Part 4
Marmorilavalla, jonka pilarien v‰litse n‰kee ylh‰‰lt‰ ilmaa vastaan riippuvan hinteloita h‰ilyvi‰ lehtioksia, ja jonka edess‰ alhaalla heleilev‰n‰ aukenee meren rannaton v‰lkkyv‰ peili, kummallakin puolella rannan ylenev‰ puoliympyr‰, joka hohtelee toisten marmorirakennusten kevytviheri‰isten puistikkojen reunustamia pilariryhmi‰, siell‰ ylh‰‰ll‰ lep‰‰ Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa unohtuneena ulos pilarien v‰litse meren ja ilmojen syliin.
Siell‰ lep‰‰ Antinous istuimelleen valuneena ja silm‰ns‰ h‰‰myilev‰t pilarien ohitse meren peiliss‰, joka tyyneen‰ ja rannattomana avautuu edess‰. Niin ylenev‰t pilarit edess‰‰n kuin kevyen tyyntyneen mielen liihotuksisena ylentymyksen‰, oksien vapaa ilmaisa h‰ilyminen pilarien v‰liss‰ ilman syv‰‰ sine‰ vastaan on kuin sielun keve‰t‰ tuudittumista ja avaroituva pilvetˆn taivas, jonka loputonta sine‰ linnut sukeltelevat, ja joka lep‰‰ ‰‰rettˆm‰n‰ meren heijailevan piirin yll‰, tuntuu kuin valaistuksena ihmisess‰. Hele‰nkirkkaat pilaristot rannan ylenev‰ss‰ puoliympyr‰ss‰ kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen ylt‰kirkkaana sointuna ihmisen mieless‰ ja harvalehtisten oksien tuudinta lempe‰ss‰ ilmassa pilarien v‰lill‰ tuntuu hivelev‰n‰ ja hyv‰n‰ koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edess‰, kun siin‰ lep‰‰ ja silm‰t, mit‰‰n katsomattomina, ep‰m‰‰r‰isin‰ harhailevat taivaan ja meren piiri‰, joka rajattomana avaroitumisena h‰lveilee ja v‰lkkyy edess‰.
Niin lep‰‰ Antinous marmoripilaristossa meren edess‰ ja j‰seni‰ns‰ heruu valuva kangastelu. Ei h‰n j‰sent‰ns‰k‰‰n liikahda kun h‰n lep‰‰ sielunsa hyv‰ilem‰n‰ siin‰, eik‰ ajatustakaan her‰‰ kangastavassa mieless‰‰n, nauttivana raukeutena lep‰‰ h‰n vaan ja herkkyy n‰kemisens‰ tuntona. Siin‰ istuimellaan pilaristossaan h‰n on kuin n‰kem‰ns‰ meren ja taivaan kepe‰n korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten sulanutta, itsens‰ unohtanutta kuvastelemista.
VII.
Narkissosta katselee Antinous, Narkissosta marmorissa.
Olisiko sinuna, uneksuva Narkissos? Sulouden aalto koko olentoa valumassa? Kumartuneena veden peilin ylitse, silm‰ herk‰htyneen‰ silm‰n n‰kemiseen, koko sielu ja olo yhten‰ seisahtuneena v‰ristyksen‰?
Antinous seisoo ja katsoo, k‰tens‰ ovat vaipuneet sivuilleen, toga valuu toiselta olaltaan.
Narkissos, suloutunut Narkissos, olisiko sinuna? Sielusi kylpee, ja joka j‰senesi on sulanut ihanuuden v‰ristykseksi. Etkˆ ik‰‰nkuin seisahdu silmiesi katsomiseen, ja eikˆ silmist‰si levitt‰ydy ik‰‰nkuin suloinen kuoleentumus jokaisen j‰senesi ylle? Haihdut ja h‰lvenet n‰kemyksesi ylle, koko olosi hyk‰htyy n‰kemykseksesi, ja kaikki muu viruu rauenneena ja h‰ipyv‰n‰ sinussa.
Olisi, olisi sinuna, sulouteesi seisahtunut Narkissos, koko ruumis tunnosta kuoleentuvana, joka solunsa v‰rjynn‰ss‰ yhten‰ kauniiksi hyk‰htymisen‰. Nojaisi hervoton k‰si rannan kylm‰‰n paateen, olisi rinta ja koko vartalo hekumoituvaa raukenemista ja polvistuneet jalat menehtyv‰‰ hiutumista, mutta koko olo sulouden hukuttuvana valumisena.
Antinous seisoo suorana, silm‰ns‰ ovat riutuneet suuriksi, k‰tens‰ riippuvat heikkoina ja niiden suonia kalvaa hieno uuvuttava sairaus.
Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi n‰kemisen ylle, eikˆ ihminen kauniina ole ik‰‰nkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa kuolemista? Eikˆ ihminen kauneutensa halvauvana hetken‰ ik‰‰nkuin herk‰hdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sis‰lt‰‰n liikkuu ja vuotaa esiin? Narkissos, joka i‰ksi olet silmiesi n‰kemiseen vangittu ja lumottu, ja jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla v‰ilymist‰, eikˆ kauneus ole ihmisen j‰‰mist‰ tunteeksi, jonka myˆt‰ h‰n h‰lvenev‰n‰ liukenee olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksest‰? Ihmisen lumoutumista ihanuuden v‰rjyv‰ksi aalloksi itsens‰ ja n‰kemisens‰ v‰lille?
Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut hartioilta alas ja lep‰‰ jaloissaan maassa, liikkumatonna h‰n seisoo ja katsoo, joka j‰senens‰ suloisesti lamauvana, kasvonsa v‰r‰htyneen j‰ykkin‰, kuvansa ylle hyk‰htynytt‰ Narkissosta.
VIII.
Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi ja kalvaa hiuduttavasti joka j‰sent‰. Niin kauneus valuu kuin hitainen ihana neste ihmist‰, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisess‰ ja raukasee jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisess‰. On raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka j‰seness‰‰n. Mit‰ tekisi? Ja miksik‰ tekisi? Kauneinta on lev‰t‰, kauneinta tunteinansa lev‰t‰. Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henke‰ns‰ selke‰ksi ja kirkkaaksi? Miksi s‰ihkyisi tahtovaksi toivovaksi rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana lev‰t‰. Raukeana tahdottomana rauhana. Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. El‰m‰, ulkopuolinen, kolea hantela el‰m‰? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen kosketuksen alaisena olla, ep‰mukavaa ja tukalaa. Levoton ja h‰iritty olisi ihminen sen kovassa syliss‰. Ei ihminen kauneudestansa el‰m‰‰n tahdo her‰t‰, kauneutensa h‰ilyv‰ss‰, koko sielun ja olon hervottavassa unessa on ihmisen halu her‰‰m‰tt‰ v‰ily‰. J‰tt‰‰ koko ihmisell‰‰n itsens‰ nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siin‰ kylvyss‰ tuudittua ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eik‰ tahdo mit‰‰n, el‰‰ ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin pehme‰‰n, koko sielua ja oloa hyv‰ilev‰sti verhoavaan harsoon, niin halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsens‰ ep‰mukavalta ja tyˆl‰‰lt‰ tuntuvasta el‰m‰st‰ hillittyyn ja hivelev‰‰n uneksumistilaan, jonka syliss‰ ihminen heruu nauttivaan hyv‰ilev‰‰n velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempe‰ raukaseva unnutus hiipii ja hipuu se ihmist‰, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena sulaa ja uneksuu ihminen sen syliss‰, eik‰ silm‰‰ns‰ tahtoisi avata sen raukasevassa syliss‰, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana unenhumalana.
IX.
Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa, jonka yll‰ palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemm‰lle ajatuksiinsa. K‰tens‰ ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syv‰ ryppy, silm‰ns‰ katsovat totisina eteen.
Mutta kun ihminen ei aina h‰ily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyytt‰? Kun koko el‰m‰ melkein on kolkkoja tyhji‰ hetki‰?
Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous p‰‰t‰‰n, ja silm‰ns‰ j‰‰v‰t ep‰m‰‰r‰isen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse ik‰‰nkuin seisahtuu ilmaan edess‰.
Niin sammunutta on ihmisess‰ v‰listi, niin mykk‰‰ ja pime‰t‰. Mieli uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa k‰rsimyksess‰ tuntee el‰m‰n ymp‰rill‰. Niin tyhj‰n‰ ja nuutuvan laimeana uikottaa se el‰m‰ ymp‰rill‰, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin. Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on ihmisell‰ semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat el‰m‰n hetket niit‰ kituvia tukaluuden hetki‰? Niit‰ synkki‰ hetki‰, joina ihminen j‰ykkenev‰n‰ v‰rjˆtt‰‰ el‰m‰n yksitoikkoisuuden keskell‰?
Katsovan Antinouksen kasvot v‰r‰htyv‰t viel‰kin totisemmiksi, ja silm‰ns‰ pysyv‰t entist‰ tuskallisempina.
Miksi on ihmisell‰ sammuneet hetkens‰, jolloin h‰ness‰ ei v‰lky mit‰‰n, ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa h‰ness‰? Miksi h‰ilyy ihminen ihanuuden syliss‰ toiset hetkens‰, kun sent‰‰n enin el‰m‰ns‰ uumoilee pime‰n n‰‰ntymisen alla? Kolkolta tuntuu el‰m‰ kauneuden syliss‰ uneksuneelle, tyhj‰lt‰ ja tylylt‰ ja lohduttoman autiolta. Miks'ei saa el‰m‰st‰ kaikiksi hetkikseen h‰lvet‰ ja miks'ei aina saa hyv‰iltyn‰ kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava el‰m‰ tuudittavaksi s‰veltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on el‰m‰ ajatella, kauniina oleminen on vaan silm‰nr‰p‰yksen hyk‰htynyt tunne, kun taas el‰m‰, kelme‰ v‰ritˆn el‰m‰ tuikottaa ihmisen ymp‰rill‰ loputtomat n‰‰ntyv‰t hetket, ja joka hetki sulkee h‰net tukalaan syliins‰. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin el‰m‰ ja tukaltuvana el‰‰ ihminen enimm‰t hetkens‰.
Mutta eikˆ itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena k‰rsimist‰? Eikˆ kauniiksi v‰r‰htynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?
Antinouksen suuret surulliset silm‰t j‰‰v‰t tuijottamaan yh‰ yhteen kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa h‰n k‰tens‰ pitelem‰‰n otsaansa.
Kauniinahan ihmisess‰ on imem‰ss‰ niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun sielu ik‰‰nkuin kasvaa itsest‰‰n, ja sulautuvana levitt‰ytyy katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi pehmenemist‰, totiseksi, totiseksi v‰r‰ht‰‰ koko ihminen, silm‰‰nkin on niinkuin kihoisi kyynel ja katse h‰‰myilee kosteana ja herkk‰n‰. Totista suloista suruisuuden pehmeytt‰ on kauniina oleminen, ja kauniina hetken‰‰n liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen surumielisyyden herkkyyten‰. Kipeytt‰, haikeaa, koko syd‰men herkytt‰v‰‰ kipeytt‰ on kauniiksi v‰ristynyt ihminen, ja ihmisen her‰‰minen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi. Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja k‰rsiikˆ ihminen kauneudessaankin? Mit‰ on siis ihminen ja ihmisen el‰m‰?
Antinous j‰‰ yh‰ katsomaan eteens‰ ilmaan, silm‰ns‰ p‰ilyv‰t s‰rkyv‰n syviksi, kun h‰n yh‰ ep‰m‰‰r‰isesti tuijottaa eteens‰, tuontuostakin pudistaa h‰n hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa p‰‰t‰ns‰, ja silm‰ns‰ tuijottavat yh‰ tuskallisina samaan kohtaan.
X.
El‰m‰ on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu h‰ilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu, ainainen sis‰inen rajaton halu on huveta itsest‰‰n, huveta rajattomana. Kun ihminen v‰r‰ht‰‰ n‰kemyksens‰ kauneudeksi, on h‰nen halunsa h‰lvet‰ sen n‰kemyksens‰ ylle unohtuneena ja itsest‰‰n hukkuvana. Kun maailma kangastaa taivaallisen hetken silm‰nr‰p‰yksellisess‰ hyk‰hdyksess‰ h‰nen sieluunsa, on h‰nen ainoa el‰v‰ halunsa silloinkin koko sieluinensa olla n‰kemyksens‰ rajattomuuden t‰ydellisen‰, kaikki tuntevana peilin‰. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin h‰nen halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myˆt‰ ja itsest‰‰n liuenneena ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selitt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. Aina v‰r‰ht‰‰ ihmisess‰ kuin suuri ja hukuttava kaipauksen l‰ike, ja aina j‰tt‰ytyy h‰n joka teossaan t‰m‰n l‰ikkeen kannattamaksi.
Niin on kuin kasvaisi ihmisen sis‰lt‰ aalto, joka jokainen hetki kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa alituiseksi ulos ja ulos eteenp‰in kuohuamiseksi. Niinkuin mielen pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa. Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen syliss‰, jokaisen h‰nen ajatuksensa ja jokaisen h‰nen mielens‰ liikunnan sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliins‰. Koko ihmisess‰ kytee ja hiutuu se ‰‰retˆn kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsest‰‰n h‰lvenev‰n‰, nousisi kuin ylt'yleisen‰ huuruna olemisensa rajoista ja tulvisi kaiken ylle.
Niin on ihminen sis‰lt‰‰n kuin ylt'yleisen‰, joka taholle rajattomana pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eik‰ koskaan ole ihmisen olo lepoa. Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu h‰n rajattomuuteen levitt‰ymisen haluna ja joka hetkens‰ on h‰n sis‰lt‰‰n kipe‰. Haikeata ja vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkyn‰ on h‰nen ainoa pohjainen tunteensa. Kun ihminen v‰risee kauniina, on h‰nen tuntonsa sulautumisen kipe‰t‰ halajointia, kun h‰n vet‰ytyy kokoon kylm‰n ja runtelevan el‰m‰n edess‰, sis‰llisyytt‰‰n h‰n silloinkin v‰risee ja kavahtaa sen el‰m‰n kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen umeata tihe‰t‰ sis‰llisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi h‰n j‰tt‰yty‰ t‰st‰ sis‰llisyydest‰‰n antauvan valumisen lievitykseen. Mihin saisi levitt‰yty‰, ett‰ siit‰ sielunsa raskaasta vellonnasta lievittyisi? Mihin saisi j‰tt‰yty‰, ett‰ sielu, k‰rsiv‰ sairastava sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi el‰m‰ss‰ silm‰nr‰p‰ys, jonka ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi el‰m‰, johon ihminen sielustaan saisi kuin ‰‰rettˆmyyteen, suloiseen, vapahtavaan ‰‰rettˆmyyteen h‰lvet‰! Olisiko miss‰‰n maailmassa sit‰ ‰‰rettˆmyyden n‰ky‰, jonka edess‰ vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja jonka edess‰ ihminen i‰ksi lievittyisi sis‰llisyytens‰ tuskaisasta pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa her‰t‰ hetkeen, joka hellitt‰isi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?
IV. EGYPTISSƒ.
Egypti, maa jonka l‰vitse Niil, aluton ‰‰retˆn Niil leve‰n‰ ja rauhallisena valuu ja jonka ymp‰rill‰ er‰maa avautuu keltaisena ‰‰rettˆmyyten‰, Egypti, maa, jonka alati selke‰n taivaan alla suunnattomat pyramidit pime‰piirtoisina ja synkkin‰ ryhm‰kkˆin‰ ylenev‰t, ja jossa er‰maitten keskell‰ sfinxit ‰‰nettˆmin‰ lep‰‰v‰t vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmill‰‰n tuijottaen vaikenevien aavikkojen ylitse ymp‰rill‰‰n.
Majesteetillinen on mahtava Niil, siin‰ kun se taivaanrantaisen leve‰n‰ hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leve‰n‰ ja levollisena kulkee se Niil, yll‰‰n taivaan valtaava pilvetˆn sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneen‰ er‰maitten halki, joissa pime‰piirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien aavikkojen keskell‰ ja joissa ainoana ‰‰nen‰ on vaan yksin‰isen hiipiv‰n shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana seisovan er‰maan keskell‰, kulkee se leve‰ ja levollinen Niil tyynen‰ ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat alinomaisena ihmisten liikkeen‰ ja peltojen lainehtimisena, kulkee levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana ik‰‰nkuin yh‰ kulkisi i‰ti vaikenevia ja i‰ti liikkumattomia er‰maa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ‰‰retˆn, siin‰ kun se paljaana ja pilvetˆnn‰ kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja et‰isyydess‰ matalalta yhtyy yhteen er‰maan tumman juovan kanssa ylt'ymp‰rill‰, matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siell‰ t‰‰ll‰ alavilla rannoilla joku yksin‰inen palmuryhm‰, joka yksin h‰iritsee taivaan rannan tasaisena levittyv‰‰ piiri‰ ylt'ymp‰ri.
Ihmeellist‰ on Egyptiss‰, rajattoman taivaan piirin ja levollisen valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielest‰ katoo niinkuin aika, ja ihminen hupenee huomiosta. Miksi j‰isi huomio pieneen ihmiseen siin‰ kun kulkee Niilin levittyv‰‰ mahtavaa povea, yll‰‰n taivaan valtaava kupu ja ymp‰rill‰‰n er‰maitten et‰inen keltainen ‰‰rettˆmyys? Miksi muistaisi nykyisen hetken siin‰ kun seisoo vaikenevan pyramidin edess‰, joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet?
Egypti on i‰isyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ‰‰retˆnn‰ ihmisen ymp‰rill‰. I‰isyyteen her‰‰ ihmisen mielikuvitus joka silm‰nr‰p‰ys siell‰, ja minne j‰‰kin katse, tuijottaa ajattomuuden ja ‰‰rettˆmyyden kivett‰v‰ katse ihmist‰ vastap‰‰t‰. Siell‰ j‰‰hmettyy ihmisess‰ olevan hetken tunto ja itsest‰‰n huimaistuna seisoo h‰n ajattomuutta ja ‰‰rettˆmyytt‰ silm‰st‰ silm‰‰n ja j‰‰ sen lumoomaksi.
I.
Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi j‰‰hmettyneen‰ sen laella ja katselee liikkumatonna ymp‰rilleen.
Edess‰‰n aukenee aavikko ‰‰rettˆm‰n‰ tasona, joka huimaavassa et‰isyydess‰ tasaisena puoliympyr‰n‰ yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan rantaan. Sen tummankellerv‰n tason keskell‰ luikertaa Niil vaaleana vyˆn‰, valuen esiin ik‰‰nkuin taivaan et‰iselt‰ rajalta l‰henee se heikosti kiemurrellen ja levenev‰n‰ keltaisen aavikon keskitse ja paisuu viimein l‰heten leve‰ksi mereksi siin‰ kun se hitaana ja majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siit‰ taas jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse viimein kuin luikertavana hopeajuovana h‰viten silmist‰ pohjoisen taivaanrannan kuulakkaaseen v‰riin. Suunnattomana levitt‰ytyy ymp‰rill‰ er‰maan keltainen tummeneva ‰‰rettˆmyyden syli, l‰hell‰, virran rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina, joilla siell‰ t‰‰ll‰ kasvaa joku yksin‰inen j‰ykk‰lehtinen palmu, mutta kauempana h‰vi‰‰ kaikki yksin‰iseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana ‰‰rettˆmyyden n‰kyn‰ levitt‰ytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen kaikki aistit j‰ykkenev‰t.
Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo et‰isyyteen ymp‰rill‰‰n. Allansa levenee joka puolella pyramidin suunnaton tumma kiviryhm‰.
Kuinka mit‰ttˆm‰ksi tuntee itsens‰ siell‰ huimaavan pyramidin laella ymp‰rill‰ns‰ er‰maa ‰‰netˆn ‰‰rettˆmyys! Niin on niinkuin sammuisi omasta olemisestaan ja seisoo siin‰, joka tunto huumauvana. Silm‰t ik‰‰nkuin sokeuvat, kun yht‰mittaa tuijottaa sinne ‰‰rettˆmille silm‰nkannattimille ymp‰rill‰, ‰‰retˆn hiljaisuus on ihmisen ymp‰rill‰, niin ett‰ on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus ‰‰rimm‰isen hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen ovat lev‰nneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella el‰neiksik‰‰n, ovat sovittaneet sijoilleen omien el‰vien k‰siens‰ voimalla.
Kuinka mit‰tˆn ja turha on ihminen! Antinous katselee kivi‰ allaan ja antaa silm‰ins‰ vaeltaa taivaan kupua ja er‰maan ‰‰retˆnt‰ syli‰. Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lep‰‰ paaden p‰‰ll‰ vuosituhannet liikkumattomuuden, ik‰‰nkuin i‰isyyden untansa, i‰isen‰ ylenee yll‰ taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa, i‰ti samana lep‰‰ ylt'ymp‰ri er‰maan ‰‰retˆn povi ja i‰isen‰, joka p‰iv‰ samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan el‰‰ p‰iv‰n, surkastuu toisena kuin kuivan er‰maan k‰rvenev‰ ruoho. Ihminen, sinun ymp‰rill‰si seisoo i‰isyys ajanjaksojen l‰vitse pysyv‰n‰ vaihtumattomuuden ryhtin‰, ainoastaan sin‰ itse olet kuin hetken hehkuva tulenkipin‰n lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana, ja jonka el‰m‰ j‰lkeenp‰in on kuin unen muisto, jota j‰lkeenp‰in ei en‰‰ todeksi uskokaan. Antinous j‰‰ katsomaan sammaleisia kivi‰ allaan ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen toimelias k‰si, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava k‰si, miss‰ on se ihminen nyt, miss‰ on muistokin siit‰ ihmisest‰? Kivet lep‰‰v‰t kivien p‰‰ll‰ samoina kuin vuosituhannet sitte ja j‰‰v‰t tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta jaksaako kuvailla sit‰ ihmist‰ joka liitti ne kivet sijoilleen, todelliseksi el‰neeksi ihmiseksi, joka n‰ki auringon ja joka vavistuen tunsi er‰maan ‰‰rettˆmyyden ymp‰rill‰‰n, niinkuin itse nyt? Tyhj‰‰n h‰lvenev‰ ja ohitsemenev‰ on ihminen, ik‰‰nkuin meren nouseva, hetken el‰v‰ ja sitte i‰ksi sammuva aalto. Ik‰‰nkuin hetken kest‰v‰ tuulen humu on ihmisen el‰m‰, joka hetken liehuu el‰m‰ns‰, mutta kohta on ohitse taas ja kaikki ymp‰rill‰ yht‰l‰isen‰ j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ muuttumattomuutena, ik‰‰nkuin se tuulen humu ei ikin‰ olisi humissutkaan sen liikkumattomuuden keskell‰. Turha on ihminen ja turha ihmisen olemassa olo ja j‰lke‰j‰tt‰m‰tt‰ h‰vi‰‰ ihminen el‰m‰st‰.
Antinous on j‰‰nyt tuijottamaan kiviryhm‰kkˆˆn edess‰‰n ja silm‰ns‰ ovat j‰ykenneet. V‰hitellen selkenee h‰nen katseensa taas, h‰n katsoo yh‰ kiviryhm‰kkˆˆn allansa, mutta mieless‰‰n sulavat hereille ik‰‰nkuin uudet ajatukset. Eikˆ ihmisess‰kin ole rajaton el‰m‰? Eikˆ ihminenkin hetkin‰‰n liiku rajattomana? Antinous tuntee yht‰haavaisesti koko sen suunnattoman kiviryhm‰n haahmon allansa, mutta samassa tuntuu h‰ness‰ myˆs er‰maan autio ja rajaton avaroituminen ymp‰rill‰ ja taivaan i‰inen korkeus yll‰ ja h‰n ik‰‰nkuin j‰rk‰htyy koko olossaan. H‰n tuntee kuin omana sielunaan sen er‰maan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja kaareutuu mieless‰‰n taivaan ‰‰retˆn kupu ja kivien suunnaton levitt‰yv‰ ryhm‰ allansa tuntuu kuin liikahtavan el‰v‰ksi ja keinuvana kannattavan h‰nen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa silm‰nr‰p‰yksess‰ on niinkuin purjehtisi h‰n pyramidinsa syliss‰ ajattomien aikojen l‰vitse ja n‰kisi yht‰haavaisena hyk‰htyneen‰ unena aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi silmiins‰ laajan korkean kaupungin keinuva n‰ky aavikolla pyramidin edess‰, h‰n n‰kee sen selv‰n‰ ja kirkkaana piirtyv‰n keltaista er‰maata vastaan, n‰kee sen s‰rmikk‰‰t muurit ja tasaiset katot ja kuulee katujen vilkkaan humun, samassa h‰lvenee koko kaupunki silmist‰ kuin n‰kym‰ttˆm‰n k‰den pyyhk‰sem‰n‰ ja er‰maa levitt‰ytyy vaan tyhj‰n‰ ja tummana edess‰‰n. Seuraavana hetken‰ on kuin n‰kisi h‰n pyramidien sivut yht'‰kki‰ her‰‰v‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n, tummia vilkkaita ihmisi‰ liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylˆs ja kuulee vasaroiden el‰v‰n kalkkeen, h‰linˆiv‰n‰ kirjavana liikkeen‰ ja ihmisten toimeliaana vilin‰n‰ ovat pyramidin sivut, mutta samassa n‰kyv‰t ne taas kuolleena pime‰n‰ kiviryhm‰kkˆn‰ edess‰, joka seisoo kuin i‰isyyden j‰ykk‰n‰ vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko ilmestyy aavikolle pyramidin edess‰, hetkess‰ on koko keltainen er‰maa vilkasta liikkuvaa h‰lin‰‰, sotavaunujen ja ihmisten vilin‰‰, Niili‰ kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeress‰ pitk‰t kirkasv‰riset viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ n‰kee senkin n‰yn selitt‰m‰ttˆm‰sti sammuvan silmien edess‰, ja er‰maan taas vaan aukeavan ymp‰rill‰ ‰‰rettˆm‰n‰ liikkumattomuutena ja vaikenemisena.
Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi j‰‰hmettyneen‰ ja n‰yt kulkevat sieluansa. V‰r‰htyneen‰ seisoo h‰n ja vavahtunutta sieluansa leimuu ihana ilo. Eikˆ ihminenkin silm‰nr‰p‰yksitt‰in v‰l‰htele i‰isyyden hyk‰htyneen‰ tuntemuksena? Eikˆ ihminen hetkess‰ joskus aukene i‰iseksi ik‰‰nkuin yht'‰kkisen salaman valaisemana?
I‰inen on ihminen silm‰nr‰p‰yksitt‰in! Yht‰haavaisesti on h‰n kaikkea ymp‰rill‰‰n, aikojen l‰vitse upottautuu h‰nen tunteensa ja syleiltyn‰ sulaa h‰nen mielens‰ hetken ‰‰rettˆmyyden t‰ydelliseksi hymin‰ksi. ƒ‰retˆnn‰, ‰‰retˆnn‰ p‰ilyy ihminen, kun h‰n itsest‰‰n unohtuvana vavahtuu i‰isyyden tunnoksi ymp‰rill‰‰n. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen olla, kun h‰n sieluineen sulaa n‰kemyksens‰ ylle ja sieluineen h‰lvenee n‰kemykseksens‰, l‰ikky‰v‰‰ ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana p‰ilyy h‰nen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta katsomisen rajattomana hukuttavana hetken‰?
Antinous seisoo pyramidill‰‰n, niinkuin ‰‰rettˆm‰n‰ keinuvana ryhm‰n‰ tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silm‰ns‰ ja sielunsa keinuu yht‰haavaisen p‰ilyv‰sti sen pime‰ss‰ kannattavassa ryhm‰ss‰, aavikon ‰‰rettˆm‰ss‰ ‰‰nettˆm‰ss‰ levenemisess‰ ymp‰rill‰ ja Niilin vaaleassa vyˆss‰, joka mutkitellen luikertaa alavien lakeuksiensa keskitse. Miks'ei j‰t‰ ihminen itse‰ns‰ katsomuksensa unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti el‰m‰st‰?
II.
Kuolleiden ‰‰nettˆm‰n kaupungin keskell‰ seisoo Antinous, edess‰‰n kivijalustalla lep‰‰v‰ Sfinxi.
Lep‰‰ Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmill‰‰n eteens‰, kivik‰p‰l‰ns‰ oiennettuna. Sfinxin takana n‰kee laajana ja matalana avauvaan holvistoon, joka n‰kyy silm‰‰n loppumattomina, vuorestahakattuina pilaririvistˆin‰, jotka viimein h‰vi‰v‰t n‰kyvist‰ kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxist‰ seisovat kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat liikkumattomina, k‰det kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen ylitse j‰ykk‰n‰ kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ymp‰ri ilmaan louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.