Part 5
Kuin kivettyv‰n‰ seisoo Antinous siin‰ sfinxin edess‰, silm‰ns‰ liikkumattomassa sfinxiss‰. Niin herkk‰muotoiset ovat sen sfinxin kasvot, kuin v‰r‰htyneen‰ hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niist‰ kasvoista harmaat liikkumattomat silm‰t, jotka kivett‰v‰ss‰ kylmyydess‰ ik‰‰nkuin katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ik‰‰nkuin j‰‰tyy sen katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeyten‰ silm‰‰n ja sulana ja halaavana j‰‰ katsomaan niiden v‰r‰hdytt‰v‰‰ naisellista kauneutta, ja olkap‰itten solava ja puhdas muoto, joka hyv‰n‰ ja hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti pehmenem‰‰n. Niin velloo Antinous v‰r‰htyv‰n‰, kun h‰n katsoo sfinxin rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sit‰ hyv‰ilev‰n‰ hempeyten‰ tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa h‰nen silm‰ns‰ taas sfinxin j‰ykist‰v‰n kivikatseen, ja h‰n n‰kee jalustalle oiennetun sfinxin suonikkaan leijonak‰p‰l‰n, jonka k‰yr‰t voimakkaat kynnet ik‰‰nkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa. Kivett‰v‰sti tuntee h‰n samana hetken‰ kuningasten suunnattomat, liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pime‰n pilaristoaukenemisen edess‰‰n ja seisoo kuin joka tunnossaan j‰ykkenev‰n‰.
Ne kuninkaat istuvat mykkin‰ pime‰muotoisina paikoillaan k‰det polvillaan ja katsovat, p‰‰t j‰yk‰sti suorina liikkumattomasti korkealta ihmisen ylitse kallioiden er‰maisiin aukeuksiin ymp‰rill‰, ja sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen h‰vi‰vin‰ rivein‰, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyv‰‰ katon holvikkoa. Mielikuvitus j‰ykistyy, kun siin‰ katselee niit‰ liikkumattomia patsaita ja pilarien p‰‰ttym‰tˆnt‰ mets‰‰, ja kun ajattelee ett‰ ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylv‰sholvit ovat seisoneet, edess‰‰n sama lep‰‰v‰, eteens‰ selitt‰m‰ttˆm‰sti tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen samaa liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja ajatuksetkin j‰hmettyv‰t tuijottaviksi siin‰ kuolleen ja aution liikkumattomuuden keskell‰. On kuin j‰ykkenisi itse sen i‰isen‰ seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin j‰‰tyisi el‰m‰st‰, rinnan ainoana tuntona sfinxin katseen selitt‰m‰tˆn ja kylm‰ hyydytys.
Vai onko ollenkaan el‰m‰‰? Eikˆ lep‰‰ koko maailma silm‰nr‰p‰yksen kivett‰m‰n‰, oma syd‰nkin lyˆm‰tˆnn‰? Kolkkona, kaameana kiviunena kaikki, aikakin h‰vinneen‰? Antinous katsoo kuin j‰ykistyv‰n‰ ymp‰rilleen. Niin on kuin j‰‰hmettymisen silm‰nr‰p‰ys itsess‰‰n, ja kolkkona hyytyy h‰nen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat veress‰ns‰, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee j‰isen‰ j‰seni‰ns‰. Eikˆ koko maailma ole silm‰nr‰p‰yksess‰ seisahtunut ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikˆ koko el‰m‰ ole hetkess‰ hyytynyt kiveksi?
Vai onko koko el‰m‰ muuta kuin kivettymist‰? El‰m‰, j‰‰nkylm‰, ankea ja autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen j‰‰t‰v‰‰ kammottamista? Niinkuin suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on el‰m‰ ja maailma, jossa joka hetki kolkot ja pime‰t kivetyskasvot ja kivetyssilm‰t tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen v‰rjyv‰ mieli joka hetki halvautuu hyydyttyv‰n‰ kammostumisena. Hetkeksi siin‰ kovassa liikkumattomassa el‰m‰ss‰ unohtuu silm‰ sfinxin hempe‰n‰, ja sielulle hyv‰ilyn lievityksen‰ tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan hyv‰iltyn‰ ja herkkyv‰n‰ ja hiipii koko olollaan sen sfinxin hempeytt‰v‰n tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silm‰ sfinxin katseen ja silm‰nr‰p‰yksess‰ hyytyy ihminen j‰ykistyv‰ksi kammoksi taas. Kylm‰n‰ ja vieraana hirmuna tuntuu paljas el‰m‰ ihmiseen ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edess‰. El‰m‰ on ‰‰retˆnt‰ ja kovaa autiutta, jonka keskell‰ ihmisen jokainen tunto j‰‰hmettyy kivenlyˆm‰ksi ja h‰d‰ns‰ik‰hdykseksi.
Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ymp‰rill‰‰n pime‰t ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edess‰‰n kivetyssilm‰inen sfinxi, leijonak‰p‰l‰ oiennettuna.
III.
Mutta mit‰ onpi el‰m‰? Onko se kammottavuutta, jonka keskell‰ ihmisen jokaista suonta kivett‰v‰ h‰t‰ lamaa? Vai onko se hyv‰‰ ja lempe‰t‰ herkkyyden katsetta, jonka edess‰ ihminen ihanasti v‰r‰htyy sielunsa sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylm‰‰ vierauden kosketustako, vai lempe‰n liikutuksen syleily‰, sill‰ kumpanakin tuntuu se syk‰ht‰v‰lle ihmiselle?
Toisinaan on ihminen el‰m‰n edess‰ paljasta haikeata nautinnon sulaumusta. Valuu herkkyneen‰ ihanana v‰r‰htelev‰n maailman ylle, ja ainoana suloisena kipeyten‰ on ett'ei saa viel‰ liuenneempana j‰tt‰‰ itse‰ns‰ sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ymp‰rill‰ tuntuu kuin sielun suloiselta hyv‰ilylt‰, jokainen tuntoon virkoava huomio maailmasta v‰r‰htyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievityst‰ on kaikki, ja mihin silm‰ j‰‰kin, sointuu sielu sulana kohta n‰kemyksen mukaan ja p‰ilyy t‰ytettyn‰ ja tyydyttyv‰n‰. Koko maailma on silloin joka ilmiˆss‰‰n mielelle kuin suloinen ja lempe‰aaltoinen lep‰‰myksen meri, jonka hyv‰ilev‰‰n syliin on ihanaa j‰tt‰yty‰, ja ihmisen ainoana suurena toivona on silloin viel‰ v‰littˆm‰mp‰n‰ tuntemuksena valua sen suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niin‰ hetkin‰‰n, kuin olisi koko olo maailman olon s‰estyst‰, tahtoisi kummuta itsest‰‰n sen maailman ylle, eik‰ ole mit‰‰n ihmisess‰, ei yht‰‰n tunnetta eik‰ yht‰‰n j‰sent‰, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen h‰ipymiseksi. Niin tuntuu el‰m‰ joskus suloisena ja sielua hyv‰ilev‰n‰.
Mutta sitte tuntuu el‰m‰ toiset kerrat taas kuin j‰‰hmett‰v‰ kova kolkkous, jonka edess‰ ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa syk‰hdyksess‰. Niin silloin n‰kyy maailma kuin tylyn‰ ja runtelevana autiutena ihmisen ymp‰rill‰, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen edess‰ ja s‰ik‰hdytt‰‰ h‰nen jokaisen tuntonsa v‰r‰hdyksen kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa h‰nen sielunsa j‰iseksi kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen h‰nen her‰‰v‰n tunteensa puistattavalla pelolla. Pelottava on el‰m‰ joskus, kaamea ja kammottava, ja n‰kyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytens‰ ja kylmyytens‰ paljaudessa, sen n‰yn edess‰ j‰‰tyy ihmisen joka j‰sen sis‰llisest‰ kammosta ja verens‰ heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan, helpottumattomaksi t‰r‰htyneeksi s‰ik‰hdykseksi seisahtuu koko olonsa.
Onko el‰m‰ nyt siis ihmisen ymp‰rill‰ aukenevaa pelotuksen tuijotusta, jonka edess‰ ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa j‰‰hmettyy? Vai onko se sulaa sielun hyv‰ily‰, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa halajoitsisi h‰lvet‰, ikin‰ siit‰ ihanuusv‰r‰htymisest‰‰n virkoamatta? Vai onko el‰m‰ kumpaakin, onko el‰m‰ sek‰ j‰ykist‰v‰‰, ihmisen tyhj‰ksi lamaavaa suuruuden autiutta, ett‰ myˆskin ihmisen syliins‰ sulkevaa ja ihmisen syliss‰‰n autuaaksi tyydytt‰v‰‰ armon kosketusta, onko el‰m‰ niinkuin sfinxi, joka kivenkylm‰n‰ lep‰‰ i‰isyysoloansa, mutta jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa nautinnonhukunnassa h‰lvet‰? Onko el‰m‰ kivij‰yk‰t leijonak‰p‰l‰ns‰ oientava ja hyydytt‰vill‰ kivisilmill‰‰n tuijottava sfinxi, jonka rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silm‰yksen edess‰ j‰ykistyv‰n‰ tyrehtyy jokaisessa verens‰ pisarassa? Onko el‰m‰ sulouden ja kammotuksen kivisfinxi?
Sulan suloinen el‰m‰, kolkko ja runteleva el‰m‰! Pelvon ja h‰distyneen tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa el‰m‰n edess‰. Joskus taas sulaa h‰n sen saman el‰m‰n edess‰ ihanuuttaan haikeaksi sulousnyyhkyn‰ksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi her‰‰ ihminen, kun h‰n kerran on saanut sulata onnena herkkym‰‰n, miksi her‰‰ h‰n siit‰ en‰‰ el‰m‰n kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei j‰‰ ihminen taintuneena, i‰ksi taintuvana el‰m‰nsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O el‰m‰, el‰m‰, joka tuo kylm‰n tunnon ihmisen joka j‰seneen, joka joskus hetkitt‰in halvaa ihmisen jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen j‰iseksi s‰ik‰hdykseksi, el‰m‰, jolla on sfinxin kylm‰ tunnoton kivikatse ja sfinxin k‰yr‰kynsinen kivenraskas leijonak‰p‰l‰, miks'ei sen el‰m‰n edest‰ halajoitsisi i‰ksi h‰lvet‰ hetken‰, jolloin sen saman el‰m‰n rinta velloo sulana hyv‰ilyn tuntona ihmisen edess‰, ja jolloin h‰n ihanoituvassa lievityksess‰ voi koko sieluineen juosta sen herk‰n ja sulaneen hempeyden ylle! Kun luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyv‰ilyn sylin‰ ihmisen edess‰, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyv‰t yhteen i‰isyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko v‰r‰ht‰vine oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei h‰n silloin i‰ksi halajoitsisi sammua siihen onnensa hyk‰hdykseen ja i‰ksi lievittyneen‰ unohtaa koko muun el‰m‰n! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetken‰‰n, kun lakkaisi el‰m‰st‰ hyk‰htyneen‰ ihanuuden hetken‰‰n, i‰ksi silloin lievittyisi ihminen olemisesta ja i‰ksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa sielussa olemisen pime‰, umea pakotus!
IV.
Niili‰ liukuu Antinous venheess‰, seisoo kallistuneen venheens‰ partaalla, ja katselee viev‰‰n veteen, jolla kuplat leikkiv‰t, toga on valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.
Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lep‰elee ymp‰rill‰ kuin suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan syleilev‰‰ kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa siell‰ t‰‰ll‰ jonkun ihmisasunnon tai palmuryhm‰n tummat ‰‰riviivat.
Siin‰ seisoo valtaavan, levenev‰n kultaisen Niilin keskell‰, liukuvassa venheess‰‰n Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden liekkuva kuvastus, veteen venheen vierell‰, katselee kullanruskoa iltaisen maailman ylitse.
Syvin‰ p‰ily‰v‰t silm‰ns‰, kun h‰n liikkumatonna seisoo siin‰ ja katselee veteen venheen vierell‰, johon kallistunut venheens‰ ja seisova paljas vartalonsa heitt‰‰ v‰ilyv‰n viherj‰nkultaisen varjon, ja jossa venheen liikunnan synnytt‰m‰t kuplat hiljaa j‰‰v‰t taakse, alla avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka syliss‰ joku veden h‰ilytt‰m‰ pilvi keve‰n‰ leijaa. Viel‰ syvempin‰ n‰kyv‰t silm‰ns‰, kun h‰n hiljaa nostaa ne ja j‰‰ pitk‰ksi hetkeksi n‰kem‰‰n Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan n‰kyv‰in rantojen tummanv‰ritˆnt‰ vyˆt‰. Silmiss‰‰n on syv‰ ja harras syttymys, siin‰ kun h‰n hiljaa ja liikkumatonna katselee.
Niin seisoo Antinous liukuvassa venheess‰‰n ja katselee vuoroin virran viev‰‰ kuplehtivaa vett‰, jonka syliss‰ taivas ‰‰rettˆm‰n‰ keinuu, vuoroin ymp‰rˆiv‰n maailman ‰‰retˆnt‰ v‰lk‰hytt‰v‰‰ kultasilm‰nr‰p‰yst‰, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheess‰‰n, paljaalla vartalollaan hyp‰htelee veden kuulakas, kullalle v‰l‰htelev‰ kuvastelu. Seisoo h‰n siin‰ liikkumatonna, toinen k‰tens‰ rinnalla, toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti puol'avoimina.
Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja rantojen viivat v‰istyv‰t tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle. Hetki tyk‰ht‰‰ hetken j‰lkeen, Antinous seisoo yh‰ ja katselee ymp‰rilleen kallistuneen venheens‰ partaalla, illan viile‰ ilma hyv‰ilee paljaita j‰seni‰ns‰, hiljaa liukuu venheens‰ virran kultakantta.
Niin kuluu hetki hetken j‰lkeen, aurinko on l‰hennyt taivaan rantaa ja maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka syliss‰ rantojen viivat n‰kyv‰t ainoastaan ep‰selvin‰ juovina. Silloin viimein kun auringonsilm‰ on ik‰‰nkuin sulkeumassa taivaanrannan k‰tkˆˆn ja sen viimeinen hyk‰htynyt katse punervana hohteena leikkii maailman kasvoilla, silloin Antinous yht'‰kki‰ n‰kyy liikahtavan, silm‰ns‰ syvenev‰t ja suurenevat hetkess‰ ja kasvonsa v‰r‰ht‰v‰t ‰‰retˆnt‰ k‰rsiv‰‰ vakavuutta, kun h‰n nyt ik‰‰nkuin nousee korkeammaksi ja viimeisen auringon s‰teen mukana katsoo ymp‰rilleen. Niinkuin sis‰lt‰‰n valaistuna seisoo h‰n, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista j‰nnett‰ sanomaton kuoleuttava ihanuus, silm‰ns‰ katsovat hyk‰htynein‰ ymp‰rille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon s‰teen kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen viimeinen s‰de leikkii kelmenev‰ss‰ ilmassa, silloin ottaa Antinous askeleen venheest‰‰n, silm‰ liitettyn‰ siihen v‰istyv‰‰n aurinkoon ottaa h‰n askelensa, valkea jalkansa k‰tkeytyy veden kalvoon venheen vierell‰, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse viel‰ viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna ‰‰rettˆm‰n taivaan kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silm‰ykseen. Hetki j‰lkeenp‰in hoippuu Niilin kantta tyhj‰ liukuva venhe ja auringon viimeinen kuoleva s‰de v‰lkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat her‰nneet venheen vierell‰ vedenkannessa ja hiljaa levit‰iksev‰t, kohta sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko h‰ipyy, viile‰n‰ ja kosteana levitt‰ytyy yˆn haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu v‰rittˆm‰ksi.