Part 9

Hän oli vuokrannut itselleen koko hotellin ensimäisen kerroksen ja asettunut sinne kuin kotiinsa. Hän osti suurilla summilla kaikellaisia vanhoja saviastioita ja vanhoja rahoja niin paljon kuin vain sai käsiinsä. Hän osti mosaiikkiteoksia ja alttaritauluja ja pyhäinkuvia. Hänelle pisti päähän, että hänen piti hankkia kokoelmaansa kaikki kirkon pyhimykset.

Sitten hän sai kuulla Gaetanosta ja lähetti tälle sanan, että hänen pitäisi tulla hotelliin.

Gaetano keräsi kokoon kaikki, mitä hän viime aikoina oli leikannut ja otti ne mukaansa miss Tottenhamin luo. Englantilaisnainen oli hyvin tyytyväinen hänen pikku kuviinsa ja tahtoi ostaa ne kaikki.

Mutta rikkaan englantilaisnaisen huoneet olivat kuin jonkun museon romukammiot. Siellä oli kaikkea mahdollista ja kokonaan sikin sokin ja epäjärjestyksessä. Siellä oli puoleksi tyhjiä matkakirstuja, siellä riippui kappoja ja hattuja, siellä oli tauluja ja kaiverroksia, siellä oli matka-käsikirjoja, aikatauluja, teeserviisejä ja spriikeittiöitä, siellä oli tapparakeihäitä, messukirjoja, mandolineja ja vaakunakilpiä.

Ja tämä avasi Gaetanon silmät. Hän punastui äkkiä, puri huultaan ja alkoi pakata kuviaan takaisin laukkuun.

Hänen silmänsä sattuivat erääseen Jeesuslapsen kuvaan. Se oli juuri se Aracoelilta heitetty ja se seisoi nyt keskellä sitä epäjärjestystä, huononpäiväinen kruunu päässä ja messinkikengät jalassa. Kasvoista oli väri kulunut pois, sormukset ja koristukset olivat ruosteisia, ja kapalo oli vanhuuttaan kellastunut.

Kun Gaetano näki tämän, ei hän tahtonut myödä kuviansa miss Tottenhamille, vaan aikoi suoraa päätä lähteä tiehensä.

Kun englantilaisnainen kysyi häneltä, mikä hänelle oli tullut, raivostui hän ja alkoi syytää moitteita.

Tiesikö hän, vieras nainen, että monet niistä esineistä, joita hänellä oli ympärillään, olivat pyhiä?

Tiesikö hän, vai eikö hän tiennyt, että tuossa oli itse pyhä Kristuslapsi? Ja hän oli antanut sen kadottaa kolme sormea toisesta kädestä ja antanut kivien pudota kruunusta ja antanut sen maata tuolla likaisena ja ruosteisena ja häväistynä. Ja jos hän noin käsitteli Jumalan oman pojan kuvaa, millaiseksi hän sitten antaisikaan kaiken muun turmeltua? Gaetano ei tahtonut myydä mitään hänelle.

Kun Gaetano raivosi tällä tavalla, ihastui miss Tottenham, hurmaantui.

Siinä oli totinen usko ja oikea, pyhä viha. Tämän nuoren miehen piti tulla taiteilijaksi.

Englantiin, Englantiin hänen täytyi päästä! Hän tahtoi lähettää tämän nuoren miehen suuren mestarin luo, ystävänsä, joka koetti uudistaa taidetta, sen, joka tahtoi opettaa ihmisiä kaunistamaan kotinsa, kaunistamaan kirkkonsa ja luomaan koko maailman kauniiksi.

Hän määräsi ja järjesteli, ja Gaetano antoi hänen puuhata mielensä mukaan, sillä hän halusi nyt mieluimmin päästä pois Diamantesta.

Hän näki, ettei hän enää jaksaisi elää siellä. Hän luuli, että Jumala itse johti hänet pois kiusauksesta.

Hän matkusti kaikessa hiljaisuudessa. Donna Mikaela tuskin tiesi koko asiasta, ennenkuin hän oli poissa. Gaetano ei ollut millään ehdolla uskaltanut mennä sanomaan hänelle jäähyväisiä.

Kymmenes luku.

SIROKKO.

_Tämän jälkeen_ kului rauhaisasti kaksi vuotta. Ainoa, mitä tapahtui Diamantessa ja koko Sisiliassa, oli se, että ihmiset kävivät yhä köyhemmiksi ja köyhemmiksi.

Tulipa sitten syksy, ja se aika läheni, jolloin viinisato oli korjattava.

Ja siihen aikaan tavallisesti canzonit itsestään syntyvät huulille, siihen aikaan virtaa mandolineista uusia ja kauniita sävelmiä.

Silloin lähtee nuori väki viinitarhoihin, ja siellä kestää työtä ja naurua koko päivän ja tanssia ja naurua koko yön, eikä siellä enää tiedetäkään, mitä uni on.

Silloin on kirkas ilmameri vuoren yläpuolella kauniimpi kuin koskaan ennen. Silloin ilma vavahtelee sanasutkauksia, silloin lävistävät sen tuliset silmäykset kuin salamat, silloin se ei saa lämpöä ja kirkkautta vain auringosta, vaan myöskin nuorten Etnannaisten säteilevistä kasvoista.

Mutta tänä syksynä olivat kaikki viinitarhat maakirpun hävittämät. Eivät tunkeilleet rypäleitten poimijat köynnösten välille, eivät kierrelleet naiset pitkissä riveissä korit pään päällä pusertimien luo, eikä ollut öisin tanssia tasaisilla katoilla.

Eikä tänä vuonna edes kirkas, kevyt lokakuunilmakaan leijaillut Etnanseutujen yläpuolella. Aivan kuin katoajan liittolaisena, tuli Afrikan puolelta raskas, lamauttava erämaan tuuli ja toi mukanaan tomua ja usvaa, joka pimitti koko tienoon.

Ei kertaakaan tämän syksyn kuluessa saatu tuntea raitista vuoristotuulta. Lakkaamatta silloin puhalsi turmiota tuova sirokko.

Välistä se tuli kuivana ja täynnä hietaa ja niin polttavan kuumana, että täytyi sulkea ovet ja akkunat ja pysytellä sisällä huoneissa, jottei nääntyisi.

Mutta useimmiten se tuli lauhana ja kosteana ja painostavana. Eivätkä ihmiset tunteneet koskaan rauhaa, suru ei heitä jättänyt yöllä eikä päivällä, ja huolia kokoontui heille kuin lumikinoksia korkeille tuntureille.

Ja levottomuus saavutti donna Mikaelankin, joka aina vain hoiteli vanhaa miestään don Ferrantea.

Tänä syksynä hän ei kuullut kertaakaan naurua, ei kertaakaan laulua. Ihmiset hiipivät toistensa ohi, niin täynnä vihaa ja epätoivoa, että näyttivät olevan tukehtumaisillaan. Ja hän sanoi itsekseen, että ne varmasti kuljeskelivat uneksien kapinasta. Hän ymmärsi, että niitten täytyi tehdä kapina. Se ei kylläkään mitään auttaisi, mutta ei heillä ollut muutakaan keinoa, mihin tarttua.

Syksyn alussa hän oli istunut verannallaan ja kuullut ihmisten puhelevan kadulla. He puhuivat aina kadosta. Meillä on kato vehnästä ja viinistä, vaara pyörii rikkiin ja oransseihin nähden, koko Sisilian keltainen kulta on mennyt mitättömiin. Mistäs eletään nyt?

Ja donna Mikaela ymmärsi, että tämä oli kauheata. Vehnä, viini, oranssit ja rikki, koko heidän keltainen kultansa.

Hän alkoi myöskin ymmärtää, että kurjuus oli suurempi kuin minkä ihmiset jaksaisivat kestää, ja hän vaikeroitsi sitä, että elämän piti muodostua niin raskaaksi. Hän kyseli, miksi ihmisiä pakoitettiin maksamaan niin suunnattomia veroja. Miksi piti olla veroa palmupuista? Nyt kaatoivat talonpojat viha sydämessä maahan nuo vanhat puut, jotka niin kauan olivat huojuneet jalolla saarella. Ja miksi piti pantaman vero ikkunoista? Mitä sillä tarkoitettiin? Tarkoitettiinko sitä, että köyhän kansan piti ottaa pois ikkunansa, muuttaa huoneista kellareihin asumaan?

Rikkikaivoksissa oli työlakkoja ja levottomuuksia, ja hallitus lähetti joukkoja pakoittamaan kansaa taas työhön. Donna Mikaela ihmetteli, eikö hallitus mahtanut tietää, ettei noissa kaivoksissa ollut mitään koneita. Se ei ollut siis koskaan kuullut, että lapset laahasivat malmin syvistä kaivoskuiluista. Se ei siis tiennyt, että nämä lapset olivat orjia, se ei kai voinut ajatellakaan, että niitten vanhemmat olivat myyneet ne työnantajille. Tai jos hallitus sen tiesi, miksi se tahtoi auttaa kaivosten omistajia?

Kerran hän sai kuulla puhuttavan hirvittävän monista rikoksista. Ja taas hän alkoi kyselynsä. Miksi annettiin ihmisten tulla noin rikollisiksi? Ja miksi niitten kaikkien annettiin olla niin köyhiä ja ryysyisiä. Miksi piti niitten olla niin ryysyisiä? Hän tiesi, että sen, joka asui Palermossa tai Cataniassa, ei tarvinnut kysellä näin. Mutta se, joka asui Diamantessa, ei saattanut olla pelkäämättä ja kyselemättä. Minkätähden annettiin ihmisten tulla niin köyhiksi, että he kuolivat nälkään?

Kesä oli tuskin vielä mennyt, syksyä ei ollut vielä pitemmälle kulunut kuin lokakuun loppuun, ja nyt jo donna Mikaela alkoi nähdä mielessään sen päivän, jolloin kapina puhkeaisi. Hän näki nälän näännyttämien ihmisten hyökkäävän pitkin katua. Ne ryöstäisivät puodit, ne ryöstäisivät ne muutamat rikkaat, joita kaupungissa oli. Tuo hurja joukko pysähtyisi kesäpalatsin edustalle, kiipeäisi balkoneille ja lasiovien taa. "Tänne vanhojen Alagonien jalokivet, tänne don Ferranten miljonat!" Kesäpalatsihan oli heidän unelmiensa päämäärä! He luulivat, että se oli täynnä kultaa kuin satujen linna.

Mutta kun he eivät mitään löytäisi, panisivat he tikarin hänen kurkulleen, saadakseen hänet ilmaisemaan aarteet, joita hänellä ei koskaan ole ollut, ja nuo ryöstönhaluiset joukot tappaisivat hänet.

Mikseivät suuret maanomistajat pysyneet kotonaan? Miksi ne ärsyttivät köyhiä, viettämällä loistavaa elämää Roomassa ja Parisissa. Ei niitä niin vihattaisi, jos ne pysyisivät kotona, eikä niin kalliisti ja pyhästi vannottaisi kaikkien rikkaitten kuolemaa.

Donna Mikaela toivoi vain, että hän olisi voinut paeta johonkin suureen kaupunkiin. Mutta sekä hänen isänsä että don Ferrante sairastuivat tänä syksynä, ja heidän tähtensä hänen täytyi jäädä paikoilleen, siihen missä oli. Ja hän tiesi, että hänet tapettaisiin sovitusuhriksi rikkaitten synneistä köyhiä kohtaan.

Monena vuonna onnettomuuksia oli kasaantunut Sisilian varalle, ja nyt niitä ei enää voitaisi pidättää. Nyt alkoi Etnakin uhata purkausta. Rikinsavu oli öisin tulipunainen, ja maanjäristyksiä kuului Diamanteen saakka. Kaikki loppuisi. Kaikki häviäisi kerrallaan.

Eikö hallitus sitten tiennyt tyytymättömyydestä? Oi, hallitus oli viimeinkin saanut siitä tietää ja se oli asettanut komitean. Tuntui hyvin lohduttavalta, kun eräänä kauniina päivänä komitean jäsenet ajoivat pitkin Diamanten corsoa. Kunpa vain kansa olisi tiennyt, että he tarkoittivat sen parasta! Kunpa eivät vaimot olisi seisoneet ovissa ja syljeskelleet mannermaalta tulleitten hienojen herrojen jälkeen, kunpa eivät lapset olisi juosseet vaunujen perästä huutaen: "Varas, varas!"

Kaikki, mitä tehtiinkin, vain kiihoitti kapinaan. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut ryhtyä rauhoittamaan kansaa. Ei ollut yhtään virkamiestä, jota olisi uskottu. Ne, jotka tyytyivät vain lahjojen ottamiseen, olivat vähimmän halveksittuja. Mutta sanottiin, että monet olivat Mafian jäseniä. Sanottiin, että ne tahtoivat vain anastaa itselleen rahoja ja valtaa.

Mitä enemmän aika kului, sitä useammat merkit osoittivat, että jotain hirmuista tulisi tapahtumaan. Sanomalehdistä luettiin, että työläisjoukkoja kokoontui suuriin kaupunkeihin ja kuljeksi pitkin katuja. Sanomalehdistä luettiin myöskin, kuinka sosialistijohtajat matkustivat ympäri maan pitämässä kiihoittavia puheita. Heti selvesi donna Mikaelalle, mistä kaikki levottomuus, tuli. Sosialistit ne yllyttivät kapinaan. Heidän palopuheensa ne panivat mielet kiihkoon. Kuinka niitten annettiin tehdä sellaista? Kuka oli sitten Sisilian kuningas? Oliko hänen nimensä Da Felice vai Umberto?

Donna Mikaelan valtasi kauhu, josta hän ei millään näyttänyt pääsevän. Hänestä tuntui, että juuri häntä vastaan oli liittouduttu. Ja mitä enemmän hän kuuli sosialisteista, sitä enemmän hän niitä pelkäsi.

Giannita koetti häntä rauhoittaa. "Ei meillä täällä Diamantessa ole mitään sosialisteja", sanoi hän. "Diamantessa ei ajatella kapinan nostamista." Mutta donna Mikaela kysyi häneltä, eikö hän tiennyt, mitä merkitsi se, että vanhat kehrääjävaimot istuivat synkissä nurkissaan kertoellen suurista sankariryöväreistä ja Palermon kuuluisasta kalastajasta Guiseppe Alesista, jota he sanoivat Sisilian Masanielloksi?

Jos sosialistit vain saisivat kapinan alkuun, liittyisi siihen Diamantekin. Koko Diamante tiesi jo, että jotain hirmuista oli tulossa. Oli nähty suuren, mustan munkin kummittelevan palazzo Geracin balkonilla. Kuultiin huuhkajien huutavan yöt läpeensä, ja muutamat väittivät, että kukot lauloivat auringon laskiessa ja olivat ääneti aamun sarastaessa.

Eräänä marraskuun päivänä Diamante äkkiä tulvahti täyteen kauheita ihmisiä. Ne olivat karkeapartaisia miehiä, joilla oli petomaiset kasvot, suuret kädet ja tavattoman pitkät käsivarret. Useimmilla oli väljät, liehuvat liinapuvut, ja ihmiset olivat tuntevinaan niissä kuuluisia roistoja ja vasta irtipäässeitä kaleriorjia.

Giannita kertoi, että kaikki nuo villit miehet asustivat sisämaan autioissa vuoristoissa, mutta olivat kulkeneet Simeton poikki ja tulleet Diamanteen, koska muuan huhu oli tiennyt kertoa kapinan jo alkaneen. Mutta kun kaikki oli ollut rauhallista ja karabinierikasarmi täynnä väkeä, olivat ne menneet matkoihinsa.

Donna Mikaela ajatteli nyt alituisesti näitä miehiä, uskoi, että ne hänet kerran murhaisivat. Hän näki aina niitten liehuvat liinapuvut ja niitten petomaiset kasvot. Hän tiesi, että ne vaanivat vuorenonkaloissaan odotellen sitä päivää, jolloin kuulisivat Diamantesta laukauksia ja kapinan melua. Silloin ne hyökkäisivät kaupunkiin polttaen ja murhaten ja kulkisivat koko nälkäisen joukon etupäässä ryöstön kenraleina ja johtajina.

Donna Mikaelan oli tänä syksynä hoidettava sekä isäänsä että don Ferrantea, jotka makasivat sairaana kuukauden toisensa jälkeen. Hänelle oli kuitenkin sanottu, ettei kummankaan tauti ollut lainkaan hengenvaarallista.

Hän iloitsi suuresti siitä, että don Ferrante sai jäädä eloon, sillä siihen perustui hänen ainoa toivonsa. Hän arveli, että ihmiset viimeiseen saakka karttaisivat tekemästä väkivaltaa miehelle, joka oli vanhaa, kunnioitettua sukua.

Istuessaan tautivuoteen ääressä, hän ikävöi monasti Gaetanoa, ja lukuisat olivat ne kerrat, jolloin hän toivoi, että tämä olisi kotona. Ei hän tuntisi tuskaa eikä kuolemanpelkoa, jos Gaetano taas seisoisi työhuoneessaan. Silloin hänen sydämessään asuisi vain turvallisuus ja rauha.

Nytkin, vaikka Gaetano oli niin kaukana, oli hän juuri se, jonka donna Mikaela ajatuksissaan haki, kun kauhu oli tehdä hänet mielipuoleksi. Hän ei ollut kuitenkaan saanut Gaetanolta koko aikana ainoatakaan kirjettä, niin että hän välistä luuli, että tämä oli kokonaan unohtanut hänet. Toisin ajoin hän taas varmaan tiesi, että Gaetano rakasti häntä. Hän tunsi suurta pakkoa ajatella Gaetanoa, ja siitä hän ymmärsi, että Gaetano ajatteli häntä ja kutsui häntä.

Tänä syksynä hän viimein sai Gaetanolta kirjeen. Oi, sellaisen kirjeen! Donna Mikaelan ensimäinen ajatus oli polttaa se.

Hän oli noussut kattoterassille saadakseen yksinäisyydessä lukea kirjeen. Täällä hän oli kerran kuullut Gaetanon rakkaudentunnustuksen. Eikä se ollut millään lailla vaikuttanut häneen. Se ei ollut lämmittänyt eikä peloittanut häntä.

Mutta toista oli tämä kirje. Gaetano pyysi, että donna Mikaela tulisi hänen luokseen, hänen omakseen, antaisi hänelle elämänsä. Ja kun hän luki sitä, säikähti hän omaa itseään. Hän tunsi, kuinka hän tahtoisi huutaa ilmoille: "Tulen, tulen!" ja heti lähteä matkaan. Häntä veti jokin, viittoi jokin pois.

"Olkaamme onnellisia!" kirjoitti Gaetano. "Me tuhlaamme aikaa, vuodet vierivät. Olkaamme onnellisia!"

Hän kuvaili, kuinka he eläisivät. Hän kertoi hänelle muista naisista, jotka olivat noudattaneet rakkauden ääntä ja tulleet onnellisiksi. Hän kirjoitti yhtä houkuttelevasti kuin vakuuttavastikin.

Sittenkään eivät sanat häntä niin hurmanneet kuin se rakkaus, joka kirjeessä hehkui ja paloi. Se nousi paperilta kuin huumaava suitsutus, ja hän tunsi, kuinka se tunkeutui häneen. Tulinen kaiho siinä puhui joka sanasta.

Nyt hän ei enää ollut Gaetanolle mikään pyhimys niinkuin ennen. Tämä selveni hänelle niin valtaavan äkkiä parin vuoden vaitiolon perästä. Ja donna Mikaelasta tuntui tuskalliselta, että se ihastutti häntä.

Hän ei ollut koskaan ajatellut rakkautta sellaiseksi. Miellyttäisikö tällainen häntä? Hän huomasi kauhukseen, että se miellyttäisi.

Ja sitten hän rankaisi sekä itseään että Gaetanoa kirjoittamalla ankaran vastauksen. Siinä oli moralia, moralia, ei mitään muuta kuin moralia. Sen kirjoitettuaan hän oli ylpeä. Hän ei kieltänyt rakastavansa Gaetanoa, mutta tuskinpa tämä löytäisi rakkaudensanoja, kun ne olivat niin käärityitä varoituksiin. Eikä hän kai löytänytkään niitä. Hän ei kirjoittanut senjälkeen.

Mutta nyt ei donna Mikaela enää voinut ajatuksissaan pitää Gaetanoa turvana ja tukena. Nyt hän oli vaarallisempi kuin sisämaan rosvot.

Ja joka aamu saapui Diamanteen yhä synkempiä tietoja. Nyt alkoivat kaikki hankkia aseita. Ja vaikka sellaisten omistaminen oli kielletty, kantoivat kuitenkin kaikki niitä salaa.

Kaikki matkustavaiset lähtivät saarelta, mutta sensijaan lähetettiin sinne Italiasta toinen tuhatlukuinen sotilasjoukko toisensa perästä.

Sosialistit puhuivat lakkaamatta. Ne olivat täynnään pahoja henkiä ja jouduttivat onnettomuuden tuloa.

Viimeinkin kapinalliset olivat saaneet määrätyksi päivän, jolloin myrskyn piti puhjeta. Koko Sisilia, koko Italia nousisi kapinaan. Se ei ollut enää vain uhkausta, se oli todellisuutta.

Mannermaalta tuli sotilasjoukkoja yhä lisää. Ja useimmat olivat neapelilaisia, joilla on ainaista kaunaa sisilialaisille. Ja nyt tuli tieto, että koko saari oli julistettu piiritystilaan. Siellä ei olisi enää tuomioistuimia, vain sotaoikeuksia. Ja kansa sanoi, että sotamiehillä olisi oikeus ryöstää ja murhata, niin paljon kuin heitä halutti.

Ei kukaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Kauhu näytti tekevän kaikki mielettömiksi. Sisämaan talonpojat rakensivat varustuksia vuorilleen. Diamantessa seisoivat miehet suurissa ryhmissä torilla, seisoivat päivät päästään menemättä työhön, Kauheilta näyttivät nuo miehet tummissa viitoissa ja lerppahatuissa. Kaikki kai ne siinä hautoivat mielessään sitä hetkeä, jolloin saisivat ryöstää kesäpalatsin.

Mitä lähemmäs tultiin kapinan puhkeamispäivää, sitä sairaammaksi kävi don Ferrante. Ja donna Mikaela alkoi peljätä hänen kuolevan.

Don Ferranten kadottaminen näytti hänestä merkitsevän sitä, että hänet oli edeltäpäin määrätty joutumaan turmioon. Kukapa hänestä sitten mitään huolta pitäisi, kun hänen miehensä oli kuollut?

Hän hoiteli don Ferrantea. Hän ja kaikki sen naapuriston naiset istuivat hänen vuoteensa ympärillä ääneti rukoillen.

Mutta eräänä aamuna noin kuuden aikaan kuoli don Ferrante. Ja donna Mikaela suri häntä, sillä poissa oli nyt hänen ainoa turvansa ja se ainoa, joka olisi voinut pelastaa hänet turmiosta. Hän tahtoi kunnioittaa kuolemaa sillä tavalla, mikä vieläkin on yleistä Diamantessa.

Hän verhotutti mustaan kuolinhuoneen ja suljetti kaikki luukut, ettei iloinen päivänvalo pääsisi huoneisiin.

Hän antoi myöskin sammuttaa tulen liedestä ja lähetti sanan sokealle laulajalle, jotta tämä tulisi joka päivä palatsiin laulamaan valitusvirsiä.

Hän jätti cavaliere Palmerin Giannitan hoidettavaksi, voidakseen itse istua äänetönnä kuolinhuoneessa sinne kiiruhtaneitten vaimojen joukossa.

Oli kuolinpäivän ilta, kaikki valmistukset olivat suoritetut ja odotettiin vain valkoisten veljeskuntaa, jonka piti tulla viemään ruumis pois. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Kaikki naapuriston naiset istuivat siellä liikkumattomina surun ilme kasvoilla.

Donna Mikaela istui kalpeana suuressa tuskassaan ja tuijotti tahtomattaan paarivaatteeseen, joka oli heitetty ruumiin yli. Se oli suvulle kuuluva paarivaate, jonka keskelle oli loistavana ja jättiläissuuruisena kirjailtu perheen vaakuna, ja jonka reunaa koristivat hopearivat ja paksut tupsut. Tämä paarivaate ei ollut koskaan peittänyt ketään muita kuin Alagonia. Se näytti olevan siinä levällään, jottei donna Mikaela silmänräpäykseksikään unohtaisi, että hänen viimeinen tukensa nyt oli kaatunut ja että hän nyt oli yksinään ja suojatta raivoavan kansan käsissä.

Nyt tuli joku ilmoittamaan, että vanha Assunta oli saapunut. Vanha Assunta, mitä mahtoi vanha Assunta tahtoa? Niin, hän oli ylistysvirsien laulaja, hänellä oli tapana laulaa kuolleista.

Donna Mikaela antoi Assuntan tulla huoneeseen. Hän tuli sellaisena kuin hän oli joka päivä istuessaan kerjäämässä tuomiokirkonportailla, sama paikattu leninki ja sama perin haalistunut huivi ja sama kainalosauva.

Pienenä ja kumaraselkäisenä hän ontui kirstun luo. Hänellä oli kurttuiset kasvot, sisäänpäin painunut suu ja sammuvat silmät. Donna Mikaela sanoi itsekseen, että siinä astui huoneeseen itse avuttomuus ja heikkous.

Vanhus korotti äänensä ja alkoi puhua vaimon nimessä:

"Herrani on kuollut, ja minä olen yksin. Hän, joka korotti minut vierelleen, on kuollut. Kuinka kauheata on, että kotini on kadottanut hallitsijansa! -- Miksi ovat ikkunaluukkusi suljetut? kysyvät ohikulkijat. -- Minä vastaan, en voi sietää päivänvaloa, sillä minun suruni on suuri, minun suruni on kolminkertainen. -- Mitä, ovatko valkoiset kantaneet pois niin monta suvustasi? Ei, ei kukaan minun suvustani ole kuollut, mutta minä olen kadottanut mieheni, mieheni, mieheni."

Vanhan Assuntan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaela puhkesi valitukseen. Koko huone täyttyi mukaan yhtyvien vaimojen valitusäänistä. Sillä ei mikään vahinko ole niin suuri kuin miehen menettäminen. Ne, jotka olivat leskiä, ajattelivat sitä mitä olivat kadottaneet, ja ne, jotka eivät vielä olleet, ajattelivat sitä aikaa, jolloin he eivät enää voisi liikkua kaduilla, kun ei ketään miestä ollut heitä saattamassa, jolloin he jäisivät yksinäisyyteen, köyhyyteen, unohdukseen, jolloin he eivät olisi mitään, eivät merkitsisi mitään, jolloin heistä tulisi maailman hyljättyjä lapsia, koskei heillä enää ollut miestä, koskei enää mikään antanut heille elämisen oikeutta.

* * * * *

Oli päästy jo pitkälle joulukuuta, joulun ja uudenvuoden välisiin päiviin.

Yhä oli sama kapinan vaara ja yhä kuultiin samoja hirveitä huhuja. Kerrottiin, että Falco Falcone oli koonnut kokonaisen ryöväriliiton kivilouhokseensa ja että hän vain odotteli sitä päivää, jolloin kapinan piti alkaa, hyökätäkseen Diamanteen ja ryöstääkseen sen.

Kerrottiin myöskin, että monessa pienessä vuoristokaupungissa kansa oli noussut kapinaan, repinyt maahan tulliasemat kaupunginporteilla ja karkoittanut tullimiehet.

Tiedettiinpä vielä kertoa, että sotajoukko-osastot kulkivat kaupungista toiseen, vangitsivat kaikki, joita epäiltiin, ja ampuivat niitä sadoittain.

Jokainen sanoi, että täytyi taistella. Eihän kukaan voinut antaa noitten italialaisten murhata itseään yrittämättä vastarintaa.

Koko ajan donna Mikaela oli sidottu isänsä tautivuoteeseen, niinkuin ennen don Ferranten. Hän ei päässyt pakenemaan Diamantesta ja tuska kasvoi hänessä niin, että hän lopulta oli pelkkää vapisevaa kauhua ja pelkoa.

Viimeinen ja raskain kaikista tuskansanomista, mitä hän oli saanut, oli koskenut Gaetanoa.

Sillä vain viikko oli kulunut don Ferranten kuolemasta, kun Gaetano oli tullut kotiin. Ja se ei ollut suinkaan herättänyt kauhua donna Mikaelassa, vaan se oli ilahduttanut häntä. Hän oli riemuinnut siitä, että hänen, lähellään oli viimeinkin joku, joka voi häntä suojella.

Samalla kertaa hän päätti, ettei hän lainkaan ottaisi vastaan Gaetanoa, jos tämä tulisi häntä tapaamaan. Hän tunsi kuuluvansa vielä kuolleelle. Hän tahtoi kernaimmin olla näkemättä Gaetanoa koko vuoteen.

Mutta kun Gaetano oli ollut kotona kahdeksan päivää, käymättä kesäpalatsissa, kysyi donna Mikaela hänestä Giannitalta. "Missä Gaetano on, onko hän kenties jo matkustanut, koskei kukaan puhu hänestä?"

"Oi, Mikaela", vastasi Giannita, "mitä vähemmän Gaetanosta puhutaan, sitä parempi se hänelle".

Hän kertoi donna Mikaelalle, niinkuin olisi kertonut suuresta häpeästä, että Gaetanosta oli tullut sosialisti.

"Hän on kokonaan muuttunut Englannissa ollessaan", sanoi hän. "Ei hän rukoile enää, ei Jumalaa eikä pyhimyksiä. Hän ei suutele kirkkoherraa kädelle, kun hän tapaa tämän. Hän sanoo kaikille ihmisille, ettei niitten enää pidä maksaa tullia kaupunginportilla. Hän yllyttää talonpoikia jättämään vuokramaksut suorittamatta. Hänellä on aseita mukanaan. Hän on tullut kotiin saadakseen täällä kapinan syttymään, auttaakseen roistoja."

Giannitan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaelan hyyti suurempi kauhu, kuin koskaan ennen.

Tätä siis olivat syksyn tukahduttavat päivät ennustaneet. Hänen juuri, Gaetanon, piti pudistaa salama pilvistä. Ettei hän ollutkin odottanut tätä jo kauan sitten.

Siinä oli rangaistus ja kosto. Juuri hänen, Gaetanon, piti saada onnettomuus alkamaan.

Näinä viime päivinä hän oli ollut rauhallisempi. Hän oli kuullut, että kaikki sosialistit ympäri saarta oli vangittu. Ja kaikki ne pienet kapinaliekit, joita oli syttynyt kaukaisissa vuoristokaupungeissa oli nopeasti tukahdutettu. Oli melkein näyttänyt siltä, että kapina raukeaisi tyhjiin.