Part 8

Ei don Ferrantekaan näyttänyt pelkäävän, mutta katkera ja pahalla tuulella hän oli. Sillä asianlaita oli se, että kaikkien piti käydä hänen puodissaan sanomassa hänelle, mitä he ajattelivat ja kuulemassa hänen arveluaan, koska hän oli yksi Alagonista, jotka niin monta vuotta olivat johtaneet kaupunkia.

Koko päivän tuli kauhistuneita, vapisevia ihmisiä hänen puotiinsa. Ja ne astuivat kaikki hänen luokseen ja sanoivat: "Tämähän on hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante. Kuinkahan meille käy, don Ferrante?"

Tuskin ainoakaan kaupungin asukkaista jätti pistäytymättä don Ferranten puodissa kysymässä; neuvoa häneltä. Koko ajan kun soittoa kesti, seisoivat ne tiskin yli kumartuneina ostamatta ainoallakaan soldolla.

Ugo Favarakin, luulosairas asianajaja, tuli puotiin ja kävi istumaan tiskin taakse. Ja koko päivän näki don Ferrante hänen istuvan siinä, aivan kalmankalpeana, aivan liikkumatta, kärsien kuulumattomia tuskia sanaakaan sanomatta.

Mutta joka viides minuutti hyökkäsi sisään Torino il-Martello ja löi nyrkin tiskiin ja sanoi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin don Ferrante saisi rangaistuksensa.

Don Ferrante oli luja mies, mutta hän ei voinut välttää kellojensoiton vaikutusta enempää kuin kukaan muukaan. Ja mitä kauemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, miksi kaikki ihmiset syöksyivät juuri häiden puotiinsa. Tuntui siltä, kuin ne tarkoittaisivat jotain erikoista, ikäänkuin ne tahtoisivat tehdä hänet vastuunalaiseksi soitosta ja siitä pahasta, jota se ennusti.

Hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, mutta hänen emäntänsä sen kai oli levittänyt. Hän alkoi uskoa, että kaikki ajattelivat samaa, vaikkeivät uskaltaneet sitä sanoa. Hän ajatteli, että asianajaja istui odottamassa, että hän antaisi perään. Hän luuli, että koko kaupunki tuli katsomaan, uskaltaisiko hän todellakin lähettää pois appensa.

Donna Elisa, jolla oli niin paljon työtä omassa puodissaan, ettei hän itse voinut tulla, lähetteli lakkaamatta vanhan Pacifican kysymään häneltä, mitä hän ajatteli kellonsoitosta. Ja kirkkoherrakin tuli hetkeksi puotiin ja sanoi kuten kaikki muutkin: "Oletteko koskaan kuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante?"

Ja don Ferrante olisi tahtonut tietää, tulivatko asianajaja ja don Matteo ja kaikki muut tosiaankin vain soimaamaan häntä siitä, että hän aikoi lähettää pois cavaliere Palmerin.

Veri alkoi jyskyttää ohimoissa. Huone pyöri välistä hänen silmissään. Ja yhtämittaa tuli aina joku kysymään: "Oletteko kuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa?"

Mutta se, joka ei lainkaan tullut kysymään, oli donna Mikaela. Eihän hän voinut tulla, koskei hän tuntenut mitään pelkoa. Hän oli vain ihastunut ja ylpeä siitä, että nyt oli tullut se mahtava tunne, joka täyttäisi koko hänen elämänsä. "Saan elää suurta ja voimakasta elämää", sanoi hän. Ja häntä kauhistutti se, että hän tähän asti oli ollut vain lapsi.

Hänen piti matkustaa postivaunuissa, jotka kulkivat Diamanten läpi kello kymmenen illalla. Kun kello läheni neljää, ajatteli hän, että hänen nyt täytyi ilmoittaa asia isälleen ja ruveta panemaan kokoon hänen tavaroitaan.

Mutta ei tämäkään tuntunut hänestä vaikealta. Hänen isänsä tulisi pian perästä Argentiinaan. Hän pyytäisi häntä odottamaan kärsivällisesti muutamia kuukausia, kunnes he saisivat järjestykseen kodin, mihin kutsua hänet. Ja hän tiesi varmaan, että hänen isänsä kernaasti soisi hänen matkustavan pois don Ferranten luota.

Hän kulki suloisessa hurmauksessa. Ei ollut olemassa mitään, jota olisi voinut pitää hirmuisena. Ei ollut olemassa mitään häpeää, mitään vaaraa, ei, ei mitään.

Hän odotti vain saavansa kuulla postivaunujen ratinan.

Silloin hän kuuli ääniä portailta, jotka johtivat pihasta toiseen kerrokseen. Hän kuuli raskaitten jalkojen tömistävän. Hän näki ihmisten astuvan avoimessa pylväskäytävässä, joka kiersi ympäri talon ja jota täytyi kulkea, päästäkseen huoneisiin. Hän näki, että ne kantoivat keskellään jotain raskasta, mutta hän ei voinut saada selvää, mitä se oli, sillä väkeä oli niin paljon.

Kalpea asianajaja kulki etunenässä. Hän tuli kertomaan donna Mikaelalle, että don Ferrante oli ruvennut ajamaan Torinoa ulos puodista, mutta silloin Torino oli iskenyt häntä puukolla. Ei se ollut mitään vaarallista. Hänen haavansa oli jo sidottu ja paranisi neljässätoista päivässä.

Don Ferrante kannettiin nyt sisään, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, ei donna Mikaelaa, vaan cavaliere Palmeria etsien. Kun hän näki hänet, ilmoitti hän vaimolleen sanaakaan sanomatta, vain muutamalla käden liikkeellä, ettei cavaliere Palmerin koskaan tarvinnut lähteä hänen talostaan, ei koskaan, ei koskaan.

Silloin donna Mikaela painoi kädet silmilleen. Oi, mitä, hänen isänsä ei matkustaisikaan! Hän itsekin oli pelastettu. Ihmeen kautta hän oli saanut avun!

Oi, nyt hänen täytyi olla iloinen, olla tyytyväinen! Mutta hän ei ollut. Hän tunsi hirveintä tuskaa.

Hän ei päässytkään matkustamaan. Hänen isänsä saisi jäädä tänne, ja silloin pitäisi hänen olla uskollinen don Ferrantelle. Hän sai taistella ymmärtääkseen. Niin se oli. Hän ei voinut matkustaa.

Hän koetti selittää asiaa jollain toisella tavalla. Ehkäpä tämä oli väärä johtopäätös. Hän oli mennyt niin sekaisin. Ei, ei, niin se oli, hän ei voinut.

Häntä niin suunnattomasti väsytti. Hänhän oli matkustanut yhtä mittaa koko päivän. Hän oli ollut jo pitkän matkan päässä. Eikä hän nyt koskaan pääsisikään perille. Hän vaipui aivan lamaan. Hän oli huumauksissa ja voimatonna. Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin levätä sen loppumattoman matkan jälkeen, jonka hän oli suorittanut. Mutta eipä hän kai saisi sitä koskaan loppuun suoritetuksi. Hän alkoi itkeä sitä, ettei milloinkaan pääsisi perille. Koko elämänsä hän saisi matkustaa ja matkustaa eikä koskaan perille pääsisi.

Kahdeksas luku.

KAKSI CANZONIA.

Seuraavana aamuna San Pasqualen kellojen soimisesta donna Elisa istui puodissaan ja laski rahoja. Edellisenä päivänä, kun kaikki ihmiset olivat olleet peloissaan, olivat tavarat menneet uskomattomalla vauhdilla kaupaksi, ja kun hän tänä aamuna oli astunut puotiin, oli hän ensin melkein säikähtänyt. Sillä koko puoti oli autio ja tyhjä, medaljongit olivat poissa, vahakynttilät olivat poissa ja samoin kaikki suuret rukousnauhakimput. Kaikki Gaetanon kauniit pyhimyskuvat oli otettu alas hyllyiltä ja myyty, ja donna Elisaa oikein suretti, kun hän ei enää nähnyt ympärillään suurta pyhien miesten ja naisten joukkoa.

Silloin hän veti auki rahalaatikon ja se oli niin täysi, että hän tuskin jaksoi vetää sen. Ja kun hän laski rahojansa, itki hän, aivan kuin ne kaikki olisivat olleet väärennettyjä. Sillä mitäpä hyödytti häntä kaikkien noitten likaisten liiranseteleitten ja noitten suurien pronssilanttien omistaminen, nyt kun hän oli kadottanut Gaetanon!

Oi, hän ajatteli, että jos Gaetano olisi viipynyt kotona vielä päivänkään, ei hänen olisi tarvinnut matkustaa, sillä nyt oli rahoja yllin kyllin.

Siinä istuessaan hän kuuli postivaunujen pysähtyvän portin edustalle. Mutta hän ei edes nostanut silmiään, hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui, kun kerran Gaetano oli poissa. Silloin ovi avattiin ja kello soi hirveästi. Hän vain itki ja laski rahojaan. Joku sanoi: "Donna Elisa, donna Elisa!" Ja siinä oli Gaetano.

"Mutta Herra Jumala, kuinka sinä olet kotona?" huusi donna Elisa. -- "Sinähän olet myynyt kaikki kuvasi. Minun täytyi tulla kotiin leikkaamaan sinulle uusia." -- "Mutta mistä sinä olet saanut sen tietää?" -- "Olin postivaunua vastassa kello kaksi yöllä. Rosa Alfari tuli siinä ja kertoi minulle kaikki." -- "Olipa hyvä, että menit posti vaunua vastaan! Olipa hyvä, että päähäsi pälkähti mennä postivaunua vastaan!" -- "Niin, eikös ollutkin hyvä!" sanoi Gaetano.

Ja vajaan puolentunnin kuluttua Gaetano seisoi taas työhuoneessaan, ja donna Elisa, jolla ei ollut yhtään mitään tehtävää tyhjässä puodissaan, tuli vähä väliä työhuoneen ovelle häntä katsomaan. Oi, oliko hän tosiaankin siellä leikkaamassa pyhimystenkuvia? Donna Elisa ei voinut päästää viittä minuuttia vierähtämään pistäytymättä häntä katsomassa.

Mutta kun donna Mikaela kuuli, että Gaetano oli palannut, ei hän tuntenut mitään iloa, pikemminkin vihaa ja epätoivoa. Sillä hän pelkäsi, että Gaetano tulisi kiusaajana houkuttelemaan häntä.

Donna Mikaela oli kuullut, että muuan rikas englantilaisnainen oli tullut Diamanteen sinä päivänä, kun kellot soivat. Häntä liikutti syvästi, kun hän sai tietää, että tulija oli juuri sen Kristuksenkuvan omistaja. Pieni Kristuslapsi oli siis tullut, kohta kun hän oli häntä avuksi huutanut! Sade ja kellonsoitto olivat hänen työtään!

Hän koetti nyt ilahduttaa sydäntään ajattelemalla, että hänen tähtensä oli tapahtunut ihme. Täytyihän sen, että hän tunsi olevansa Jumalan armon ympäröimä, olla hänelle paljon suuremmanarvoista kuin kaikki maallinen onni ja rakkaus. Hän ei tahtonut päästää minkään maallisen raastamaan itseään pois tästä Jumalan siunaamasta hurmauksesta.

Mutta kun hän kohtasi Gaetanon kadulla, katsoi tämä tuskin häneen, ja kun hän tapasi hänet donna Elisan luona, ei hän tarttunut hänen käteensä eikä edes puhutellut häntä.

Sillä vaikka Gaetano oli tullutkin kotiin sentähden, että hänestä oli liian raskasta matkustaa ilman donna Mikaelaa, ei hän totisesti vähääkään tahtonut kiusata ja houkutella häntä. Hän näki, että donna Mikaela oli pyhimysten suojeluksessa, hän piti häntä niin pyhänä, että tuskin uskalsi uneksia hänestä.

Gaetano tahtoi olla hänen läheisyydessään, ei rakastaakseen häntä, mutta senvuoksi, että hän luuli donna Mikaelan elämän piankin loistavan pyhistä töistä. Gaetano ikävöi ihmeitä, niinkuin puutarhanhoitaja ikävöi kevään ensimäistä ruusua.

Mutta kun viikot kuluivat, eikä Gaetano koskaan koettanut lähestyä donna Mikaelaa, alkoi tämä epäillä ja arvella, ettei hän lainkaan ollut rakastanutkaan häntä. Hän sanoi itselleen, että Gaetano oli houkutellut häneltä pakenemislupauksen vain näyttääkseen hänelle, että madonna voi tehdä ihmeen.

Mutta jos asia oli niin, ei donna Mikaela ymmärtänyt, miksei Gaetano jatkanut matkaa, vaan kääntyi takaisin.

Tämä teki hänet levottomaksi. Hän ei luullut voivansa hallita rakkauttaan, ellei tietäisi, rakastiko Gaetano häntä. Hän punnitsi puoleen ja toiseen ja tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei Gaetano koskaan ollut rakastanut häntä.

Tällaista ajatellessaan oli donna Mikaelan täytynyt istua pitämässä seuraa don Ferrantelle. Tämä oli maannut kauan sairaana. Hän oli saanut pari halvauskohtausta ja oli noussut tautivuoteesta murtuneena miehenä. Hänestä oli äkkiä tullut vanha ja tylsä ja arka, niin ettei hän koskaan uskaltanut olla yksinään. Hän ei enää seisonut puodissaan, hän oli joka suhteessa toinen ihminen.

Häneen oli tarttunut suuri halu esiintyä ylhäisenä ja loistavana. Näytti siltä, kuin don Ferrante-parka olisi tullut suuruudenhulluksi.

Donna Mikaela oli hyvin hyvä hänelle ja istui tunnittain lörpöttelemässä hänen kanssaan.

"Kukahan se mahtoi olla", oli hänellä tapana sanoa, "joka kerran seisoi torilla sulkahatussa ja nyöritakissa ja miekka kupeella ja joka soitti niin, että sanottiin, että hänen soittonsa oli kohottavaa kuin Etna ja mahtavaa kuin meri? Ja kuka se näki köyhän, mustapukuisen signorinan, joka ei uskaltanut näyttää kasvojaan ihmisille, ja meni hänen luokseen ja tarjosi hänelle käsivartensa? Kukahan se mahtoi olla? Voikohan se olla don Ferrante, joka koko viikon seisoi rihkamapuodissaan suippo lakki päässä ja lyhyt nuttu yllä? Ei, se on mahdotonta. Ei kai vanha kauppias saattanut tehdä sellaista?"

Don Ferrante nauroi. Juuri näin hän tahtoi vaimonsa puhelevan hänelle. Donna Mikaelan piti myöskin sanoa hänelle, mitenkä kävisi, kun don Ferrante tulisi hoviin. Näin sanoisi kuningas ja näin sanoisi kuningatar. "Vanhat Alagonathan ovat taas heränneet henkiin", sanottaisiin hovissa. Ja kuka on kohottanut suvun? Ihmetellään ja ihmetellään. Onko tuo don Ferrante, joka on sisilialainen ruhtinas ja espanjalainen grandi, sama mies kuin se, joka seisoi rihkamapuodissaan Diamantessa ja kiljui kuorma-ajureille? Ei, sanottaisiin, se ei voi olla sama. Se ei missään tapauksessa voi olla sama.

Tästä don Ferrante piti ja hän tahtoi kuulla donna Mikaelan puhuvan näin päivät päästään. Hän ei väsynyt koskaan, ja hänen vaimonsa oli hyvin kärsivällinen.

Mutta eräänä päivänä, kun donna Mikaela parastaikaa istui lörpöttelemässä, tuli sisään donna Elisa. "Käly, jos sinulla on Pompeijin pyhän neitsyen legenda, niin lainaa se minulle!" pyysi hän. -- "Mitä, aiotko sinä ruveta lukemaan?" kysyi donna Mikaela. -- "Taivas varjelkoon, tiedäthän, etten minä osaa lukea. Gaetano sitä pyytää."

Donna Mikaelalla ei ollut Pompeijin pyhän neitsyen legendaa. Mutta sitä hän ei sanonut donna Elisalle, vaan meni kirjahyllynsä luo ja otti sieltä pienen kirjan, joka sisälsi sisilialaisia rakkauslauluja, antoi sen donna Elisalle ja tämä vei sen Gaetanolle.

Mutta tuskin donna Mikaela oli tehnyt tämän, ennenkuin hän alkoi ankarasti katua. Ja hän kysyi itseltään, mitä hän oli tarkoittanut menetellessään näin, hän, jota pyhä Kristuslapsi oli auttanut.

Hän punastui häpeästä muistaessaan, että hän oli alleviivannut muutaman pienistä canzoneista, erään, joka, kuului näin:

Vastausta etsin verratonta. Kumarruin jo päivän, yönkin eteen, Linnun, pilvein teitä tutkin monta, Valoin lyijyn sulakuuman veteen, Kukan lehdet yksitellen raastoin, Naisen mustalaisen luoksein haastoin. Nyt mä teiltä, taivaan pyhät, kysyn: "Vieläkö ma armaan lemmittynä pysyn?"

Hän oli kyllä toivonut saavansa vastauksen tähän. Mutta hän oli ansainnut sen, ettei mitään vastausta tullut. Hän oli ansainnut sen, että Gaetano halveksi häntä ja piti häntä tungettelevana.

Eikä hän kumminkaan ollut aikonut tehdä mitään pahaa. Ainoa, mitä hän oli halunnut, oli saada tietää, rakastiko Gaetano häntä.

Taas kului muutamia viikkoja ja donna Mikaela istui yhä don Ferranten luona.

Mutta kerran oli donna Elisa houkutellut hänet ulos.

"Tule minun puutarhaani, käly, katsomaan suurta magnoliapuutani! Et ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista."

Hän oli mennyt donna Elisan kanssa kadun poikki ja tullut hänen puutarhaansa. Ja donna Elisan magnolia oli kuin säteilevä aurinko, niin että sen huomasi jo, ennenkuin oli nähnytkään. Kauas tuntui ilmassa väräjävä tuoksu, ja kuului voimakas mehiläisten surina ja lintujen viserrys.

Kun donna Mikaela näki puun, voi hän tuskin hengittää. Se oli hyvin korkea ja suuri, säännöllisen kauniisti muodostunut, ja sen suuret, lujat lehdet raikkaan tummanvihreitä. Mutta nyt se oli kokonaan suurten heleitten kukkien peitossa, jotka tekivät sen loistavaksi ja koristivat sen, niin että se näytti olevan juhlapuvussa -- ja siitä tuntui virtaavan hurmaavaa iloa. Ja donna Mikaela oli kuin huumaantunut ja hän tunsi, että outo, vastustamaton voima valtasi hänet. Hän veti puoleensa muutaman noista jäykistä oksista, aukaisi sen kukan taittamatta sitä irti ja alkoi neulalla pistellä kirjaimia terälehtiin. -- "Mitä teet, käly?" kysyi donna Elisa. -- "En mitään, en mitään." -- "Minun nuoruudessani oli nuorilla tytöillä tapana pistellä rakkauskirjeitä magnoliakukkiin." -- "Ehkäpä niillä on vieläkin sama tapa." -- "Ole varuillasi, minä luen kyllä sinun mentyäsi, mitä olet kirjoittanut." -- "Ethän sinä osaa lukea." -- "Onhan minulla Gaetano." -- "Ja Luca. On kai parempi, että käännyt Lucan puoleen."

Mutta kun donna Mikaela tuli kotiin, katui hän. Näyttäisiköhän donna Elisa todellakin kukkaa Gaetanolle? Ei, ei, donna Elisa oli liian viisas. Mutta jospa Gaetano itse oli nähnyt hänet työhuoneensa ikkunasta? Niin no, Gaetano ei vastaisi mitään. Mutta hän, donna Mikaela, teki itsensä naurettavaksi.

Ei koskaan, koskaan hän enää tekisi mitään sellaista. Olihan hänen parempi olla mitään tietämättä. Olihan parempi, ettei Gaetano välittänyt hänestä.

Kuitenkin hän aina mietti, minkä vastauksen mahtaisi saada. Mutta ei tullut mitään.

Ja taas kului viikko. Silloin don Ferrante sai päähänsä lähteä ajelemaan iltapäivisin.

Kesäpalatsin vaunuliiterissä oli vanhanaikaiset juhlavaunut, jotka varmasti olivat enemmän kuin satavuotiset. Ne olivat hyvin korkeat ja niissä oli pieni ja ahdas vaunukori, joka kiikkui nahkaremmeistä takapyörien välissä, ja nämä olivat niin suuret kuin myllyn vesipyörät. Vaunut olivat maalatut valkoisella ja kullalla, vaatetetut punaisella sametilla ja ovissa oli vaakuna.

Muinoin oli näissä vaunuissa ajaminen tuottanut suurta kunniaa, ja kun vanhat Alagonat niissä olivat kulkeneet pitkin corsoa, olivat ihmiset nousseet seisomaan kynnyksiltä ja tunkeutuneet porteille ja kurkoitelleet verannoilta nähdäkseen niitä. Mutta silloin niitä olivatkin vetäneet solakat berberiläiset hevoset, silloin oli kuskilla ollut tekotukka ja palvelijalla kalunat, ja ohjakset olivat olleet kirjailtua silkkiä.

Mutta nyt don Ferrante tahtoi valjastaa vanhat hevosensa juhlavaunujen eteen ja panna vanhan puotipalvelijansa kuskiksi.

Kun donna Mikaela sanoi hänelle, ettei se käynyt päinsä, alkoi hän itkeä. Mitä hänestä ajateltaisiinkaan, ellei hän iltapäivin näyttäytyisi corsolla vaunuissaan? Senhän ylhäinen mies viimeiseksi saattoi itseltään kieltää. Mistä kukaan tietäisi, että hän oli aatelismies, ellei hän ajaisi edestakaisin katua vanhoissa Alagonan vaunuissa?

Iloisin hetki don Ferranten elämässä hänen sairastumisensa jälkeen oli se, kun hän ensimäistä kertaa läksi ajelemaan. Hän istui suorana ja kumarteli ja viittaili hyvin armollisesti kaikille vastaantulijoille. Ja Diamanten väki kumarsi ja tempasi hatun päästään, niin että se lakaisi katua. Tottahan don Ferrantelle suotiin se ilo!

Donna Mikaela oli myöskin mukana, sillä don Ferrante ei uskaltanut ajaa yksinään. Hän ei olisi kernaasti lähtenyt, mutta silloin don Ferrante oli ruvennut itkemään ja huomauttanut, että hän meni naimisiin donna Mikaelan kanssa silloin, kun tämä oli halveksittu ja köyhä. Hänen ei pitänyt olla kiittämätön eikä unohtaa, mitä don Ferrante oli hänelle tehnyt, vaan lähteä mukaan. Miksei hän tahtonut ajaa niissä vaunuissa? Ne olivat komeimmat vanhat vaunut koko Sisiliassa.

"Mikset tahdo lähteä ajelemaan minun kanssani?" sanoi don Ferrante. "Muista, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan! Etkö näe, ettei edes isäsi sinua rakasta? Älä ole kiittämätön!"

Tällä tavoin hän oli pakoittanut donna Mikaelan istumaan vierelleen juhlavaunuihin.

Mutta ei käynyt ollenkaan niin, kuin donna Mikaela oli odottanut. Ei kukaan nauranut. Naiset niiasivat ja miehet kumarsivat niin juhlallisesti, kuin vaunut olisivat olleet sata vuotta nuoremmat. Ja donna Mikaela ei voinut huomata hymyä yksissäkään kasvoissa.

Eikä koko Diamantessa olisikaan kukaan voinut nauraa. Sillä tiedettiin kyllä, minkälainen donna Mikaelan ja don Ferranten suhde oli. Tiedettiin, kuinka don Ferrante rakasti häntä ja kuinka hän itki, kun donna Mikaela hetkeksikään hänet jätti. Tiedettiin myöskin, että hän kiusasi vaimoaan mustasukkaisuudella, polki mäsäksi hänen hattunsa, jos ne sopivat hänelle eikä koskaan antanut hänelle rahoja uusien pukujen ostamiseen, ettei vain kukaan muu huomaisi hänen kauneuttaan ja pääsisi rakastumaan häneen. Mutta siitä huolimatta hän sanoi vaimolleen, että tämä oli niin ruma, ettei kukaan jaksaisi katsoa häntä kasvoihin. Ja kun kaikki tämä tiedettiin Diamantessa, ei ketään naurattanut. Kuinka saattaisi nauraa donna Mikaelalle, kun hän istui lepertelemässä sairaan miehen kanssa! Diamanten asukkaat olivat hurskaita kristityitä eikä mitään raakalaisia.

Niin kulkivat juhlavaunut haalistuneessa loistossaan Diamanten corsoa edestakaisin kello viiden ja kuuden välillä. Ja ne saivat Diamantessa kulkea aivan yksinään, sillä siellä ei ollut ainoitakaan muita ylhäisiä vaunuja, mutta tiedettiinhän, että samaan aikaan kaikki ajoneuvot Roomassa kulkivat Monte Pinciolle ja Neapelissa Villa Nationaleen ja Florensissa Cascineille ja Palermossa La Favoritaan.

Mutta kun vaunut kolmatta kertaa lähestyivät Porta Etneaa, kuului sen toiselta puolen iloinen torventörähdys.

Ja portista vierivät sisään suuret, korkeat, englantilaismalliset metsästysvaunut.

Kyllä kai nekin olivat vanhanaikaiset. Postimiehellä, joka ratsasti oikeanpuoleista etuhevosta, oli nahkahousut ja kankipalmikkoinen tekotukka. Koko ajopelit muistuttivat vanhoja postivaunuja, joissa matkustajain osasto on kuskinistuimen takana ja joissa on korkea, kapea katto ja siellä istuimia.

Mutta kaikki oli uutta, hevoset kauniita ja vahvoja eläimiä, vaunut ja silat loistivat, ja ajelijoina oli muutamia catanialaisia nuoria herroja ja naisia, jotka olivat tekemässä retkeä Etnalle.

Ja he eivät voineet olla nauramatta, kun he ajoivat vanhojen juhlavaunujen ohi. He kumartuivat alas korkealta vaununkatolta, jossa he istuivat, nähdäkseen niitä, ja heidän naurunsa kaikui hyvin kovana ja kimeänä Diamanten korkeitten, äänettömien rakennusten keskellä.

Donna Mikaelan tuli äkkiä hyvin paha olla. Ajelijat olivat hänen entisiä seuratovereitaan. Mitä he sanoisivatkaan kotia tultuaan? "Me näimme Diamantessa Mikaela Palmerin." Ja ne nauraisivat ja kertoisivat, nauraisivat ja kertoisivat.

Koko elämä tuntui hänestä äärettömältä kurjuudelta. Hän ei ollut mitään muuta kuin hullun orja. Koko ikänsä pitäisi hänen vain löperrellä don Ferranten kanssa.

Kun hän tuli kotiin, oli hän aivan näännyksissä. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, että tuskin vain jaksoi laahustaa ylös portaita.

Koko ajan don Ferrante ylisti onneaan, kun nuo ylhäiset ihmiset olivat kohdanneet hänet ja nähneet hänen komeutensa. Hän sanoi vaimolleen, että nyt ei enää kukaan välittäisi siitä, että tämä oli ruma tai että tämän isä oli varastanut. Nyt tiedettiin, että hän oli ylhäisen herran puoliso.

Iltapäivällä donna Mikaela istui aivan äänetönnä ja antoi isänsä puhella don Ferranten kanssa. Silloin alkoi mandolini hyvin hiljaa helistä kadulla kesäpalatsin ikkunan alla. Se oli vain mandolini ilman kitaran tai viulun säestystä. Ei mikään voinut olla sen arempaa ja kevyempää, ei mikään sen viehkeämpää ja liikuttavampaa. Ei saattanut uskoa, että sen mandolinin kieliä liikutti ihmiskäsi. Se oli kuin mehiläisten ja heinäsirkkojen ja seinäsirkkojen yhteinen konsertti.

"Taas on joku rakastunut Giannitaan", sanoi don Ferrante. "Siinä on vasta nainen! Kuka hyvänsä näkee, että hän on kaunis. Jos minä olisin nuori, rakastuisin minä Giannitaan. Hän osaa rakastaa."

Donna Mikaela vavahti. Don Ferrante oli oikeassa, ajatteli hän. Mandolinin soittaja tarkoitti Giannitaa. Tänä iltana hän oli käymässä kotona äitinsä luona, vaikka muuten hän nykyään asui kesäpalatsissa. Sen donna Mikaela oli saanut aikaan, kun don Ferrante oli muuttunut veltoksi.

Mutta donna Mikaela piti mandolininsoitosta, kelle se sitten olikin aiottu. Se oli pehmoista ja lempeää ja lohduttavaa. Hän meni hiljaa huoneeseensa voidakseen paremmin kuunnella pimeässä ja yksikseen.

Siellä lehahti häntä vastaan suloinen, voimakas tuoksu. Mitä se oli? Hänen kätensä alkoivat vavista, ennenkuin hän löysi kynttilän ja tulitikut. Hänen kirjoituspöydällään oli suuri, kokonaan auennut magnoliankukka.

Yhteen terälehteen oli pistetty sanat: "Ken mua rakastaa?" Ja sen alla seisoi: "Gaetano."

Kukan vieressä oli pieni valkoinen kirja täynnä rakkauslauluja. Ja muuan pikku canzoneista oli merkitty:

Rakkaudestan' ei kenkään tiedä. Salaa, ääneti se syntyi yössä. Unelmat vain mun saa luokses viedä, ain' oon aarteen vartioimistyössä. Kuolinvuoteelleni kiirehtäissä papin, vielä huulet kiinni suljen, ovi lukoss' on, ja avain käissä äänetönnä ijäisyyteen kuljen.

Soittoa jatkui. Mandolinissa on raittiin ilman ja auringonpaisteen sävy. Jotain, joka sovittaa ja rauhoittaa. Pala ihanan luonnon lohduttavaa suruttomuutta.

Yhdeksäs luku.

PAKO.

_Siihen aikaan_ oli Diamantessa vielä Aracoelista heitetty pikku kuva.

Englantilaisnainen, joka hänet omisti, oli ihastunut Diamanteen. Hän ei ollut voinut jättää sitä.