Part 10

Vielä yhden salaisuuden tahdon ilmaista. Lähellä portaita, jotka salmen toisella puolella johtavat käytävästä rautaovelle, on myöskin kaksi ristillä merkittyä kiveä. Niiden välissä alareunassa on kolo, joka on kalkkiruukilla täytetty. Jos kalkkisekoitus otetaan pois ja rautapultti pistetään koloon ja suurella voimalla sitä painetaan, -- sillä kivet liittyvät tiukasti toisiinsa ja ovat vedenpitävällä ja kauan hautuneella kalkkiruukilla toisiinsa liitetyt -- tulvaavat aallot käytävään ja täyttävät sen. Vaan tähän tarvitaan enemmän kuin yhden miehen voima, ja linnan isäntäkin tuntee sen salaisuuden.

Kolme kertaa olen itse tätä tietä kulkenut. Tapaukset ovat selvänä mielessäni, vaan en voi niistä enemmän kertoa, koska ne kuuluvat pyhän ripin salaisuuksiin ja vieläkin saattavat mieleni pyöristymään. Annettu Roomassa Dominikaaniluostarissa Basilica della Madren luona puolipaaston aikana vuonna 1520.

-- Messuja olet saava, sinä kunnon sielu, sanoi pater Laurentius, luettuaan vanhan munkin sepustuksen, ja vielä itse ikuisessa kaupungissa pyhän Ignatiusen kirkossa.

Ja pater Laurentius luki vielä kahdesti tuon tärkeän asiakirjan ja koetti painaa yksityisseikat mieleensä. Sitte kokosi hän taas paperit nahkasalkkuun ja kätki ne povellensa.

Hän meni rivakasti ulos huoneestaan, astui alas portaita myöten ja saapui pienemmälle linnanpihalle, jonka muodostavat jykevä Olavintorni, sen ja pienen tornin välillä ulottuva linnan päärakennus ja pohjoiseen päin oleva siipirakennus. Pihalle tultuaan huomasi hän, ettei päivän kahakka ollut ollut ilman seurauksia. Siellä täällä virui haavoitettuja huoveja, joita ei oltu ennätetty korjata, koska kaikki linnan huoneet olivat täpötäynnä, kun Tiesenhausenin kanssa oli pelastunut linnaan semmoisiakin sotilaita, jotka olivat olleet kaupungissa majoitetut. Aivan Olavintornin juurella, joka suunnattoman suurena kohosi ikäänkuin ilkkuen ihmisten pienuutta, makasi kaksi parrakasta huovia. Syvistä haavoista vuoti verta, ja miesten kalpeat kasvot osoittivat, että voimat olivat jo vähissä.

-- Miksei haavoitettuja sidota, kysyi Laurentius Erici toisilta sotilailta, jotka neuvottomina seisoivat vieressä.

-- Olemme kyllä koettaneet, vaan meidän siteemme eivät kestä, eikä mestari Bilanghia tavata mistään. Hän on kenties joutunut vangiksi kaupungissa ollessaan.

Pater kulki edelleen siitä kapeasta aukosta, josta juuri Olavintornin sivuitse päästiin linnan suuremmalle, avonaiselle takapihalle. Tätä ympäröitsevissä rakennuksissa asuivat huovit, palvelijat ja siellä oli varastohuoneita, tehtaita, talleja y.m. Myös takapihallakin oli suuri hälinä ja sekasorto, huoveja ja linnanpalvelijoita juoksi edestakaisin ja kaikkien kasvot osoittivat hämmästystä ja pelkoa. Kuolleita hevosia ja miehiä makasi siellä täällä ja haavoitetut huovit, joita oli kannettu muutamien puiden siimekseen, ruohostoon, päästivät sydäntä särkeviä huutoja ja valituksia. Kirouksia ja rukouksia kuultiin sekaisin, ja hyytynyttä verta näkyi voikukkien lehdillä ja purjojen valkeissa kukissa, jotka pistivät esille sakeasta, tummanvihreästä ruohostosta.

Vähän etempänä muista rakennuksista oli linnan paja. Sinne suuntasi pater askeleensa. Roteva seppä takoi alasimella, ja nuori mies löi välistä suuremmalla moukarilla.

-- Kuule, kuinka huovit parkuvat, sanoi seppä, vilkaisten ulos pihalle, jossa huovit tuskissaan vääntelihivät.

-- Anna heidän parkua, sanoi nuorempi mies ja löi moukarilla tulipunaista rautaa, niin että säkenet sinkoilivat. Toisin he silloin kirkuivat, kun isäni tappoivat ja talomme polttivat.

-- Vai niin, missä se oli?

-- Säämingissä se tapahtui, vastasi nuorempi, ja siitä on nyt noin kolme vuotta, silloin kuin nuijamiehetkin Pohjanmaalla teloitettiin. Minä läksin tänne alamaahan ja pääsin ensin kaupunkiin ja sitte linnaan sepäksi. Me taomme aseita, käyttäköön niitä sitte kuka hyvänsä. Kyllä herttua kohta puhdasta tekee, ole siitä huoletta.

-- Luuletko niin?

-- Se on varmaa. Kuuluu olevan herroille oikeen julmistunut. En tahtoisi olla Kurjen ja Tavastin sijassa. Onhan siitä välistä hyötyäkin, että on tämmöinen köyhä ja mitätön mies. Suuret herrat ne nyt helisemässä ovat.

Silloin äkkäsivät pajamiehet pater Laurentiusen ja keskustelu pysähtyi eikä pajasta kuulunut muuta kuin vasaran kalsketta.

Pater pysähtyi hetkeksi ovelle ja katseli miesten työtä. Samalla etsivät hänen katseensa semmoista rautapulttia, jota vanha munkki oli neuvonut. Pajassa ei näkynyt. Laurentius Erici aikoi jo puhutella pajamiehiä ja pyytää heitä tekemään semmoista esinettä. Silloin huomasi hän pajan seinävieruksella kuonan ja muun romuraudan joukossa halutun rautakappaleen. Se oli väkikangen katkennut pää, runsaasti jalan pituinen ja kärestä suippo. Seppien huomaamatta nosti pater sen ylös, kätki viittansa alle ja poistui verkalleen.

-- Kukahan tuo pitkä mies oli? kysyi vanha seppä.

-- Sehän oli itse kuninkaan lähettiläs, joka pari päivää sitte saapui Varsovasta. Merrassa se on, sekin.

-- Merrassa taitaa olla, tokasi vanha seppä ja katsoi pater Laurentiusta, joka juuri katosi aukkoon, josta päästiin sisäpihalle.

Mestari Bilanghin huoneesta tapasi Laurentius Erici pienen pullon, jossa oli keltaista öljyä. Sitte palasi hän omaan huoneeseensa, kääri ympärillensä laajan viitan, tarkasti aseitansa ja oli niin valmis matkaan.

Pienen tornin kellarikerrokseen päästiin portaita myöten, jotka laskeutuivat alas painumaan siitä kohdasta, jossa siipirakennukset liittyivät yhteen. Kun pater tuli alas suurista portaista ja kääntyi oikealle tarkastamaan, minkälainen pääsö olisi kellarikerrokseen, huomasi hän sotilaan, joka yksitoikkoisesti käveli edestakaisin kellariin johtavien portaiden edustalla.

-- Mitä vartioitset, kysyi pater huovilta, joka kääntyi kuultuaan tulevan askeleet.

-- Kolmannessa kellarissa tornin alla on vanki. Ratsumestari Tavast toi eilen pormestari Bröijerin pojan tänne säilöön. Hänen sanotaan kaksintaistelussa haavoittaneen puolalaista kapteenia.

-- Uusi este, mutisi pater, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Onko luvallista puhutella vankia?

-- Sitä en tiedä, vaan ratsumestarilta voi saada tiedon siitä.

Samassa tuli Ivar Tavast yli pihan. Hänen käyntinsä oli epätasainen, kasvot kelmeät ja katseessa kuvautui tuskainen ja kärsimätön ilme. Hän näytti hermostuneelta ja tarjosi kuuman kätensä pater Laurentiuselle.

-- Synti ja kirous! Missä on mestari Bilangh? Haavoitetut ulvovat kuin nälkäiset sudet ja huutavat apua. Onko hänkin joutunut pyöveli-herttuan vangiksi?

-- Kenties, kuka voi sitä tarkoilleen sanoa. Minä haluaisin puhutella eilistä vankianne, herra ratsumestari. Käykö se laatuun?

-- Ah, vangin olen todellakin unohtanut tässä hälinässä. Puhutelkaa häntä niin paljon, kuin tahdotte. Minusta alkaa kaikki olla yhdentekevää.

Ivar Tavast kutsui luoksensa vahtisotamiehen ja käski hänet päästämään paterin vangin luo.

Kohta ilmestyi vanginvartija avainkimppuineen ja lyhtineen, ja pater varustautui seuraamaan häntä.

-- Vielä muutama sana, arvoisa herra. Missä ovat Sigismundin legionat ja missä hänen laivansa? Isälläni on tuolla paljon paperikääröjä, joissa on kuninkaallinen nimikirjoitus alla. Ne ovat täynnä koreita lupauksia ja kehoituksia. Ja me narrit olemme niihin luottaneet. Tällä hetkellä kenties herttuan huovit mellastavat Vesunnissa ja Kurjalassa, ja herttuan pyöveli jo hioo kirvestään niskamme varalle. Olen tähän saakka vielä säilyttänyt toivon kipinää. Useasti kun aamulla herätessäni loin katseen ulapalle, kuvaelin mielessäni sitä riemua, joka syntyisi, jos lukuisa laivasto korkeine mastoineen purjehtisi tänne tuoden apua tai kuninkaallinen lippu liehuisi tuolla Pantsarlahden vuorella, ja hurjat ratsujoukot kiitäisivät alas rinnettä myöten. Vaan se oli turhaa. Jos vielä hengissä palajatte Varsovaan, viekää Sigismundille tervehdyksiä niiltä, joilta hänen kykenemättömyytensä on riistänyt maat ja mannut ja vienyt turmioon. Värttinä sopisi hänelle paremmin kuin miekka ja kehruurahi paremmin kuin valtaistuin.

Pater aikoi vastata, vaan Ivar Tavastin silmissä kuvautui niin hurja ilme, että hän katsoi parhaaksi vaieta.

Vanginvartija oli sillä aikaa avannut ulko-oven ja pater astui etumaiseen kellariin. Se ei vielä ollut pilkkopimeä, sillä pienestä maapinnan tasalla olevasta akkunasta tuli hiukan valoa, Tynnyrejä, suuria ja pieniä, saviruukkuja ja tammilekkerejä seisoi siellä hiekkapohjalla.

-- Ah, Harvialan herran aarteita, lausui Tavast, joka oli seurannut pateria ja vanginvartijaa, ja hän alkoi tarkastaa niitä huolellisesti.

-- Espanjan viiniä, tulista ja väkevää. Semmoista nyt juuri tarvitaan kestääksensä näitä ponnistuksia. Kuule, tule tänne!

Vahtisotamies tuli.

-- Vie neljä ruukkua huoneeseeni, toiseen kertaan. Ja ota itsellesi yksi muistoksi minulta. Sinä pelastit kerran henkeni Nuijasodan aikana.

-- Kyllä, herra ratsumestari!

-- Niin, sen muistan hyvin. Silloin oli toiset ajat. Onnen pyörä on kääntynyt, ja nyt olemme me raitiossa.

Sotamies kokosi ruukut syliinsä ja läksi viemään niitä,

-- Hauskaa keskustelua, arvoisa herra, huusi Tavast Laurentius Ericille ja seurasi viheltäen vahtisotamiestä.

Vanginvartija avasi vielä toisenkin oven, joka naristen kääntyi ruostuneilla saranoillaan, ja astui toiseen kellariin, joka oli vielä hiukan alempana kuin ensimmäinen. Se oli ihkasen pilkkopimeä ja ainoastaan se heikko valo, jota lyhti loi ympärillensä, osoitti tulijoille tietä.

Kellarista johti kaksi kivistä porrasliuskaa kolmanteen kellariin, johon päästiin puisen, jykevän oven kautta.

Avainkimppu helisi ja kilisi, viimein löysi vanginvartija sopivan avaimen ja ovi aukeni.

Ummehtunut kostea ilma löyhähti vastaan ja paadet, jotka muodostivat laattian, tuntuivat liukkailta.

-- Asettakaa lyhty laattialle ja poistukaa, sanoi pater.

Vanginvartija totteli, ja pater kuunteli hetkisen tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli mennyt pois.

Sitte suuntasi hän askeleensa vankikomeron länsiosaan, jossa inhimillinen olento venyi olkipahnoilla. Laattialla seisoi saviruukku, jossa oli maitoa, ja vieressä lautasella oli ruuantähteitä.

Lyhdin valossa näki pater, että vankikomeron asukas oli kohonnut makaavasta asemastaan ja uteliaasti katseli tulijaa.

Kun Antonio Borkhardtin ravintolasta seurasi Ivar Tavastia linnaan, oli hän sangen rohkealla mielellä. Hän oli voittajana suoriutunut kaksintaistelusta Janeckin kanssa ja piti vangitsemistansa ainoastaan todistuksena muukalaisten upseerien kateudesta ja kostonhimosta. Hän luuli, että Arvid Tavast jo heti illalla tai ainakin aamulla päästäisi hänet vapaaksi.

Kun Ivar Tavast sitte sulki hänet tähän maanalaiseen komeroon, ei hänen rohkeutensa vieläkään lannistunut.

-- Hän on päihtynyt, arveli Antonio itsekseen ja sanaakaan sanomatta ojensi hän itsensä suoraksi sille olkikuvolle, jonka vanginvartija levitti hänen allensa.

Vaan kun vanginvartija kierrettyänsä oven lukkoon poistui ja heitti hänet yksinään, alkoi hänestä kohta tuntua ikävältä. Hän venyi hetkisen olkipahnoilla, ja monenlaisia ajatuksia alkoi tunkeutua väkisinkin hänen mieleensä, Janeckin ja Gertrudin kuvat etupäässä kuvastuivat hänen eteensä ja mielikuvitus, jota yksinäisyys kiihoitti, alkoi niistä ryhmitellä kuvasarjoja, mitkä lopulta Antoniosta näkyivät hyvin todenmukaisilta, saivatpa todellisten tapausten muodon.

-- Olivatko Janeckin sanat Borkhardtin ravintolassa vaan turhaa kehumista, vai oliko hän todellakin Gertrudiin rakastunut? Uhkasiko mikä vaara Gertrudia? Ryhtyisikö pormestari todellakin, kuten Antonio oli kehoittanut, ratkaisevaan toimenpiteeseen lopettaaksensa muukalaisten valtaa?

Nämä ajatukset kiusasivat Antoniota ja häiritsivät hänen rauhaansa, Päästäksensä niistä irralleen alkoi hän kävellä pitkin laattiaa.

Viimein sai hän tästäkin kylliksensä. Hän kääriytyi viittaansa, heittäytyi olkikuvolle ja päätti nukkua ja jättää kaikki turhat aprikoimiset siksensä.

Hän vaipui kohta uneen. Vaan samat ajatukset, jotka valveella ollessa pyörivät hänen päässänsä, eivät jättäneet häntä unissakaan. Välistä näki hän Janeckin ilkkuvat ja pöyhkeät kasvot, välistä esiintyi Gertrud tuskaisen ja suruisen näköisenä, hiukset hajallaan ja kyyneleet silmissä. Viimein oli hän taas olevinaan taistelussa, Janecki seisoi uhkaavana, säilä tojossa, Antonio koetti väistää hänen iskuansa, silloin heräsi hän.

Yö oli jo aamupuolessa, kosteus oli tunkeutunut hänen jäseniinsä, häntä paleli ja nopeilla liikkeillä ja edestakaisin astumisella koetti hän saavuttaa ruumiinlämpöä.

Päivän kuluessa eneni hänen kärsimättömyytensä. Hän odotteli, että Arvid Tavast kutsuttaisi hänet luoksensa, vaan ketään ei kuulunut. Olivat luultavasti unohtaneet hänet. Hitaasti kuluivat päivän hetket, hän alkoi jo tottua pimeyteen ja tarkasteli vankikomeroansa. Se oli kudottu jykevistä maakivistä, pyöreistä ja epäsäännöllisistä lohkareista, ainoastaan vasen seinä ovesta päin tullen oli säännöllisistä ja sileimmistä paasista.

Puolen päivän aikana tuli vanginvartija. Antonio kyseli tältä yhtä ja toista.

-- Missä on ratsumestari Tavast? kysyi hän viimein.

-- Ratsumestari makaa, vastasi vankinihti, asettaen maitoruukun ja ruoka-astian laattialle, Sitäpaitsi on minun kielletty puhumasta vankien kanssa.

-- No, tuokaa minulle sitte edes kynttilä, että voisin vähän katsella ympärilleni.

-- Sen voin tehdä, vastasi vanginvartija, ja hetkisen kuluttua palasi hän takaisin ja asetti laattialle palavan kynttilän, mikä kuitenkin kosteassa ja ummehtuneessa ilmassa paloi vaivaloisesti.

Kynttilä kädessä tarkasteli Antonio vankilansa seiniä. Yksityiskohdat esiintyivät nyt selvemmin kuin aamupuolella.

-- Kiveä ja kalkkisekoitusta, ei mitään muuta, mutisi hän itsekseen.

Vasemmanpuolisessa seinässä huomasi hän säännöllisiä kivilohkareita ja kahdessa oli pienet, sirotekoiset ristit.

-- Lieneeköhän tuossa joku haudattu, arveli Antonio ja lopetti synkkänä tarkastuksensa.

Noin kello kolmen aikana kuuli hän jymeää ampumista, Linnan tykit paukkuivat, torvet soivat ja kaukaista, hiljaista pauhinaa tunkeutui maanalaiseen luolaan saakka.

-- Nyt taistellaan. Vaan kuka voittaa ja kuka tulee voitetuksi? Onko isäni avannut kaupungin portit keskellä päivää? Onko äkillinen rynnäkkö onnistunut vai ei?

Viimein hiljeni kaikki ja entinen rauha vallitsi. Antonion kärsimättömyys eneni hetki hetkeltä. Taas ratisi ovi, vanginvartija tuli ja hänen seurassaan pitkä, tuntematon mies. Muukalainen asetti lyhdyn Antonion kynttilän viereen, käski vanginvartijan poistua ja katsoi Antoniota, ikäänkuin miettien, millä hän alkaisi puheensa.

-- Tohtori Bröijer, sanoi hän sitte ikäänkuin epäröiden, älkää kummastuko, että muukalainen, jota ette tunne, etsii teitä vankikomerossa, jossa teitä vastoin lakia ja oikeutta pidetään. Yhteinen harrastus yhdistää meitä tällä hetkellä, niin kaukana kuin muuten olemmekin toisistamme. Minussa näette kuningas Sigismundin lähettilään ja kuninkaallisen pronotarion. Laurentius Erici on nimeni.

-- Ja entisen lakitieteen professorin Ingolstadtin jesuitakollegiossa, vastasi Antonio kohoten istualleen. Jo heti, kun aloitte puhua, tuntui äänenne tutulta ja nyt muistan Teidät selvästi. Minulla oli kerran onni kuunnella luentoanne kanoonisesta oikeudesta. Te puhuitte kirkon ja valtion keskinäisestä suhteesta, Luentonne olivat silloin suuressa huudossa.

Tumma puna sävähti paterin kasvoille. Hänen piirteensä saivat synkän ilmeen ja vihaisesti iskivät hänen silmänsä. Kohta malttoi hän kuitenkin mielensä, hänen kasvonsa saivat entisen tyynen ulkomuodon ja hän vastasi levollisesti:

-- Sitä parempi. Nythän tunnemme toisemme perinpohjin ja voimme rauhallisesti keskustella.

-- Mitä on tapahtunut tänään? ehätti Antonio kysymään.

-- Kaupunki on herttuan hallussa. Aksel Kurki vankina, Tiesenhausen turvassa linnassa, osa puolalaisia ja virolaisia pääsi pakenemaan. Miten herttua saavutti näin äkillisen voiton, sen tiedätte Te kenties paremmin kuin minä.

Antonio ei vastannut mitään tähän salavihkaiseen syytökseen, kysäsi vaan:

-- Onko nyt kaupungissa kaikki rauhallista?

-- On, niin paljon kuin minä voin huomata. Herttuan väki vallitsee kaikki tärkeimmät paikat.

Vastustamaton halu syttyi Antoniossa päästä pois tästä ahtaasta luolasta kaupunkiin, vapauteen.

Pater arvasi Antonion ajatukset. Hänen ohuet huulensa vetäytyivät hymyyn ja hän jatkoi seuraten hetken synnyttämää päätöstä:

-- Kappale maailmanhistoriaa näytellään täällä tänään. Me olemme myös siinä näytelmässä osallisia, vaan me kuulumme vastakkaisiin leiriin.

Antonio kuunteli huomaavaisesti tajuamatta, mihin pater aikoi tulla.

-- Te olette nuori, oppinut, teissä on intoa ja tarmoa. Älkää luulko, että Te olette minulle aivan tuntematon, minun virkaani kuuluu pitää huolta ihmisistä ja heidän toimistansa. Te olette opiskellut Bolognassa ja Alamailla.

Antonion kasvot osoittivat hämmästystä, vaan pater jatkoi levollisesti:

-- Teillä on ne ominaisuudet, joita tarvitaan kohotaksensa arvossa ja mahtavuudessa. Vaan siihen tarvitaan vielä muutakin, mahtavaa suojelusta. Ruvetkaa kuningas Sigismundin palvelukseen, ja minä lupaan teille nopeaa ylennystä. Me tarvitsemme juuri nuoria voimia. Älkää luulko, että taistelu on vielä tähän loppunut. Toisella puolella Suomenlahtea sitä jatketaan, ei niin lahjoiteta pois kruunun kalliimpia helmiä.

-- Sigismundin valta on lopussa, sanoi Antonio kuivasti, vankihuoneessa ovat Ruotsin valtaneuvokset, jotka hänen asiaansa ajoivat, enkä sitäpaitsi luule mitään onnea hänen hallituksestansa Suomelle koituvan. Ainoastaan herttua Kaarlo voi tässä maassa palauttaa järjestyksen ja estää sitä joutumasta alituiseksi taistelutantereeksi aateliston vallanhimon ja Sigismundin käännytyskokeiden tyydyttämiseksi. Minä tahdon isänmaani hyvää, enkä voi siitä luopua, te olette muukalainen, ettekä voi käsittää sitä tunnetta.

-- Muukalainen, sanoi Laurentius Erici, ja hänen äänensä sai lempeämmän soinnun. Minä tahdon kertoa Teille jotakin, herra tohtori. Hän vaikeni ja tuijotti hetkisen eteensä.

Sitte jatkoi hän:

-- Mitä merkitsee isänmaa, kun korkeammat velvollisuudet kutsuvat meitä. Myös minulle on tämä synnyinmaa. Kaukana Pohjanmaalla on se talo, jossa ensi kerran näin päivän valon. Siellä olen viettänyt lapsuuteni päivät ja joskus kiitävät ajatukseni sinne takaisin. Vaan siitä on kauan aikaa, ja ne muistot ovat hälvenneet. Sitte oleskelin Tukholmassa Juhana kuninkaan aikana, Braunsbergissa, Saksassa monessa eri paikassa, Roomassa saavutin lainopin tohtorin arvon. Ja siitä alkaen kun pyhän kirkon kutsumus selveni minulle ja veljeskunta otti minut erityiseen suosioon, olen toiminut, henkinyt, työskennellyt yhtä ainoaa päämaalia varten, pohjoismaiden saattamiseksi uudestaan kirkon helmaan, enkä ole lakkaava niin kauan, kuin henki on ruumiissani. Yliopiston opettajana, kuninkaiden neuvonantajana, lähettiläänä ohjaa minua sama vakuutus. Kaikki muut siteet olen katkaissut, en katso oikealle, enkä vasemmalle. En tunne pelkoa, en sääliä, en uupumusta, en väsymystä. Ja kun minä kaadun, astuvat toiset sijaani. Välikappaleet sortuvat, aate elää.

-- Tunnen tuon rohkeuden ja uhkamielisyyden, joka Teitä elähyttää, vastasi Antonio. Toivoisin vaan, että sillä palvelisitte toista asiaa. Minun tieni on erikaltainen, minä olen asettunut vapauden palvelukseen enkä taivu enää ikeen alle.

-- Vapaus, sanoi pater halveksien ja hänen äänensä sai kylmän kaiun. Tiedättekö, mikä on tuo vapaus, josta protestanttinen kirkko ylpeilee? Se on juuri sen heikoin kohta, siitä turmio sille syntyy. Johan se nyt on hajonnut kahteen eri puolueeseen, Hollannissa on uskonriitoja, joiden johdosta verta vuotaa. Katsokaa ja odottakaa, lopuksi se hajoaa lukemattomiin lahkoihin, jotka kaikki väittävät: meillä on totuus. Sekasorto ja hajaantuminen tulevat päivä päivältä suuremmaksi, ja epätoivo valtaa mielet. Silloin me palaamme, me jotka emme milloinkaan ole väistyneet ja taipuneet ajan virtauksien edessä, vaan olemme aina vastanneet: non possumus [emme voi]. Näen hengessä, kuinka katolinen kirkko palajaa pohjoismaihin, ja ihmiset taivuttavat ylpeät niskansa ja tervehtivät sitä riemulla. Ajatelkaa myrskyistä merta, jossa kuohuvien aaltojen keskellä ajelehtii lukuisia veneitä, kussakin useita ihmisiä ja perämies. Joka perämies pitää eri suuntaan ja väittää tulevansa turvalliseen satamaan. Silloin ilmestyy suuri laiva, sen korkealla kannella on paljon ihmisiä ja kokeneet perämiehet ohjaavat sen kulkua. Levitetyin purjein kiitää se eteenpäin, eikä haparoi löytääksensä oikeaa suuntaa. Ilolla rientävät ihmiset veneistä laivaan, laskeutuvat sen kannelle ja tuntevat lepoa. Tämä laiva on katolinen kirkko.

-- Se aika on kaukana.

-- Kerran se tulee. Vaan minulla on muutakin asiaa kuin uskonnollisia riitakysymyksiä. Vaikka mielipiteet meitä eroittavat, on meillä kuitenkin tällä hetkellä yhteinen harrastus. Millä tavoin pääsemme linnasta.

-- Minulla ei liene muuta keinoa kuin odottaa siksi, kunnes herttua minut vapauttaa.

-- Sitä ei minun sovi odottaa, vastasi pater hymyillen.

-- Löytyykö sitte muuta apua?

-- Kyllä, sanoi pater ja alensi äänensä kuiskeeksi. Kuten ennen kalliot korvessa antoivat vettä, samoin on pyhällä kirkolla vielä keinoja, joilla se vie uskolliset puoluelaisensa vaikka kallioiden läpi. Vannokaa, ettette kenellekään ilmoita, mitä tänä päivänä saatte nähdä, ja minä vien Teidät kaupunkiin, vapauteen muutamassa hetkessä.

Antonio mietti. Voisiko hän luottaa jesuitaan? Tiesikö tämä jonkun salaisen käytävän? Sitte muisti hän äkkiä Gertrudin. Kaikki epäilykset haihtuivat silmänräpäyksessä. Reippaasti ojensi hän kätensä paterille:

-- Kunniasanallani lupaan sen. Siihen voitte luottaa.

-- Hyvä, sanoi pater. Kuulkaa siis. Juuri tästä huoneesta, jossa olette viettänyt viime kuluneen vuorokauden, johtaa salainen käytävä kaupunkiin.

Antonio oli useasti kuullut puhuttavan semmoisesta käytävästä. Poikana ollessaan oli hän isältään kysynytkin sitä, vaan saanut kierteleviä vastauksia. Kaupungissa oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja, ei kukaan kuitenkaan voinut antaa siitä täsmällisiä tietoja. Huhu aina asetti käytävän yhteyteen vanhojen luostarien kanssa.

-- Vielä yksi kysymys. Kuka omistaa toisen talon Saksalaiskadun varrella torilta Karjaportille päin lukien?

-- Tätini Katarina Bröijer, vastasi Antonio.

-- Accipio omen [hyvä enne], vastasi pater, ja hänen piirteensä kirkastuivat. Pyhimykset suojelevat minua.

-- Käytävä alkaa vasemmanpuolisesta seinästä, jossa näette sileämpiä lohkareita, jatkoi pater ja valaisi lyhdyllään kysymyksessä olevaa seinää. Ristit osoittavat käytävän suuta.

-- Minä olen huomannut nuo sirotekoiset ristit, luulin jonkun olevan siinä haudattuna.

-- Kyllä, siinä onkin salaisuus haudattuna! Vaan toimeen! Arvid Tavast voi millä hetkellä hyvänsä lähettää minua hakemaan, hän on kuin häilyvä ontto ruoko, mikä joka hetki tarvitsee tukevaa kättä.

Ja pater kiiruhti ovelle kuuntelemaan, josko vanginvartija palaisi. Vaan kaikki oli hiljaa, ei mikään häirinnyt yksitoikkoisuutta.

Kuten vanha munkki oli neuvonut, pisti pater väkikangen pään pyöreään reikään kivien kolossa. Hän painoi kaikin voimin, kivet alkoivat irtaantua, hiekkaa ja kalkkisekoitusta karisi maahan, vitkaan, vaan nähtävästi liikkuivat sileät lohkareet ruostuneilla, kiveen upotetuilla saranoilla, ja Antonion suureksi hämmästykseksi aukeni ennen läpinäkymättömään seinään aukko, josta täysikasvuinen mies voi helposti kömpiä läpi.

-- Astukaa ensin, herra tohtori, sanoi Laurentius Erici.

Hiukan vitkastellen teki Antonio, kuten hänen oppaansa käski. Häntä kammotti astua pimeään, outoon käytävään muukalaisen, tuntemattoman miehen seurassa. Vaan kiihkeä halu tavata Gertrudia saattoi hänet karkoittamaan kaikki epäilykset. Mitä voisi jesuita tehdä hänelle? Olihan hän nuorempi ja väkevämpi, ja ajoihan herttuan uhkaava valta jesuitaa pakenemaan millä tavalla hyvänsä. Ainoa pelättävä oli se, että jesuita sulkisi hänet käytävään, johon harvoin kukaan ihminen osui, vaan sehän voi tapahtua vasta käytävän toisessa päässä ja Antonio päätti olla varuillansa, jos jesuitalla ollenkaan olikaan semmoisia aikeita. Hänen suljetusta, kalpeasta naamastaan oli mahdoton lukea hänen ajatuksiaan.