Part 1

ANTIKRISTUS

Arvostelukoe kristinopista

Kirj.

Friedrich Nietzsche

Suom. Aarni Kouta

Saksankielinen alkuteos: Der Antichrist -- Fluch auf das Christentum

Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.

ALKULAUSE.

Tämä kirja kuuluu harvimmille. Tuskin yksikään sen lukijoista on vielä syntynyt. Ne ovat niitä, jotka ymmärtävät Zarathustrani: kuinka _saisin_ sekoittaa itseäni sellaisiin, jotka jo tänään saavat kuulijoita? Vasta ylihuomenna on minun aikani. Muutamat syntyvät isän kuoltua.

Ne ehdot, joilla minua ymmärretään, ja ymmärretään silloin _välttämättömästi_, vain liian hyvin ne tunnen. Tulee olla rehellinen henkisissä asioissa aina kovuuteen saakka kestääkseen vain edes totisuuttani, intohimoani. Tulee olla tottunut vuorilla elämään -- näkemään viheliäisen loruilun politiikasta ja kansojen itsekkäisyydestä _allaan_. Täytyy olla tullut välinpitämättömäksi, ei saa milloinkaan kysyä hyödyttääkö totuus, tuleeko se jollekin turmioksi... Väkevyyden mielihalu kysymyksiin, joihin ei yhdelläkään ole tänään rohkeutta; rohkeus _kiellettyyn_; ennakoltamääräys labyrinttiin. Seitsemän yksinäisyyden tunteminen. Uudet korvat uutta soittoa kuulemaan. Uudet silmät etäisintä näkemään. Uusi omatunto tähän saakka vaienneille totuuksille. Ja tahto ekonomiaan suurissa piirtein: säilyttää voimansa, _ihastuksensa_ koossa... Kunnioituksen itseään kohtaan; rakkauden itseensä; ehdottoman vapauden itseään kohtaan...

Hyvä! Nämä yksin ovat minun lukijoitani, oikeita lukijoitani, ennaltamäärättyjä lukijoitani: mitä _jäännöksestä?_ -- Jäännös on vain ihmiskunta -- Tulee nousta ihmiskuntaa ylemmäksi voiman sielunkorkeuden, -- ylenkatseen kautta.

_Friedrich Nietzsche_.

1.

-- Katsokaamme toisiamme kasvoihin. Me olemme pohjanperäläisiä, -- me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. "Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo": sen tiesi jo Pindarus meistä. Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa _meidän_ elämämme, _meidän_ onnemme... Me olemme löytäneet onnen, tiedämme tien, me löysimme käytävän labyrintin vuosituhansista. Ken löysi sen _muutoin?_ -- Ehkä moderni ihminen? -- "En tiedä tietä ulos enkä sisälle; olen kaikkea, mikä ei tiedä tietä ulos eikä sisälle" -- huokaa moderni ihminen... _Tästä_ modernisuudesta me tulimme sairaiksi, -- lahosta rauhasta, pelkurimaisesta kompromissista, modernin myöntämisen ja kieltämisen koko siveellisestä saastasta. Tämä sydämen suvaitsevaisuus ja _laajuus_, joka "antaa anteeksi" kaiken, koska se "ymmärtää" kaiken, on meille sciroccoa. Mieluummin elää jäässä kuin modernien hyveiden ja muiden etelätuulten joukossa!... Me kyllä olimme urhoollisia, me emme säästäneet itseämme emmekä toisia: mutta me emme tienneet pitkään aikaan, mihin käyttää urhoollisuuttamme. Me kävimme synkiksi, meitä kutsuttiin fatalisteiksi. Meidän _kohtalomme_ -- oli runsaus, jännitys, voimien patoutuminen. Me janosimme salamaa ja tekoja, me pysyttelimme kauimpana raihnaiden onnesta, "taipumisesta"... Ukkosta oli ilmassamme, luonto, jonka me muodostamme, pimeni -- _sillä meillä ei ollut yhtään tietä_. Onnemme kaava: on, ei, suora viiva, päämaali...

2.

Mikä on hyvää? -- Kaikki, mikä kohottaa vallantuntoa, tahtoa valtaan, valtaa itseään ihmisessä.

Mikä on huonoa? -- Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta.

Mikä on onni? -- Tunto siitä, että valta _kasvaa_, -- että vastarinta tulee voitetuksi.

Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa; ei hyvettä, vaan kuntoa (hyve renessansityylillä, _virtu_, moraalin myrkystä vapaa hyve).

Heikkojen ja epäonnistuneiden tulee käydä perikatoon: _meidän_ ihmisrakkautemme ensimmäinen käsky. Ja heitä on siihen vielä autettavakin.

Mikä on vahingollisempaa kuin jokainen pahe? Teon sääli epäonnistuneita ja heikkoja kohtaan -- kristinoppi...

3.

Kysymys siitä, mikä ihmisen vapauttaisi olennoiden järjestysjaksosta, ei ole se problemi, jonka tässä esitän (-- ihminen on lopputulos --): vaan mitä ihmistyyppiä tulee _kasvattaa_, tulee _tahtoa_ korkeampiarvoisena, elämän-ansaitsevampana, tulevaisuudesta tietoisampana tyyppinä.

Tämä korkeampiarvoinen tyyppi on jo usein kyllä ollut olemassa: mutta onnensattumana, poikkeuksena, ei milloinkaan _tarkoitettuna_. Pikemmin on häntä juuri enin peljätty, hän on tähän saakka ollut miltei _kammotus_; -- ja tämän kammon pohjalla toivottiin, kasvatettiin, _saavutettiin_ päinvastainen tyyppi: kotieläin, laumaeläin, sairas eläin ihminen, -- kristitty...

4.

Ihmiskunta ei osoita kehitystä parempaan tai voimakkaampaan tai korkeampaan siten kuin tänään uskotaan. "Edistyminen" on vain moderni idea, s.o. väärä idea. Nykyajan europalainen on arvoltaan paljon alempi renessansin europalaista; edelleenkehittyminen ei valitettavasti kyllä ole välttämättömästi lainkaan kohoamista, ylenemistä, vahvistumista.

Toisessa merkityksessä sattuu kauimpana toisistaan olevissa paikoissa maanpinnalla ja mitä erilaisimmissa kultuurioloissa onnellisia yksityistapauksia, jotka todellakin synnyttävät _korkeamman tyypin_: tyypin, joka suhteessaan ihmiskuntaan kokonaisuudessaan on jonkunlainen yli-ihminen. Sellaiset suuren, suotuisan kehityksen onnensattumat ovat alati olleet mahdollisia ja tulevat ehkä alati olemaankin. Ja suotuisien olosuhteiden vallitessa voivat kokonaiset suvut, heimot, kansatkin esittää sellaisia _sattumia_.

5.

Ei tule koristella ja kaunistella kristinoppia: se on käynyt _sotaa henkeen ja veriin_ tätä _korkeampaa_ ihmistyyppiä vastaan, se on kironnut tämän tyypin kaikki perusvaistot, se on näistä vaistoista siivilöinyt esiin pahan olemuksen, _pahan_ olennon: voimakkaan ihmisen tyypillisesti hyljättävänä, "hylkiönä". Kristinoppi on asettunut kaiken heikon, matalan, epäonnistuneen puolelle, se on tehnyt vihamielisyyden voimakkaan elämän itsesäilytysvaistoa vastaan ihanteeksi; se on turmellut myös henkisesti voimakkaimpien luonteiden järjen opettamalla, että henkisyyden korkeimmat arvot ovat käsitettävät syntisiksi, harhauttaviksi, _kiusauksiksi_. Surkuteltavin esimerkki tästä on Pascalin turmeltuminen, hänen, joka uskoi perisynnin turmelleen hänen järkensä, vaikka hänen järkensä olikin hänen kristinuskonsa turmelema! --

6.

Kiusallinen, hirvittävä näytelmä on minulle avautunut: ihmisen _turmeltuneen tilan_ edestä olen vetänyt esiripun. Tämä sanani on turvattu siltä epäluulolta, että siinä voisi piillä siveellinen syytös ihmistä vastaan. Sanani on -- tahtoisin vielä kerran alleviivata sen -- _moraalin myrkystä vapaa_: ja siihen määrin, että voimakkaimmin tunnen tämän turmeltuneen tilan juuri siinä, missä tähän saakka itsetietoisimmin on tavoitettu "hyvettä", "jumalallisuutta". Minä tarkoitan, sen huomaa heti, turmeluksella _dekadensia_: väitän, että kaikki arvot, joissa ihmiskunta nyt lausuu korkeimmat toiveensa, ovat dekadensiarvoja.

Kutsun silloin sitä eläintä, sukua, yksilöä turmeltuneeksi, kun se kadottaa vaistonsa, kun se valitsee, kun se _pitää parempana_ sitä, mikä sitä vahingoittaa. "Korkeampien tunteiden", "inhimillisten ihanteiden" historia -- ja mahdollista on, että minun täytyy kertoa se -- selittäisikin melkein sen, _miksi_ ihminen on niin turmeltunut. Pidän elämää kasvavuuden, itsesäilytyksen, voimankokoamisen, vallan vaistona: missä tahtoa valtaan puuttuu, siellä alkaa alentuminen. Väitän, että ihmiskunnan kaikilta korkeimmilta arvoilta _puuttuu_ tätä tahtoa, -- että alentumisarvot, _nihilistiset_ arvot hallitsevat pyhimpien nimien varjossa.

7.

Kristinoppia kutsutaan _säälin_ uskonnoksi. -- Sääli on toonillisten affektien vastakohta, jotka kohottavat elämäntunnon energiaa: se vaikuttaa depressiivisesti. Sääliessä kadotetaan voimaa. Sääli suurentaa ja tekee moninkertaiseksi ne voimanmenetykset, joita jo kärsimys tuottaa elämälle. Sääli tekee itse kärsimyksen tarttuvaksi; muutamissa olosuhteissa voidaan sillä saavuttaa elämän ja elämänenergian yleinen menetys, joka on absurdissa suhteessa syynsä määrään (-- kuten natsarealaisen kuolema). Tämä on ensimäinen näkökanta; mutta on olemassa vielä tärkeämpiä. Jos sääli mitataan niiden reaktsioonien arvon mukaan, joita sillä on tapana synnyttää, näyttäytyy sen elämälle vaarallinen luonne vieläkin selvemmässä valossa. Sääli ehkäisee suuressa kokonaisuudessa kehityksen lakia, joka on _valinnan_ laki. Se säilyttää sitä, mikä on perikatoon kypsää, se esiintyy elämän rappeutuneiden ja tuomittujen hyväksi, se antaa kaiken epäonnistuneen runsaudella, jota se säilyttää elämässä, elämälle itselleen synkän ja problemaattisen leiman. Sääliä on uskallettu kutsua hyveeksi (-- jokaisessa _ylhäisessä_ moraalissa sitä pidetään heikkoutena --); on menty pitemmälle, siitä on tehty hyve, kaikkien hyveiden pohja ja synty, -- kuitenkin, se tulee alati muistaa, vain yhden filosofian näkökannalta, joka oli nihilistinen, joka kirjoitti kilpeensä _elämän kieltämisen_. Schopenhauer oli täydellisesti oikeutettu siihen: säälillä kielletään elämä, tehdään _kieltämisen arvoisemmaksi_, -- sääli on sovellutettua nihilismiä. Vielä kerran sanottuna: tämä depressiivinen ja tarttuva vaisto ehkäisee niitä vaistoja, jotka tarkoittavat elämän säilyttämistä ja arvossa ylentymistä: se on sekä kurjuuden _monistajana_ että kaikkien kurjien _säilyttäjänä_ dekadensin kiiruhtamisen parhaita keinoja, -- sääli houkuttelee tyhjään "_ei-mitään_"!... Ei sanota "_ei-mitään_": sanotaan sen sijaan "tuollapuolen"; tai "jumala"; tai "tosi elämä"; tai Nirvana, lunastus, autuus... Tämä uskonnollis-moraalisen luontoperäisen taipumuksen synnyttämä viaton kaunopuheisuus osoittautuu heti _paljon vähemmän viattomaksi_, jos ymmärtää, _mikä_ tarkoitusperä tässä on kietoutunut ylevien sanojen vaippaan: _elämälle vihollismielinen_ tarkoitusperä. Schopenhauer oli vihollismielinen elämälle: _senvuoksi_ kävi sääli hänelle hyveeksi... Aristoteles piti, kuten tiedetään, sääliä sairaloisena ja vaarallisena tilana, jota oli toisinaan hyvä herättää purgatiivia käyttämällä: hän käsitti tragedian purgatiivina. Elämänvaisto vaatii todellakin, että etsitään keino, jolla kerrankin saadaan puhkaistuksi se säälin sairaloinen ja vaarallinen patoutuminen, josta Schopenhauer (ja valitettavasti kyllä kirjallinen ja taiteellinen dekadensimmekin, Pietarista Parisiin, Tolstoista Wagneriin) on todistuksena. Meidän epäterveellisessä modernisuudessamme ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. _Tässä_ olla lääkärinä, _tässä_ olla heltymätön, _tässä_ käyttää veistä -- se on _meidän_ tehtävämme, meidän ihmisrakkautemme on sitä laatua, me olemme siten filosoofeja, me pohjanperäläiset! --

8.

On välttämätöntä selittää, _minkä_ me tunnemme vastakohdaksemme: -- teoloogit ja kaiken, jolla on teoloogiverta ruumiissaan -- koko filosofiamme... On täytynyt nähdä vaara läheltä, vielä paremmin, on täytynyt elää se itsessään, on täytynyt sen aiheuttamana olla lähellä perikatoa, jotta ei enää tajuaisi mitään leikkiä, kun tästä on kysymys (-- herrojen luonnontutkijoiden ja fysioloogien vapaa-ajattelu on minusta pilaa, heiltä puuttuu intohimo näissä asioissa, siitä kärsiminen --). Tämä verenmyrkytys ulottuu paljon pitemmälle kuin uskotaan: olen löytänyt "pöyhkeyden" teoloogivaistoa kaikkialla, missä nykyään pidetään itseään idealistina, -- missä korkeamman alkuperän nojalla vaaditaan oikeutta katsella ylimielisesti ja vieraasti todellisuutta... Idealistilla on, aivan kuin papilla, kaikki suuret käsitteet käsillä (-- eikä ainoastaan käsillä!), hyväntahtoisesti halveksien hän viskaa ne "ymmärrystä", "aisteja", "kunniaa", "hyvinvointia", "tiedettä" vastaan, hän näkee kaiken tuollaisen _allaan_, vahingollisina ja viettelevinä voimina, joiden yllä "henki" leijailee itsestään-puhtaana: -- ikäänkuin eivät nöyryys, siveys, köyhyys, sanalla sanoen _pyhyys_, olisi vahingoittaneet elämää tähän saakka äärettömän paljon enemmän kuin mitkään kauheudet ja paheet... Puhdas henki on puhdas valhe... Niin kauan kuin pappia, tuota ammatillista elämänkieltäjää, elämänsoimaajaa, elämänmyrkyttäjää, pidetään korkeampilajisena ihmisenä, ei ole yhtään vastausta kysymykseen: mikä on totuus? Totuus on asetettu jo päälaelleen, kun tyhjyyden ja kieltämisen itsetietoinen puoltaja on tunnustettu "totuuden" edustajaksi...

9.

Tätä teoloogivaistoa vastaan minä käyn sotaa: olen löytänyt sen jäljet kaikkialla. Kenellä on teoloogiverta suonissaan, hän asettuu alusta alkaen kieroon ja epärehelliseen asemaan kaikkiin olioihin nähden. Paatosta, joka tästä kehittyy, kutsutaan _uskoksi_: suljetaan silmät kerta kaikkiaan näkemästä omaa itseään, jotta ei kärsittäisi parantumattoman valheellisuuden näöstä. Tästä kaikkiin olioihin nähden virheellisestä optiikasta tehdään itselleen moraali, hyve, pyhyys, hyvä omatunto ja väärinnäkeminen liitetään yhteen, -- vaaditaan, ettei muunlainen optiikka saa enää olla minkään arvoinen, sittenkuin oma on tehty korkeasti pyhäksi nimillä "jumala", "lunastus", "iankaikkisuus". Olen kaivanut teoloogivaiston esiin kaikkialta: se on enin levinnyt, alkuperäisimmän _maanalainen_ valheellisuuden muoto mitä maanpäällä on. Mitä teoloogi pitää totena, sen _täytyy_ olla väärää: siinä on miltei totuuden kriteriumi. Hänen alin itsesäilytysvaistonsa kieltää, ettei todellisuus yhdessä ainoassakaan kohdassa pääse arvoonsa, ei edes tule kysymykseenkään. Niin pitkälle kuin teoloogivaikutusta riittää, on _arvojen arvioiminen_ asetettu päälaelleen, ovat käsitteet "tosi" ja "väärä" sekoitetut: mikä elämälle on vahingollisinta, sitä kutsutaan täällä "todeksi", mikä nostaa, kohottaa, myöntää, vanhurskauttaa elämän ja tekee sen voitolliseksi, sitä kutsutaan "vääräksi"... Jos sattuu, että teoloogit ruhtinaiden (tai kansojen --) äänettömällä suostumuksella tavoittavat valtaa, niin älkäämme epäilkö, mitä joka kerta pohjalla tapahtuu: tahto loppuun, nihilistinen tahto tahtoo valtaan...

10.

Saksalaiset ymmärtävät minut heti, jos sanon, että teoloogiveri on turmellut filosofian. Protestanttinen pappi on saksalaisen filosofian isoisä, protestantisuus itse sen _peccatum originale_. Protestantisuuden määritelmä: kristinopin -- ja järjen -- toispuolinen halvaantuminen... Ei tarvitse lausua muuta kuin sana "Tübinger-Stift" käsittääkseen, mitä saksalainen filosofia oikeastaan on -- salakavalaa teologiaa... Svaabit ovat Saksan parhaat valhettelijat, he valhettelevat viattomasti... Mistä se riemu, joka Kantin esiintyessä valtasi Saksan oppineen maailman, jonka jäsenistä kolme neljäsosaa on papin- ja opettajanpoikia, -- mistä tuo saksalainen vakaumus, joka herättää vastakaikua vielä tänään, että Kantin kautta olisi tapahtunut käännös _parempaan_? Saksalaisen oppineen teoloogivaisto vainusi, mikä nyt jälleen oli mahdollista... salatie vanhaan ihanteeseen oli auki, käsite "_tosi maailma_", moraalikäsite maailman esanssina (-- nämä kaksi eniten onnettomuutta tuottavaa erhetystä mitä on olemassa!) olivat uudelleen, kiitos olkoon kavalan-viisaan epäilyn, ainakin _kumoamattomia_, vaikkakaan niitä ei voinut todistaa... Järki, järjen _oikeus_ ei ulotu niin etäälle... Todellisuus oli tehty "näennäisyydeksi"; kokonaan valheteltu maailma, olemisen maailma, oli tehty todellisuudeksi... Kantin menestys on vain teoloogimenestystä: Kant oli, kuten Luther, kuten Leibniz, saksalaisen itsessään tahdittoman rehellisyyden lisähillike --

11.

Vielä sana Kantia vastaan _moralistina_. Hyveen tulee olla _meidän_ keksintöämme, _meidän_ personallinen puolustuksemme ja tarpeemme: kaikissa muissa tapauksissa se on vaara. Mikä ei ole elämämme ehtona, se _vahingoittaa_ sitä: hyve, joka perustuu ainoastaan kunnioituksentunteeseen "hyve" käsitettä kohtaan, kuten Kant tahtoi, on vahingollinen. "Hyve", "velvollisuus", "hyvä itsessään", hyvä, jolla on personattomuuden ja yleispätevyyden leima -- houre, jossa rappeutuminen, elämän viimeinen voimain loppuminen, königsbergiläinen kiinalaisuus saa ilmaisumuotonsa. Säilymisen ja kasvamisen sisimmät lait vaativat päinvastoin, että kukin keksii itselleen _oman_ hyveensä, _oman_ kategoorisen imperatiivinsa. Kansa käy perikatoon, jos se sekoittaa _oman_ velvollisuutensa velvollisuuskäsitteeseen yleensä. Mikään ei hävitä perinpohjaisemmin, syvemmin kuin personaton "velvollisuus", uhri abstraktsioonin Molokille. -- Oi, että Kantin kategoorista imperatiivia ei ole huomattu _elämälle vaaralliseksi_!... Teoloogivaisto yksin otti sen turviinsa! Teon, johon elämänvaisto pakottaa, todistaa mielihalu _oikeaksi_ teoksi: ja tämä nihilisti, jolla oli kristillis-dogmaattiset sisälmykset, piti mielihalua _vastaväitteenä_... Mikä turmelee pikaisemmin kuin työnteko, ajatteleminen, tunteminen ilman sisällistä tarvetta, ilman syvästi personallista valintaa, ilman _mielihalua_? "velvollisuuden" automaattina? Se on aivan yksinkertaisesti dekadensin _resepti_, vieläpä idioottisuuden... Kant tuli idiootiksi. -- Ja hän oli _Goethen_ aikalainen! Tätä hämähäkkiluonnetta pidettiin _saksalaisena_ filosoofina, -- pidetään yhä vielä!... En tahdo sanoa, mitä saksalaisista ajattelen... Eikö Kant pitänyt Ranskan vallankumousta siirtymisenä epä-organisesta valtiomuodosta _organiseen_? Eikö hän ole miettinyt, löytyykö tapausta, jota ei voi selittää muutoin, kuin että ihmiskunnalla on joku moraalinen taipumus, niin että sillä "ihmiskunnan tendensi hyvään" on kerta kaikkiaan _todistettu_? Kantin vastaus: se on "vallankumous". Kaikessa harhaanosuva vaisto, luonnonvastainen vaistoaa, saksalainen dekadensi filosofiana -- _siinä Kant_! --

12.

Erotan pari skeptikkoa, säädyllisen tyypin filosofian historiassa: mutta jäännös ei tunne intellektuaalin rehellisyyden ensimäisiä vaatimuksia. He kaikki tyyni tekevät kuin naiset, kaikki nämä suuret haaveksijat ja ihme-eläimet, -- he pitävät "kauniita tunteita" jo todistuskappaleena, "pullistunutta rintaa" jumaluuden palkeina, vakuutusta totuuden _kriteriumina_. Lopuksi vielä on Kant, "saksalaisessa viattomuudessa", koettanut "käytännöllisen järjen" käsitteessä tehdä tieteelliseksi tämän korruptsioonin muodon, tämän intellektuaalin omantunnon puutteen: hän keksi erityisen järjen siihen kohtaan, jolloin ei tarvitse huolehtia järjestä, nimittäin silloin kuin moraali, silloin kuin ylhäinen vaatimus "sinun täytyy" korottaa äänensä. Jos ajatellaan, että melkein kaikkien kansojen filosoofit ovat papillisen tyypin edelleenkehitystä, silloin ei enää hämmästytä tämä pappien perintö, tämä _vääristely itseään_ kohtaan. Kun on pyhiä tehtäviä hallussaan, esim. tehdä ihmiset paremmiksi, pelastaa, lunastaa heidät, kun kantaa povessaan jumaluutta, on tuonpuolisen imperatiivin puhetorvi, silloin on jo ulkopuolella kaikkia arvioimisia, jotka vain ovat järjellisiä, -- _itse_ jo sellaisen tehtävän pyhittämänä, itse jo korkeamman järjestyksen tyyppinä!... Mitä kuuluu _tiede_ pappiin? Hän on liian korkealla siihen nähden! -- Ja pappi on hallinnut tähän saakka! -- Hän määräsi käsitteen "tosi" ja "valhe"!...

13.

Älkäämme väheksikö sitä: me _itse_, me vapaat henget, olemme jo "kaikkien arvojen uudestaan arvioimista", ilmielävä sodan- ja voitonjulistus kaikkia vanhoja "tosi" ja "valhe" käsitteitä vastaan. Arvokkaimmat tiedot löydetään viimeiseksi; mutta arvokkaimmat tiedot ovat _metoodit_. Nykyaikaisen tieteellisyytemme _kaikki_ metoodit, _kaikki_ edellytykset ovat vuosituhansien kuluessa olleet syvimmän ylenkatseen esineenä: niiden takia oli suljettu pois kaikkien "kunniallisten" ihmisten seurasta -- pidettiin "jumalan vihollisena", totuuden halveksijana, "riivattuna". Tieteelliseltä luonteelta oli Tshandalaa... Ihmiskunnan koko paatos on ollut vastassamme -- sen käsite siitä, mitä totuuden _tulee_ olla, mitä totuuden palveluksen _tulee_ olla: jokainen "sinun täytyy" on tähän saakka ollut meitä vastaan kohdistettu... Meidän objektimme, meidän menettelytapamme, meidän hiljainen, varovainen, epäileväinen tapamme -- kaikki on tuntunut ihmiskunnasta täydellisesti arvottomalta ja halveksittavalta. -- Viimein saattoi täydellä syyllä kysyä itseltään, eikö se ole oikeastaan ollut esteettinen maku, joka on pitänyt ihmiskuntaa niin pitkäaikaisessa sokeudessa: se vaati totuudelta _pittoreskia_ vaikutusta, samoin vaati se tietäväiseltä, että hän vaikuttaisi voimakkaasti aisteihin. Meidän _häveliäisyytemme_ on ollut sille kaikkein vastenmielisintä... Oi, kuinka hyvin he käsittivät sen, nämä jumalan kalkkunakukot --

14.

Me olemme muuttuneet. Me olemme kaikessa käyneet häveliäämmiksi. Me emme johda enää ihmisen alkuperää "hengestä", "jumaluudesta", me olemme asettaneet hänet takaisin eläinten joukkoon. Hän on meistä voimakkain eläin, koska hän on viekkain: seurauksena siitä on hänen henkisyytensä. Toiselta puolen me suojelemme itseämme eräästä turhamaisuudesta, joka tässäkin voisi tahtoa herätä jälleen eloon: siitä turhamaisuudesta, että ihminen olisi ollut eläinmaailman kehityksen suuri salatarkoitus. Hän ei ole suinkaan mikään luomisen kruunu, jokainen olento on hänen rinnallaan samallaisella täydellisyyden asteella... Ja väittäessämme tätä, me väitämme vielä liikaa: ihminen on, suhteellisesti katsottuna, epäonnistunein eläin, sairaloisin, vaistoistaan vaarallisimmin _eksynyt_ -- tosin, lukuunottaen kaiken tämän, myöskin _mieltäkiinnittävin_! -- Mitä eläimiin tulee, on Descartes ensimäisenä kunnioitettavalla rohkeudella uskaltanut ajatella, että eläin on ymmärrettävissä koneena: koko fysiologiamme panee parhaansa tämän väitteen todistamiseksi. Loogillisesti menetellen me emme aseta ihmistäkään ulkopuolelle, kuten Descartes vielä teki: mitä tänään on yleensä ihmisestä ymmärretty, ulottuu tasan niin etäälle kuin häntä on ymmärretty mekaanisena ilmiönä. Muinoin annettiin ihmiselle, korkeamman järjestyksen hänelle suomana myötäjäislahjana, "vapaa tahto": tänään olemme riistäneet häneltä tahdonkin siinä mielessä, ettei siinä ole enää mitään valtaa ymmärrettävissä. Vanha sana "tahto" on vain kelvollinen ilmaisemaan resultantia, jonkunlaista yksilöllistä reaktsioonia, joka välttämättömästi seuraa osittain ristiriitaisten, osittain yhteensointuvien kiihoitusten paljoutta: -- tahto ei "toimi" enää, ei "pane liikkeeseen" enää... Muinoin nähtiin ihmisen tietoisuudessa, "hengessä", todistus hänen korkeammasta alkuperästään, hänen jumalallisuudestaan; jotta ihminen _täydellistyisi_, neuvottiin häntä kilpikonnan lailla kätkemään aistinsa sisäänsä, katkaisemaan siteet maalliseen, heittämään yltään kuolevainen verho: silloin jäisi pääasia hänestä jäljelle, "puhdas henki". Me olemme tässäkin suhteessa johtuneet parempiin ajatuksiin: tietoisuuden kyky -- "henki" on meille juuri organismin suhteellisen epätäydellisyyden oire, vain koe, hapuileminen ja hairahtuminen, voimainponnistus, jossa kulutetaan turhaan suurta hermovoimaa, -- me kiellämme, että mitään voidaan tehdä täydelliseksi, niin kauan kuin se tehdään tietoisesti. "Puhdas henki" on puhdas tuhmuus: ellemme ota lukuun hermorakennetta ja aisteja, _niin me erhetymme laskussamme_ -- siinä kaikki!...

15.