Part 3

Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi. Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo Geracin.

Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.

Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.

Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi. Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?

Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.

Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä. Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei, siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin se oli.

Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä. Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään munkkituumat.

Mutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan. Hänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari kertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän alkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.

Donna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa. Se oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa etu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja vahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen. Mutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta saanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen aikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli seisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän oli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä oli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä piti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja toisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli laittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä saisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.

Gaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi kumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan. Uskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater Josefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin tavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä ainakaan huomaisi.

Donna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli Pacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta apua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli hänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen olla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla puunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten möisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli aina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte Chiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli mitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut läheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin niin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua. Ja kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: "Mitä siitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet tänne!" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki riippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla heidän kanssaan.

Ja nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä Gaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano itse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi maailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.

Gaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus! Ei ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle Signoralle: en lähde.

Pater Josef tuli hänen avukseen: "Pyydä Signoralta, että saat vastata parin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että hänestä tulisi mitään muuta kuin munkki", selitti hän donna Elisalle.

Donna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta, mutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.

Niin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi tuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain talonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia ja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu unhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki. Siellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli suunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä sellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan voinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että senvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä halutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.

Gaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna Elisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen siitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef oli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta Mongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka ei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko suljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin paljoa; hänen täytyi juosta pois.

Ja olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven ulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi sentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano saanut lähteä hänen mukaansa.

Hän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin. Kunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!

Pater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi entistä syvempään.

"Mongibello, Mongibello", sanoi Pater Josef, "ei kukaan voi vastustaa Mongibelloa".

Gaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.

"Vuori houkuttelee", mutisi pater Josef. "Mongibello on kuin koko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit ja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä houkuttelemaan."

Gaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi vahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen täytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.

"Parempi on, että hän saa nähdä maan", sanoi pater Josef. "Täällä hän kulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän kenties taas ikävöidä taivasta."

Gaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi nousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin takaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.

"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne", sanoi pater Josef.

"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet luonanne."

Mutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin onnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti vangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen jälkeensä sulkeutunut.

Toinen luku.

FRA GAETANO.

Kuukauden Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin onnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli tuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä, mutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla, joita auringonvarjostimet suojaisivat.

Sitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna Elisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei saarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen torikaivolle tai kaupunginportin luo.

Koko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui raatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon, joka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin kaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja ja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.

Gaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan, että hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen läpitsensä.

Kun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän tahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja painoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata kohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen saadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä puhui. "Siunattu, siunattu, siunattu", sanoivat kaikki yhtaikaa. Useimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen, siihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa johtunut sama sana: "Siunattu, siunattu", kaikui yli koko torin. "Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!"

Ääni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui kuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin tuhansien merisimpukkain suhina.

Tämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina täytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi huutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä erottautui kaikista muista.

Donna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti Gaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan kotiin.

Mutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet päälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä ja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna Elisan luona.

Kun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello merkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen, että saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi. Gaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa pyhimystaruja.

Mutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja söisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren ihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta erakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja elää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä, hän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään kuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän eläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.

Se olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa hatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan kanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla hänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen ja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa, mutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa. Mutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.

Hän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää kuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän pysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.

Siinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä etemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän nukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat salvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.

Äkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin myöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita. Hänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti häntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka surulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.

Kun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.

Mutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka hän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan donna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi hänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä Gaetanon.

Itse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli lohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa ymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.

Eihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan kymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi takaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi Diamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater Gondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut liinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin edustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan polvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi polvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen vuotta sitten pakeni hänen luotaan. "Gaetano", sanoisi donna Elisa, "sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan. Tottahan annan sinulle anteeksi!"

Gaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että. hän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna Elisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja huomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.

Hänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?

Eikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja Pacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.

He seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja kuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta kaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.

Silloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja huutaisivat: "Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!"

Sitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan suurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.

Ja he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.

Kun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.

Donna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.

Ja donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä koskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.

Ja donna Elisa olisi niin onnellinen...

* * * * *

Ah... Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa ja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla kengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta donna Elisa ja Pacifica itkivät. "Hän on aikonut paeta luotamme", sanoivat he.

"Miksi istut siinä, Gaetano?"

"Donna Elisa, minä aijoin paeta."

Gaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman luonnollisin asia olisi kysymyksessä.

"Aioit paeta?" kertasi donna Elisa.

"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi."

"No, miksi istut nyt tässä?"

"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa."

Nyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään sydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki tyrskien.

"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa", sanoi Gaetano.

"Mitä, jäätkö!" huudahti donna Elisa. "Saat kernaasti lähteä. Katso tuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään Alagona. Hän on seikkailija."

Veri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi kädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet hänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän tunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.

"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa", sanoi poika. "Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy palvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on jo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään syötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan takaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti sanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja satoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi muutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin ulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti kääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki. Hänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja isoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin voin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä päällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin putosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta vei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin. Minä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä pelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja rukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta tulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa."

Donna Elisa oli kokonaan masennuksissa. "Niin, niin, Gaetano", sanoi hän, "mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua luotani."

"En minä lähdekään", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että häntä halutti nauraa. "En minä lähde."

"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin", kysyi donna Elisa nöyrästi.

"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan! Minähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta."

"Mitä sinä olet keksinyt?" kysyi donna Elisa alakuloisena.

"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin unta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin unta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut, sillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon toisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja ajattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti hyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani, ja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin teitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä kädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti. Silloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä äitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan, ja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli iloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle vihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki ne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa teidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä näin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä. 'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse lähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti sanoi sen, herätitte te minut."

Gaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.

"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?"

Donna Elisa vain ihmetteli.

Gaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin palvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia, donna Elisa."

Kolmas luku.

KUMMISISKO.

_Sisilian_ jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.

Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin kaikista pyhimyksistä.

Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle maakartanon perinnöksi.

Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä tyttösen hyväksi.