Part 4

Jos minä ymmärrän mitään tästä suuresta symbolistista, niin se on, että hän piti vain _sisäisiä_ realiteetteja realiteetteina, "totuuksina", -- että hän käsitti loput, kaiken mikä koski luontoa, aikaa, paikkaa, historiaa, vain merkkeinä, tilaisuutena vertauksiin. Käsite "ihmisen poika" ei ole konkreettinen persona, joka kuuluu historiaan, se ei ole mikään yksityinen, ainoastaan kerran sattuva, vaan "iankaikkinen" todenperäisyys, aikakäsitteestä vapautettu psykolooginen symbooli. Tämä sama koskee vielä kerran, ja korkeimmassa merkityksessä, tämän tyypillisen symbolistin _jumalaa_, "jumalan valtakuntaa", "taivaanvaltakuntaa", oikeutta olla "jumalan lapsi". Mikään ei ole epäkristillisempää kuin kirkolliset kruditeetit jumalasta _personana_, "jumalan valtakunnasta", joka _tulee, tuonpuolisesta_ "taivaanvaltakunnasta", "jumalan pojasta", kolminaisuuden _toisesta persoonasta_. Tämä kaikki on -- suotakoon lausetapa anteeksi -- _nyrkki_ vasten evankeliumin silmiä -- oi, mitä silmiä!: -- maailmanhistoriallinen kynismi symboolin pilkkaamisessa... Onhan käsillä, mitä merkillä "isä" ja "poika" tarkoitetaan -- vaikka ei jokaisen käsillä, myönnän sen kyllä: sanalla "poika" ilmaistaan _pääsyä_ kaikkien olioiden tunteeseen täydellisestä kirkastuksesta (autuus), ja sanalla "isä" _itse tätä tunnetta_, iankaikkisuus-, täydellistymistunnetta. -- Häpeän muistaa sitä, mitä kirkko on tehnyt tästä symbolismista: eikö se ole asettanut Amfitryoni-kertomusta kristillisen "uskon" kynnykselle? Ja uskonkappaletta "saastattomasta sikiämisestä" sen lisäksi?... _Mutta sillä se on saastuttanut sikiämisen_ --.

"Taivaanvaltakunta" on eräs sydämen tila -- ei mikään "yläpuolella maata" oleva tai "kuoleman jälkeen" tuleva. Luonnollisen kuoleman käsite _puuttuu_ kokonaan evankeliumista: kuolema ei ole mikään silta, ei mikään ylimeno, sitä ei ole olemassa, koska se kuuluu kokonaan toiseen, vain silminnähtävään, vain merkiksi kelpaavaan maailmaan. "Kuolinhetki" ei ole mikään kristillinen käsite -- "hetkeä", aikaa, fyysillistä elämää ja sen käänteitä ei ole lainkaan olemassa "iloisen sanoman" opettajalle... "Jumalan valtakuntaa" ei odoteta; sillä ei ole mitään eilistä eikä ylihuomista, se ei tule "tuhannessa vuodessa" -- se on sydämen kokemus; se on kaikkialla eikä missään...

35.

Tämä "iloinen sanansaattaja" kuoli kuten hän eli, kuten hän _opetti_ -- ei "lunastaakseen ihmiset", vaan näyttääkseen, kuinka tulee elää. Se on käytäntö, minkä hän jätti ihmiskunnalle: hänen menettelynsä tuomarien edessä, vartiain edessä, syyttäjien ja kaiken pilkan ja ivan edessä, -- hänen menettelynsä ristillä. Hän ei tee vastarintaa, hän ei puolusta oikeuttaan, hän ei ota askeltakaan, joka torjuisi äärimmäisen hänestä, päinvastoin, _hän vaatii sitä_... Ja hän rukoilee, hän kärsii, hän rakastaa niiden kanssa, _niissä_, jotka tekevät hänelle pahaa... Ei puolustaa itseään, ei vihastua, _ei_ vaatia edesvastuuseen... Ei edes seisoa pahaa vastaan, -- _rakastaa_ sitä...

36.

Vasta meillä, meillä _vapautuneilla_ hengillä, on edellytys ymmärtää, mitä yhdeksäntoista vuosisataa on väärinymmärtänyt, -- meillä on se vaistoksi ja intohimoksi käynyt rehellisyys, joka vastustaa "pyhää valhetta" enemmän kuin mitään muuta valhetta... On oltu äärettömän kaukana meidän rakastavasta ja varovaisesta puolueettomuudestamme, tästä hengen kurista, jonka kautta niin vieraiden, niin arkojen asioiden arvaaminen käy mahdolliseksi: on alati, häpeämättömällä itsekkäisyydellä, tahdottu niistä vain _omaa_ etua, evankeliumin vastakohdasta on rakennettu _kirkko_...

Ken etsisi merkkiä siitä, että irooninen jumaluus johtaa lankoja suuren maailmanpelin takana, hän ei saisi luulolleen pienintäkään tukea siitä _äärettömästä kysymysmerkistä_, jonka nimi on kristinoppi. Että ihmiskunta on polvillaan evankeliumin synnyn, tarkoituksen, _oikeuden_ vastakohdan edessä, että se "kirkko" käsitteessä on julistanut pyhäksi juuri sen, minkä "iloinen sanansaattaja" tunsi olevan _allaan, takanaan_ -- turhaan etsitään _maailmanhistoriallisen ironian_ suurempaa muotoa --

37.

Meidän aikamme on ylpeä historiallisesta aististaan: kuinka se on voinut pitää uskottavana sellaista mielettömyyttä, että _karkea ihmeentekijä ja lunastajataru_ olisi kristinopin alku, -- ja että kaikki henkinen ja symboolinen olisi vasta myöhempää kehitystä? Päinvastoin: kristinopin historia ristinkuolemasta saakka -- on askel askeleelta _alkuperäisen_ symbolismin yhä karkeamman väärinymmärtämisen historiaa. Sitä mukaan kuin kristinoppi levisi yhä laajempien, yhä raaempien joukkojen keskuuteen, joilta puuttui yhä enemmän niitä edellytyksiä, jotka olivat synnyttäneet sen, kävi välttämättömämmäksi tehdä kristinoppi _alhaiseksi, raa'aksi_, -- se on niellyt _imperium Romanumin_ kaikkien _maanalaisten_ kulttien oppeja ja juhlamenoja, se on niellyt sairaan järjen kaikkien ilmestysten mielettömyyden. Kristinopin kohtalo on siinä välttämättömyydessä, että itse sen uskon täytyi tulla niin sairaaksi, niin alhaiseksi ja jokapäiväiseksi kuin ne tarpeet, joita se oli aiottu tyydyttämään. Kirkkona kokoontuu _sairas barbaria_ viimein vallaksi, -- kirkko, tämä verivihollisuuden muoto kaikkea rehellisyyttä kohtaan, jokaista sielun _korkeutta_ kohtaan, jokaista hengen kuria kohtaan, jokaista rohkeamielistä ja lempeää ihmisyyttä kohtaan. -- Kristilliset ja _ylhäiset_ arvot: vasta me, me _vapautuneet_ henget, olemme jälleen luoneet esiin vastakohdan niissä, suurimman arvovastakohdan, mitä on olemassa! --

38.

-- Tässä kohdassa en voi olla huokaamatta. On päiviä, jolloin minut valtaa tunne, mustempi kuin mustin alakuloisuus -- _ihmisen halveksiminen_. Ja jotta ei olisi epäilyäkään siitä, _mitä_ minä halveksin, _ketä_ minä halveksin: nykyajan ihmistä, ihmistä, jonka aikalainen minä valitettavasti kyllä olen. Nykyajan ihminen -- minä tukehdun hänen saastaisesta hengityksestään... Menneisyyttä kohtaan minä tunnen, kuten kaikki tietäväiset, suurta suvaitsevaisuutta, s.o. _ylevämielistä_ itseni hillitsemistä: synkällä varovaisuudella minä kuljen läpi vuosituhansien hourujenhuonemaailman, kutsuttakoonpa sitä nyt "kristinopiksi", "kristilliseksi uskoksi" tai "kristilliseksi kirkoksi", minä varon asettamasta ihmiskuntaa edesvastuuseen sen henkisistä sairauksista. Mutta minun tunteeni muuttuu yht'äkkiä, tunkeutuu esiin, heti kun astun uudempaan aikaan, _meidän_ aikaamme. Meidän aikamme on _tietäväinen_... Mikä ennen oli vain sairasta, se on nyt käynyt säädyttömäksi, -- on säädytöntä nykyään olla kristitty. _Ja tässä alkaa minun inhoni_. Katselen ympärilleni: ei sanaakaan ole enää siitä jäljellä, mikä muinoin oli "totuutta", me emme siedä edes enää papin puhuvankaan "totuudesta". Siivoimmillakin rehellisyyden vaatimuksilla _täytyy_ tänään tietää, että teoloogi, pappi, paavi jokaisessa lauseessaan _valhettelee_, eikä vain erehdy, -- että hänen vallassaan ei enää ole valhetella "viattomuudesta", "tietämättömyydestä". Pappi tietää, yhtä hyvin kuin joku toinenkin, että ei enää ole "jumalaa", ei "syntistä", ei "lunastajaa", -- että "vapaa tahto", "siveellinen maailmanjärjestys" ovat _valhetta_: -- vakavuus, hengen syvä itsensävoittaminen ei salli enää kenenkään olla tästä tietämätön... _Kaikki_ kirkon käsitteet tunnetaan sellaisiksi kuin ne ovat: ilkeimpänä vääristelynä mitä on olemassa, tarkoituksella tehdä luonto, luonnonarvot _arvottomaksi_; pappi itse tunnetaan sellaiseksi kuin hän on: vaarallisimpana loislajina, elämän varsinaisena myrkkyhämähäkkinä... Me tiedämme, meidän omatuntomme tietää tänään, -- _minkä_ arvoisia nuo papin ja kirkon kauhistuttavat keksinnöt ovat, _mikä arvo niille on annettava_, keksinnöille, joilla on saavutettu tuo ihmiskunnan iljettävä itsesaastutustila, joka voi tehdä sen näkemisen inhoittavaksi -- käsitteet "tuollapuolen", "viimeinen tuomio", "sielun kuolemattomuus", "sielu" itse ovat kidutuskoneita, ovat järjestelmällistä julmuuksia, joiden avulla pappi tuli herraksi, jäi herraksi... Jokainen tietää sen: _ja siitä huolimatta jää kaikki entiselleen_. Minne on joutunut siivouden, itsekunnioituksen viimeinen tunne, kun valtiomiehemmekin, muutoin hyvin ennakkoluulottomat ihmiset ja kauttaaltaan toiminnan antikristukset, kutsuvat itseään vielä tänään kristityiksi ja käyvät ehtoollisella?... Ruhtinas hallituksensa etunenässä, loistavana kansansa itsetunnon ja itseylpeyden ilmaisuna, -- mutta häpeämättä tunnustaa itsensä kristityksi!... _Kenenkä_ sitten kristinoppi kieltää? _Mitä_ se kutsuu "maailmaksi"? Olla sotamies, olla tuomari, olla isänmaanystävä; itsensäpuolustaja; pitää kunniastaan; tahtoa omaa parastaan; olla _ylpeä_... Jokaisen hetken vaatima yritteliäisyys, jokainen vaisto, jokainen toiminnaksi muuttuva arvioiminen on tänään antikristillistä: minkälainen _valheellisuuden epäsikiö_ onkaan nykyajan ihminen, kun hän siitä huolimatta _ei häpeä_ vielä olla kristitty! --

39.

-- Minä palaan takaisin, kerron kristinopin _oikean_ historian. Jo sana "kristinusko" on väärinkäsitys oikeastaan on ollut vain yksi ainoa kristitty, ja hän kuoli ristillä. "Evankeliumi" _kuoli_ ristillä. Tästä hetkestä lähtien on kaikki, mitä evankeliumiksi kutsutaan, ainoastaan sen vastakohta, mitä hän elämällään julisti: _"huono sanoma", dysangelium_. On väärää aina mielettömyyteen saakka, jos "uskossa", esim. uskossa Kristuksen lunastukseen nähdään kristityn tunnusmerkki: vain kristillinen _käytäntö_, samallainen elämä kuin hänen, joka kuoli ristillä, on kristillistä... Vielä tänään on _sellainen_ elämä mahdollinen, vieläpä _muutamille_ ihmisille välttämätön: oikea, alkuperäinen kristinoppi on oleva mahdollinen kaikkina aikoina... Ei usko, vaan tekeminen, ennen kaikkea jättää paljon tekemättä, toinen _oleminen_... Tietoinen tila, jokin usko, jonkin totena pitäminen esimerkiksi -- jokainen psykoloogi tietää sen -- ovat täydellisesti merkityksettömiä ja toisarvoisia vaistojen arvoon verrattuina: ankarammin puhuen on koko käsite henkinen vaikutin väärä. Supistaa kristittynä olemisen, kristillisyyden jonkin todeksi uskomiseen, puhtaaksi itsetietoisuusilmiöksi, on kristillisyyden kieltämistä. _Itse asiassa ei ole ollut yhtään kristittyä_. "Kristitty", hän, jota kaksi vuosituhatta on kutsuttu kristityksi, on vain psykolooginen itsensäväärinymmärtäminen. Tarkemmin katsellen hallitsivat hänessä, kaikesta "uskosta" _huolimatta, vain_ vaistot -- ja _mitkä vaistot_! -- "Usko" oli kaikkina aikoina, esimerkiksi Lutherilla, vain verho, tekosyy, _esirippu_, jonka takana vaistot pitivät peliään, -- viisas _sokeus muutamien_ vaistojen herraudesta... "Usko" -- olen kutsunut sitä jo varsinaiseksi kristilliseksi _viisaudeksi_, -- alati on _puhuttu_ "uskosta", alati on _toimittu_ vain vaistosta... Kristityn kuvittelu-maailmassa ei esiinny mitään, joka edes koskettaa todellisuutta; sitävastoin olemme vaistomaisessa vihassa kaikkea todellisuutta kohtaan oppineet tuntemaan kiihottavan, ainoan kiihottavan elementin kristinopin juuressa. Mitä seuraa siitä? Että täällä _psykoloogienkin joukossa_ erhetys on radikaali, s.o. olennon-määräävä, substansi. Yksi käsite täältä pois, yksi ainoa realiteetti sen sijaan -- ja koko kristinoppi raukeaa tyhjiin! -- Ylhäältä katsoen käy tuo kaikista tosiasioista oudoin, tuo ei ainoastaan erhetysten perustalla syntynyt, vaan _yksinomaan_ vahingollisissa, _yksinomaan_ elämää- ja sydäntämyrkyttävissä erhetyksissä kekseliäs, vieläpä nerokaskin uskonto _näytelmäksi jumalille_, -- niille jumaluuksille, jotka myös ovat filosoofeja, ja joita esimerkiksi olen tavannut noissa ylistetyissä kaksinpuheluissa Naxolla. Sinä hetkenä, jolloin _iljetys_ väistyy heidän luotaan (-- ja meidän!), tulevat he kiitollisiksi kristityn näytelmästä: viheliäinen, pieni tähti, jonka nimi on maa, ansaitsee miltei yksin tämän kummallisen tapauksen vuoksi jumalallisen katseen, jumalallisen osanoton... Älkäämme näet väheksikö kristittyä: kristitty, väärä _aina viattomuuteen saakka_, on paljon ylempänä apinaa, -- ottaen huomioon kristityn, käy eräs tunnettu syntyteoria pelkäksi kohteliaisuudeksi...

40.

Evankeliumin kohtalo ratkaistiin kuolemalla, -- se riippui "ristillä". Vasta kuolema, tuo odottamaton, häpeällinen kuolema, vasta risti, joka yleensä oli aiottu vain roistoja varten, -- vasta tämä hirvittävin paradoksi vei opetuslapset varsinaisen arvoituksen eteen: _"Kuka se oli? Mitä se oli?"_ -- Se tärisytti ja loukkasi syvimmin tunnetta, epäily siitä, että sellainen kuolema voisi olla heidän asiansa _kumoaminen_, hirvittävä kysymysmerkki "miksi juuri niin?" -- tämän tilan ymmärtää vain liian hyvin. Täällä _täytyi_ kaiken olla välttämätöntä, kaikella olla tarkoitus, järki, korkein järki; opetuslapsen rakkaus ei tunne lainkaan sattumaa. Vasta nyt tuli kuilu ilmi: "kuka on surmannut hänet? kuka oli hänen luonnollinen vihollisensa?" -- tämä kysymys välähti mieliin kuin salama. Vastaus: _hallitseva_ juutalaisuus, sen ylin sääty. Tästä hetkestä saakka tunnettiin olevan kapinassa järjestystä vastaan, tämän jälkeen ymmärrettiin Jeesus _kapinalliseksi järjestystä vastaan_. Aina siihen saakka _puuttui_ tämä sotainen, tämä kieltävä, hävittävä piirre hänen kuvastaan; vielä enemmän, hän oli sen vastakohta. Ilmeisesti ei tämä pieni seurakunta ole ymmärtänyt juuri pääasiaa, esikuvallista tässä tavassa kuolla, vapautta kaikista _ressentimenti_tunteista, ylemmyyttä niiden suhteen: -- merkki siitä, kuinka vähän he yleensä ymmärsivät häntä! Itsessään ei Jeesus voinut kuolemallaan tahtoa muuta kuin antaa julkisesti korkeimman esimerkin, _todistuksen opistaan_... Mutta hänen opetuslapsensa eivät voineet _antaa_ hänelle _anteeksi_ tätä kuolemaa -- joka olisi kuitenkin ollut evankeelista korkeimmassa merkityksessä; tai edes _tarjoutua_ sydämen hiljaisessa ja lempeässä rauhassa samanlaiseen kuolemaan... Juuri enin epäevankeelinen kaikista tunteista, _kosto_, pääsi jälleen valtaan. Asia ei voinut loppua tähän kuolemaan: tarvittiin "kostoa", "tuomiota" (-- ja kuitenkin, mikä voi olla epäevankeelisempaa kuin "kosto", "rangaistus", "istua tuomarina"!). Vielä kerran tuli etualalle kansanomainen Messiaksen odottaminen; katse kiinnitettiin historialliseen hetkeen: "jumalan valtakunta" tulee tuomitsemaan vihollisiaan... Mutta täten on kaikki ymmärretty väärin: "jumalan valtakunta" loppunäytöksenä, lupauksena! Evankeliumihan oli juuri ollut tämän "valtakunnan" olemassaolo, toteutuminen, _todellisuus_. Juuri sellainen kuolema _oli_ "jumalan valtakunta". Nyt vasta sekoitettiin mestarin tyyppiin koko ylenkatse ja katkeruus farisealaisia ja teoloogeja kohtaan, hänestä _tehtiin_ siten farisealainen ja teoloogi! Toiselta puolen ei näiden hurmautuneiden sielujen mieletön kunnioitus sietänyt enää, että kaikki olivat evankeelisesti yhtä oikeutettuja olemaan jumalan lapsia, kuten Jeesus oli opettanut: heidän kostonsa oli hillittömällä tavalla _korottaa_ Jeesus, erottaa hänet itsestään: aivan kuin juutalaiset muinoin kostaakseen vihollisilleen olivat irroittaneet jumalansa itsestään ja nostaneet hänet korkeuteen. Ainoa jumala ja jumalan ainoa poika: molemmat _ressentimenti_tuotteita...

41.

-- Ja nyt sukeltautui esiin tämä mieletön probleemi: "kuinka jumala _saattoi_ sallia sen!" Tähän löysi pienen seurakunnan hämmentynyt järki tämän hirvittävän mielettömän vastauksen: jumala antoi poikansa syntien anteeksiantamukseksi, _uhriksi_. Minne joutui evankeliumi yhdellä erää? _Vikauhri_, ja senlisäksi iljettävimmässä, barbaarisimmassa muodossaan, _viattoman_ uhraaminen syyllisten syntien vuoksi! Mikä hirvittävä pakanuus! -- Jeesushan oli poistanut itse käsitteen "syy", -- hän on kieltänyt jokaisen kuilun jumalan ja ihmisen välillä, hän teki _eläväksi_ yhteyden jumalan ja ihmisen välillä "iloisella sanomallaan"... _Eikä_ etuoikeudella! Tästä lähtien liittyy lunastajan tyyppiin askel askeleelta: oppi tuomiosta ja takaisintulosta, oppi kuolemasta uhrikuolemana, oppi _ylösnousemuksesta_, jolla koko käsite "autuus", evankeliumin yksi ja ainoa realiteetti, on sukkelasti siepattu pois -- erään tilan hyväksi kuoleman _jälkeen_!... Paavali on sillä rabbiinimaisella hävyttömyydellä, joka on hänelle kaikissa suhteissa ominaista, asettanut tämän käsityksen, tämän _kevytmielisen_ käsityksen seuraavaan syyperäiseen yhteyteen: "_jos_ Kristus ei ole noussut kuolleista, _niin_ meidän uskomme on turha." -- Ja yhdellä erää tuli evankeliumista halveksittavin kaikista täyttämättömistä lupauksista, _hävytön_ oppi personallisesta kuolemattomuudesta... Vieläpä Paavali opetti sitä _palkkana_!...

42.

On selvää, mikä päättyi ristinkuolemassa: uusi, täydellisesti alkuperäinen halu buddhalaiseen rauhanliikkeeseen, todelliseen, _ei_ ainoastaan luvattuun _onneen maan päällä_. Sillä tämä jää -- olen jo huomauttanut sen -- peruseroksi näiden molempien dekadensiuskontojen välillä: buddhalaisuus ei lupaa, vaan pitää, kristinoppi lupaa kaikki, mutta _ei pidä mitään_. -- "Iloista sanomaa" seurasi kintereillä _kaikkein huonoin_: Paavalin sanoma. Paavalissa ruumiillistuu "iloisen sanansaattajan" vastakkaistyyppi, vihan, vihan mielikuvan, vihan heltymättömän johdonmukaisuuden nero. _Mitä_ ei tämä huonon sanoman saattaja olisi vihalle uhrannut! Ennen kaikkea lunastajan: hän naulitsi hänet ristiinsä. Elämää, esimerkkiä, oppia, kuolemaa, koko evankeliumin tarkoitusta ja oikeutta -- mitään ei ollut, paitsi mitä tämä vihan kiihoittama vääristelijä käsitti, mitä hän yksin saattoi käyttää. Ei realiteettia, _ei_ historiallista totuutta!... Ja vielä kerran teki juutalaisen pappisvaisto samanlaisen suuren rikoksen historiaa vastaan, -- hän pyyhki yksinkertaisesti pois kristinopin eilisen ja eilisen edellisen, _hän keksi itselleen ensimäisen kristinopin historian_. Ja vielä enemmän: hän uudisti -- väärensi vielä kerran Israelin historian, jotta se olisi näyttänyt _hänen_ tekonsa esihistorialta: kaikki profeetat ovat puhuneet _hänen_ "lunastajastaan"... Myöhemmin väärensi kirkko ihmiskunnankin historian kristinopin esihistoriaksi... Lunastajan tyyppi, oppi, käytäntö, kuolema, kuoleman tarkoitus, vieläpä kuoleman jälkeinenkin tila -- mikään ei jäänyt ahdistamatta, mikään ei jäänyt edes todellisuuden kaltaiseksikaan. Paavali asetti yksinkertaisesti koko tämän olemassaolon painopisteen _tuollepuolen_ tätä olemassaoloa, -- valheeseen "jälleen-ylösnousseesta" Jeesuksesta. Hän ei oikeastaan voinut käyttää lunastajan elämää yleensä, -- hän tarvitsi ristinkuolemaa ja jotakin vielä lisäksi... Paavali oli kotoisin stoalaisen valistuksen pääpaikasta; -- olisi puhdas joutavuus psykoloogin puolelta pitää häntä rehellisenä, kun hän löytää eräästä harhanäystä _todistuksen_ lunastajan jatkuvasta elämästä, tai edes uskoa hänen kertomustaan siitä, että hän on nähnyt tämän harhanäyn: Paavali tahtoi saavuttaa päämaalin, _siis_ tahtoi hän myös keinon... Mitä hän itse ei uskonut, sen uskoivat ne idiootit, joiden joukkoon hän heitti oppinsa. -- Hänen kaipuunsa oli _valta_; Paavalissa tahtoi pappi jälleen valtaan, -- hän saattoi käyttää vain käsitteitä, oppeja, symbooleja, joilla joukkoja pidetään hirmuvallan alaisina, muodostetaan laumoja. _Mitä_ Muhamed yksin lainasi myöhemmin kristinopista? Paavalin keksinnön, hänen keinonsa pappishirmuvaltaan, lauman muodostamiseen: kuolemattomuususkon -- _se on opin "tuomiosta"_...

43.

Ellei aseta elämän painopistettä elämään, vaan "tuollepuolen" -- "_ei-mihinkään_" --, niin on elämältä riistetty sen painopiste yleensä. Suuri valhe personallisesta kuolemattomuudesta turmelee kaiken järjen, kaiken luonnon vaistossa -- kaikki, mikä vaistoissa on terveellistä, elämäävaativaa, tulevaisuuttalupaavaa, herättää nyt epäluuloa. _Niin_ elää, että siinä ei ole enää mitään _tarkoitusta, se_ käy nyt elämän tarkoitukseksi... Miksi yhteishenkeä, miksi vielä kiitollisuutta syntyperästä ja esivanhemmista, miksi yhteistyötä, uskoa, miksi vaatia ja pitää silmällä yhteistä hyvää?... Kaikki nämä ovat "kiusauksia", kaikki kokeita johtaa pois "oikealta tieltä" -- "yksi on tarpeellinen"... Että jokainen "kuolemattomana sieluna" on samanarvoinen kuin toinen, että jokaisen yksityisen olennon "lunastus" saa suunnattoman suuren merkityksen, että pienet tekopyhät ja kolmeneljännes-hourupäät saavat kuvitella, että luonnonlakeja heidän takiaan alati _rikotaan_, sellaista äärettömiin, _hävyttömyyteen_ saakka kohonnutta itsekkäisyyttä ei voi kyllin suuren ylenkatseen häpeäleimalla merkitä. Ja kuitenkin saa kristinoppi kiittää _voitostaan_ tätä surkuteltavaa ryömimistä personallisen turhamaisuuden edessä, -- sillä se on houkutellut luokseen kaiken epäonnistuneen, kapinallisen, rappiolle joutuneen ihmiskunnassa, sen kaiken hylkyroskan ja kuonan. "Sielun lunastus" suomeksi: "maailma kiertää minua". _Myrkyllistä_ oppia "_samat_ oikeudet kaikille" on kristinoppi johdonmukaisimmin kylvänyt; kristinoppi on huonojen vaistojen salaisimmista sopista käynyt sotaa jokaista kunnioitus- ja välimatkatunnetta vastaan ihmisen ja ihmisen välillä, s.o. edellytystä kultuurin jokaista kohottamista, sen elinvoiman jokaista enentämistä vastaan, -- se on joukkojen _ressentimentistä_ takonut itselleen _pääaseen meitä_ vastaan, kaikkea ylhäistä, iloista, ylevämielistä vastaan maan päällä, meidän onneamme vastaan maan päällä... Myöntää "kuolemattomuus" jokaiselle Pietarille ja Paavalille oli tähän saakka suurin ja ilkein murhayritys _ylhäistä_ ihmiskuntaa vastaan. -- Ja älkäämme väheksikö sitä onnettomuutta, joka kristinopista on hiipinyt itse politiikkaankin! Kenelläkään ei ole tänään rohkeutta erikoisiin oikeuksiin, herrausoikeuksiin, kunnioituksen tunteeseen itseään ja vertaisiaan kohtaan _välimatkan paatokseen_... Meidän politiikkamme on _sairas_ tästä rohkeuden puutteesta! -- Mielen aristokratia on valheen kautta sielujen yhtäläisyydestä kavalimmin turmeltu; ja jos usko "enemmistön oikeudesta" nostaa ja _tulee nostamaan_ vallankumouksia, -- niin älköön yksikään epäilkö, että se on kristinoppi, että ne ovat _kristilliset_ arvojen arvioimiset, jotka jokainen vallankumous vain muuttaa vereksi ja rikokseksi! Kristinoppi on kaikkien maassa-matelevien kapina sitä vastaan, millä on _korkeutta_: alhaisten evankeliumi _luo_ alhaisuutta...

44.