Part 2

Kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa. Yksinomaan kuvitteellisia _syitä_ ("jumala", "sielu", "minä", "henki", "vapaa tahto" -- tai myös "epävapaa"); yksinomaan kuvitteellisia _vaikutuksia_ ("synti", "lunastus", "armo", "rangaistus", "syntien anteeksiantamus"). Kanssakäyminen kuvitteellisien _olentojen_ kanssa ("jumala", "henget", "sielut"); kuvitteellinen _luonnontiede_ (antroposentrinen; luonnollisten syiden käsittämisen täydellinen vajavaisuus); kuvitteellinen psykologia (pelkkää itsensä-väärinymmärtämistä, mieluisien tai epämieluisien yleistunteiden tulkintaa, esim. _nervus sympathicuksen_ tilan, uskonnollismoraalisen luontoperäisen taipumuksen merkkikielen avulla -- "katumus", "omantunnonvaiva", "perkeleen kiusaaminen", "jumalan läheisyys"); kuvitteellinen teleologia ("jumalan valtakunta", "viimeinen tuomio", "iankaikkinen elämä"). -- Tämä puhdas _valhemaailma_ eroaa hyvin epäedullisesti unelmamaailmasta siinä, että jälkimäinen _kuvastelee_ todellisuutta, jota vastoin edellinen vääristelee, alentaa sen arvon ja kieltää sen. Kun kerran "luonto" käsite oli havaittu vastakkaiseksi "jumala" käsitteelle, täytyi sanan "luonnollinen" merkitä "hyljättävää", -- koko tämän valhemaailman maaperä on _viha_ luonnollisuutta (-- todellisuutta! --) kohtaan, se on syvän tyytymättömyyden ilmaisumuoto todellisuutta kohtaan... _Mutta tämä selittää kaiken_. Kenellä yksin on syytä valheella vetäytyä pois todellisuudesta? Sillä, joka siitä _kärsii_. Mutta kärsiä todellisuudesta, se on olla _epäonnistunut_ todellisuus... Tämän valheellisen moraalin ja uskonnon _synnyttää_ se, että haluttomuuden tunteet voittavat halun tunteet, mutta tällaisessa voitossa on dekadensin _kaava_ valmiina...

16.

Samaan lopputulokseen pakottaa arvostelu _kristillisestä jumalakäsitteestä_. -- Kansalla, joka uskoo vielä itseensä, on myöskin vielä oma jumalansa. Hänessä se kunnioittaa niitä ehtoja, joilla se pääsee voittoon, hyveitään, -- se projiseeraa halun itseensä, vallantuntonsa olentoon, jota siitä voi kiittää. Ken on rikas, hän tahtoo lahjoittaa; ylväs kansa tarvitsee jumalan, jolle _uhrata_... Uskonto tällaisilla edellytyksillä on kiitollisuuden muoto. Ollaan kiitollisia omasta itsestään: senvuoksi tarvitaan jumala. -- Sellaisen jumalan täytyy voida hyödyttää ja vahingoittaa, täytyy voida olla ystävä ja vihollinen, -- häntä ihaillaan niin hyvässä kuin huonossakin. Jumalan _luonnotonta_ kastreerausta pelkäksi hyvän jumalaksi ei ole lainkaan syytä toivoa. Tarvitaan niin pahaa kuin hyvääkin jumalaa: eihän ole juuri kiittäminen suvaitsevaisuutta ja ihmisystävällisyyttä omasta olemassaolostaan... Mitä jumalasta, joka ei tuntisi vihaa, kostoa, kateutta, pilkkaa, viekkautta, väkivaltaa? Joka ehkä ei tuntisi edes voiton ja hävityksen hurmaavaa kiihkoa? Sellaista jumalaa ei ymmärrettäisi: mihin häntä käyttää? Tosin: kun kansa käy perikatoon; kun se tuntee uskon tulevaisuuteen, toiveensa vapaudesta iäksi katoavan; kun sille selvenee, että alistuminen on hyödyllisintä ja että alistettujen hyveet ovat ainoat itsesäilytysehdot, silloin _täytyy_ sen jumalankin muuttua. Hänestä tulee nyt liehakoiva, arka, nöyrä, kehoittaa etsimään "sielun rauhaa", kieltää vihaamasta, kehoittaa lempeästi säästämään, "rakastamaan" niin ystävää kuin vihollistakin. Hän saarnaa siveyttä alati, hän ryömii jokaisen yksityishyveen luolaan, hänestä tulee jokaisen jumala, tulee yksityinen, tulee kosmopoliitti... Ennen hän edusti kansaa, kansan voimaa, kaikkea hyökkäävää ja vallanhimoista kansan sielussa: nyt hän on ainoastaan hyvä jumala... Totisesti, jumalilla ei ole muuta valintaa, _joko_ he ovat tahtoa valtaan -- ja niin kauan he pysyvät kansanjumalina --, _tai_ ovat he myöskin kykenemättömyyttä valtaan -- ja silloin heistä tulee välttämättömästi _hyviä_...

17.

Missä tahto valtaan jossakin muodossa alenee, siellä alkaa myös joka kerta fysiolooginen taantumus, dekadensi. Dekadensin jumaluudesta, jonka miehekkäimmät hyveet ja halut ovat ympärileikatut, tulee nyt välttämättömästi fysioloogisesti taantuneiden, heikkojen jumala. Itse he _eivät_ kutsu itseään heikoiksi, he kutsuvat itseään "hyviksi"... Ymmärretään, ilman vihjausta jo, minä historian silmänräpäyksinä dualistinen fiktsiooni hyvästä ja pahasta jumalasta vasta käy mahdolliseksi. Saman vaiston ohjaamana, joka sai voitetut alentamaan jumalansa "yksinomaan hyväksi", poistavat he voittajiensa jumalalta hyvät ominaisuudet: he kostavat herroilleen siten, että _perkeleellistävät_ heidän jumalansa. -- Niin _hyvä_ jumala kuin perkelekin: molemmat dekadensin sikiöitä. Kuinka voidaan vielä tänään mukautua siihen määrin kristillisten teoloogien tuhmuuteen, että heidän kanssaan säädetään _edistykseksi_ jumalakäsitteen kehitys "Israelin jumalasta", kansanjumalasta, kristilliseen jumalaan, kaiken hyvän yhteenvetoon? -- Mutta itse Renan tekee niin. Ikäänkuin Renanilla olisi mitään oikeutta tuhmuuteen! Vastakohtahan on silmiinpistävä. Kun _kohoavan_ elämän edellytykset, kun kaikki voimakas, urhoollinen, käskevä, ylväs poistetaan jumalakäsitteestä, kun hän askel askeleelta vajoaa väsyneiden sauvan, kaikkien hukkuvien pelastusankkurin symbooliksi, kun hänestä tulee vaivaisten ihmisten jumala, syntisten jumala, sairaitten jumala _par excellence_, ja predikaatti "vapahtaja", "lunastaja" pysyy jumalallisena predikaattina yleensä; mistä puhuu sellainen muutos? Sellainen jumalallisuuden supistus? Tosin: "jumalan valtakunta" on siten suurentunut. Ennen hänellä oli vain oma kansansa, "valittu" kansansa. Kuitenkin läksi hän, aivan kuin hänen kansansakin, vieraisiin maihin, vaellukselle, siitä päivin hän ei pysynyt missään alallaan: kunnes hän viimein koteutui kaikkialla, tuo suuri kosmopoliitti, -- kunnes hän sai "suuren joukon" ja puolet maailmaa puolellensa. Mutta "suuren joukon" jumalasta, demokraatista jumalien seassa, ei tullut siitä huolimatta ylvästä pakanajumalaa! Hän jäi juutalaiseksi, hän jäi loukkojen jumalaksi, kaikkien pimeiden nurkkien ja paikkojen, maailman kaikkien epäterveellisten majojen jumalaksi!... Hänen maailmanvaltakuntansa on nyt kuten ennenkin Tuonenvaltakunta, sairashuone, _kellarikerros_-valtakunta, Ghetto-valtakunta... Ja hän itse, niin kalpea, niin heikko, niin dekadentti... Vieläpä kalpeista kalpeimmat pääsivät hänen herroikseen, herrat metafyysikot, käsite-albinokset. Nämä kutoivat verkkojaan niin kauan hänen ympärilleen, että hänestä itsestään, heidän liikkeittensä hypnotiseeraamana, tuli hämähäkki, tuli metafyysikko. Nyt hän vuorostaan kehräsi maailman itsestään -- _sub specie Spinozae_ -- nyt hän uudestimuodosti itsensä yhä ohuemmaksi ja kalpeammaksi, tuli "ideaaliksi", tuli "puhtaaksi hengeksi", tuli "absoluutiksi", tuli "olioksi itsessään"... _Jumalan häviö_: jumalasta tuli "olio itsessään"...

18.

Kristillinen jumalakäsite -- jumala sairaana jumalana, jumala hämähäkkinä, jumala henkenä -- on turmeltuneimpia jumalakäsitteitä mitä maan päällä on saavutettu; se muodostaa miltei jumalakäsitteen alenevan kehityksen alhaisimman tason. Jumala rappeutunut elämän _vastaväitteeksi_, sen sijaan että hänen tulisi olla sen selitys ja iankaikkinen myöntäminen! Jumalassa julistettu vihollisuus elämää, luontoa, elämäntahtoa vastaan! Jumala "tämän maailman" jokaisen pilkkaamisen muotona, jokaisen valheen "toisesta"! Jumalassa "ei-mitään" jumalallistettuna, tahto "ei-mihinkään" pyhäksi julistettuna!...

19.

Että pohjois-Europan voimakkaat rodut eivät ole työntäneet luotaan kristillistä jumalaa, se ei todellakaan ole kunniaksi heidän uskonnollisille lahjoilleen, mausta puhumattakaan. Tuollaisesta sairaasta ja vanhuudenheikosta dekadensin sikiöstä olisi heidän tullut vapautua. Mutta heidän yllään lepää senvuoksi kirous, etteivät ole hänestä vapautuneet: he ovat kaikkiin vaistoihinsa istuttaneet sairauden, vanhuuden, vastaväitteen, he eivät ole senjälkeen _luoneet_ enää yhtään jumalaa! Kaksi vuosituhatta melkein eikä yhtään ainoata uutta jumalaa! Vaan yhä vielä ja järkähtämättä kuin laillisella oikeudella, kuin jumalaamuodostavan voiman _ultimaatina ja maksimina, creator spirituksena_ ihmisessä, tämä kristillisen monotonoteismin surkuteltava jumala! Tämä nollan, käsitteen ja vastaväitteen sekamuotoinen rappeutumistuote, jossa kaikki dekadensi-vaistot, kaikki sielun pelkuruudet ja väsymykset saavat vahvistuksensa.

20.

Tuomiollani kristinopista en ole tahtonut tehdä vääryyttä eräälle samansukuiselle uskonnolle, joka tunnustajiensa lukumäärään katsoen on tärkeämpikin: _buddalaisuudelle_. Molemmat kuuluvat nihilistisinä uskontoina yhteen -- ne ovat dekadensiuskontoja --, molemmat ovat mitä merkillisimmällä tavalla toisistaan eroitetut. Että niitä nyt voi _vertailla_, siitä on kristinopin arvostelija syvässä kiitollisuudenvelassa intialaisille oppineille. Buddalaisuus on sata kertaa realistisempi kuin kristinoppi, -- se on perinyt kyvyn asettaa objektiivisesti ja viileästi probleemeja, se seuraa monisatavuotisen filosoofisen virtauksen lopputuloksena; "jumala" käsite on jo poistettu, kun buddalaisuus alkaa. Buddalaisuus on ainoa varsinainen _positivistinen_ uskonto, minkä historia tietää, vielä tietoteoriassaankin (ankaraa fenomenalismia), se ei sano enää "taistelu _syntiä_ vastaan", vaan, antaen täyden oikeuden todellisuudelle, "taistelu _kärsimystä_ vastaan". Se on -- tämä eroittaa sen syvästi kristinopista -- vapautunut jo moraalikäsitteiden itsepetoksesta, -- se on, minun kielelläni puhuaksemme, _tuollapuolen_ hyvää ja pahaa. -- Ne kaksi fysioloogista tosiasiaa, joihin se perustuu ja joihin se on kiinnittänyt katseensa, ovat: _tuntoherkkyyden ylen suuri ärtyisyys_, joka saa ilmaisumuotonsa raffineeratussa kyvyssä tuntea tuskaa, ja _suunnaton henkevöityminen_, liian pitkällinen oleskelu käsitteiden ja loogillisten proseduurien parissa, jolloin personavaisto on turmeltunut "personattoman" eduksi (-- molemmat tiloja, jotka ainakin muutamat lukijoistani, "objektiiviset", tuntevat kokemuksesta kuten minäkin). Näiden fysioloogisten ehtojen pohjalla on syntynyt _depressiooni_: tähän Buddha käy hygienisesti käsiksi. Hän käyttää keinona sitä vastaan elämää ulkoilmassa, vaelluselämää; kohtuullisuutta ja ruuan valintaa; varovaisuutta kaikenlaisia väkijuomia kohtaan; samoin varovaisuutta kaikkia mielen liikutuksia kohtaan, jotka kiihottavat sappea, jotka kuumentavat verta; _suruja_ ei lainkaan, ei itsensä eikä toisten vuoksi. Hän vaatii esityksiä, jotka joko rauhoittavat tai huvittavat -- hän keksii keinoja vieroittaakseen toisista. Hän käsittää hyvyyden, hyväntahtoisuuden terveyttä vaativiksi. Rukous on poistettu, samoin myös _itsensä kiduttaminen_; ei mitään kategoorista imperatiivia, ei mitään _pakkoa_ yleensä, ei edes luostarikunnassakaan (-- saattaa päästä jälleen pois --). Nämä kaikki olivat keinoja tekemään voimakkaammaksi tuon ylen suuren ärtyisyyden. Senvuoksi juuri hän ei vaadikaan taistelua toisinajattelevia vastaan; hänen oppinsa ei suojele itseään miltään niin kuin kostontunteelta, väkinäisyydeltä, _ressentimentiltä_ (-- "ei vihollisuudella vihollisuus lopu": koko buddalaisuuden liikuttava loppukerto...). Ja syystä kyllä: juuri nämä mielenliikutukset olisivat täydellisesti _epäterveellisiä_ dieteettiseen päätarkoitukseen katsoen. Henkisen väsymyksen, jonka hän löytää, ja joka ilmenee aivan liian suuressa "objektiivisuudessa" (s.o. yksilöintressin heikentymisessä, tasapainon, "itsekkäisyyden" menettämisessä), hän voittaa ankarasti palauttamalla henkisimmätkin intressit _persooniin_. Buddan opissa käy itsekkäisyys velvollisuudeksi: "yksi on tarpeellinen", "kuinka vapaudut kärsimyksestä" tasoittaa ja rajoittaa koko henkisen dieetin (-- on ehkä johdettava mieleen tuo ateenalainen, joka samoin soti puhdasta "tieteellisyyttä" vastaan, Sokrates, joka myös probleemien maailmassa kohotti personaali-egoismin moraaliksi).

21.

Edellytyksenä buddalaisuuteen on hyvin leuto ilmanala, tapojen suuri lempeys ja ylevyys; militarismia ei ole olemassa; sekä että liike on saanut alkunsa korkeammista ja vieläpä oppineista säädyistä. Tavoitetaan iloisuutta, hiljaisuutta, toiveista vapautumista korkeimpana päämääränä, ja päämäärä _saavutetaan_. Buddalaisuus ei ole uskonto, missä vain pyritään täydellisyyteen: täydellisyys on siinä normaalista. --

Kristinopissa tunkevat voitettujen ja alistettujen vaistot etualalle: alhaisimmat luokat etsivät siinä onneaan. Täällä käytetään sellaisia keinoja ikävää vastaan kuin kasuistiikkaa synnistä, itsekritiikkiä, omantunnoninkvisitsioonia; täällä ylläpidetään taukoamatta (rukouksella) mielenliikutusta _mahtavaa olentoa_ kohtaan, jota kutsutaan "jumalaksi"; täällä pidetään korkeinta saavuttamattomana, lahjana, "armona". Täällä puuttuu myöskin julkisuutta: lymypaikka, pimeä ala on kristillistä. Täällä halveksitaan ruumista, terveydenhoito kielletään aistillisuutena; kirkko suojelee itseään puhtaudeltakin (ensimäinen kristillinen teko maurilaisten karkottamisen jälkeen oli yleisten kylpypaikkojen sulkeminen, joita Kordovassa yksin oli 270). Kristillistä on jonkunlainen halu julmuuteen itseään ja toisia kohtaan; viha toisinajattelevia kohtaan; tahto vainoamiseen. Synkät ja kiihdyttävät esitykset ovat etualalla; halutuimmat, korkeimmilla nimillä kuvatut tilat ovat kaatumataudinkohtauksia; ruokajärjestelmä valitaan siten, että se edistää sairaloisia ilmiöitä ja kiihottaa liiaksi hermoja. Kristillistä on verivihollisuus maan herroja kohtaan, "ylhäisiä" kohtaan -- sekä myöskin kavala, salainen kilpailupyrkimys (-- heille jätetään "ruumis", tahdotaan vain "sielua"...). Kristillistä on viha henkeä kohtaan, hengen uljuutta, rohkeutta, vapautta, _libertinagea_ kohtaan; kristillistä on viha aisteja kohtaan, aistien iloja kohtaan, iloa kohtaan yleensä...

22.

Kun kristinoppi jätti ensimäisen maaperänsä, alhaisimmat säädyt, antiikisen maailman _Manalan_, ja läksi barbaarikansojen keskuuteen etsimään valtaa, ei sillä ollut edellytyksenä enää väsyneitä ihmisiä, vaan henkisesti villiytyneitä ja itseään raatelevia, voimakas, mutta epäonnistunut ihminen. Tyytymättömyys itseensä, itsestään kärsiminen ei ole täällä kuten buddalaisten keskuudessa suunnatonta ärtyisyyttä ja kykyä tuntea tuskaa, vaan pikemmin valtavaa halua tuottaa tuskaa, antaa tilaisuus sisällisen jännityksen puhkeamiselle vihollismielisissä teoissa ja esityksissä. Kristinoppi tarvitsi _barbaarisia_ käsitteitä ja arvoja päästäkseen barbaarien herraksi: sellaisia käsitteitä ovat esikoisuhri, verenjuominen ehtoollisessa, hengen ja kultuurin halveksiminen; kiduttaminen jokaisessa muodossa, aistillisissa ja epäaistillisissa; jumalanpalveluksen suuri komeus. Buddalaisuus on uskonto _myötäsyntyisille_ ihmisille, lempeille, hiljaisille, liian henkeviksi käyneille roduille (-- Europa ei ole vielä pitkiin aikoihin kypsynyt siihen --): se palauttaa heidät rauhaan ja iloisuuteen, dieettiin henkisissä asioissa, jonkunlaiseen karkaisuun ruumiillisessa suhteessa. Kristinoppi tahtoo päästä _petoeläinten_ herraksi; sen keinona on tehdä ne sairaiksi -- heikontaminen on kesyttämisen, "sivistyksen" kristillinen resepti. Buddalaisuus on päättyneen, väsyneen sivistyksen uskonto, kristinoppi sitävastoin ei löydä sitä alettunakaan, -- muutamissa olosuhteissa se perustaa sen.

23.

Buddalaisuus, toistan sen vielä, on sata kertaa kylmempi, totuudenmukaisempi, objektiivisempi. Sen ei tarvitse enää tehdä itselleen kärsimystään, taipumustaan tuskaan säädylliseksi selittämällä sitä synnin seuraukseksi, -- se lausuu vain, mitä se ajattelee: "minä kärsin". Barbaarille sitävastoin ei kärsimys itsessään ole säädyllistä: hän tarvitsee ensin selityksen myöntääkseen itselleen, _että_ hän kärsii (hänen vaistonsa käskee hänen pikemmin kieltämään kärsimyksen, äänettömänä kantamaan sen). Täällä oli sana "perkele" hyväteko: oli olemassa ylivoimainen ja peljättävä vihollinen, ei tarvinnut hävetä, että kärsi sellaisesta vihollisesta.

Kristinopilla on oikeastaan muutamia hienouksia, jotka kuuluvat itämaihin. Ennen kaikkea se tietää, että itse asiassa on täydellisesti yhdentekevää, onko jokin totta, mutta tärkeintä on, _jos_ se uskotaan todeksi. Totuus ja jonkin todeksi _uskominen_ ovat kaksi toisistaan kokonaan ulkopuolella olevaa intressimaailmaa, melkein toistensa _vastakohtia_, -- niihin joutuu perinpohjin toisistaan eroitettuja teitä. Olla tästä tietoinen -- se _tekee_ itämailla jo miltei viisaaksi: niin ymmärtävät bramiinit sen, niin ymmärtää Plato sen, niin jokainen esoteerisen viisauden oppilas. Jos siinä uskossa esim. on _onnea_, että on lunastettu synnistä, niin siihen _ei_ vaadita edellytykseksi, että ihminen on syntinen, vaan että hän _tuntee_ itsensä syntiseksi. Mutta jos yleensä usko ennen kaikkea on välttämätön, täytyy järki, tieto, tutkimus saada huonoon maineeseen: tie totuuteen käy _kielletyksi_ tieksi. -- Väkevä _toive_ on paljon suurempi elämän kiihoitin kuin jokin erikoinen, todellisesti sattuva onni. Täytyy ylläpitää kärsiviä toiveella, jota mikään todellisuus ei voi kumota, -- jota täyttymys ei ratkaise: tuonpuoleinen toive. (Juuri kykynsä takia ylläpitää onnetonta, pitivät kreikkalaiset toivoa pahimpana pahana, todellisena _salakavalana_ pahana: se pysyi pohjasakkana pahan astiassa). -- Jotta _rakkaus_ olisi mahdollinen, täytyy jumalan olla persoona; jotta alimmat vaistot voisivat puhua puolestaan, täytyy jumalan olla nuori. Naisten kaipuun takia täytyi työntää etualalle ihana pyhimys, miesten takia Maria. Tämä sillä edellytyksellä, että kristinoppi tahtoo päästä herraksi maaperään, missä afrodiitiset tai adoniskultit ovat määränneet kultin käsitteen. Siveysvaatimus vahvistaa uskonnollisen vaiston kiihkeyttä ja hartautta -- se tekee kultin lämpimämmäksi, haaveksivammaksi, sielukkaammaksi. -- Rakkaus on tila, missä ihminen elävimmin näkee oliot sellaisina kuin ne _eivät_ ole. Illusoorinen voima on saavuttanut silloin huippunsa, samoin myös sulostuttava, _kirkastava_ voima. Rakkaudessa sietää enemmän kuin muutoin, kärsii kaikkea. Tuli keksiä uskonto, jossa voi tulla rakastetuksi: sillä on päästy pahimmasta elämässä -- sitä ei nähdä enää lainkaan. -- Olkoon se sanottu kolmesta kristillisestä hyveestä uskosta, rakkaudesta, toivosta: minä kutsun niitä kristinopin kolmeksi _viisaudeksi_. -- Buddalaisuus on liian kypsä liian positiivinen ollakseen siten älykäs.

24.

Tahdon koskettaa tässä ainoastaan kristinopin _syntyprobleemia_. Sen ratkaisun _ensimäinen_ lause on: kristinoppi on ymmärrettävissä ainoastaan silmälläpitäen sitä maaperää, josta se on noussut, se ei ole juutalaisen vaiston vastaliike, se on itse seuraus siitä, se on sen kauhistuttavan logiikan johtopäätös. Lunastajan lausumana: "pelastus tulee juutalaisten joukosta". -- Toinen lause on: galilealaisen psykolooginen tyyppi on vielä huomattavissa, mutta vasta täydellisesti rappeutuneena (joka samalla on typistys ja vieraiden piirteitten ylenmääräinen kasaantuminen --) on hän käynyt kelvolliseksi siihen, mihin häntä on käytetty, ihmiskunnan _lunastajan_ tyypiksi.

Juutalaiset ovat maailmanhistorian merkillisin kansa, koska he, asetettuina olemassaolon tai häviämisen kysymyksen eteen, ovat aivan hirvittävällä tietoisuudella valinneet olemassaolon _mistä hinnasta tahansa_: hinta oli kaiken luonnon, kaiken luonnollisuuden, kaiken todellisuuden, niin sisäisen kuin ulkonaisenkin maailman, radikaali väärentäminen. He eristivät itsensä kaikista ehdoista, joilla kansa tähän saakka saattoi elää, _sai_ elää; he loivat itsestään _luonnollisten_ ehtojen vastakäsitteen, -- he ovat, toinen toisensa jälkeen, vääntäneet auttamattomasti uskonnon, kultin, moraalin, historian, psykologian _luonnonarvojen ristiriidaksi_. Me tapaamme samat ilmiöt vielä kerran ja suunnattomasti suuremmissa suhteissa, mutta siitä huolimatta ainoastaan jäljennettyinä: -- kristilliseltä kirkolta puuttuu, "pyhien kansaan" verrattuna, alkuperäisyyden jokainen vaatimus. Juutalaiset ovat, juuri senvuoksi, maailmanhistorian turmiollisin kansa: jälkivaikutuksellaan he ovat tehneet ihmiskunnan siihen määrin vääräksi, että kristitty vielä tänään voi tuntea juutalaisvihollisia tunteita ymmärtämättä, että hän itse on _viimeinen juutalainen konsekvenssi_.

Olen teoksessani "Genealogie der Moral" ensi kerran tehnyt psykoloogisen selonteon vastakkaisista käsitteistä ylhäinen moraali ja ressentimentimoraali, jälkimäinen syntynyt edellisen _kieltämisestä_: mutta tämä on kokonaisuudessaan juutaiaiskristillistä moraalia. Voidakseen sanoa "ei" kaikelle, mitä elämän nouseva liikunto, menestys, valta, kauneus, itsensämyöntäminen muodostaa maan päällä, täytyi neroksi tulleen ressentimentivaiston keksiä itselleen _toinen maailma_, jonka näkökannalta _elämän myöntäminen_ näytti pahalta, itsestään hyljättävältä. Psykoloogiselta kannalta on Juudan kansa sitkeimmin elinvoimainen kansa, joka, joutuneena mahdottomiin elinehtoihin, vapaaehtoisesti, itsesäilytyksen syvimmästä viisaudesta, asettuu kaikkien dekadensivaistojen puolelle, -- ei sen vuoksi, että ne hallitsevat sitä, vaan siksi, että se on vainunnut niissä vallan, joka voi "maailmasta" _huolimatta_ päästä perille. Juutalaiset ovat kaikkien dekadenttien vastakohta: heidän on täytynyt näytellä dekadenttejä aina illusiooniin saakka, he ovat näyttelijäneron _non plus ultralla_ ymmärtäneet asettua kaikkien dekadensiliikkeiden etunenään (-- kuten Paavalin kristinoppi --), luodakseen niistä jotakin, joka on voimakkaampi kuin jokainen elämän _myöntävä_ puolue. Dekadensi on juutalaisuuden ja kristinopin valtaan pyrkivälle ihmislajille, s.o. _papilliselle_, ainoastaan _välikappale_: tämän ihmislajin elämänintressi on tehdä ihmiskunta sairaaksi ja vääntää käsitteet "hyvä" ja "paha", "tosi" ja "väärä", kunnes ne ovat saaneet elämälle vaarallisen ja maailmaasoimaavan merkityksen. --

25.