Part 5

Siitä Gaetano ymmärsi, että hänen täytyi jättää Diamante, lähteä maailmalle, vaikka vaeltamaan, ellei ollut muuta keinoa. Sillä eihän sellainen tuottanut Jumalalle kunniaa, että hän leikkasi kuvia, joilta ei koskaan apua anottu ja sorvasi rukousnauhan helmiä, jotka eivät koskaan liukuneet rukoilevan sormien välistä.

Hänestä tuntui, että maailmassa olisi jossain kaunis, vastarakennettu tuomiokirkko, jonka seinät olivat jo valmiiksi muuratut, mutta joka sisäpuolelta vapisi alastomuuttaan. Se odotti ja vartosi, että Gaetano tulisi leikkauksilla koristamaan sen kuorituolit ja alttarikehyksen ja saarnastuolin ja kirjatelineen ja pyhimyskaapin. Ja kirvelevin sydämin hän ikävöitsi sitä työtä, joka häntä odotti.

Mutta tällaista tuomiokirkkoa ei ollut Sisiliassa, sillä siellä ei suinkaan ajateltu minkään uuden kirkon rakentamista, vaan sen täytyisi olla jossain hyvin kaukana, maissa sellaisissa kuin Florida tai Argentiina, jotka eivät vielä olleet täpösen täynnään pyhiä rakennuksia.

Hän sekä vapisi että iloitsi ja oli ruvennut työskentelemään kahta vertaa ahkerammin, jotta donna Elisalla olisi jotain myytävää sillä aikaa, kun hän oli poissa ansaitsemassa hänelle suuria rikkauksia.

Nyt hän odotteli enää vain viimeistä merkkiä Jumalalta, ennenkuin päättäisi lähteä. Hän odotti Jumalalta voimaa, jotta kykenisi puhumaan matkahalustaan donna Elisalle. Sillä hän tiesi tämän seikan tuottavan donna Elisalle niin suurta surua, ettei hän käsittänyt, kuinka saattaisi edes puhua siitä.

Juuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin Gaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa sitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi, ja hänen kasvonsa loistivat.

Gaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna Elisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli tuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.

Miksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna Elisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna Elisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka hän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä tiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä tietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja karkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt häntä sunnuntaina soittoa johtamassa.

Tänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut kolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla kirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja miekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat rypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut. Häntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.

Kun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano siitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat hymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi kuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä, oli kaunis hymni tulvinut yli torin.

Ja kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara, jolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu ja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja viitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri. "Don Ferrante", oli hän sanonut, "te kohotatte meidät taivaisiin niinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön meri".

Jos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt rakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don Ferrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon ja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes takaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin välillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla kauniin Favaran kanssa.

Donna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä sindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut, katseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: "Donna Elisa, teidän veljennehän on vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin, huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan."

Ja hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta joka päivä.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli torille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt, että leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli niin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita kasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen paarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein peloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.

Ai, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat, jotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa joukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan. Talonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi vihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista oli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat valkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka olivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat soittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste ja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että olisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli ollut verrattoman iloista.

Kun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli jokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin. Ja lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat ratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä. Ja laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli noussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin olisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.

Mutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki tuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin hitaasti ja kumarassa?

Oli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen sydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut: kirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja jotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!

Tuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain hyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää kasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja saavutti hänet aivan kirkon ovella.

Siinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. "Ellen aivan erehdy", oli don Ferrante sanonut, "olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää teille erään pyynnön."

Silloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan kuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.

"Se koskee sisartani, donna Elisaa", oli don Ferrante sanonut. "Hän tunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua teihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt viedä teidät hänen luokseen!"

Ja sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta ja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna Elisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa don Ferrantea.

Mutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa naista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli suudellut häntä molemmille poskille.

Mutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan kauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja jotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät. Niin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten kasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta varmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä silmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.

Kun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna Elisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä. Sitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan: "Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun nähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton raukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että minuun katsellaan?"

Kaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset kasvot, sellaiset kasvot!

Mutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. "Missä hän on nyt?" sanoi hän. "Minun täytyy myöskin nähdä hänet!"

Silloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten palavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille kohosi tumma puna.

"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä", sanoi hän terävästi. Ja hän katui jokaista sanaa, minkä oli puhunut.

Gaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui mieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa pois, matkustaa aina Amerikaan saakka.

Silloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin vaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi rakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan lähteä matkalle.

Sillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka isä oli varas.

Kuudes luku.

DON MATTEON TEHTÄVÄ.

_Tulipa sitten_ muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti jalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun soutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia ovenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen niin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.

Kuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren alitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa kanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain portaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan, ja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin liukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen asti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja aivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä, aivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.

Kujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki vanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen ja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä mahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen. Ja sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka tiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä hämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua niihin.

Don Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin kuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella. Ja silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään pesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä. "Millähän asioilla don Matteo liikkunee?" sanoivat he. "Ja miksi don Matteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä ei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu vankeudessa?"

Mutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin monia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli lattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka, jossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.

Kun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä tuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä epäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän. Hän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don Matteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli tapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi kuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.

Viimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen. Seinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja vuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa enempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes kyyneleet tahtoivat nousta silmiin.

Hänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä oli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi haavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa: "Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä, vanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia seinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?" Sillä kirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut käsittää, että hän asui pienen maurin talossa.

Hän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä kummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta voimaa pelastaa hänet.

Sitten hän sanoi signorinalle tulevansa don Ferrante Alagonan pyynnöstä. Don Ferrante oli uskonut hänelle, että signorina Palmeri oli hyljännyt hänen kosintansa. Miksi niin? Eikö signorina tiennyt, että vaikka don Ferrante näytti köyhältä, kun hän seisoi puodissaan, hän kai kuitenkin oli Diamanten rikkain mies. Ja don Ferrante oli vanhaa espanjalaista sukua, jota oli pidetty suuressa arvossa sekä kotimaassaan että Sisiliassa. Ja hänellä oli vielä corsolla suuri talo, joka oli kuulunut hänen esi-isilleen. Signorinan ei olisi pitänyt antaa kieltävää vastausta.

Don Matteo näki, kuinka hänen puhuessaan signorinan kasvot kävivät aivan jäykiksi ja kalpeiksi. Hän oli vähällä heittää puheensa kesken. Hän pelkäsi signorinan pyörtyvän.

Ja vain suurimmalla ponnistuksella signorina jaksoikin vastata. Sanat eivät tahtoneet päästä huulilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet liian kamaloita ilmi lausuttavaksi. Kyllähän hän ymmärsi, sanoi hän, että don Ferrante tahtoi tietää, miksi hän oli hyljännyt hänen kosintansa. Hän tunsi olevansa siitä äärettömän liikutettu ja kiitollinen, mutta hän ei voinut tulla don Ferranten vaimoksi. Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä hän toi myötäjäisinään häpeää ja pilkkaa.

"Jos te menette naimisiin jonkun Alagonan kanssa, rakas signorina", sanoi don Matteo, "ei teidän tarvitse peljätä kenenkään kyselevän, mitä sukua te itse olette. Alagona on kunniakas, vanha suku. Don Ferrantea ja hänen sisartaan donna Elisaa pidetään yhä vielä Diamanten ensimäisinä, vaikka he ovat kadottaneetkin kaikki sukunsa maatilat ja ovat pakoitetut käymään kauppaa. Don Ferrante tietää kyllä, että vanhan nimen loistoa ei himmentäisi naimisliitto teidän kanssanne. Älkää sitä arastelko, signorina, jos muuten suostuisitte menemään naimisiin don Ferranten kanssa!"

Mutta signorina Palmeri pysyi sanoissaan. Don Ferrante ei saisi mennä naimisiin pahantekijän tyttären kanssa. Signorina istui kalpeana ja epätoivoissaan ja näytti harjoitteilevan lausumaan tällaisia kauheita sanoja. Hän sanoi, ettei hän tahtonut tunkeutua sukuun, joka tulisi häntä halveksimaan. Hänen onnistui sanoa tämä jyrkästi ja kylmästi, äänen värähtämättä.

Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä suuremmaksi kasvoi don Matteon halu auttaa häntä. Kirkkoherrasta tuntui kuin hän olisi tavannut kuningattaren, jolta oli valtaistuin riistetty. Hänessä leimahti palava halu jälleen painaa kruunu tuon kuningattaren päähän ja kiinnittää valtijattaren viitta hänen hartioilleen.

Senvuoksi don Matteo kysyi häneltä, eikö hänen isänsä pian päässyt vankeudesta, ja sanoi ihmettelevänsä, millä tämä sitten eläisi.

Signorina vastasi, että hän elättää isäänsä kättensä töillä.

Don Matteo kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hän ajatellut, kuinka hänen isänsä, joka aina oli ollut rikas mies, voisi kestää köyhyyttä.

Nyt signorina vaikeni. Hän koetti taivuttaa huuliaan vastatakseen, mutta ei saanut ääntä kuuluville.

Don Matteo puhui puhumistaan. Signorina näytti yhä peljästyneemmältä, mutta ei kumminkaan myöntynyt.

Viimein ei kirkkoherra enää oikein tiennyt, mitä keinoa koettelisi, kuinka hän voisi pelastaa tuon nuoren signorinan tästä kummitustalosta, köyhyydestä ja siitä häpeän taakasta, joka häntä painoi. Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä sängyn yläpuolella olevaan pieneen madonnankuvaan. Nuori signorina oli siis uskovainen.

Silloin papillinen henki valtasi don Matteon. Hän tunsi, että Jumala oli lähettänyt hänet pelastamaan tämän nais-raukan. Kun hän jälleen puhui, oli hänen äänessään outo sävy. Hän tunsi, ettei hän suinkaan omin voiminsa tässä puhunut.

"Tyttäreni", sanoi hän ja nousi seisomaan. "Teidän tulee mennä naimisiin don Ferranten kanssa isänne tähden. Madonna tahtoo sitä, tyttäreni."

Don Matteon olemukseen ilmestyi jotain valtavan vaikuttavaa. Sellaisena ei kukaan ollut vielä nähnyt häntä. Signorina vapisi, aivan kuin joku henki olisi hänelle puhunut, ja hän pani kätensä ristiin.

"Olkaa don Ferrantelle hyvä ja uskollinen puoliso", sanoi don Matteo, "ja madonna lupaa minun kauttani, että teidän isänne saa viettää suruista vapaan vanhuuden".

Silloin signorina ajatteli, että don Matteota johdatti korkeampi voima. Jumala itse puhui hänen kauttaan. Ja hän vaipui polvilleen ja taivutti päänsä. "Minä teen, mitä käskette", sanoi hän.

* * * * *

Mutta kun kirkkoherra don Matteo tuli ulos pienen maurin talosta ja asteli pitkin kujaa, otti hän äkkiä esille messukirjansa ja alkoi lukea. Ja vaikka pyykkivaatteet löivät häntä poskiin ja hän oli kompastua pieniin lapsiin ja appelsiininkuoriin, katsoi hän ainoastaan kirjaan. Hän kaipasi Jumalan suurta sanaa.

Sillä tuolla mustassa talossa kaikki oli näyttänyt niin varmalta ja horjumattomalta, mutta kun hän astui ulos auringonpaisteeseen, alkoi häntä painaa se lupaus, jonka oli antanut madonnan nimessä.

Don Matteo rukoili ja luki, ja luki ja rukoili. Suojelkoon taivaan Jumala tuota naista, joka oli uskonut häntä ja totellut häntä, aivan kuin hän olisi ollut profeetta!

Don Matteo kääntyi kulmasta corsolle. Hän törmäili aaseihin, jotka kulkivat kotiaan päin kantaen seljässään matkustavia signorinoja, tuuppaili talonpoikia, jotka palasivat työstä, kompastui vanhoihin kehrääjäakkoihin ja sotki heidän pellavansa. Viimein hän saapui pieneen, synkkään puotiin.

Se oli ikkunaton puoti vanhan palatsin nurkassa. Kynnys oli jalkaa korkea, lattia kovaksi poljettua maata, oven täytyi aina olla auki, jotta valoa pääsisi sisään. Tiski oli kuorma-ajurien ja aasinkuljettajien piirittämä.

Ja tiskin takana seisoi don Ferrante. Hänen partansa oli takkuinen, kasvot yhtenä ryppynä ja ääni kähisi kiukusta. Ajurit vaativat suunnatonta hintaa niistä kuormista, jotka he olivat tuoneet Cataniasta.

Seitsemäs luku.

SAN PASQUALEN KELLOT.

Pian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna Mikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka hienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta voinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.

Maailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot, tanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain leikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä vakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.

Kun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti ja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä mieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.

Diamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta paratiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don Ferrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä. Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi Diamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä rikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä mustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.

Ja hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti huonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen kaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja paimentytöt esittivät.

Hän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut suinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa esi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan vuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa kuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi esiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.

Mentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen samettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin musiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen laulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko ihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.

Kun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen isänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo. Hän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän keskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten kanssa, joita hän tapasi "Europan kahvilassa" ja hän huvittelihe joka päivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.

Mutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän asui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista eikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli syrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä vihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa vuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä tytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen rakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä! Oi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein kuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi tunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen, että hän häntä rakasti.

Eräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti liinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä, tummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen vaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli onnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian "Pyhän sydämen veljeskuntaan".

Mutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela näyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.

Don Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut Cataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille pääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.

Donna Mikaela kysyi vain: "Mikä on tarkoituksesi? Mikä on tarkoituksesi?"

"Oi, voi", sanoi don Ferrante, "etkö käsitä, että minä olen voinut kyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua itseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?"

Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään lisättävänä.

"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna Mikaela. -- "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" -- "Köyhiä vanhuksia?" -- "No, ei niin rikkaitakaan." -- "Ei kai niillä ole yksityisiä huoneita?" -- "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." -- "Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" -- "Ei, ovat ne posliinia." -- "Mutta ei ole pöytäliinaa?" -- "Herra Jumala, jos pöytä kerran on puhdas, niin!"