Part 1

ANTONIO BRÖIJER

Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599

Kirj.

J. V. RONIMUS

Porvoossa, Werner Söderström, 1894.

SISÄLLYS:

1. Merellä. 2. Linnassa. 3. Mestari Filip Bilangh. 4. Luostarin puutarhassa. 5. Taisteluja. 6. Kaupungin valloitus. 7. Pelastus. 8. Murroksella. 9. Tuomio. 10. Loppu.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Merellä.

Kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on katolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön, Maria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta kuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät taistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja uskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan virran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi Habsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli absolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi tukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni oli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai katolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta uskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan kaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa tapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan heinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä, opettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina edistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli kadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava Roomaan ja sen opin käsitteisiin.

Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa, oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa. Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.

* * * * *

Elokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten taistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä heinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine säineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset tuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden rantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät meren rikkauksia.

Eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti levitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri näkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät Suursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin hienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä tykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen kauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat tavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa. Kaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin hyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli puhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti tapahtuu illan suussa.

Eipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata auringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se valoisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat, saada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri musteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä katkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti siltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui vähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit koettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat kimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti, keltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin kuului kumeata jyrinää etäältä.

Levottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi kapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli vanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa, verevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään antoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy ilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli lopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja aikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen ja soinnukas ääni lausui:

-- Ei mitään aihetta levottomuuteen, vai kuinka, mestari Didrik?

Kapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän vastasi:

-- Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä on meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on ollut niin rikas.

Kysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen olennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään käskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat henkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta tahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän. Hänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella riippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin näkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut kirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa. Silti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan laiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja leveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.

-- Tunnetteko tarkoin nämä kulkuväylät? mestari Didrik, jatkoi tuntematon.

-- Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas Sigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään Teitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja. Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä, syksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja lumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja melkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan saakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään toimeen.

Laivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:

-- Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon minä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella valtakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa edesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan Viipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti viet hänet määräpaikkaan.

-- Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan Ruotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.

-- Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on korvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä Teidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat tehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.

Omituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi viipymättä:

-- Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise salaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.

-- Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon oikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi se uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa päätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran voidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä asettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen kohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee häntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti pitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys aina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat nimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja suomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen jäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä linna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa näitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu mennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka hetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään luottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut epätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun voimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.

Pater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti kohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy hevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo hämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka kimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, peittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli koko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita pater Laurentius äsken oli ilmituonut.

-- Tuuli kääntyy, sanoi Didrik hetkisen vaitiolon jälkeen, jo nyt puhaltaa vieno pohjonen, yöksi saamme varmaan myrskyn.

-- Milloin voimme saapua perille, jos kaikki käy onnellisesti? tiedusteli pater kärsimättömästi.

-- Viipuriin saakka en minä kenties voi Teitä viedä. Jos herttua jo on saapunut, josta meillä, paha kyllä, ei ole mitään tietoja, vallitsee hänen laivastonsa Uuraan ahdasta väylää ja hiukan laajempaa selkää kaupungin ja Uuraan välillä. Parasta siis lienee pyrkiä maihin Koiviston seuduissa ja siitä sitte jatkaa matkaa kaupunkiin joko hevosella maitse tai veneellä, jolla paremmin pääsee huomaamatta kulkemaan kuin suurella aluksella. Koivistolta on Viipuriin noin viiden tunnin matka.

Pater ei vastannut mitään, nyökkäsi vaan hiukan päättään ja näytti täydellisesti yhtyvän mestari Didrikin mielipiteeseen.

Laivurin ennustus myrskystä kävi täydellisesti toteen. Tuskin oli puoli tuntia kulunut, niin alkoi äsken niin vieno tuuli muuttua vinhaksi ja väkeväksi, kiihtyen kiihtymistään.

Nuorissa ja takkelissa kuului omituista viuhinaa, aallot vyöryivät suunnattoman suurina ja koko alus ritisi ja rutisi joka kerran, kun semmoinen jättiläisaalto vyöryi sitä vastaan. Samassa puhkesi raju-ilma. Salamat risteilivät avaruudessa, ja rankka sade virtasi alas, piesten merimiesten kasvoja ja kastellen heidät läpimäriksi.

Koska tuuli oli kääntynyt aivan vastaiseksi, ei alus voinut jatkaa matkaansa samaan suuntaan. Sen täytyi luovia syrjittäin, ja purjeiden paljous, joihin tuuli puhalsi yhä enenevällä voimalla, uhkasi kaataa sen tai ainakin taittaa maston.

-- Reivatkaa purjeet -- kuului mestari Didrikin komentosana, ja suurien ponnistusten jälkeen onnistui miesten saada alas purjeet; ainoastaan nokkapurjeen avulla jatkoi alus kulkuaan. Mutta huolimatta kaikista perämiehen ponnistuksista ei jahti voinut pitää entistä suuntaansa eikä nousta ylös tuuleen päin, vaan kiiti kohta hurjaa vauhtia myötä tuulta ja myötä aaltoa ja oli vaarassa joka hetki joutua särkyvien aaltojen peittoon.

Laineet huuhtoivat sen kantta alinomaa ja laivaväen täytyi pitää kiinni mastosta ja köysistä. Pater Laurentius oli kaiken aikaa pysynyt maston luona ja katseli kylmäverisesti tätä luonnonvoimain raivoa. Vihdoin läheni mestari Didrik pateria ja sanoi epävarmalla äänellä, pudistellen vettä vaatteistaan:

-- Kuten näette, emme enää itse voi määrätä suuntaamme. Tuulen ja aaltojen voima on kauhea. Huonompi alus kuin tämä olisi jo kauan sitte upoksissa. Jos nyt satumme luodolle eli salakarille, olemme hukassa, pirstaleina. Kuulkoon taivas rukouksenne, kunnianarvoissa isä!

-- Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä kaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen kuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.

Laiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. -- Jos tämmöistä vauhtia kestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas Itämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.

Mestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti katseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio, joka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva omituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.

Sinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät laivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää kallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana kohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot hyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden kalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi kohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja maksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.

Valaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi ilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys vallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään kallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.

-- Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät auttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on Suursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä, koettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.

Pater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului kauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille. Pohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja ruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi ja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä esineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.

Pater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka, jossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä syltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka ei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys tekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska laineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä ja kallioita vastaan.

Pater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka hän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät hänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa kalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli siihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria, joista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi laine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla käsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi niukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen ylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja -- pelastui.

Pater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti paikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden vaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän ollut vahingoittunut.

Päästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan myrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä suhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata läheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet suloisinta laatua.

Tämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja hänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo herttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli saarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina tällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja pakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties oli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi kunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.

Hiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän kuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän kuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä jonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta valitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka pater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana, ainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki. Kun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin lämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti oli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä tilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset syrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän laivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan paikkaan.

Hetkisen kuluttua avasi laivuri silmänsä. Hän käsitti heti asemansa.

-- Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä haaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää henkeni. Missä ovat seuralaisemme?

-- Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon heidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän sielujensa pelastukseksi. -- Olemmeko joutuneet vallan autiolle saarelle, mestari Didrik?

-- Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu raaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.

Mestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin satakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.

Rauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja saavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi karaistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja elätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä. Harvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka porfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista kohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on nykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä, joka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja mastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan kohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.

Kun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa, alkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki pimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.

-- Nyt tulevat rantarosvot, sanoi mestari Didrik matalalla äänellä.

Neljä miestä lähestyi. Heillä oli pitkät rautakoukulla varustetut sauvat ja köysiä. Eräs vanhempi roteva mies kävi edellä lyhti kädessä, muut kantoivat tavaroita, jotka kuuluivat haaksirikkoon joutuneeseen laivaan ja joita aallot olivat heittäneet maalle. Nähtyänsä haaksirikkoiset, jotka olivat nousseet seisomaan ja tarttuneet miekkoihinsa päättäen puolustaa itseään viimeiseen saakka, pysähtyi joukon johtaja. Hän kääntyi seuralaisiinsa ja he pitivät pienen neuvottelun, jonka päätöstä pater ja mestari Didrik jännityksellä odottivat. Vihdoin astui johtaja esiin ja kysyi lyhyesti:

-- Keitä te olette? Onko tämä teidän aluksenne, jonka pirstaleita aallot nyt ajelevat rantaan?

Mestari Didrik astui esiin ja vastasi:

-- Me olemme juuri kärsineet haaksirikon rannallanne. Ilman lastia purjehdimme Dantsigista aikoen Viipuriin, jonne tärkeät asiat meitä vetävät. Taivas antoi meille myötäisen tuulen ja onnellisen matkan, mutta tämän saaren kohdalla ehätti meidät myrsky, laivamme musertui ja ainoastaan me kaksi pelastuimme, neljä merimiestä sai hautansa aalloissa. Suojaa ja turvaa me pyydämme; tämä henkilö vieressäni on kuninkaallinen neuvosherra, jonka kuolema teille ankarasti kostetaan, jos häneen ryhdytte, minä taas olen vanha laivuri, jonka henki ei enää liene suuremmassa arvossa kuin vanhan laivan, joka aikansa on purjehtinut.

Sekä Didrikin että saarelaisten suureksi hämmästykseksi puuttui pater Laurentius puheeseen sanoen:

-- Runsaan palkinnon voitte saada, jos annatte meille turvaa ja suojaa. Muistakaa, että meitä on kaksi ja molemmat olemme aseilla varustetut ja molemmat tottuneet miekkaa käyttämään. Taistelun päätös on epävarma. Jos meitä taas autatte, ette tule sitä katumaan.

Hämmästyneet saarelaiset, jotka kuulivat muukalaisen puhuvan heidän omalla kielellään, pitivät taas neuvottelun. Sitte kääntyi johtaja uudestaan heidän puoleensa:

-- Rauhaa ja apua lupaamme teille. Vaan kaikki, mitä aallot heittävät rannalle, on meidän. Semmoinen on lakimme, ja teidän tulee sitoutua sitä noudattamaan.

-- Sen kernaasti lupaamme, ehätti pater sanomaan.

-- Seuratkaa sitte meitä, vaatteenne ovat läpimärät, ja yöilma on kolea, sanoi johtaja.

Yön hiljaisuudessa läksi pieni joukko liikkeelle. Ensin kulki vanhus lyhtyineen osoittaen tietä, sitte pater Laurentius ja mestari Didrik, vanhuksen seuralaiset viimeisinä. Neljännes tunnin kuljettuaan metsässä luikertelevaa polkua myöten näkivät haaksirikkoiset tulen välkkyvän pimeässä ja kohta tulivat he neliöön rakennetun asuinryhmän luo; valtava, jykevistä puista tehty portti kohosi keskelle polkua ja oli ainoana tienä tähän linnoitukseen, johon muuten näkyi olevan mahdoton tunkeutua.

Vanhus löi muutaman kerran porttiin sauvoimella, se avautui, odottavaiset astuivat sisään ja ratisten sulkeutui raskas ovi heidän jälkeensä.

Kylmä väristys tärisytti pater Laurentius'en ja mestari Didrikin jäseniä ja ehdottomasti tarttuivat he molemmat miekankahvaan.

Vanhus, jolta tämä liike ei jäänyt huomaamatta, lausui tyynesti:

-- Olkaa huoletta, me emme murhaa turvattomia, joille kerran olemme luvanneet suojaa.

Tulijat astuivat avaraan, melkein jättiläismoiseen tupaan. Yhdessä nurkassa oli suuri liesi eli kiuas ilman savupiippua, Räppänä-reikä oli auki ja siitä savu johtui ulos. Tuvan seinät olivat sysimustat ja kiiltävät kuten kiilloitettu mustapuu. Seinähirsinä oli mahdottoman jykeviä honkia; leveät, seinässä kiinni olevat penkit ulottuivat oven suusta kahdelle taholle. Seinillä riippui kaikenlaisia aseita, kirveitä, keihäitä, Joutsia, jäätuuria, olipa siellä kaksi kivääriäkin. Orsilla oli kuivamassa verkkoja ja muita kalastuskapineita.

Noin kymmenkunta ihmistä oli tuvassa. Naiset työskentelivät lieden ääressä, miehet kutoivat verkkoa pitkän pöydän ääressä tai loikoivat toimettomina penkeillä. Tupaa valaisivat päreet ja pikkuiset tulisoihdut, joita oli pistetty sinne tänne tuvan seiniin.