Part 7

Kun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä nyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju liikutus valtasi hänet.

Taas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja varma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.

"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!"

Nyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei hän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti takaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan siihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei hän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. --

Kaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli kesäpalatsiin puhumaan hänelle.

Hän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän piti paeta hänen kanssaan.

Hän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut työhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän oli päässyt selvyyteen.

Donna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut oksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi sitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen pitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja pyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret onnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen. Ja jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui se senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden lupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa tiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu, häntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano oli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa kadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein tullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela, oli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka Jumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.

Senvuoksi Gaetano ei voinut jättää donna Mikaelaa tänne. Hänen täytyi lähteä mukaan, hänen täytyi, täytyi.

Gaetano ei lainkaan ollut polvillaan donna Mikaelan edessä. Hän puhui seisoaltaan, kädet nyrkissä ja silmäin leimutessa. Hän ei rukoillut donna Mikaelaa, hän käski häntä lähtemään mukaan, koska hän oli Gaetanon.

Ei ollut suinkaan synti viedä häntä pois, pikemminkin se oli Gaetanon velvollisuus. Kuinka Mikaelan kävisi, jos Gaetano hänet jättäisi?

Donna Mikaela kuunteli häntä liikahtamatta. Hän istui äänetönnä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun Gaetano oli lakannut puhumasta.

"Milloin matkustatte?" kysyi hän viimein.

"Diamantesta lähden lauantaina."

"Ja koska lähtee laiva?"

"Se lähtee sunnuntai-aamuna Messinasta."

Donna Mikaela nousi ja astui pengermän portaita kohti.

"Isäni matkustaa Cataniaan lauantaina", sanoi hän. "Minä pyydän don Ferrantelta, että saan saattaa hänet sinne." Hän astui pari porrasta alemmas, aivan kuin ei aikoisi enää sanoa mitään. Sitten hän pysähtyi. "Jos silloin tapaatte minut Cataniassa, seuraan teitä, mihin tahdotte."

Hän kiiruhti alas portaita. Gaetano ei koettanut pidättää häntä. Tulisi kyllä aika, jolloin hän ei pakenisi häntä. Hän tiesi, että donna Mikaelan täytyi ruveta häntä rakastamaan.

* * * * *

Koko perjantai-iltapäivän donna Mikaela oli viettänyt tuomiokirkossa. Hän oli tullut madonnan luo ja heittäytynyt epätoivoissaan maahan hänen jalkoihinsa. "Oi, madonna mia, madonna mia! Tuleeko minusta huomenna karannut vaimo? Saavatko ihmiset tosiaankin syytä sanoa minusta vaikka mitä pahaa?" Ja silloin näytti kaikki hänestä yhtä hirveältä. Häntä kauhistutti pakeneminen Gaetanon kanssa, mutta hän ei käsittänyt, kuinka hän saattaisi jäädä don Ferranten luo. Hän vihasi niin yhtä kuin toistakin. Ei kumpikaan näyttänyt voivan tarjota hänelle muuta kuin onnettomuutta.

Hän näki kyllä, ettei madonna häntä auttaisi. Ja nyt hän viimein kysyi itseltään, eikö hän joutuisi suurempaan kurjuuteen paetessaan Gaetanon kanssa kuin jäädessään don Ferranten luo. Maksoiko vaivaa saattaa itsensä häpeään kostaakseen siten miehelleen?

Ja saattoiko mikään olla inhoittavampaa kuin paeta miehen kanssa, jota hän ei rakastanut?

Hän vääntelihe tuskissaan. Koko viikon oli kalvava levottomuus häntä ahdistanut. Kauheinta oli, ettei hän koskaan voinut nukkua. Hänen ajatuksensa eivät enää olleet selviä, terveitä.

Yhä uudestaan ja uudestaan hän aloitti rukouksensa. Mutta sitten hän ajatteli: "Madonna ei voi auttaa minua." Ja hän lakkasi heti.

Silloin hän tuli ajatelleeksi entisiä surun aikoja ja hän muisti sitä pientä kuvaa, joka kerran oli auttanut häntä, kun hän oli ollut yhtä suuressa epätoivossa.

Hän kääntyi tulisella innolla rukouksissaan tuon pienen, köyhän lapsen puoleen. "Auta minua, auta minua! Auta vanhaa isääni, ja auta minua itseäni, etten lankeaisi pahuuden ja koston kiusaukseen!"

Kun hän tänä yönä pani maata, jatkuivat tuskat ja taistelut. "Kunpa voisin vain nukkua edes yhden ainoan tunnin", sanoi hän, "niin tietäisin, mitä tahtoisin".

Gaetanon piti lähteä matkalleen varhain seuraavana aamuna. Donna Mikaela päätti viimein mennä puhuttelemaan häntä, ennenkuin hän matkusti, ja sanoa hänelle, ettei hän voinut seurata mukana. Hän ei jaksanut kestää sitä, että häntä pidettäisiin langenneena naisena.

Tuskin hän oli tämän päätöksen tehnyt, kun hän nukahti. Hän ei herännyt, ennenkuin kello seuraavana aamuna löi kymmentä. Ja silloin Gaetano oli jo matkustanut. Donna Mikaela ei saanutkaan sanotuksi hänelle, että hän oli katunut.

Mutta sitä hän ei ajatellutkaan. Unessa oli jotain uutta ja outoa tullut häneen. Hänestä tuntui, että hän yöllä oli elänyt taivaassa ja hengittänyt autuutta.

* * * * *

Mikäpä pyhimys tekisi ihmisille enemmän hyötyä kuin San Pasquale? Eiköpäs satu joskus, että ihmiset puhelevat jossain yksinäisellä paikalla metsissä tai vainioilla ja että he silloin joko puhuvat pahaa jostain tai suunnittelevat jotain tyhmää? No, huomaa nyt, että juuri kun he paraikaa puhuvat, kuulevat he viereltään rapinaa, niin että he ihmetellen katselevat ympärilleen, nakkasiko joku kiven heitä kohti. Ei kannata sen enempää katsella ympärilleen. Turhaa on juosta etsimään kiven heittäjää. Sen lähettää San Pasquale. Yhtä varmaan kuin taivaassa löytyy oikeutta, oli se San Pasquale. Hän kuuli, kuinka he puhuivat pahaa ja heitti yhden kivistänsä varoittaakseen heitä.

Ja sen, jota harmittaa, kun hänen pahat juonensa häiriytyvät, ei pidä lohduttautua sillä, että San Pasqualen kivet pian loppuisivat. Ne eivät suinkaan lopu. Niitä on niin paljon, että niitä riittää maailman viimeiseen päivään. Sillä tiedättekös, mitä San Pasquale teki, kun hän kulki täällä maan päällä, tiedättekö, mitä hän ajatteli enemmän kuin mitään muuta? San Pasquale huomasi kaikki pienet piikivet, jotka olivat hänen kulkemallaan tiellä, ja keräsi ne pussiinsa. Te, herra, te viitsitte tuskin kumartua ottamaan maasta soldoa, mutta San Pasquale poimi jokaisen piikiven, ja kun hän kuoli, vei hän ne kaikki mukanaan taivaaseen, ja siellä hän nyt istuu ja heittelee niillä kaikkia, jotka ovat ryhtymässä johonkin sopimattomaan.

Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa hyöty, mitä San Pasquale ihmisille tuottaa. Hänpä se juuri antaa merkin silloin, kun joku kohta joutuu naimisiin tai kun joku kohta kuolee, ja hän voi antaa merkkejä muullakin kuin kivillä. Randazzossa istui vanha Saraedda-äiti tyttärensä tautivuoteen ääressä ja nukahti siihen. Mutta tytär makasi tiedotonna ja oli kuolemaisillaan eikä kukaan voinut ilmoittaa papeille. Miten heräsi äiti ajoissa? Miten hän heräsi, jotta saattoi lähettää miehensä pappilaan? Ei mistään muusta kuin siitä, että tuoli alkoi keinua edestakaisin ja natista ja narista, kunnes hän heräsi. Ja sen teki San Pasquale. Kukapa muu kuin San Pasquale ajattelisi semmoista?

Vielä on kerrottava yksi seikka San Pasqualesta. Tre Castagnissa eli pitkä Kristofero. Ei hän ollut mikään huono ihminen, mutta hänellä oli paha tapa. Hän ei voinut avata suutaan kiroomatta. Hän ei voinut sanoa kahta sanaa, ellei toinen niistä ollut kirous. Ja luuletteko, että vähääkään auttoi, vaikka vaimo ja naapurit kuinka varoittivat häntä? Mutta sänkynsä yläpuolella oli hänellä pieni taulu, joka esitti San Pasqualea, ja sen pienen kuvan onnistui auttaa häntä. Joka yö se heilui edestakaisin kehyksissään, heilui kovaa tai hiljaa, aina sen mukaan, kuinka hän oli päivällä kironnut. Ja mies huomasi, ettei hän saattaisi nukkua yhtenäkään yönä, ennenkuin lakkaisi kiroamasta.

Diamanteen on San Pasqualelle rakennettu kirkko Porta Etnean ulkopuolelle, vähän matkaa alaspäin vuorenrinnettä. Se on peräti pieni ja halpa, mutta sen valkeat seinät ja punainen kupooli peittyvät somasti mantelipuitten keskelle.

Senvuoksi, kohta kun mantelipuut keväällä ovat kukassa, on San Pasqualen kirkko Diamanten kaunein. Sillä sen yli kaareutuvat kukkivat oksat täpötäynnään valkeita, kimmeltäviä kukkia kuin loistavin puku.

San Pasqualen kirkko on hyvin onneton ja hyljätty, sillä siellä ei enää koskaan voida pitää jumalanpalvelusta. Kun näet garibaldilaiset, jotka vapauttivat Sisilian, tulivat Diamanteen, majoittuivat he San Pasqualeen ja franciskaniluostariin, joka on kirkon vieressä. Ja itse kirkkoonkin he veivät järjettömiä luontokappaleita ja pitivät siellä niin hurjaa elämää naisten kanssa ja soiton remutessa, että sitä on siitä saakka pidetty häväistynä ja saastutettuna eikä sitä ole koskaan enää voitu avata jumalanpalvelusta varten.

Sen vuoksi muukalaiset ja ylhäinen väki huomaavat San Pasqualen vain silloin, kun mantelipuut ovat kukassa. Sillä vaikka koko Etnan rinne silloin onkin valkeanaan mantelinkukkia, seisovat kumminkin suurimmat ja komeimmat puut vanhan, aution kirkon ympärillä.

Mutta Diamanten köyhä kansa käy San Pasqualessa läpi koko vuoden. Sillä vaikka kirkko aina onkin suljettuna, mennään sinne kuitenkin anomaan neuvoa pyhimykseltä. San Pasqualen kuva on juuri sisäänkäytävän suussa suuren kivikatoksen alla, ja sen puoleen käännytään, kun tahdotaan kysellä jotain tulevaisuudesta. Ei kukaan ennusta tulevaisuutta paremmin kuin San Pasquale.

Nyt sattui, että juuri sinä aamuna kun Gaetano lähti Diamantesta, olivat pilvet syöksyneet alas Etnalta, niin tiheinä kuin ne olisivat olleet tomua, joka nousee lukemattomien sotajoukkojen jaloista, ja ne täyttivät koko ilman kuin mustasiipiset lohikäärmeet ja ne syöksivät sadetta ja purskuttivat sumua ja pimeyttä. Ja ilma Diamantessa tuli niin sakeaksi, ettei voinut nähdä toiselle puolen katua. Sumu kasteli kaiken, lattia oli yhtä märkä kuin kattokin, pihtipielet tihkuivat, portaitten käsipuut helmeilivät pisaroita, sumu värisi etehisissä ja huoneissa, niin että olisi voinut luulla niitten olevan täynnä savua.

Mutta juuri tänä aamuna aikaiseen, ennen sateen alkamista, lähti Cataniasta muuan rikas englantilaisnainen suurissa matkavaunuissaan tehdäkseen kierroksen ympäri Etnan. Mutta kun hän oli ajanut muutamia tunteja, alkoi hirmuinen sade, ja kaikki kietoutui sumuun. Koska hän ei tahtonut jättää näkemättä niitä ihania seutuja, joitten kautta hän matkusti, päätti hän ajaa lähimpään kaupunkiin ja viipyä siellä, kunnes rajuilma menisi ohi. Mutta se kaupunki oli juuri Diamante.

Tämä englantilaisnainen oli muuan miss Tottenham ja hän se juuri Cataniassa oli muuttanut asumaan palozzo Palmeriin. Kaiken sen joukossa mitä hän kuljetti mukanaan matkakirstuissaan, oli se Kristuksenkuva, jota donna Mikaela edellisenä iltana avukseen oli huutanut. Sillä tätä kuvaa, joka nyt jo oli vanha ja huonosti pidetty, englantilaisnainen kuljetti aina mukanaan muistona vanhasta ystävästä, joka oli lahjoittanut hänelle rikkautensa.

Mutta olisi voinut luulla, että San Pasquale tiesi, mikä suuri ihmeittentekijä kuva oli, sillä hän näytti tahtovan tervehtiä tulijaa. Samalla hetkellä, kun miss Tottenhamin vaunut ajoivat sisään Porta Etneasta, San Pasqualen kirkonkellot alkoivat soida.

Ja ne soivat sitten koko päivän aivan itsestään.

San Pasqualen kellot eivät ole paljoa suuremmat kuin ne, joita kartanoissa käytetään kutsumaan kotiin työväkeä, ja sellaisina ne riippuvat pienen katoksen alla kirkon ulkopuolella, ja niitä soitetaan vetämällä nuorasta, joka kulkee pitkin kirkon seinää.

Ei ole suinkaan raskasta saada kelloja soimaan, mutta eivät ne sentään niin kevyitä ole, että ne voisivat heilua aivan itsestään. Se, joka on nähnyt franciskaniluostarin vanhan Fra Felicen panevan jalkansa nuorasilmukkaan ja alkavan polkea, käsittää kyllä, etteivät kellot voi ruveta soimaan omasta voimastaan.

Mutta niin ne juuri tekivät tänä aamuna. Nuora oli tiukasti sidottu seinäkoukkuun eikä kukaan sitä liikuttanut. Eikä kukaan ollut ryöminyt katolle panemaan niitä liikkeeseen. Nähtiin selvästi, kuinka kellot heiluivat edestakaisin ja kuinka kielet löivät malmilaitaan. Ei voitu selittää, kuinka ne olivat alkaneet liikkua.

Kun donna Mikaela heräsi, olivat kellot jo soimassa ja hän makasi kauan hiljaa ja kuunteli kuuntelemistaan. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään kauniimpaa. Hän ei tiennyt, että tämä oli mikään ihme, mutta hän makasi ajatellen, että tämä oli ihanaa. Hän mietti ihmeissään, voivatko tavalliset malmikellot tosiaankin soida sillä tavalla.

Eikähän voikaan tietää, minkälainen malmi sinä päivänä soi San Pasqualen kelloissa.

Donna Mikaelasta tuntui, kuin kellot sanoisivat hänelle, että nyt hänen piti olla iloinen, nyt hänen piti elää ja rakastaa, nyt häntä odotti jokin suuri ja kaunis, nyt hän ei enää koskaan saanut katua eikä koskaan olla surullinen.

Silloin hänen sydämensä hypähti kuin ylväässä tahdissa ja hän astui juhlallisesti erääseen suureen linnaan. Ja kelle saattoi tämä linna kuulua, kuka muu voi olla niin ihanan paikan omistaja kuin rakkaus?

Nyt sitä ei voi enää salata: kun donna Mikaela heräsi, tunsi hän rakastavansa Gaetanoa eikä toivonut mitään parempaa kuin saada paeta hänen kanssaan.

Ja kun donna Mikaela aukaisi ikkunaluukun ja näki harmaan aamun, heitti hän sormisuukon ja kuiskasi: "Oi aamu, sinä alat päivän, jolloin minä saan matkustaa, ja sinä olet kaunein aamu, mitä koskaan olen nähnyt, ja niin harmaa kuin oletkin, tahtoisin hyväillä ja suudella sinua."

Mutta kelloista hän kuitenkin enimmän piti.

Siitä ehkä voikin päättää, että hänen rakkautensa oli voimakas, sillä kaikkia muita kiusoittivat nuo kellot, jotka eivät näyttäneet aikovankaan lakata soimasta. Ei kukaan välittänyt niistä ensimäisen puolentunnin kuluessa. Silloin tuskin kuultiinkaan mitään soittoa, mutta toisen ja kolmannen...

Älköön kukaan luulko, etteivät San Pasqualen kellot saaneet ääntään kuuluviin. Niissä on aina kova kaiku ja nyt tuntui niitten ääni yhä vain kasvavan. Pian kuului siltä, ettei ylhäällä sumussa ollut mitään muuta kuin kelloja. Koko taivas tuntui riippuvan niitä täynnään, vaikkei niitä voinut nähdä pilvien tähden.

Kun donna Elisa ensin kuuli tuon kaiun, luuli hän San Giuseppen pienen kellon soivan ja sitten itse tuomiokirkon kellon. Senjälkeen hän oli kuulevinaan dominikaniluostarin kellon yhtyvän joukkoon, ja viimein hän tiesi varmasti, että kaikki kaupungin kellot soivat soimistaan, minkä jaksoivat, kaikki viiden luostarin ja seitsemän kirkon kellot. Hän oli tuntevinaan ne kaikki, kunnes hän viimein kysyi ja sai tietää, että ainoastaan San Pasqualen pienet kellot soivat.

Ensimäisinä tunteina, kun ei vielä yleisesti tiedetty, että kellot soivat aivan itsestään, huomattiin vain, että sadepisarat putoilivat kellonsoiton tahdissa ja että kaikki, jotka puhuivat, saivat ääneensä vahvan malmisoinnun. Huomattiin myöskin, että oli mahdotonta soittaa mandolinia tai kitaraa, sillä kellojen kaiku sekoittui musiikkiin ja teki sen korviahuumaavaksi, eikä myöskään saattanut lukea, sillä kirjaimet hyppelivät edestakaisin kuin kehonkielet, ja sanat olivat saaneet äänen ja lukivat itsensä aivan kuuluvasti.

Pian eivät ihmiset voineet katsella kukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan, sillä heistä tuntui, että ne heiluivat edestakaisin. Ja he valittivat, että niihin oli tullut ääntä tuoksun sijasta.

Mutta toiset väittivät, että sumukin, joka ilmassa leijaili, häilyi kellonsoiton tahdissa, ja he sanoivat, että kaikki seinäkellojen heilurit liikkuivat sen mukaan ja että kaikki, jotka kulkivat ulkona sateessa, koettivat tehdä samoin.

Ja tällaista oli silloin, kun kellot olivat soineet vasta pari tuntia ja kun ihmiset vielä nauroivat niille.

Mutta kolmantena tuntina tuntui kellojen kaiku yhä kovenevan, ja silloin tukkivat muutamat pumpulia korviinsa ja toiset peittäytyivät tyynyihin. Mutta yhtä selvään tuntui, kuinka ilma tärisi kellonlyönneistä ja ihmiset olivat tuntevinaan, että kaikki liikkui tahdissa. Ja ne, jotka pakenivat ylös pimeään ullakkoon, huomasivat kellojen äänen siellä olevan niin kirkkaan ja heleän, kuin se tulisi taivaasta, ja ne, jotka pakenivat kellariin, kuulivat sen siellä niin voimakkaana ja kumeana, kuin San Pasqualen kirkko olisi ollut maan alla.

Ja kaikki ihmiset Diamantessa alkoivat joutua kauhuihinsa, paitsi donna Mikaela, jota rakkaus suojeli kaikesta pelosta.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, että jotain sen täytyi merkitä, koskapa juuri San Pasqualen kellot soivat. Ja kukin kyseli itseltään, mitä pyhimys ennusti. Jokaisella oli oma pelkonsa ja jokainen luuli, että San Pasquale ennusti juuri hänelle sitä, mitä hän kaikkein vähimmän toivoi. Ja kullakin oli omallatunnollaan joku synti ja hän luuli nyt, että San Pasquale soitti juuri siitä hänelle rangaistusta.

Mutta päivällisaikaan, kun kellojen kaiku yhä jatkui, tiedettiin varmasti, että San Pasqualen soitto ennusti Diamantelle hirmuista onnettomuutta. Ei saattaisi odottaa vähempää, kuin että kaikki ihmiset kuolisivat vuoden kuluessa.

Ja kaunis Giannita tuli peloissaan ja itkien donna Mikaelan luo ja valitti sitä, että juuri San Pasquale soitti. "Oi Jumala, kunpa se olisi ollut joku muu kuin San Pasquale!"

"Hän näkee sieltä, että meille tapahtuu jotain kauheata", sanoi Giannita. "Sumu ei estä häntä näkemästä niin kauas kuin hän tahtoo. Hän näkee, että mereltä lähestyy vihollislaivasto. Hän näkee, että Etnasta nousee tuhkapilvi, joka sataa meidän päällemme ja hautaa meidät."

Mutta donna Mikaela hymyili ja arveli, että hän kyllä tiesi, mitä San Pasquale ajatteli. "Se on surusoitto kauniille mantelinkukille, jotka sade nyt hävittää", sanoi hän Giannitalle.

Hän ei antanut minkään säikyttää itseään, sillä hän uskoi, että kellot soittivat vain hänelle. Ne tuudittivat hänet unelmiin. Hän istui aivan äänetönnä musiikkisalissa ja antoi ilon vallita sydämessään. Mutta koko maailma hänen ympärillään oli vain pelkoa ja levottomuutta ja tuskaa.

Nyt ei kukaan enää voinut istua hiljaa työssään. Ei voitu ajatella muuta kuin sitä suurta onnettomuutta, jota San Pasquale ennusti.

Kerjäläisille ruvettiin antamaan niin paljon lahjoja, etteivät ne koskaan olleet saaneet enempää, mutta kerjäläiset eivät tulleet iloisiksi, sillä he eivät luulleet saavansa elää huomista päivää. Ja papit eivät suinkaan voineet iloita, vaikka he saivat niin monta rippilasta, että heidän täytyi istua rippituolissa koko päivä, ja vaikka lahja lahjan perästä ladottiin pyhimysten alttareille.

Eikä edes Vincenzo da Lozzo, kirjeittenkirjoittaja, iloinnut tästä päivästä, vaikka hänen kirjoituspöytänsä raatihuoneen parvekkeella aivan piiritettiin, ja hänelle olisi kernaasti maksettu soldo sanalta, kun vain tänä viimeisenä päivänä olisi saatu kirjoitetuksi joku jäähyväissana rakkaille poissaoleville.

Oli aivan mahdotonta pitää tänä päivänä koulua, sillä lapset itkivät koko ajan. Mutta päivällisaikaan tulivat äidit, kauhusta kalpein kasvoin, ja veivät pienokaiset mukaansa kotiin, jotta edes oltaisiin yhdessä, jos jotain tapahtuisi.

Samoin oli kaikilla räätälien ja suutarien oppipojilla vapaapäivä. Mutta poika-parat eivät uskaltaneet nauttia siitä, vaan istuivat kernaammin paikoillaan työhuoneessa ja odottivat.

Ja soittoa jatkui yhä iltapäivälläkin.

Silloin nousi palazzo Geracin portinvahti, -- palatsissa ei enää asu muita kuin kerjäläisiä, -- joka itsekin on kerjäläinen ja käy puettuna mitä kurjimpiin ryysyihin, ja veti päälleen vaalean vihreän samettilivrean, jota hän käytti vain pyhimysjuhlissa ja kuninkaan syntymäpäivänä. Ja jokainen, joka näki hänen tuossa komeudessa istuvan porttikäytävässään, tunsi pelon viiltävän sydäntään, sillä nyt ymmärrettiin, ettei ukko odottanut minkään pienemmän herran kuin perikadon saapuvan siitä portista, jota hän vartioitsi.

Ihmiset säikyttivät toisiaan aivan kauheasti.

Tuolla kulki talosta taloon Torino-raukka, joka kerran oli ollut varakas mies, ja huusi, että nyt oli tullut aika, jolloin kaikki, jotka olivat häntä pettäneet ja hänet köyhdyttäneet, saisivat rangaistuksensa. Hän meni kaikkiin pikku puoteihin corson varrella ja löi nyrkin tiskiin ja lupasi, että nyt saisivat kaikki kaupungissa tuomionsa, koska olivat olleet mukana häntä pettämässä.

Ja yhtä säikyttävää oli se, mitä saatiin kuulla "Europan kahvilan" pelaajajoukkiosta. Siellä olivat samat neljä peluria istuneet vuoden toisensa jälkeen pelipöydässä, eikä oltu koskaan ajateltukaan, että he voisivat tehdä mitään muuta. Mutta nyt he heittivät äkkiä kortit käsistään ja lupasivat toisilleen, että jos he elävänä pääsisivät tämän päivän kauhuista, he eivät enää koskaan niitä liikuttaisi.

Donna Elisan puoti oli täpösen täynnä ihmisiä, ja taivuttaakseen pyhimyksiä ja kääntääkseen pois uhkaavan vaaran he ostivat kaikki pyhät esineet, mitä hänellä oli myydä. Mutta donna Elisa ajatteli vain Gaetanoa, joka oli poissa, ja hän luuli San Pasqualen ennustavan, että Gaetano joutuisi matkalla perikatoon. Eikä hän iloinnut yhtään niistä kaikista rahoista, joita hän ansaitsi.

Mutta kun San Pasqualen kellot yhä soivat koko iltapäivän, jaksettiin tuskin elää.

Sillä nyt tiedettiin, että ne ennustivat maanjäristystä ja että koko Diamante menisi raunioiksi.

Kujilla, missä talotkin näyttivät pelkäävän maanjäristystä ja ahdistuvan yhteen tukemaan toisiaan, ihmiset siirsivät kadulle sateeseen viheliäiset huonekalunsa ja pingoittivat niitten yli katoksi sänkypeitteitä. Ja he kantoivat kadulle pienet lapsensakin kehtoineen ja käänsivät laatikoita niitten päälle.

Sateesta huolimatta oli corsolla kumminkin sellainen tungos, että siellä tuskin pääsi tunkeutumaan eteenpäin. Sillä kaikki tahtoivat kulkea Porta Etnean kautta nähdäkseen, kuinka kellot heilumistaan heiluivat ja ollakseen varmoja siitä, ettei kukaan liikuttanut nuoraa, vaan että se oli tiukasti sidottu kiinni. Ja kaikki, jotka tulivat sinne, lankesivat polvilleen tielle, missä vesi vuosi virtanaan ja rapa oli pohjaton.

San Pasqualen kirkon ovet olivat kiinni kuten aina, mutta ulkopuolella kierteli vanha harmaaveli Fra Felice rukoilijoitten keskellä kädessään messinkilautanen ja otti vastaan lahjoja.

Vuoron perään kulkivat säikähtyneet ihmiset San Pasqualen kuvan luo kivikatoksen alle ja suutelivat hänen kättään. Muuan vanha vaimo tuli kantaen varovasti jotain, jota hän suojeli vihreän sateenvarjonsa alla. Se oli lasillinen vettä ja öljyä, jossa keinui pieni lampunsydän heikosti palaen. Sen hän asetti kuvan jalkain juureen ja kävi sitten polvilleen sen eteen.

Vaikka monet ajattelivatkin, että pitäisi koettaa sitoa kellot kiinni, ei kukaan uskaltanut ehdoittaa sitä. Sillä ei uskallettu vaijentaa Jumalan ääntä.

Ei kukaan olisi myöskään tohtinut sanoa, että tämä saattoi olla vain Fra Felicen keksintöä, jotta hän saisi rahoja kokoon. Fra Feliceä rakastettiin. Sille olisi käynyt huonosti, joka olisi tällaista sanonut.

Donna Mikaelakin tuli San Pasqualen luo, ja hänellä oli isänsä mukanaan. Hän kulki sinne pää pystyssä ja aivan pelotta. Hän tuli kiittämään San Pasqualea, joka soitti hänen sieluunsa sen suuren rakkauden. "Tänä päivänä alkaa elämäni", sanoi hän itsekseen.