Part 3

Israelin historia on verraton tyypillisenä historiana _luonnollisuuden häviämisestä_ luonnonarvoista: mainitsen viisi tosiasiaa siitä. Alkuaan, etenkin kuninkuuden aikana, oli Israelkin _oikeassa_, s.o. luonnollisessa suhteessa kaikkiin olioihin. Sen Jahve oli vallantunnon, itsestään iloitsemisen, itsestään toivomisen ilmaisumuoto: hänessä odotettiin voittoa ja menestystä, hänessä luotettiin luontoon, että se antaisi, mitä kansa tarvitsi -- _ennen_ kaikkea sadetta. Jahve on Israelin jumala ja siis oikeuden jumala: jokaisen kansan logiikka, joka on vallassa ja on siitä tietoinen. Juhlakultissa ilmenevät nämä kansan itsensämyöntämisen molemmat puolet: se on kiitollinen niistä suurista kohtaloista, jotka johtivat sen valtaan, se on kiitollinen vuoden vaihteluista ja kaikesta onnesta karjanhoidossa ja maanviljelyksessä. -- Tämä asiaintila jäi vielä kauan ihanteeksi, senkin jälkeen kuin se oli surullisella tavalla poistettu: anarkia sisällisenä syynä, assyyrialainen ulkopuolelta tulevana. -- Mutta kansa piti korkeimmin toivottavana mielikuvaa kuninkaasta, joka on hyvä sotilas ja ankara tuomari: ennen kaikkea tuo tyypillinen profeetta (s.o. silmänräpäyskriitikko ja satiirikko) Jesaias. -- Mutta jokainen toive jäi täyttymättä. Vanha jumala ei _kyennyt_ enää mihinkään, mihin hän muinoin kykeni. Olisi pitänyt antaa hänen mennä menojaan. Mitä tapahtui? Käsitettä _muutettiin_, -- siltä _riistettiin_ sen _luonnollisuus_: tällä hinnalla saatiin pitää hänet. -- Jahve "oikeuden" jumala, -- _ei enää_ yhtä kuin Israel, ei enää ilmaisumuoto sen itsetunnosta kansana, vaan tästälähin ainoastaan ehdollinen jumala... Jumalakäsite käy välikappaleeksi papillisten agitaattorien käsissä, jotka nyt selittävät kaiken onnen palkkioksi, kaiken onnettomuuden rangaistukseksi tottelemattomuudesta jumalaa vastaan, "synnin" rangaistukseksi: tämä valheellisin kaikista tavoista tulkita luuloteltua "siveellistä maailmanjärjestystä", ja jolla luonnonkäsite "syy" ja "seuraus" on kerta kaikkiaan asetettu päälaelleen. Jos vasta palkkiolla ja rangaistuksella on poistettu maailmasta luonnollinen syysuhteisuus, niin tarvitaan _luonnotonta_ syysuhteisuutta: ja nyt seuraa epäluonnollisuuden koko jäännös. Jumala, joka _vaati_, -- jumalan asemesta, joka auttaa, joka tietää neuvoja, joka on oikeastaan rohkeuden ja itseluottamuksen jokaisen onnellisen inspiratsioonin sana... _Moraali_ ei enää kansan elämän ja kasvavuusehtojen ilmaisuna, ei enää sen sisimpänä elämänvaistona, vaan abstraktiseksi käyneenä, elämän vastakohdaksi käyneenä, -- moraali mielikuvituksen periaatteellisena huonontumisena, kaikkien olioiden "pahana katseena". Mitä on juutalainen, _mitä_ on kristillinen moraali? Sattuma, jolta on ryöstetty sen viattomuus; onnettomuus, joka on tahrattu käsitteellä "synti", hyvinvointi vaarana, "kiusauksena", fysiolooginen pahoinvointi omantunnontuskalla myrkytettynä...

26.

Jumalakäsite väärennetty; moraalikäsite väärennetty: -- juutalainen papisto ei pysähtynyt tähän. Koko Israelin _historiaa_ ei voitu käyttää: pois se! Nämä papit ovat saaneet aikaan sen väärennyksen ihmetyön, jonka todistuskappaleena suuri osa raamattua on: he ovat jokaista traditsioonia, jokaista historiallista realiteettia suunnattomasti häväisten _kääntäneet_ oman kansansa muinaisuuden _uskonnolliseksi_, s.o. tehneet sen typeräksi pelastuskoneistoksi rikoksesta Jahvea vastaan ja rangaistuksesta, hurskaudesta Jahvea kohtaan ja palkkiosta. Meihin koskisi paljon kipeämmin tämä historianväärennyksen häpeällisin teko, ellei _kirkollinen_ historiantulkinta sitten vuosituhansien olisi tehnyt meitä miltei tylsiksi vaatimaan rehellisyyttä _historioitsijoissa_. Ja filosoofit avustivat kirkkoa: _valhe_ "siveellisestä maailmanjärjestyksestä" käy läpi uudemmankin filosofian kehityksen. Mitä merkitsee "siveellinen maailmanjärjestys?" Että kerta kaikkiaan on olemassa jumalan tahto siitä, mitä ihmisen tulee tehdä, mitä hänen tulee olla tekemättä; että kansan tai yksilön arvo mitataan sen mukaan kuinka paljon tai kuinka vähän jumalan tahtoa totellaan; että kansan tai yksilön kohtaloissa jumalan tahto osoittautuu _hallitsevaksi_, s.o. rangaisten ja palkiten, aina kuuliaisuuden mukaan. Tämän surkuteltavan valheen _realiteetti_ sensijaan on: loisihmislaji, joka menestyy ainoastaan elämän kaikkien terveitten muodostumien kustannuksella, _pappi_, väärinkäyttää jumalan nimeä; hän mainitsee olioiden tilan, jossa pappi määrää olioiden arvon, "jumalan valtakunta"; hän mainitsee keinot, joiden avulla sellainen tila saavutetaan tai ylläpidetään sitä, "jumalan tahto"; hän mittaa kylmäverisellä kyynillisyydellä kansoja, aikoja ja yksilöitä sen mukaan, hyödyttävätkö ne vai vastustavat pappien ylivaltaa. Katsottakoon heitä työssä: juutalaisten pappien käsissä tuli Israelin historian _suuri_ aika rappion ajaksi; maanpakolaisuus, tuo pitkä onnettomuus muutettiin iankaikkiseksi _rangaistukseksi_ suuresta ajasta -- ajasta, jolloin ei pappi ollut vielä mitään. He ovat Israelin historian mahtavista, luonnostaan _hyvin vapaista_ hahmoista tehneet tarpeen mukaan surkuteltavia teeskentelijöitä ja ryömijöitä tai myöskin "jumalattomia", he ovat yksinkertaistuttaneet jokaisen suuren tapahtuman psykologian idioottikaavan mukaan "tottelevainen tai tottelematon jumalaa kohtaan". -- Askel eteenpäin: "jumalan tahto", s.o. papin vallan säilytysehdot, täytyy olla _tunnettu_, -- tähän tarkoitukseen tarvitaan "ilmestystä". Suomeksi: suuri kirjallinen väärennys käy välttämättömäksi, "pyhä kirja" löydetään, -- kaikella papillisella prameudella, katumuspäivillä ja pitkällistä "syntiä" valittaen se saatetaan julkisuuteen. "Jumalan tahto" on jo kauan ollut selvä: koko onnettomuus on siinä, että on käännytty pois "pyhästä sanasta"... Mosekselle jo oli "jumalan tahto" ilmoitettu... Mitä oli tapahtunut? Pappi oli ankarasti, turhantarkasi, aina suuriin ja pieniin veroihin saakka, joita hänelle oli maksettava (-- maukkaimpia lihapaloja unohtamatta: sillä pappi on pihvinahmija), kerta kaikkiaan lausunut, _mitä hän tahtoo saada_, "mikä on jumalan tahto"... Tästä alkaen ovat elämän kaikki asiat niin järjestetyt, että pappi _kaikkialla on välttämätön_; elämän kaikissa luonnollisissa tapahtumissa, syntymisessä, avioliitossa, sairaudessa, kuolemassa, puhumattakaan uhrista ("ateria"), ilmestyy tuo pyhä loinen _riistämään näiltä tapahtumilta niiden luonnollisuuden_: hänen kielellään "pyhittämään"... Sillä tämä on ymmärrettävä: jokaisen luonnollisen tavan, jokaisen luonnollisen laitoksen (valtio, oikeustoimi, avioliitto, sairaan- ja köyhäinhoito), jokaisen elämänvaiston synnyttämän vaatimuksen, lyhyesti sanoen kaiken, jolla on arvonsa _itsessään_, tekee papin parasitismi (tai "siveellinen maailmanjärjestys") perinpohjin arvottomaksi, iljettävän arvoiseksi: se tarvitsee jälkeenpäin pyhityksen, -- _arvoa antava_ valta on tarpeen, joka kieltää siinä luonnon ja juuri sillä mikä ensin luo arvon... Pappi riistää luonnolta sen arvon, saastuttaa sen: tämä on se hinta, jolla hän ostaa olemassaolonsa yleensä. -- Tottelemattomuus jumalaa kohtaan, s.o. pappia kohtaan, "lakia" kohtaan, saa nyt nimen "synti", keinot jälleen "sopia jumalan kanssa" ovat, kuten soveliasta on, keinoja, joiden kautta alistuminen papin vallan alle vain perinpohjaisemmin taataan: pappi yksin "lunastaa"... Psykoloogiselta kannalta käyvät "synnit" jokaisessa papillisesti järjestetyssä yhteiskunnassa välttämättömiksi: ne ovat itse vallan voimassapidon välikappaleita, pappi elää synneistä, hänen takiaan täytyy "tehdä syntiä"... Päälause: "jumala antaa sille anteeksi, joka katuu" -- suomeksi: _sille joka taipuu papin vallan alle_. --

27.

Niin _väärästä_ maaperästä, jossa jokaista luontoa, jokaista luonnollista arvoa, jokaista realiteettia hallitsevan luokan syvimmät vaistot vastustivat, nousi _kristinoppi_, tähän saakka saavuttamaton verivihollisuuden muoto todellisuutta kohtaan. "Pyhä kansa", joka on pidättänyt kaikille olioille yksinomaan pappisarvot, pappissanat ja joka peljättävällä johdonmukaisuudella on työntänyt luotaan "saastaisena", "maailmana", "syntinä" kaiken, mikä vielä oli maan päällä vallassa, -- tämä kansa keksi vaistolleen viimeisen muodon, joka on loogillinen aina itsensäkieltämiseen saakka: se kielsi, kuten _kristinoppi_, vielä todellisuuden viimeisen muodon, "pyhän kansan", "valitun kansan", itse _juutalaisen_ realiteetin. Tapaus on arvoltaan ensimäinen: pieni kapinallinen liike, joka saa nimensä Jeesus Natsarealaisen mukaan, on juutalainen vaisto _uudessa muodossa_, -- toisin sanoen, pappisvaisto, joka ei kärsi enää pappia realiteettina, vielä _ytimettömämmän_ olemismuodon, vielä epätodellisemman maailmankuvan keksiminen kuin se on, jota kirkon organisatsiooni vaatii. Kristinoppi kieltää kirkon...

En käsitä, mitä vastaan se kapina oli tähdätty, jonka alkuunpanijana Jeesus on ymmärretty tai _väärinymmärretty_, ellei se ollut kapina juutalaista kirkkoa vastaan, kirkko aivan samassa merkityksessä kuin me tänään käsitämme sen sanan. Se oli kapina "hyviä ja vanhurskaita" vastaan, "Israelin pyhiä" vastaan, yhteiskunnan pappisvaltaa vastaan -- ei sen turmelusta vastaan, vaan kastia, etuoikeutta, järjestystä, muotoa vastaan, se oli _puuttuvaa uskoa_ "korkeampaan ihmiseen", "ei" sanottu kaikelle, mikä oli pappia ja teoloogia. Mutta pappisvalta, joka siten, vaikkakin vain silmänräpäykseksi, pantiin kysymykseen, oli se paalurakennus, jonka varassa Juudan kansa kaikesta huolimatta vielä säilytti itsensä keskellä "vettä", vaivaloisesti voitettu viimeinen mahdollisuus jäädä jäljelle, sen poliittisen itsenäisyyden _residuumi_: sen loukkaaminen oli syvimmän kansanvaiston loukkaamista, sitkeimmän kansanelämistahdon, mitä maan päällä milloinkaan on ollut. Tämä pyhä anarkisti, joka kehoitti alempaa kansaa, hyljättyjä ja "syntisiä", juutalaisuuden Tshandalaa, taisteluun vallitsevaa järjestystä vastaan -- käyttämällä kieltä, jos evankeliumeihin olisi luottamista, joka vielä tänään veisi Siperiaan, oli poliittinen rikollinen siihen määrin kuin poliittiset rikolliset olivat mahdollisia _absurdisen epäpoliittisessa_ yhdyskunnassa. Tämä vei hänet ristille: todistuksena siitä on ristin päällekirjoitus. Hän kuoli oman syyllisyytensä takia, -- ei ole olemassa mitään perustetta siihen, niin usein kuin sitä onkin väitetty, että hän kuoli toisten syntien takia. --

28.

Aivan toinen asia on, tiesikö hän yleensä tuollaisesta vastakohdasta, -- eikö häntä vain _käsitetty_ täksi vastakohdaksi. Ja tässä vasta kosketan _lunastajan psykologian_ probleemia. -- Tunnustan, että harvojen kirjojen lukeminen tuottaa minulle sellaisia vaikeuksia kuin evankeliumien. Nämä vaikeudet ovat toisia, kuin ne, joiden osoittamisessa saksalaisen hengen oppinut uteliaisuus on viettänyt yhden unhoittumattomimmista voitoistaan. Siitä on kauan kun minäkin, jokaisen nuoren oppineen lailla, sulatin raffineeratun filoloogin viisaalla hitaudella perinpohjin verrattoman Straussin teoksen. Silloin olin kaksikymmenvuotias: nyt olen liian vakava sellaiseen. Mitä kuuluvat minulle "traditsioonien" ristiriitaisuudet? Kuinka yleensä voidaan kutsua pyhimystaruja "traditsiooniksi!" Pyhimyshistoriat ovat arveluttavinta kirjallisuutta, mitä yleensä on olemassa: sovittaa niihin tieteellinen metoodi, _kun muita lähdekirjoja ei ole tarjolla_, näyttää minusta olevan alusta alkain tuomittu -- vain oppineeksi ajankulukkeeksi...

29.

Lunastajan psykolooginen tyyppi on se, mikä kuuluu _minulle. Se voisi_ sisältyä evankeliumeihin evankeliumeista huolimatta, vaikkakin sitä on typistetty ja kasattu siihen vieraita piirteitä: kuten Fransiscus Assisilaisen tyyppi on säilynyt legendoissa hänestä, huolimatta legendoista, jotka koskevat häntä. Ei totuus siitä, mitä hän teki, mitä hän sanoi, kuinka hän oikeastaan kuoli: vaan kysymys, _onko_ yleensä vielä mahdollista synnyttää hänen tyyppiään, onko se säilynyt "traditsioonissa"? -- Kokeet, jotka tunnen, etsiä evankeliumeista sielun _tarinaakin_, näyttävät minusta todistavan inhoittavaa psykoloogista kevytmielisyyttä. Herra Renan, tämä ilveilijä psykoloogien joukossa, on ottanut avukseen Jeesuksen tyyppiä selittäessään kaksi _sopimattominta_ käsitettä, mitä tähän tarkoitukseen voi olla: käsitteen _nero_ ja käsitteen _sankari_ ("héros"). Jos mikään, niin käsite sankari on epäevankeelista. Juuri kaiken taistelevan, kaikkien taistelutunteiden vastakohta on käynyt täällä vaistoksi: kykenemättömyys vastarintaan käy täällä moraaliksi ("älä seiso pahaa vastaan" on evankeliumien syvin sana, niiden avain eräässä suhteessa), autuus on rauhassa, lempeydessä, kykenemättömyydessä _voida_ olla vihollinen. Mitä merkitsee "iloinen sanoma"? Tosi elämä, iankaikkinen elämä on löydetty -- sitä ei luvata, se on täällä, se on _teissä_: elämänä rakkaudessa, rakkaudessa tinkimättä ja erottamatta, ilman välimatkaa. Jokainen on jumalan lapsi -- Jeesus ei vaadi lainkaan mitään erikoista itselleen --, jumalan lapsena on jokainen toisensa arvoinen... Tehdä Jeesuksesta _sankari_! -- Ja minkälainen erhetys onkaan sana "_nero_"! Koko meidän käsitteellämme, kultuurikäsitteellämme "henki" ei ole siinä maailmassa, missä Jeesus elää, vähintäkään merkitystä. Fysioloogin ankaruudella puhuen, olisi kokonaan toinen sana täällä paremmin paikallaan... Me tunnemme _tuntoaistin_ sairaloisen ärtyisyyden erään tilan, joka silloin kauhistuen pakenee jokaista kosketusta, jokaista tarttumista kiinteään kappaleeseen. Käännettäköön tuollainen fysiolooginen _habitus_ sen viimeisessä logiikassa -- vaistovihana kaikkea todellisuutta kohtaan, pakona "käsittämättömään", "tajuamattomaan", vastenmielisyytenä jokaista kaavaa kohtaan, jokaista aika- ja paikkakäsitettä, kaikkea kohtaan, mikä on kiinteää, mikä on tapaa, laitosta, kirkkoa, koteutumisena maailmaan, minne minkäänlainen todellisuus ei enää ulotu, kokonaan "sisälliseen" maailmaan, "tosi"-maailmaan, "iankaikkiseen" maailmaan -- "Jumalan valtakunta on _teissä_"...

30.

_Vaistoviha todellisuutta kohtaan_: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka ei yleensä enää tahdo tulla "kosketetuksi", koska se tuntee jokaisen kosketuksen liian syvästi.

_Kaiken vastenmielisyyden, kaiken vihollisuuden, kaikkien rajojen ja välimatkojen vaistomainen eroittaminen tunteesta_: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka tuntee jokaisen vastarinnan, pakon vastarintaan sietämättömänä vastenmielisyytenä, (s.o. vahingollisena, sellaisena, jonka itsesäilytysvaisto kieltää) ja tuntee autuuden (halun) ainoastaan siinä, että ei tee enää vastarintaa, ei kenellekään, ei pahalle eikä _pahan_ olennolle, -- rakkauden ainoana, _viimeisenä_ elämismahdollisuutena...

Nämä ovat ne kaksi _fysioloogista realiteettia_, joiden varassa ja joista lunastusoppi on noussut. Kutsun sitä hedonismin yleväksi edelleenkehittymiseksi kokonaan sairaloisella perustuksella. Sen lähin sukulainen on, vaikkakin kreikkalainen elinvoima ja hermovoima suurena lisänä, epikuurolaisuus, pakanuuden lunastusoppi. Epikur _tyypillinen dekadentti_: minä vasta hänet tunsin sellaiseksi. -- Tuskan pelko, vieläpä äärettömän pienen tuskan -- se ei voi päättyä muuhun kuin rakkauden uskontoon...

31.

Olen vastannut ennakolta probleemiin. Edellytyksenä tähän vastaukseen on, että lunastajan tyyppi on säilynyt meille hyvin väärennellyssä muodossa. Tässä väärennyksessä on paljon todennäköisyyttä: sellainen tyyppi ei voisi useista syistä pysyä puhtaana, kokonaisena, lisäyksistä vapaana. Sekä sen ympäristön, jossa tämä vieras olento liikkui, että vielä enemmän ensimäisen kristillisen seurakunnan historian, sen kohtalon, on täytynyt jättää häneen jälkensä: ympäröivien olosuhteiden vastavaikutus lisäsi tyyppiin piirteitä, jotka vasta taistelu ja opinlevittämistarkoitukset selittävät. Tuon kummallisen ja sairaan maailman, minne evankeliumit vievät meidät -- maailman, joka on ikäänkuin venäläisestä romaanista otettu ja johon yhteiskunnan hylyt, hermosairaat, lapset ja mielipuolet näyttävät kokoontuvan -- on täytynyt tehdä tyyppi kaikissa kohdissa _karkeammaksi_: vallankin ensimäiset opetuslapset kääntävät omaan kruditeettiinsa kokonaan symboolissa ja epäaistillisuudessa uivan olemassaolon, ennenkuin ymmärtävät mitään siitä, -- heille oli tyyppi _tarjona_ vasta sitten kuin se oli muodostettu tutumpiin muotoihin... Profeetta, Messias, tulevainen tuomari, moraaliopettaja, ihmeittentekijä, Johannes kastaja -- niin monta tilaisuutta tuntea tyyppi väärin... Ja lopuksi älkäämme väheksikö sitä mikä on ominaista kaikelle suurelle, nimittäin lahkolaisten jumaloimista: se eroittaa jumaloidusta olennosta alkuperäiset, usein tuskallisen vieraat piirteet ja luontoperäiset taipumukset -- _se ei näe edes niitä_. Valitettavasti ei mikään Dostojewski ole elänyt tämän mieltäkiinnittävimmän dekadentin läheisyydessä -- tarkoitan joku, joka olisi käsittänyt valtavan viehätyksen tällaisessa ylevyyden, sairauden ja lapsellisuuden sekoituksessa. Viimeinen näkökohta: tyyppi olisi dekadensityyppinä todellakin _voinut_ olla ristiriitaisuuksien moninaisuus ja runsaus: tällainen mahdollisuus ei ole kokonaan poistettu. Ja kuitenkin kieltää kaikki sellaisen otaksuman: juuri traditsiooni olisi siinä tapauksessa ollut merkillisen tarkka ja objektiivinen: meillä on senvuoksi syytä otaksua päinvastaista. Toisinaan ammottaa ristiriita vuori-, meri- ja kenttäsaarnaajan välillä, jonka hahmo on miellyttävä kuin Buddha hyvin vähän intialaisella maaperällä, ja ryntäysfanaatikon, teoloogien ja pappien verivihollisen, jonka Renanin häijyys on ihannoinut "_ivan suureksi mestariksi_". Omasta puolestani en epäile, että tuo runsas määrä sappea (ja vieläpä _espritä_) vasta kiihoitetusta kristillisestä propagandasta on siirtynyt mestarin tyyppiin: tunnetaanhan kylliksi kaikkien lahkolaisten empimättömyys, kun he tahtovat mestaristaan tehdä apologiansa. Kun ensimäinen seurakunta tarvitsi tuomitsevaa, riitelevää, ärtyisää ja ilkeän viisastelevaa teoloogia, teoloogeja _vastaan, loi_ se itselleen "jumalansa" tarpeensa mukaiseksi: kuten se myös empimättä asetti hänen suuhunsa nämä kokonaan epäevankeeliset käsitteet, joita ilman se nyt ei voinut olla, "takaisintulo", "viimeinen tuomio", kaikenlaisia ajallisia toiveita ja lupauksia. --

32.

Minä vastustan, sanottakoon se vielä kerran, fanaatikon yhdistämistä lunastajan tyyppiin: sana _impérieux_, jota Renan on käyttänyt, _peruuttaa_ jo yksin tyypin. "_Hyvä_ sanoma" on juuri siinä, että ei enää ole olemassa vastakohtia; taivaanvaltakunta kuuluu _lapsille_; usko, joka täällä ilmenee, ei ole mikään taistelemalla saavutettu usko, -- se on täällä, se on alusta alkaen, se on ikäänkuin takaisin henkisyyteen vetäytynyt lapsellisuus. Myöhästynyt ja organismissa kehittymätön mieskuntoisuus sukurappeutumisen seurausilmiönä ei ole ainakaan fysioloogeille tuntematon. -- Sellainen usko ei vihaa, ei moiti, ei puolusta itseään: se ei kanna miekkaa, se ei lainkaan aavista, missä määrässä se kerran on voiva hajoittaa. Se ei todista itseään, ei ihmetöillä eikä palkalla ja lupauksella, ei edes "sanalla": se on joka hetki itse oma ihmetyönsä, oma palkkansa, oma todistuksensa, oma "jumalan valtakuntansa". Tämä usko ei myöskään muodostu sanoiksi -- se elää, se puolustaa itseään kaavoja vastaan. Tosin määrää satunnainen ympäristö, kieli, esikuva määrätyn alan käsitteitä: ensimäinen kristinusko käsittelee _ainoastaan_ juutalais-seemiläisiä käsitteitä (-- syöminen ja juominen ehtoollisessa kuuluu tähän, tämä kirkon, kuten kaiken juutalaisen, niin häpeällisesti väärinkäyttämä käsite). Mutta kavahdettakoon, ettei siinä nähdä enempää kuin merkkipuhe, semiotiikka, tilaisuus vertauskuviin. Juuri se, ettei yhtään sanaa oteta sanan mukaan, on ensi ehto, että tämä antirealisti yleensä voi puhua. Intialaisten joukossa hän olisi käyttänyt Sankhyam-käsitteitä, kiinalaisten keskuudessa Laotsen -- tuntematta niissä mitään eroavaisuutta. -- Jeesusta voisi, jonkunlaisella suvaitsevaisuudella ilmaisumuodossa, kutsua "vapaaksi hengeksi" -- hän jättää huomioon ottamatta kaiken kiinteän: sana _surmaa_, kaikki mikä on kiinteää, _surmaa_. Käsite, _kokemus_ "elämä", jollaisena hän sen tuntee, vastustaa hänessä sanan, kaavan, säännön, uskon, dogmin jokaista lajia. Hän puhuu vain sisimmästä: "elämä" tai "totuus" tai "valo" ovat hänen sanojaan sisimmästä, -- kaikella muulla, koko todellisuudella, koko luonnolla, itse kielellä on hänelle vain merkin, vertauksen arvo. -- Tässä kohdassa ei saa erehtyä, niin suuri kuin se houkutus onkin, joka on kristillisessä, s.o. _kirkollisessa_ ennakkoluulossa: sellainen symboliikka _par excellence_ on ulkopuolella kaikkea uskontoa, kaikkia kultuurikäsitteitä, kaikkea historiaa, kaikkea luonnontiedettä, kaikkea maailmankokemusta, kaikkia tietoja, kaikkea politiikkaa, kaikkea psykologiaa, kaikkia kirjoja, kaikkea taidetta -- hänen "tietämisensä" on juuri _puhdas hulluus_ sen suhteen, että on olemassa jotakin sellaista. _Kultuuria_ hän ei tunne edes huhujen kautta, hänen ei tarvitse taistella sitä vastaan, -- hän ei kiellä sitä... Sama koskee _valtiota_, koko yhteiskunnallista järjestystä, _työtä_, sotaa, hänellä ei ole milloinkaan ollut syytä kieltää "maailmaa", hän ei ole milloinkaan aavistanut kirkollista käsitettä "maailma"... _Kieltäminen_ juuri on hänelle täydellinen mahdottomuus. Samoin häneltä puuttuu dialektiikkaa, hänellä ei ole käsitystäkään siitä, että "usko", "totuus" voitaisiin todistaa syillä (-- sen todistuksia ovat sisäiset "valot", sisäiset haluntunteet ja itsensämyöntäminen, pelkkiä "voiman todistuksia" --). Sellainen oppi ei voikaan vastustaa, se ei lainkaan ymmärrä, että on olemassa, että _voi_ olla olemassa toisia oppeja, se ei kykene kuvittelemaan vastakkaista mielipidettä... Missä se tapaa sen, on se syvimmällä myötätunnolla sureva "sokeutta" -- sillä se näkee "valon" --, mutta ei ole tekevä mitään vastustusta...

33.

"Evankeliumin" koko psykologiasta puuttuu käsite syyllisyys ja rangaistus; samoin käsite palkka. "Synti", jokainen välimatkasuhde jumalan ja ihmisen välillä on poistettu, -- _tämä juuri on "iloinen sanoma"_. Autuutta ei luvata, sitä ei solmita ehtoihin: se on _ainoa_ realiteetti-jäännös, puhuaksemme siitä, on merkkiä...

Sellaisen tilan _seuraus_ projiseerautuu uuteen _käytäntöön_, varsinaiseen evankeeliseen käytäntöön. Ei "usko" tee kristittyä muita erilaiseksi: kristitty toimii, hän erottaa itsensä muista _toisella_ menettelytavalla. Senkautta, että hän ei tee vastarintaa sanoilla eikä sydämessään sille, joka tekee hänelle pahaa. Senkautta, että hän ei tee mitään eroa vieraan ja kotimaisen välillä, juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä ("lähimmäinen" on oikeastaan samanuskoinen, juutalainen). Että hän ei suutu kehenkään, ei halveksi ketään. Että hän ei jätä milloinkaan asiaansa tuomioistuimen ratkaistavaksi ("älkää vannoko"). Että hän ei missään olosuhteissa, ei edes silloin, kun on todistettu aviovaimon uskottomuus, eroa vaimostaan. -- Kaikki oikeastaan samaa päätelmää, kaikki saman vaiston seurauksia. --

Lunastajan elämä ei ollut mitään muuta kuin _tätä_ käytäntöä, -- hänen kuolemansa ei myöskään ollut muuta... Hän ei tarvinnut enää mitään kaavoja, mitään juhlamenoja kanssakäymiseen jumalan kanssa -- ei edes rukousta. Hän on jättänyt pois laskusta koko juutalaisen katumus- ja sovitusopin; hän tietää, kuinka yksin on elämän _käytäntö_, mitenkä tuntee itsensä "jumalalliseksi", "autuaaksi", "evankeeliseksi", joka hetki "jumalan lapseksi". Ei "katumus", ei "rukous anteeksiantamuksesta" ole teitä jumalan tykö: _evankeelinen käytäntö yksin_ johtaa jumalan luo, se on juuri "jumala". -- Evankeliumilla oli poistettu juutalaiset käsitteet "synti", "syntien anteeksiantamus", "usko", "lunastus uskon kautta", -- koko juutalainen _kirkko_-oppi oli kielletty "iloisessa sanomassa".

Syvä vaisto siitä, kuinka tulee _elää_ tunteakseen "olevansa taivaassa", tunteakseen itsensä "iankaikkiseksi", tunne siitä, että ei missään muussa tilassa suinkaan tunne "olevansa taivaassa": tämä yksin on "lunastuksen" psykolooginen realiteetti. Uusi muutos, ei uusi usko...

34.