Part 11

Rohkeasti kiipesi Antonio käytävään. Pater seurasi vitkastelematta. Hän asetti lyhtynsä käytävän laattialle ja sulki kivet rautapultin avulla. Ja niin hyvin liittyivät ne toisiinsa, että äkkinäisen oli mahdoton aavistaa mitään ulospääsöä siinä kohdin.

Kostea ja ummehtunut ilma vallitsi käytävässä, seinät, laattia ja pohja olivat suurista lohkareista, ja koko käytävä niin korkea, että Antonio ja pater voivat siinä seisoa päätänsä notkistamatta. Kivet olivat limaiset ja liukkaat, kosteus virtasi kaikkialla, ja täytyi kulkea hyvin varovaisesti, ellei tahtonut kompastua. Vaan aukon kohdalla näkyi käytävä jatkuvan linnaan päin.

-- Mihin vie tuo pääkäytävä, kysyi Antonio.

-- Johonkin huoneeseen linnassa. Sitä en tarkemmin tiedä. Rautaovi on käytävän päässä, ja avaimet ovat linnan isännän hallussa.

Molemmat alkoivat varovaisesti kulkea pitkin käytävää kaupunkiin päin. Sangen lyhyen vaelluksen jälkeen, astuttuansa ensin portaita myöten, jotka veivät alaspäin, sitte tasaista pohjaa myöten salmen alla, saapuivat he taas portaille, jotka johtivat ylöspäin ja niiden päässä sulki musta rautaovi tien.

-- Tässä on ovi, sanoi Antonio, onko teillä avaimet? meidän täytyy kääntyä takaisin.

Pater hymyili ja alkoi etsiä reikää, josta vanha munkki oli maininnut. Sitten otti hän poveltaan pienen pullon, vuodatti varovaisesti keltaista, kirkasta nestettä keskimäiseen reikään ja myös vasemmalla puolella olevan lukon haittoihin, asetti rautapultin reikään, painoi alaspäin ja kohotti sitte ylöspäin. Jäykästi aukeni ovi, pater kulki edellä ja heti hänen kantapäillänsä seurasi Antonio. Pater sulki oven sisäpuolelta. Sitte sanoi hän Antoniolle viitaten käytävää, joka painui vasemmalle:

-- Me emme voi seurata käytävää. Meidän tulee kulkea suoraan eteenpäin.

-- Eteenpäin? Tässähän on jykevä, sileä kiviseinä.

-- Se avautuu ja laskee meidät kulkemaan.

Ja samoin kuin kivilohhareet pienen tornin kellarikerroksessa irtaantuivat liitoksistansa, samoin avaantui ja sulkeutui kiviseinäkin ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin.

-- Nyt olemme kadun alla, sanoi Antonio.

Taas sulki rautaovi tien.

-- Vieläkin ovi, mutisi pater, tästähän ei ole mitään mainittu käsikirjoituksessa. Luultavasti myöhemmin tehty.

Vaan hänen synkistyneet piirteensä kirkastuivat, kun hän tässäkin ovessa näki neljä pientä reikää, ja se avautui ja sulkeutui samalla tavalla kuin edellinenkin. Antonio ja pater olivat nyt jotensakin tilavassa kellarissa. Siinä oli holvattu, kupera katto ja tiilikivistä kudottu laattia. Se oli melkein pilkko pimeä, ainoastaan maan tasalla olevasta aukosta pääsi sinne hiukan valoa.

-- Nyt olemme tätini Katarina Bröijerin kellarissa, sanoi Antonio kurkistettuaan aukosta ulos. Tunnen pihamaan sangen hyvin, olen lapsena monasti leikkinyt siellä kesällä ja laskenut mäkeä talvella.

-- Kellarista ei ole ovea pihalle, sanoi pater tutkittuansa seiniä. Tuossa on ennen ollut ovi pihalle, vaan se on muurattu umpeen tiilillä ja maakivillä. Sen tekijällä on luultavasti ollut vihiä käytävästä.

-- Pihalla ei ole ihmisiä, kaikki on rauhallista, ja Antonio palasi paterin luo neuvottelemaan.

-- Tuossa johtavat portaat ja niiden päässä rautaovi asuinhuoneeseen. Vaan uskallammeko tunkeutua sinne? kysyi pater valaisten lyhdyllä ovea ja portaita.

-- Uskallamme kyllä, tätini antaa anteeksi sen pienen epäkohteliaisuuden, kun saapi tietää, mistä olemme pelastuneet.

Ja Antonio ja Laurentius Erici ryhtyivät avaamaan rautaovea, sillä tavoin päästäksensä yläilmoille.

Kun Janecki kantaen Gertrudin sylissään poistui yhtyäkseen pakeneviin rakuunoihin, kaatui Katarina-rouva, kuten mainittiin, tunnottomana huoneen kynnykselle. Tässä makasi hän kauan aikaa. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hänelle apua tai kylmää vettä, jota hän kiihoitetussa tilassaan etenkin olisi tarvinnut. Hänen vanha uskollinen palvelijattarensa ei ollut kotona. Juuri vähän ennen kuin sotaväki töytäsi kaupunkiin, oli hän mennyt jotakin asiaa toimittamaan kaupungille eikä uskaltanut palata niin kauan, kuin verilöylyä kesti. Talo oli siis melkein autio, ainoastaan heikko, avuton nainen makasi laattialla. Herttuan huoveilla olisi siis ollut hyvä tilaisuus ryöstöön. Huomattava on kuitenkin, että Pietari Stolpe kuoleman uhalla oli kieltänyt kaiken väkivallan ja ryöstön, sitäpaitsi oli hän vielä pormestarin pyynnöstä asettanut vahtisotamiehiä muutamien talojen edustalle, niin käveli pormestarin talon edustalla parrakas huovi edestakaisin, samaten seisoi Katarina-rouvankin portilla sotilas pertuska olalla. Borkhardtin ravintolan edessä oli sotilaita, jotka' ajoivat pois kaikki ne, joilla olisi ollut halua sammuttaa janonsa ravintolan olut- ja viinivarastoilla, vaikkei heillä rahaakaan ollut.

Janecki oli kiireissään jättänyt ovet auki. Näistä tulvasi raitista ilmaa sisään, ja kylmemmät löyhäykset herättivät Katarina-rouvan horroksista, Hän huusi palvelijatarta monta kertaa, Ei mitään vastausta, Hän nousi ylös ja meni akkunalle. Hän näki sotilaan portilla, kadut olivat veressä ja haavoitettuja sotilaita ja ruumiita kaikkialla. Kauhistuneena pakeni hän rukoushuoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän polvistui taas neitsyt Marian kuvan eteen.

Nyt ei enää epätietoisuus vaivannut häntä, vaan sitä kovemmin rusikoivat häntä omantunnon vaivat. Se tie, jota myöten hän epäröiden oli alkanut kulkea, oli päättynyt pohjattomaan kuiluun. Rakkain esine, mitä hänellä oli tässä maailmassa, oli pudonnut sinne pimeään rotkoon ja hän itse seisoi avuttomana vaikeroiden sen partaalla.

-- Itsehän olette hänet minulle luvannut! ne Janeckin sanat kaikuivat alati hänen korvissansa ja syyttivät häntä kauheasti.

-- Oi pyhä neitsyt, puhhesi hän taas sanomaan, auta ja armahda minua! Minä maan mato, tomu ja tuhka, uskalsin ruveta luomaan toisen kohtaloa, ja nyt minä olen kadottanut sen, mikä minulle oli rakkainta tässä maailmassa, Yksinäisyyteni ilo, vanhuuteni hauskuus ja riemu, kaikki on mennyttä! Ja Gertrud, eiköhän hän syytä minua tästä, eikö hän kiroa minua ja kaikkia hyviä töitäni? Ah se on kauheaa, en jaksa kestää tätä, ja Katarina-rouva tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin karkoittaaksensa näitä ajatuksia.

-- Pyhä neitsyt, tuo hänet takaisin! Sinähän nostit Jeanne d'Arcin englantilaisia kukistamaan, sinä olet ihmeellisesti auttanut monta turvatonta ja poljettua. Kaiken loppuikäni tahdon sinua palvella ja uhrata kaikki voimani sinun palveluksessasi. Ota pois tämä kuorma harteiltani, sitä en jaksa kestää.

Avuttomana tähtäsi hän katseensa Neitsyt Marian kuvaan, vaan tämän kasvoilla leijaili yhä vaan majesteetillinen rauha ja yhtä kirkkaasti loisti pyhimyssäde hänen päänsä ympärillä. Hän ei näkynyt yhtään välittävän Katarina-rouvan tuskasta.

-- Astu alas huikaisevasta korkeudestasi ja tue minua. Lukemattomia ihmeitä on tapahtunut, olenko minä sitte niin peräti mahdoton!

Ja yhä tähysteli Katarina kuvan ihania piirteitä, ikäänkuin hän niistä olisi tahtonut saada selville taivaallisen perikuvan ajatuksia.

Silloin näytti hänestä yhtäkkiä, ikäänkuin kuva olisi liikkunut. Todellakin se heilui ja uhkasi pudota. Hämmästyneenä, tietämättä enää mitä tuli ajatella, kiihoittunut ja murheen ahdistama kuin hän oli, tarkasteli hän sen liikkeitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kauhea romahdus. Neitsyt Marian kuva kirposi seinältä, kultaiset. raamit särkyivät pirstaleiksi. Tiilikiviä, kalkkiruukkia karisi laattialle, viimein kaatui musta alttari kauhealla räminällä. Ja yli näiden raunioiden kiipesi pölyn ja savitomun keskellä kaksi miestä huoneeseen.

Katarina-rouva päästi kauhean parahduksen ja ojensi kätensä ikäänkuin suojaksi eteensä.

-- Täti, älkää peljätkö, kuuli hän sitte tutun äänen lausuvan.

Ja hänen suureksi ihmeeksensä astui Antonio esille.

-- Mitä on tapahtunut? Miksi olette noin voipuneen näköinen? Missä on Gertrud?

-- Poissa, vastasi Katarina nyyhkien, Janecki vei hänet kerallaan. Antonio, jos sinussa on vähänkin miestä, tuo hänet takaisin! Pyydä minulta, mitä tahdot, vaan tuo hänet takaisin!

Murtuneena, äkillisen tuskan lamauttamana, kuunteli Antonio Katarina-rouvan valituksia. Sitte ojensi hän vartalonsa suoraksi, suonet hänen otsassansa pullistuivat, silmät säihkyivät vihaa ja rohkeutta.

-- Vaikka minun täytyisi seurata rosvon jälkiä Varsovaan saakka ja vaikka minun tieni kulkisi Janeckin ruumiin yli, tuon minä Gertrudin takaisin, olkaa siitä huoletta täti. Onko kauan siitä, kuin he läksivät?

-- Tunnin verran, kenties enemmän, Olen menettänyt käsityksen ajan juoksustakin. Voi minua poloista!

-- Hyvästi, sanoi Antonio. Ja Teille, arvoisa herra, kiitoksia siitä, että sopivaan aikaan toitte minut vapauteen, toimimaan.

Antonion puhuessa Katarina-rouvan kanssa oli pater tarkastellut huonetta ja sen emäntää. Kun hän huomasi hajaantuneen alttarin, neitsyt Marian kuvan ja krucifixin, sävähti riemuisa ilme hänen kasvoillensa ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Antonion kiitos herätti hänet näistä ajatuksista. Hän astui Antonion luo.

-- Mielelläni tekisin seuraa Teille matkalla. Vaan se on mahdotonta. Herttuan väki hallitse kaupungissa, ja herttuan vaino uhkaa henkeäni kuten muinoin Damokleen miekka. Luvatkaa minulle, ettette kenellekään ilmaise oloani kaupungissa. Henkeni on käsissänne!

Antonio mietti hetkisen.

-- Asia on vaarallista laatua, Vaan hyväteko hyvätekoa vastaan. Minä lupaan sen. Jollei oma varomattomuutenne saata teitä turmioon, saatte minun puolestani olla huoletta. Tästä hetkestä en tiedä, josko olette olemassakaan.

Jotakin liikutuksen tapaista näkyi paterin jääkylmissä piirteissä. Hetkisen taisteli hän itsekseen, sitte veti hän sormestaan pienen rautaisen sormuksen, antoi sen Antoniolle ja sanoi:

-- Jos teidän matkanne todellakin vie Teidät Varsovaan, ja suuria vaikeuksia ilmestyy tiellenne, sillä minä tunnen Janeckin, hän ei helposti luovu saaliistaan ja hänellä on paljon mahtavia puolustajia, niin menkää kuninkaan rippi-isän luo ja antakaa hänelle tämä sormus. Asianne on silloin varmoissa käsissä ja hän tekee kaikki, mitä hän suinkin voi.

-- Kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi paterin kättä.

Katarina-rouva oli sillä aikaa ottanut huoneen nurkassa seisovasta arkusta raskaan säämyskäkukkaron.

-- Tässä, Antonio! Matkalla tarvitaan rahaa ja mitä teen minä aarteillani, kun Gertrud on poissa.

-- Kultaa! Noh, sitä parempi! Ja nopein askelin poistui Antonio huoneesta.

Laurentius Erici sulki oven hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän Katarinan puoleen.

-- Pyhä neitsyt, ahdistettujen suojelijatar, on kuullut Teidän rukouksenne. Ihme on tapahtunut'! Hän lähettää luoksenne pyhän kirkon papin, joka on valmis kuulemaan Teidän rippinne ja antamaan Teille kaikkea sitä lohdutusta, jota ainoastaan kirkko voi tarjota. Tyttäreni, ole avomielinen ja sinä saat sen rauhan, jota sielusi kaipaa.

Noin tunnin verran kesti kanssapuhetta, ja kun Katarina-rouvan vanha palvelijatar palasi kotia, hämmästyi hän nähdessään emäntänsä niin rauhallisena ja verrattain tyynenä päivän tuskallisten tapausten jälkeen. Epäjärjestys rukoushuoneessa korjattiin, alttari pantiin kuntoon, kuva ripustettiin entiselle paikalleen ja mustat verkatapetit pingoitettiin seinille, niin että salaoven aukko täydellisesti peittyi. Ovet lukittiin tarkasti, ainoastaan rautaovi jätettiin auki, että Laurentius Erici, jos keitä vieraita äkkiarvaamatta tulisi taloon, pääsisi sinne pujahtamaan. Kun kaikki tämä oli toimitettu, saattoi Katarina rouva vieraansa runsaasti varustettuun ruokapöytään. Pater söi mielihalulla, Katarina sitävastoin ainoastaan maistoi ruokalajia, hänen ajatuksensa liitelivät kauas, hän ajatteli Gertrudia, joka hurjan ratsun selässä kiiti pois tuntematonta tulevaisuutta kohti, ja Antoniota, joka riensi rakastettunsa jälkeen saattaaksensa hänet takaisin. Oliko hän onnistuva tässä rohkeassa teossa?

KAHDEKSAS LUKU.

Murroksella.

Kun taistelu kaupungin kaduilla oli lakannut, vastarinta täydellisesti masentunut ja aatelisten huovit joko vankina tai tapettuina, palasi pormestari Bröijer kotiinsa. Täällä oli hänen vaimonsa lukittujen ja teljettyjen ovien takana viettänyt tuskallisia hetkiä. Antonio vankina linnassa, pormestari kaupungilla, jossa kauhea ja verinen taistelu raivosi, siinä kyllä surun ja tuskan aihetta! Vavistuksella odotti hän sitä silmänräpäystä, jolloin herttuan tai herrojen huovit ryntäisivät taloon ryöstämään tai etsimään pormestaria vangitaksensa häntä, jos herttuan rynnäkkö tulisi torjutuksi. Sillä vaikkei Bröijer ollut vaimollensa mitään sanonut aikeistansa, arvasi ja aavisti tämä sillä synnynnäisellä vaistolla, joka on naisille omituista ja jonkatähden heitä kaikkina aikoina useammissa kansoissa on tietäjinä ja ennustajina kunnioitettu, että jotakin tärkeää oli tekeillä ja että pormestarilla oli etusija näissä hankkeissa. Mitä muuta sitte tarkoittivat ne tiheät keskustelut, joita pormestari viime päivinä oli pitänyt raadin jäsenten kanssa?

Iloisesti kirkahtaen syöksyi hän sentähden ylös vuoteeltaan, jossa hän epätoivoisesti käsiänsä väännellen oli viettänyt viimeiset tunnit, kun hänen miehensä astui huoneeseen. Tämä oli väsyneen ja valjun näköinen, kasvot hiessä ja pölyssä, vaan silmistä loisti rohkea luottamus ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Hän istuutui vuoteen reunalle ja tarttui vaimonsa käsiin.

-- Sinä olet voinut täällä kotona kuin jänis kiven kolossa, silloin kun torvet soivat ja hurttakoirat juoksevat. Vaan nyt on kaikki hyvin, herttuan väki vallitsee kaupungissa, lamauttava sota on lopussa ja rauha ja turvallisuus palajaa. Eilinen loukkaus on kostettu, ja samalla voin kerskata tehneeni porvarien ja talonpoikien asialle tärkeän palveluksen. Olen säilyttävä muistoa tästä päivästä niin kauan, kuin elän. Vaan mielenliikutukset, joista tämä päivä on ollut niin rikas, tuntuvat nyt vasta raukaisevan ruumistani ja tunnen olevani sangen nälkäinen.

-- Minulla onkin säästöstä rasvainen lampaanpaisti, joka heti joutuu valmiiksi. Se on toista kuin se haiseva pukinliha, jota tässä kaupungissa viime aikoina paremman puutteessa on syöty.

Ja pormestarin rouva pyyhki kyyneleensä ja läksi ateriaa valmistamaan. Ovessa kääntyi hän kuitenkin ja kysäsi värisevällä äänellä:

-- Oletko kuullut Antoniosta? Eihän ne uskaltane hänelle mitään tehdä?

-- Ole huoletta, muoriseni, vastasi pormestari ja hänen kasvonsa synkistyivät hieman. He eivät uskalla mitään enää, pelko on heissä jo ytimiin saakka. Kohta on Antonio oleva vapaa!

Ruokahuoneen pitkä pöytä katettiin. Runsas ateria oli siinä tarjona ja keskellä höyrysi lampaanpaisti, kiihoittaen ruoanhalua. Pekko, joka herttuan huovien kanssa oli palannut kaupunkiin, hääri jo toimeliaasti taloustoimissa.

-- Hyvin tehty, sanoi pormestari ja taputti Pekkoa olalle. Sinä olet kelpo mies!

-- Se oli sangen helppoa. Ja hyvästi pidettiin minua herttuan leirissä. Jos aina niin kohtelisivat, rupeaisin minäkin huoviksi.

-- Syömään, muoriseni, sanoi pormestari, ja istuutui pöytään. Ja sinä, Pekko, mene kellariin ja tuo sieltä äärimmäisestä nurkasta vasemmalla puolella pitkäkaulainen ruukku, siinä on vanhaa valkeaa viiniä, jota toissa vuonna sain kauppatuttaviltani Lyhekistä. Tämmöinen päivä kuin tämä on juhlallisesti vietettävä.

Pormestarin rouva nousi istualtaan ja otti tammisesta, jykevästä seinäkaapista kaksi viheriää pikarinmuotoista lasia. Pekko palasi kuljettaen pölyistä ruukkua. Hän avasi sen, asetti pöydälle ja poistui.

Pormestari kaasi itselleen ja vaimolleen, ja vaaleankeltainen viini kimalteli viheriäisissä lasissa.

-- No muoriseni, sanoi hän kilistäen lasiaan, ole nyt iloinen. Pahoista päivistä on luoja meitä onnellisesti auttanut, miksemme olisi iloiset ja tyytyväiset? Kohta saat poikasikin kotiin, silloin ei mitään puuttune onnestasi. Kenties saat pian punaposkisen miniänkin.

Pormestarin rouva hymyili suruvoittoisesti ja alkoi leikata paistia, josta rasvainen rnehu valui vadille. Hän asetti miehelleen suuria viipaleita, ja tämä söi hyvällä ruokahalulla. Itse söi hän vaan hiukan, ja istui sitte miettien alallaan.

-- Mitä ajattelet?

-- Ajattelen Antoniota, minkälainen olohan hänellä lienee tällä hetkellä?

-- Hän kuluttaa aikansa jossain linnan kammiossa lueskellen tai nukkuen, vastasi pormestari, ja leikkasi vielä suuren viipaleen lampaanlihaa, huuhdottuansa alas edellisen Reinin viinillä.

Samassa avattiin ovi äkkiä, ja Antonio syöksyi huoneeseen. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja hänen katseensa tuskainen ja kärsivä.

-- Antonio, kirkasi pormestarin rouva ja riensi poikaansa syleilemään. Nyt olen saanut sinut takaisin enkä hevillä päästä sinua!

-- Miten olet päässyt linnasta, ehätti pormestari kysymään ja veitsi, jolla hän juuri oli leikannut paistia, putosi kilisten hänen käsistään. Ajaako joku sinua takaa, kun olet noin menehtyneen näköinen?

-- Ei kukaan, rauhoittukaa vaan! Miten linnasta olen päässyt, sitä en ainakaan nyt voi ilmaista, kenties toisten, se on minun salaisuuteni.

Omituinen väre pormestarin piirteissä ilmaisi Antoniolle, että hänen isänsä arvasi oikean laidan.

-- Vaan nyt ei olekaan kysymys minusta, jatkoi Antonio joutuisaan, ei oma kohtaloni saata minua kiihkoon, vaan huoli toisesta rakkaasta henkilöstä. Gertrud on ryöstetty, Janecki on vienyt hänen mukanaan.

-- Voi poloinen päiviäni, huusi Antonion äiti, lyöden käsiään yhteen ja vaipuen istumaan matalalle rahille, onko moista ennen kuultu?

-- Puolalaisten tavallisia temppuja, mutisi pormestari ja keskeytti syömisensä.

-- Kuinka suuri oli pakenevien huovien luku, kysyi Antonio.

-- Noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä miestä! Heitä johdatti Klein Jockum ja Dombuski. Oli komea näky, kun he karahuttivat pakoon. Vaan Janeckia en huomannut. Aha, nyt muistan! Kälyni portti avautui yhteen aikaan, ja silloin luultavasti Janecki yhtyi joukkoon, vieden Gertrudin mukanaan.

-- Hän on pelastettava, vaikka millä keinoin, sanoi Antonio.

-' Heillä on suuri ennätys, hyvät hevoset, ja kaikki ovat valittua väkeä! Pietari Stolpe on ainoa, joka voi auttaa, jos hän tahtoo, menkäämme häntä tapaamaan, ja pormestari nousi huoaten, heittäen suruvoittoisen silmäyksen paistiin ja viinipulloon.

Pietari Stolpe oli raastuvan torilla, ja hänen ympärillänsä oli paljon alapäällikköjä. Yhä tulvasi lisään uusia herttuan joukkoja, jotka kaikki olivat majoitettavat.

-- Hyvä että tulitte, sanoi Stolpe, nähtyään pormestarin, voitte olla minulle apuna majoitusasiassa, Entiset vieraanne, Sigismundin huovit saavat nyt väistyä mukavista asunnoistaan ja muuttaa hiukan ahtaampiin!

-- Suuri ahdinko ja surkuteltava seikka ajaa minut ja poikani Teidän luoksenne, sanoi pormestari viitaten Antonioon.

-- Vai poikanne, sanoi Stolpe heittäen nopean silmäyksen Antonioon. Mitä on tapahtunut?

Pormestari selitti lyhyesti asian.

-- Ainoastaan Te, jalosukuinen herra, voitte meitä auttaa tällä hetkellä ja me panemmekin kaiken luottamuksemme Teihin.

-- Mielelläni sen teenkin, sillä olemmehan Teille kiitollisuuden velassa, sillä ilman Teidän ripeää toimintaanne, venyisimme vielä leirissämme Pantsarlahdella. Vaan meillä on puute ratsuväestä, Aksel Ryning ja Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra, jotka tuovat ratsuväkemme ja aatelislipullisen maata myöten, eivät, merkillistä kyllä, vielä ole saapuneet, odotamme heitä joka hetki. Noin kolmekymmentä ratsumiestä voin antaa, siinä kaikki! Kaupungissa on kyllä joutohevosia, kun monta huovia on kaatunut tai paennut linnaan, sotilaistani moni osaa ratsastaa, sillä tavoin teemme jalkamiehistä rakuunoita. Poikanne seuraa mukana?

-- Tietysti!

-- Jonkun matkan päässä kaupungista tapaatte kaksikymmentä ratsumiestä, jotka tänä aamuna lähetin rakentamaan murrosta sopivaan paikkaan. Kenties ne voivat antaa Teille jotakin apua tai tietoja. Onnea matkalle!

-- Vielä yksi sana! Kolme päivää voin antaa teille aikaa. Kolmannen päivän iltana odotan ratsumiehiäni takaisin, kauemmas en uskalla lähettää heitä ilman hänen ruhtinaallisen armonsa suostumusta, ja sitä ei ole nyt aikaa odottaa, jos mielii saavuttaa jotakin tulosta tällä partioretkellä.

-- Siinä on kylliksi, sanoi Antonio synkästi ja otti jäähyväiset Stolpelta, kiitettyään häntä avusta. Sitte palasi hän kotia, vaan pormestari jäi torille, ollaksensa avullisena majoitustoimessa.

-- Miksi taas syökset itsesi vaaroihin, vasta yhdestä päästyäsi? sanoi Antonion äiti, nähtyään tämän tekevän matkavarustuksia, Kyllähän se oli surkuteltavaa, että tuo muukalainen roisto on vienyt Gertrudin, vaan voivathan ratsumiehetkin ilman sinua tuoda hänet takaisin. Älä lähde Antonio, jää kotia! Älä saata meille surua!

-- Mahdotonta, äitiseni, onhan Gertrud morsiameni, täytyyhän minun ponnistaa kaikki voimani hänen pelastukseksensa.

-- Morsiamesi! ja siitä et ole minulle mitään virkkanut. Milloinka se on tapahtunut.

-- Nyt vasta kotia tultuani. Tahdoin säästää tämän uutisen hiukan rauhallisempiin aikoihin!

-- No mene sitte, vaan ole varovainen, sanoi Antonion äiti hiukan hämmästyksestään toinnuttuaan.

Antonio otti samat pistoolit, jotka hänen isällänsä oli ollut päivällä, pisti ne vyöhönsä ynnä terävän, pitkän tikarin. Pekko oli hankkinut vahvan, mustan sotahevosen, joka kuopien odotteli portilla.

-- Päästäkää irti koirani, siitä voi olla hyötyä, sanoi Antonio viimeksi otettuaan jäähyväiset äidiltään, joka kyynelsilmin jäi seisomaan portaiden yläpäähän pitäen kiinni kaidepuista.

Kohta kuului iloista haukuntaa, suuri komea vinttikoira syöksihe esiin ja osoitti iloaan nähdessään isäntänsä hyppäämällä ylös hänen rinnoillensa. Sillä oli pitkä ja solakka ruumis, kapea kuono, leveä, vahvaluinen rinta, hoikat korkeat jalat ja kaareva, taaksepäin luisuva selkä. Sarasenit käyttivät semmoisia koiria Pohjois-Afrikassa antilopimetsästykseen, koska niiden nopeus on erinomainen. Arapialaiset toivat ne mukanansa Sisiliaan ja Etelä-Italiaan ja siellä niitä aljettiin hyvin suosia metsäkoirina.

-- Niin et ole nähnyt minua moneen päivään, sanoi Antonio silittäen koiransa päätä. Sitte nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti raastuvantorille, johon Stolpen lupaamat sotilaat jo olivat kokoontuneet. Niitä johdatti nuori ratsuväen luutnantti Yrjö Niilonpoika. Antonio tervehti, liittyi seuraan ja pieni joukkue läksi liikkeelle.

Porvarit näkivät ratsujoukon suuntaavan kulkunsa Karjaportille. Illan suussa liikkui eri huhuja tästä seikasta kaupungilla. Toiset sanoivat, että Katarina-rouva oli luvannut puolet omaisuudestaan sille, joka toisi Gertrudin takaisin, ja että Antonio palkinnon himosta oli antautunut tähän vaaralliseen seikkailuun, toiset taas kertoivat, että suunnattoman suuri apujoukko, jonka Yrjö Farensbach oli pestannut Itämeren maakunnissa, läheni pikamarssissa kaupungin avuksi ja että Stolpe sentähden oli lähettänyt ratsumiehiä ottamaan tietoa apuun rientävän armeijan luvusta ja kokoonpanosta. Kun Karjaportti oli sulkeutunut ja pieni joukkue oli ratsastanut yli vallihaudan sillan avonaiselle kentälle, kääntyi nuori luutnantti Antonion puoleen ja sanoi:

-- Yritys, johon nyt ryhdymme, ei ole itse teossa niinkään vaarallinen ja uhkarohkea, kuin ensi silmäyksessä näyttää. Siihen tarvitaan enemmän viekkautta ja älyä kuin voimaa. Sillä olettakaamme, että ne, joita nyt ajamme takaa, ratsastavat vaikka viisikymmentä virstaa yhtämittaa, niin täytyy heidän kuitenkin keskiyön tienoissa levähtää ja syöttää hevosiaan, sillä Viroon ja Liiviin on vielä pitkä taival ja koko paon onnistuminen riippuu hevosien kestävyydestä. Silloin tulee meidän hiipiä hiljaa heidän leiripaikkansa luo ja tarkastaa, miten he lepäävät ja missä neitosta säilytetään, ja sitte hyökkäämme äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa. Ja luultava on, etteivät useimmat ensinkään ole siitä mielissään, että Janecki otti naisen mukaansa, eivätkä tahdo vuodattaa vertansa hänen mielitekojensa tähden. Sitäpaitsi vaivaa heitä sekin pelko, että hänen ruhtinaallinen armonsa voi lähettää suurenkin osaston heidän pakoansa estämään. Meillä on hyvät toiveet onnistumisesta!

-- Kiitoksia! minäkin alan uudestaan toivoa. Eteenpäin siis vaan!