tyttöseni! Taisi olla mieleen pelastus. Vaan tutkitaanpa näitä konnia, mitä uutta ne tietävät sanoa.

Haavoitettujen joukossa oli virolaisia. Kaksikymmentä laukausta oli hyvin osunut. Neljä kuollutta hevosta makasi tiellä, kaksi huovia oli jo heittänyt henkensä, kaksi oli pahasti haavoitettua, ja neljä oli sortunut hevostensa alle tai saanut helpompia vammoja.

Vanha huovi sai vangeiltansa kohta urkituksi, miten asiat olivat kaupungissa.

-- Hurrah, huusi hän sitte, voitto on meidän, herttua hallitsee ja ainoastaan linna on enää herrojen hallussa.

-- Kuka on tuo nainen, joka taistelun aikana pääsi pakenemaan kynsistänne? vastatkaa pian, konnat, jos tahdotte välttää hamppunuoraa, kysyi hän sitte ankaran näköisenä ja pannen kätensä puuskaan.

-- Me emme tiedä, totisesti emme tiedä, vakuuttivat haavoitetut yhdestä suusta. Emme ole milloinkaan ennen nähneet häntä.

-- Minä tunnen hänet hyvin, sanoi Liimatan isäntä astuen esiin, olen monasti käynyt hänen kotonansakin. Se on pormestarin kälyn ottotytär.

-- Vai niin, rikasta väkeä vai miten?

-- Hyvin rikkaita, toisti Liimatan Yrjö.

Kuultuansa sen kiiruhti huovi Gertrudin luo ja venyttäen parrakkaan, arpisen naamansa ystävälliseen hymyyn sanoi hän:

-- Neitiseni, Teitä kaivataan luultavasti kotona. Jos tahdotte, voimme saattaa Teidät kotia heti. Minun tulee lähteä kaupunkiin ilmoittamaan päällikölleni tapauksesta ja kysymään, miten vankien kanssa on meneteltävä.

-- Tehkää niin, ja tätini on palkitseva Teitä runsaasti, sanoi Gertrud, joka alkoi tyyntyä äskeisistä mielenliikutuksista.

-- Minä lähden kaupunkiin. Murros on heti tehtävä valmiiksi ja tie täydellisesti suljettava. Kaksi miestä satuloitsee hevosensa ja ratsastaa puoli virstaa eteenpäin pitämään vahtia. Kaupungista päin ei meitä luultavasti mikään vaara uhkaa. Illaksi palaan takaisin, ja jos mahdollista tuon ruokavaroja mukanani.

Huovit riensivät heti täyttämään saamaansa käskyä. Ensiksi he antoivat hiukan hoitoa vangeille, sitoivat heidän haavansa ja riistivät heiltä aseet.

Liimatan Yrjö valjasti hevosen rattaiden eteen, Gertrud ja huovien päällikkö istuutuivat rattaille, Liimatta tarttui ohjaksiin ja sitte lähdettiin matkalle. Noin pari, kolme virstaa ajettuansa yllätti heidätkin ukkospilvi ja sade kasteli heidät läpimäriksi.

-- Poiketkaamme meille pitämään sadetta, ehdotteli Liimatta.

-- Jatkakaamme mieluummin matkaa, aneli Gertrud, sade näytti hänestä vähäpätöiseltä verrattuna niihin vaaroihin, joista hän vastikään oli pelastunut.

Hetkisen ajoivat he taas eteenpäin, vaan kun hevonen ylämäessä käveli hiljakseen, säpsähti Gertrud peljästyen ja huudahti:

-. Kuulkaa, sanoi hän, hevosien askeleita ja ääniä. Taas pakenevia rakuunoita! Nyt suistumme selvään turmioon.

-- Olisiko se mahdollista, sanoi huovi, vakuuttivathan vangit niin selvään, ettei ketään enää ole tulossa.