Part 6

Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere Palmeria."

Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi, mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi viheliäiseksi kauppiaaksi.

Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.

Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä "Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista, ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:

"Onko sinulla jotain isää vastaan?" -- "Hän käy liian kalliiksi." -- "Mutta olethan sinä rikas." -- "Kuka sinulle on sellaista uskotellut? Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" -- "Säästä sitten ennemmin jossain muussa." -- "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on saanut tarpeeksi lahjoja." -- "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!" -- "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla ennallaan."

Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.

"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" -- "Tiedän kyllä." -- "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?" -- "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani on." -- "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä saanut." -- "Sen tiedän." -- "Ja että minä muutin tänne Diamanteen, jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" -- "Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." -- "Kun tämän kaiken tiedät, etkö pelkää tehdä mitään isälleni?" -- "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."

"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. -- "Olet kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. -- "Eikö sinusta ole ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa? Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"

Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä. "Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via Etnealta!" -- "Kyllä muistan." -- "Täällä vuorella on toinen tapa. Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista. Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille saamme."

Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta, mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin tähdet, katsoivat häneen.

"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi. "Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut." Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen sanon hänelle, vai sanotko sinä?"

Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."

"En, en minä _saa_", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen lyhytaikaista voivotusta."

Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä, kuka auttaisi.

* * * * *

Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen on sen tarina.

Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan, lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi. Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta, vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.

Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi, mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.

Tämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.

Hän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen pimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan muistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat lahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.

Kuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen seisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon peitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että ne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.

Täällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti, täällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän, joka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.

Täältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja kertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.

Rukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä hetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don Ferrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.

Oli aamu kolme viikkoa myöhemmin.

Donna Mikaela astui ulos kesäpalatsista aikoen aamumessuun, mutta ennen kirkkoon menoa tahtoi hän käydä donna Elisan puodissa ostamassa vahakynttilän. Oli vielä niin aikaista, että hän oli peljännyt, ettei puoti edes olisi auki, mutta se olikin, ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun nyt saisi lahjan mustalle madonnalle.

Puoti oli tyhjä, kun donna Mikaela astui sisään, ja hän aukaisi ja sulki ovea, jotta kellon kilinä kutsuisi donna Elisan puotiin. Viimein tuli joku, mutta se ei ollut donna Elisa, vaan muuan nuori mies.

Nuori mies oli Gaetano, jonka donna Mikaela tuskin tunsi. Sillä Gaetano oli kuullut niin paljon puhuttavan hänestä, että hän pelkäsi kohdata häntä, ja aina kun donna Mikaela oli tullut donna Elisan luo, oli Gaetano sulkeutunut työhuoneeseen. Donna Mikaela tiesi hänestä vain sen, että hän aikoi lähteä Diamantesta ja että hän lakkaamatta leikkasi pyhimysten kuvia, jotta donna Elisalla olisi jotain myymistä, sillä aikaa kun Gaetano ansaitsi suuria rikkauksia kaukana Argentiinassa.

Kun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi oikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu eläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta iloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.

Hän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti nähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian palatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut musta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä pitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van Dyck.

Donna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä sellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä näki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi vahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista. Hän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi kumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki meni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän tulisi kotiin.

Mutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli otsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä loistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi. Hän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.

Silloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka suuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut heille: "Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja noin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole ollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on maalannut, pannut kasvoillenne." Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon, huomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei mestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi niiltä vanhoilta jaloilta herroilta.

Sillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat tiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna Mikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että sen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin kääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen täytyi ryhtyä auttamaan.

Surren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.

Gaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja asettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut voivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa kuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.

Gaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän hypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi sen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San Michele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin ja pumpulin seasta.

Hän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan. Hän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli paras, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä oli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut sen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja ostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle kuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa se.

Hän epäili. Hänestä tuo mies oli melkein liian lähentelevä.

Mutta Gaetano pyysi häntä katsomaan, kuinka hyvin kuvaili leikattu. Näkikö hän, että pääenkelin siivet olivat pörrössä vihasta ja että Lucifero painoi kyntensä hänen reiteensä? Näkikö hän, kuinka San Michele syöksi keihäänsä viholliseensa ja kuinka hän rypisti otsaansa ja puristi yhteen huulensa?

Hän tahtoi pistää tuon pikku kuvan donna Mikaelan käteen, mutta tämä veti kätensä hitaasti pois. Hän näki kyllä, että kuva oli kaunis ja voimallinen, sanoi hän, mutta hän tiesi, ettei se voisi auttaa häntä. Hän kiitti Gaetanoa lahjasta, mutta ei tahtonut ottaa sitä vastaan.

Silloin Gaetano tempaisi kuvan käteensä, kääri sen paperiin ja pumpuliin ja asetti taasen paikoilleen.

Eikä hän puhunut mitään donna Mikaelalle, ennenkuin kuva oli kääritty ja asetettuna syrjäiseen paikkaansa.

Mutta silloin hän kysyi, miksi donna Mikaela tuli ostamaan vahakynttilää, ellei hän ollut uskovainen. Oliko hänen tarkoituksensa sanoa, ettei hän luottanut San Micheleen? Eikö hän sitten tiennyt, että San Michele oli voimallisin enkeleistä ja että juuri hän oli voittanut Luciferon ja syössyt sen Etnaan? Epäilikö hän tämän totuutta? Eikö hän tiennyt, että San Michele taistelussa kadotti yhden siipisulkansa ja että se löydettiin Caltaniseltasta? Tiesikö hän sen vai eikö tiennyt? Vai mitä hän tarkoitti sillä, ettei San Michele muka voisi auttaa? Uskoiko hän sitten, etteivät mitkään pyhimykset voineet auttaa? Ja hän itse, Gaetano, seisoi kaiket päivät työhuoneessaan leikellen pyhimyksiä! Tekisikö hän sitä, elleivät ne mihinkään kelpaisi? Luuliko hän Gaetanoa petturiksi?

Mutta koska donna Mikaela oli yhtä harras uskovainen kuin Gaetano, ajatteli hän, ettei tällä ollut oikeutta puhua noin, ja se kiihoitti häntä sanomaan vastaan.

"Mutta sattuuhan kumminkin välistä, etteivät pyhimykset auta", sanoi hän Gaetanolle. Ja kun tämä katseli häntä epäillen, sai hän vastustamattoman halun todistaa väitteensä, ja hän kertoi, kuinka hänelle oli madonnan nimessä luvattu, että jos hänestä tulisi don Ferranten uskollinen puoliso, hänen isänsä saisi nauttia huoletonta vanhuutta. Mutta nyt hänen miehensä tahtoi lähettää isän muutamaan veljeskuntaan, joka oli köyhä kuin vaivaistalo ja ankara kuin vankila. Eikä madonna ollut tätä estänyt, vaan se tapahtuisi kahdeksan päivän perästä.

Gaetano kuunteli hyvin vakavana. Ja juuri se sai donna Mikaelan kertomaan hänelle koko asian.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "kääntykää tuomiokirkon mustan madonnan puoleen".

"Luuletteko sitten, etten ole rukoillut häntä?"

Silloin Gaetano punastui ja sanoi melkein vihassa: "Ette kai tahdo sanoa, että olette turhaan kääntynyt mustan madonnan puoleen?"

"Olen rukoillut häntä turhaan nämä kolme viime viikkoa, rukoillut, rukoillut häntä."

Kun donna Mikaela puhui tätä, saattoi hän tuskin hengittää. Häntä itketti oma itsensä, sentähden että hän joka päivä oli odottanut apua ja joka päivä pettynyt eikä kumminkaan tiennyt parempaa neuvoa kuin uudelleen tarttua rukouksiinsa. Ja hänen kasvoistaan näkyi, että hänen sielunsa eli uudelleen kaiken, mitä hän oli kärsinyt, kun hän joka päivä oli odottanut rukoustensa kuulemista ja kun aika oli luistanut hänen käsistään.

Mutta Gaetano ei tullut liikutetuksi, vaan seisoi hymyillen ja rummutti muutamaan lasilaatikoista, jotka olivat tiskillä.

"Oletteko ainoastaan _rukoillut_ madonnaa?" sanoi hän.

Ainoastaan rukoillut, ainoastaan rukoillut! Mutta olihan hän luvannutkin madonnalle jättää pois kaikki syntinsä. Hän oli mennyt kujalle, jonka varrella hän ensin oli asunut, hoitamaan sitä sairasta vaimoa, jolla oli haava jalassa. Hän ei koskaan mennyt kerjäläisen ohi antamatta almua.

Ainoastaan rukoillut! Ja hän sanoi Gaetanolle, että jos madonna olisi kyennyt auttamaan häntä, olisi sen pitänyt olla tyytyväinen hänen rukouksiinsa. Hän oli viettänyt päiviä tuomiokirkossa. Ja sitä tuskaa, sitä tuskaa, joka häntä ahdisti! Eikö sitä otettaisi huomioon?

Gaetano vain kohotti olkapäitä. Eikö donna Mikaela ollut koettanut mitään muuta?

Mitään muuta! Mutta eihän koko maailmassa ollut mitään, jota hän ei olisi koettanut. Hän oli antanut hopeasydämiä ja vahakynttilöitä. Hän istui alituiseen rukousnauha käsissä.

Gaetano ärsytti häntä. Ei hän pitänyt minkään arvoisena sitä, mitä donna Mikaela oli tehnyt, vaan kysyi yhä: "Eikö mitään muuta? Eikö mitään muuta?"

"Mutta pitäisihän teidän ymmärtää!" sanoi hän. "Don Ferrante ei anna minulle niin paljon rahaa. En voi tehdä enempää. Nyt viimeinkin on minun onnistunut hankkia silkkilankaa ja silkkikangasta ommellakseni alttariliinan. Pitäisihän teidän ymmärtää!"

Mutta Gaetano, joka kaiket päivät oli tekemisissä pyhimysten kanssa, tunsi sen ihmeellisen voiman ja innon, jolla he olivat pakoittaneet Jumalaa kuulemaan heidän rukouksiaan, ja hän hymyili pilkallisesti donna Mikaelalle, kun tämä luuli voivansa pakoittaa madonnaa vahakynttiläin liekillä ja alttariliinoilla.

Kyllä hän ymmärsi, vastasi hän. Kaikki oli hänestä selvää. Noinhan aina kävi pyhimysparkojen. Koko maailma rukoili pyhimysten apua, mutta harvat ymmärsivät, kuinka heidän tulisi menetellä, jotta heidän rukouksensa kuultaisiin. Ja perästäpäin sanottiin, etteivät pyhimykset pystyneet mihinkään. Kaikkia, jotka tiesivät, kuinka heidän tuli rukoilla, autettiin.

Donna Mikaela nosti silmänsä innokkaasti odottaen. Gaetanon sanoista tulvi sellainen voima ja vakaumus, ja donna Mikaela alkoi uskoa, että tuo mies voisi opettaa hänelle oikean, pelastavan sanan.

Mutta Gaetano otti kynttilän, joka oli tiskillä donna Mikaelan edessä ja heitti sen takaisin laatikkoon ja sanoi hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Hän kielsi häntä antamasta madonnalle lahjoja ja rukoilemasta häntä ja tekemästä mitään köyhien hyväksi. Hän sanoi donna Mikaelalle, että hän tulisi repimään rikki tämän alttariliinan, jos hän ompelisi siihen enää pistettäkään.

"Näyttäkää hänelle, donna Mikaela, kuinka tärkeä tämä on teille!" sanoi hän ja loi pakoittavalla voimalla häneen silmänsä. "Herra Jumala, voinettehan keksiä jotain, joka osoittaa hänelle, että nyt on kysymyksessä tosi eikä leikki! Voinettehan näyttää hänelle, ettette tahdo jäädä elämään, ellei teitä auteta! Aiotteko edelleenkin olla uskollinen don Ferrantelle, jos hän lähettää pois isänne? Tietysti aiotte. Ellei madonnan tarvitse olla peloissaan siitä, mitä saattaisitte tehdä, miksipä hän teitä auttaisi?"

Donna Mikaela vetäytyi taaksepäin. Gaetano astui nopeasti tiskin ääreen ja tarttui kiinni hänen kappansa hihaan.

"Ymmärrättekö, teidän tulee näyttää hänelle, että voitte joutua turmioon, ellette saa apua. Te heittäydytte syntiin ja kuolemaan, ellette saa, mitä tahdotte. Sillä tavalla pyhimyksiä pakoitetaan."

Donna Mikaela tempautui irti hänestä ja lähti pois sanomatta sanaakaan. Hän kiirehti pitkin kierteissä kohoavaa katua, saapui tuomiokirkkoon ja heittäytyi aivan kauhuissaan maahan mustan madonnan alttarin ääreen.

Tämä tapahtui lauantai-aamuna, ja sunnuntai-iltana donna Mikaela näki Gaetanon uudelleen. Sillä silloin oli kaunis kuutamo, ja Diamantessa on tapana, että kuutamoiltoina kaikki lähtevät kaduille kävelemään. Kohta kun kesäpalatsin asukkaat olivat astuneet ulos ovesta, tapasivat he tuttuja. Silloin oli donna Elisa tarttunut cavaliere Palmerin käsivarteen ja sindaco Voltaro oli liittynyt don Ferranteen keskustellakseen vaaliasioista, mutta Gaetano astui donna Mikaelan luokse, sillä hän tahtoi kuulla, oliko tämä seurannut hänen neuvoansa.

"Oletteko lakannut ompelemasta sitä alttariliinaa?" sanoi hän.

Mutta donna Mikaela vastasi, että hän oli koko eilispäivän sitä ommellut.

"Siinä tapauksessa tosiaankin te itse turmelette asianne, donna Mikaela?"

"Niin, nyt sitä ei enää voikaan auttaa, don Gaetano."

Donna Mikaela jättäytyi hieman jälkeen, niin että he pysyivät matkan päässä muista, sillä hänellä oli jotain puhuttavaa Gaetanolle. Ja kun he tulivat Porta Etnealle, kääntyi hän kulkemaan läpi portin ja he astuivat niitä polkuja, jotka hiipivät Monte Chiaron palmulehtoihin.

He eivät olleet voineet kulkea ihmisvilinässä kaduilla. Donna Mikaela puhui sellaista, että Diamanten väki olisi kivittänyt hänet, jos se olisi kuullut.

Hän kysyi Gaetanolta, oliko tämä koskaan nähnyt tuomiokirkon mustaa madonnaa. Hän itse ei ollut nähnyt häntä ennenkuin eilen. Madonna oli kai senvuoksi asettunut niin pimeään nurkkaan, ettei kukaan voisi nähdä häntä. Hänhän oli musta, ja hänen edessään oli ristikko. Ei kukaan voinut häntä nähdä.

Mutta tänään oli donna Mikaela nähnyt hänet. Tänään oli ollut joku madonnan juhlapäivä ja hänet oli nostettu esille komerostaan. Hänen kappelinsa lattia ja seinät olivat verhotut valkeisiin mantelinkukkiin, ja hän itse oli seisonut alhaalla alttarilla, tummana ja korkeana, valkean kukkaloiston ympäröimänä.

Mutta kun donna Mikaela oli nähnyt hänet, oli hän joutunut epätoivoon. Sillä kuva ei ollut minkään madonnan. Oi, häpeää, häpeää! Se oli aivan selvästi vanha jumalatar. Joka vähääkään tiesi, ei saattanut erehtyä. Hänellä ei ollut kruunua vaan kypärä; ei hänellä ollut lasta käsivarrellaan vaan kilpi. Se oli Pallas Athene. Ei se ollut mikään madonna. Ei, ei!

Että juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri täällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin! Tiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin ruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään taideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.

Että hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka riippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut kaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa rukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se ei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!

He kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin alapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu seppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat valkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja heidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia kuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin voimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi melkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se häikäissyt silmiä.

Donna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa tarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi mustaa madonnaa.

Gaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta peljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka pelkäsikin, hän ei voinut vaieta.

Kaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän oli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli mieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta se oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan kuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen tulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän kokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut enää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut häneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että hän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden syöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi pitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi Jumala, oi Jumala!

Ja kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa madonnaa enemmän kuin mitään muuta.

Gaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä ikäänkuin puolustaakseen itseään. "Minä olen mieletön. Tuska tekee minut mielettömäksi. En nuku koskaan."

Mutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin sitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan ymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.

Ja ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin lempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli semmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.

Donna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt estää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että Gaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain nopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut hänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän kaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.

Olihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli niin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.