Part 24

Kaupungin portilla pyhiinvaeltajat hajaantuivat. Kaupunkilaiset veivät heidät koteihinsa virkistymään matkan jälkeen. Tunnin kuluttua he kohtaisivat toisensa Porta Etnealla lähteäkseen kuvan luo.

Mutta Margheritalla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa kokonaista tuntia. Hän kyseli tietä San Pasqualen kirkkoon ja meni sinne yksinään ennen kaikkia muita...

Kun pater Gondo ja pyhiinvaeltajat tunnin kuluttua saapuivat San Pasqualen kirkkoon, näkivät he Margherita Cornadon istuvan korokkeella pääalttarin edessä. Hän istui hiljaa eikä ollut näkevinäänkään niitä, jotka tulivat. Mutta kun pater Gondo astui aivan hänen lähelleen, hyökkäsi hän pystyyn, niinkuin olisi ollut väijyksissä, ja syöksyi hänen päälleen. Hän tarttui pater Gondoa kurkkuun ja tahtoi kuristaa hänet.

Margherita Cornado oli pitkä, tukevakasvuinen ja voimakas. Syntyi kuuma taistelu, ennenkuin pater Gondo ja pari muuta pyhiinvaeltajaa saivat hänet voitetuksi. Hän oli täydelleen mielipuoli ja niin raivoissaan, että hänet täytyi sitoa.

Toivioretkeläiset olivat tulleet juhlallisessa kulkueessa, he lauloivat ja pitivät kädessään palavia kynttilöitä. Heitä oli pitkä jono, sillä monet diamantelaisetkin olivat liittyneet heihin. Ne, jotka kulkivat ensimäisenä, lopettivat heti laulun, perässätulevat eivät olleet huomanneet mitään, vaan jatkoivat lauluaan. Mutta sitten kulki sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, rivistä riviin, ja minne se saapui, siellä laulu tyrehtyi. Oli tuskaista kuulla, kuinka se kuoleutui pois ja vaihtui syvään valitukseen.

Ymmärsiväthän kaikki väsyneet toivioretkeläiset, että he olivat tulleet turhaan. Koko heidän vaivaloinen vaelluksensa oli ollut turha. Matkapäivien kauniit unelmat sammuivat. Pyhä kuva ei voinut antaa heille mitään lohdutusta.

Pater Gondo itse oli kauhuissaan. Hänelle tämä oli ankarampi isku kuin kenellekään muulle, sillä muilla oli kullakin vain oma surunsa ajateltavanaan, mutta hän kantoi sydämellään kaikkien näitten ihmisten surut. Kuinka hän voisi vastata kaikista niistä toiveista, joita hän oli heissä herättänyt.

Äkkiä hänen kasvoilleen levisi kaunis, lapsellisen luottavainen hymy. Kuva tahtoi kai koetella hänen ja näitten toisten uskoa. Jolleivät he vain horjuisi, saisivat he avun.

Hän alkoi taas heleällä äänellään laulaa pyhiinvaeltajien laulua ja astui kohti alttaria.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi pääalttaria, keskeytti hän uudelleen laulun. Hän pysähtyi ja katseli kuvaa suurin silmin. Sitten hän ojensi kätensä, otti kruunun ja tarkasti sitä hyvin läheltä. "Niin siinä seisoo, niin siinä seisoo", mutisi hän. Ja hän pudotti kruunun kädestään, ja se kieri pitkin kivilattiaa.

Siitä hetkestä pater Gondo tiesi, että hänen edessään oli Aracoelin hylkiö.

Mutta hän ei huutanut tätä heti kansalle, vaan sanoi sävyisästi tapansa mukaan:

"Ystäväni, minä kerron teille jotain merkillistä." Hän kertoi heille englantilaisnaisesta, joka oli yrittänyt varastaa Aracoelin Kristuksenkuvan. Ja hän kertoi, kuinka kuva oli nimitetty Antikristukseksi ja kuinka se oli heitetty ulos maailmaan.

"Muistan vielä vanhan veli Simonen", sanoi pater Gondo. "Hän ei koskaan näyttänyt minulle kuvaa sanomatta: 'Juuri tuo pikku käsi soitti ovikelloa. Juuri tuo pikku jalka potki ovea.'

"Mutta kun kysyin veli Simonelta, mitä oli tullut siitä toisesta kuvasta, sanoi hän aina: 'Mitäpä hänestä olisi voinut tulla? Rooman koirat ovat kai laahanneet hänet pois ja purreet hänet palasiksi."

Kun pater Gondo oli sanonut tämän, meni hän yhtä hiljaisena ja tyynenä ottamaan kruunun, jonka hän äsken oli pudottanut.

"Lukekaa nyt tämä!" sanoi hän. Ja hän pani kruunun kiertämään kädestä käteen. Ihmiset seisoivat vahakynttilät kädessä ja valaisivat niillä kruunua. Ne, jotka osasivat lukea, lukivat, toiset näkivät ainakin, että siinä oli joku kirjoitus.

Ja jokainen, jonka kädessä kruunu oli käynyt, sammutti heti vahakynttilänsä.

Kun viimeinen kynttilä oli sammunut, kääntyi pater Gondo toivioretkeläisiin, jotka olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Minä olen johtanut teidät tänne", sanoi hän heille, "jotta löytäisitte sen, joka antaa sielulle rauhan ja avaa sille Jumalan valtakunnan, mutta minä olen johtanut teitä harhaan, sillä tuolla ei ole mitään sellaista annettavanaan. Hänen valtakuntansa on vain tästä maailmasta.

"Sisar-raukkamme on tullut mielipuoleksi", jatkoi pater Gondo, "senvuoksi, että hän tuli tänne toivoen taivaallisia armotöitä. Hänen järkensä murtui, kun hän rukoili tuota eikä hänen rukoustaan kuultu. Tuo kuva ei voinut kuulla häntä, sillä tuon valtakunta on vain tästä maailmasta."

Hän vaikeni hetkiseksi ja kaikki katsoivat häneen aivan kuin kysyen, mitä heidän tuli ajatella kaikesta tästä.

Sitten hän kysyi hiljaa kuten ennenkin: "Saako kuva, jonka kruunussa seisovat sellaiset sanat, kauempaa häväistä alttaria?"

"Ei saa!" huusivat pyhiinvaeltajat. Diamanten väki seisoi äänetönnä.

Pater Gondo otti kuvan käsiinsä ja kantoi sen suoraksi ojennetuin käsivarsin halki kirkon, ovea kohti.

Mutta kuinka hiljaa ja nöyrästi pater olikin puhunut, hänen silmänsä olivat koko ajan, ankaroina ja vangitsevina, katsoneet kansajoukkoon. Eikä siellä ollut ainoatakaan, joka ei olisi alistunut ja nöyrtynyt hänen tahtonsa voimasta. Jokainen oli tuntenut olevansa masentunut ja kykenemätönnä vapaasti ajattelemaan.

Kun pater Gondo tuli lähelle ovea, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Vielä viimeinen vangitseva silmäys kulki yli kansajoukon.

"Kruunu myöskin", sanoi pater Gondo. Ja se tuotiin hänelle.

Hän painoi kruunun kuvan päähän ja kulki sen kivikatoksen alle, joka suojeli San Pasqualen kuvaa. Hän kuiskasi sanasen parille pyhiinvaeltajalle ja nämä kiirehtivät pois. Pian he palasivat tuoden sylissään oksia ja halkoja. Ne he laskivat pater Gondon jalkoihin ja sytyttivät tuleen.

Kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, olivat tunkeutuneet ulos. He seisoivat kirkon edustalla, yhä vain masentuneina ja tahdottomina. He näkivät, että munkki aikoi polttaa heidän rakkaan, ihmeitätekevän kuvansa, eivätkä he ryhtyneet vastarintaan. He eivät itsekään tienneet, mikseivät he koettaneet pelastaa kuvaa.

Mutta kun pater Gondo näki tulen syttyvän ja tiesi että kuva nyt oli kokonaan hänen vallassaan, oikaisi hän itsensä ja hänen silmänsä salamoivat.

"Lapsi-raukat", sanoi hän lempeästi ja kääntyi diamantelaisten puoleen. "Hirmuinen on se vieras, jota olette luonanne pitäneet. Mutta kuinka on mahdollista, ettette ole ennen huomanneet, kuka hän on?

"Mitä pitää minun teistä uskoa?" jatkoi hän ankarammin. "Te sanotte itse, että kuva on antanut kaiken, mitä olette rukoilleet. Ei ole siis Diamantessa ketään, joka näinä vuosina olisi rukoillut syntien anteeksiantamusta ja sielulleen rauhaa.

"Voiko sellainen olla mahdollista? Diamanten kansalla ei ole ollut muuta rukoiltavaa kuin arpajaisnumeroita ja hyviä vuosia ja jokapäiväistä leipää ja terveyttä ja rahoja. Ei mitään muuta se ole anonut kuin tämän maailman hyvyyttä. Ei ainoankaan ole tarvinnut rukoilla osakseen taivaallista armoa.

"Niinkö tosiaankin? Ei, sehän on mahdotonta", sanoi pater Gondo iloisesti, aivan kuin toivo olisi hänet äkkiä täyttänyt. "Minä itse olen erehtynyt. Diamanten kansa on ymmärtänyt, etten heittäisi kuvaa tuleen kysymättä Ja tutkimatta tätä seikkaa. Se odottaa, vain minun vaikenevan, jotta se saisi astua esiin todistamaan.

"Nyt monet tulevat luokseni sanomaan: 'Tämä kuva on tehnyt minusta uskovaisen', ja monet sanovat: 'Häneltä minä olen saanut syntien anteeksiantamuksen', ja monet sanovat: 'Hän on avannut silmäni, jotta olen saanut katsoa taivaan ihanuuteen.' He astuvat esiin sanomaan tämän, ja minä vaikenen ja häpeän ja saan kantaa kuvan takaisin alttarille ja tunnustaa, että olen erehtynyt."

Pater Gondo vaikeni ja hymyili kansalle kehoittavasti. Kuulijajoukon valtasi kiivas levottomuus. Monet tuntuivat aikovan astua esiin todistamaan. He ottivat pari askelta, mutta pysähtyivät.

"Minä odotan", sanoi pater, ja hänen silmänsä rukoilivat ja kerjäsivät väkeä tulemaan.

Mutta kukaan ei tullut. Tuska viilsi kansajoukkoa, kun se ei voinut todistaa rakkaan kuvansa eduksi. Mutta ei kukaan tehnyt sitä.

"Lapsi-raukkani", sanoi pater Gondo syvästi suruissaan. "Teidän keskellänne on seisonut Antikristus, ja te olette olleet hänen vallassaan. Olette unohtaneet taivaan. Olette unohtaneet, että teillä on sielu. Te ajattelette vain tätä maailmaa.

"Ennen sanottiin, että Diamanten väki oli Sisilian hurskainta. Mutta toisinpa taitaakin olla. Diamanten asukkaat ovat maailman orjia. Ehkäpä he vielä ovat uskottomia sosialisteja, jotka rakastavat vain tätä maailmaa. Sellaisiahan heidän täytyy olla. Onhan heidän keskellään ollut Antikristus."

Kun kansaa näin syytettiin, näytti se viimeinkin tahtovan nousta puolustautumaan. Suuttumuksen mutina kulki rivistä riviin.

"Kuva on pyhä", huusi yksi. "Kun hän tuli, soivat San Pasqualen kellot koko päivän."

"Saattoivatko ne soida vähempää aikaa varoittaessaan kansaa sellaisesta onnettomuudesta", vastasi munkki.

Hän jatkoi syytöksiään yhä kiivaampana. "Te olette epäjumalanpalvelijoita, ettekä kristityitä. Te palvelette tätä sentähden, että hän auttaa teitä. Mutta pyhyyden hengestä teissä ei ole mitään."

"Hän on ollut hyvä ja armelias kuin Kristus", vastasi kansa.

"Eikö juuri siinä olekin onnettomuus piillyt?" sanoi pater Gondo ja nyt oli hän äkkiä käynyt kauheaksi vihassaan. "Hän on ottanut ylleen Kristuksen muodon viedäkseen teidät harhaan. Juuri sillä tavalla hän on saattanut kutoa verkkonsa teidän ympärillenne. Juuri jakamalla teille lahjoja ja siunaustaan hän on houkutellut teidät ansaansa ja tehnyt teistä maailman orjia. Vai eikö tämä ole totta? Voiko ehkä joku astua esiin väittämään vastaan? Vai oletteko ehkä kuulleet, että joku, joka ei satu olemaan täällä läsnä, olisi rukoillut kuvalta taivaan armoa?"

"Hän on ottanut voiman jettatorelta", sanoi muuan.

"Sehän juuri, joka on yhtä suuri pahassa kuin jettatore, voi tämän voittaa!" sanoi pater katkerana.

Sitten ei enää koetettu kuvaa puolustaa. Jokainen yritys näytti vain pahentavan asiaa.

Monet katsoivat ympärilleen nähdäkseen donna Mikaelaa, joka myös oli saapuvilla. Hän seisoi keskellä ihmisjoukkoa, kuuli ja näki kaiken, mutta ei tehnyt mitään kuvan pelastamiseksi.

Sillä kun pater Gondo oli sanonut, että kuva oli Antikristus, oli hän säikähtänyt, ja kun pater Gondo oli osoittanut, että Diamanten ihmiset olivat rukoilleet vain tämän maailman hyvyyttä, oli hänen kauhunsa kasvanut. Hän ei ollut uskaltanut tehdä mitään.

Mutta samassa kun munkki oli sanonut, että he kaikki olivat joutuneet Antikristuksen valtaan, nousi jokin hänen sisässään vastarintaan. "Ei, ei", sanoi hän, "niin se ei voi olla". Jos hänen pitäisi uskoa, että joku paha voima oli hallinut häntä niin monena vuonna, menettäisi hän järkensä. Ja hänen järkensä alkoi puolustautua.

Silloin murtui hänessä usko ylenluonnolliseen niin äkkiä, kuin katkeaa liiaksi pingoitettu viulunkieli. Hän ei voinut enää seurata mukana.

Hänen ajatuksensa tutkivat nyt äärettömän nopeasti kaiken sen ylenluonnollisen, jonka hän itse oli saanut kokea, ja ne tuomitsivat sen. Oliko siinä yhtään ainoata varmaa ihmettä? Hän sanoi itselleen, että siinä oli vain sattumia, sattumia.

Tämä oli samallaista kuin vyyhden uudestaan viipsiminen. Ja omista kokemuksistaan hän siirtyi toisten aikojen ihmeisiin. Nekin sattumia. Mielikuvitusta. Kenties valhetta suurin osa.

Tuo raivoava munkki syytti edelleen kansaa kauhein sanoin. Donna Mikaela koetti kuunnella, päästäkseen irti omista ajatuksistaan. Mutta hänestä tuntui vain, että kaikki, mitä tuo mies sanoi, oli mielettömyyttä, oli valhetta.

Mutta mitä tapahtui hänessä nyt, vapaa-ajattelijaksiko hän oli muuttumassa siinä seistessään?

Hänen katseensa etsi Gaetanoa. Tämä oli myöskin siellä, hän seisoi kirkon portailla aivan munkin lähellä. Hänen silmänsä katselivat donna Mikaelaa. Ja hän tiesi, mikä muutos nyt oli tapahtumassa donna Mikaelassa, tiesi sen niin varmaan, kuin tämä olisi sen sanonut hänelle. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta eikä voitonriemuiselta. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hillitä munkkia pelastaakseen donna Mikaelalle pienen uskon hitusen.

Mutta donna Mikaelan ajatukset eivät tunteneet sääliä. Ne kulkivat edelleen ja ryöstivät tyhjäksi hänen sielunsa. Koko ylenluonnollisuuden säteilevä maailma raukesi maahan, murskautui. Hän sanoi itselleen, ettei ylenluonnollisista tiedetty mitään, ei voitu tietää mitään. Monta sanomaa oli maasta kulkenut taivaaseen. Ei ainoatakaan ollut tullut taivaasta maan päälle.

"Mutta tahdon vielä uskoa Jumalaan", sanoi hän ja pani kätensä ristiin kuten ennenkin, aivan kuin säilyttääkseen edes sen viimeisen ja tärkeimmän.

"Teidän silmänne, diamantelaiset, ovat hurjia ja pahoja", sanoi pater Gondo. "Jumala ei ole teidän joukossanne. Antikristus on ajanut Jumalan pois."

Donna Mikaelan silmät koettivat tavoittaa Gaetanon katseen. "Voitko antaa enää mitään sisältöä tällaisen viheliäisen ja typötyhjäksi raastetun olennon elämälle?" tuntuivat ne kysyvän. Gaetanon katse oli ylvään varma. Donna Mikaelan kauniit, rukoilevat silmät ilmaisivat, kuinka hänen värjöttävä sielunsa nyt tarttui Gaetanoon tukea etsien. Gaetano ei silmänräpäystäkään epäillyt, ettei hän voisi tehdä donna Mikaelan elämää ihanaksi ja rikkaaksi.

Donna Mikaela ajatteli sitä iloa, joka aina seurasi Gaetanoa, missä hän kulkikaan. Hän ajatteli sitä iloa, joka oli hulmuillut Gaetanon ympärillä sinä yönä Palermossa. Hän tiesi, että se pulppusi siitä uudesta uskosta onnellisen maanpiirin mahdollisuuteen. Voisiko tämä usko ja tämä ilo vallata hänetkin?

Hän väänteli käsiänsä tuskissaan. Olisiko tämä uusi hänelle minkään arvoinen? Eikö hänen aina vain täytyisi tuntea itseään yhtä tyhjäksi kuin tällä hetkellä.

Pater Gondo kumartui tulta kohti.

"Sanon teille kerran vielä?" huusi hän, "jos yksikään ainoa astuu esiin ja sanoo, että tämä kuva on vapahtanut hänen sielunsa, niin en polta tätä".

Silloin donna Mikaela tunsi, ettei hän tahtonutkaan tuon kuvan tuhoa. Siihen liittyi muisto hänen elämänsä ihanimmista hetkistä.

"Gandolfo, Gandolfo", kuiskasi hän. Hän oli äsken nähnyt hänet vierellään.

"Mitä, donna Mikaela?"

"Älä anna hänen polttaa kuvaa, Gandolfo!"

Munkki oli lausunut kysymyksensä kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa. Ei kukaan astunut esiin kuvaa puolustamaan. Mutta pikku Gandolfo hiipi yhä eteenpäin.

Pater Gondo vei kuvaa yhä lähemmäksi tulta.

Huomaamattaan oli Gaetanokin kumartunut. Ylväs hymy välähti hänen kasvoillaan. Donna Mikaela tiesi hänen tuntevan nyt, että Diamante tästä lähtien kuului hänelle. Munkin hurja kiihko oli tehnyt Gaetanosta sielujen herran.

Donna Mikaela katseli kauhistuneena ympärilleen. Hänen silmänsä kiisivät kasvoista kasvoihin. Tapahtuiko ehkä kaikkien näitten ihmisten sielussa sama muutos kuin hänen omassaan. Hänestä näytti, että niin tapahtui.

"Näetkös, Antikristus", sanoi pater Gondo uhaten, "ettei kukaan ole ajatellut sieluaan, niinkauan kuin sinä olit täällä. -- Sinun täytyy kadota."

Sitten pater Gondo laski Aracoelin hylkiön roviolle.

Mutta kuva oli maannut siinä vain silmänräpäyksen, kun Gandolfo tarttui siihen.

Hän tempasi sen pois, kohotti sen korkealle päänsä päälle ja lähti juoksemaan.

Pater Gondon pyhiinvaeltajat syöksyivät hänen jälkeensä, ja kiihkeä ajo kävi pitkin Monte Chiaron jyrkänteitä.

Mutta pieni Gandolfo pelasti kuvan.

Tiellä ajoivat suuret raskaat matkavaunut. Gandolfo, jonka takaa-ajajat olivat saavuttamaisillaan, ei tiennyt parempaa neuvoa, vaan heitti kuvan vaunuihin.

Sitten hän antautui levollisena. Ja kun takaa-ajajat nyt aikoivat syöksyä vaunujen jälkeen, hillitsi hän heidät. "Varokaa itseänne, signora vaunuissa on englantilainen."

Siinä ajoi signora Favara, joka viimeinkin oli väsynyt Diamanteen ja matkusti nyt uudelleen avaraan maailmaan. Ja hän sai ajaa rauhassa. Ei yksikään sisilialainen uskalla ahdistaa ketään englantilaisnaista.

Viides luku.

MUUAN SIGNORELLIN FRESKO.

_Viikkoa myöhemmin_ pater Gondo oli saapunut Roomaan. Hän pääsi Vatikanin vanhan miehen puheille ja kertoi tälle, kuinka hän oli löytänyt Kristuksen haamuun kätkeytyneen Antikristuksen, kuinka tämä oli kietonut Diamanten asukkaitten mielen maallisiin ja kuinka hän oli aikonut polttaa hänet. Hän kertoi vielä, ettei hän voinut saada kansaa palaamaan Jumalan luo. Sensijaan koko Diamante oli langennut epäuskoon ja sosialismiin. Ei kukaan huolehtinut sielustaan, ei kukaan ajatellut taivasta. Pater Gondo kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä näille ihmis-raukoille.

Vanha paavi, joka oli viisaampi kuin kukaan muu, ei nauranut pater Gondon kertomukselle, vaan tuli syvästi murheiseksi.

"Olet menetellyt väärin, olet menetellyt hyvin väärin", sanoi hän.

Hän istui hetkisen ääneti ja miettivänä, sitten hän sanoi: "Et ole nähnyt Orvieton tuomiokirkkoa?" -- "En, pyhä isä." -- "Mene sitten katsomaan sitä", sanoi paavi "ja kun palaat sieltä takaisin, saat kertoa minulle, mitä olet nähnyt".

Pater Gondo totteli. Hän lähti Orvietoon katsomaan sen pyhää tuomiokirkkoa. Kahden päivän kuluttua hän palasi taas Vatikaniin.

"Mitä olet nyt saanut nähdä Orvietossa?" kysyi häneltä paavi.

Pater Gondo kertoi, että hän yhdessä tuomiokirkon kappelissa oli löytänyt Luca Signorellin freskoja, jotka esittivät _Viimeisten aikain tapahtumia_. Mutta hän ei ollut katsellut Viimeistä tuomiota eikä Kuolleitten ylösnousemusta. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt siihen suureen tauluun, jota kirkonvartija nimitti _Antikristuksen ihmetöiksi_.

"Mitä näit siinä?" kysyi paavi.

"Näin, että Signorelli oli maalannut Antikristuksen yhtä köyhäksi ja yksinkertaiseksi mieheksi kuin Jumalan poika oli vaeltaessaan täällä maan päällä. Näin, että hän oli kuvannut hänet Kristuksen kaltaiseksi ja antanut hänelle Kristuksen kasvot."

"Mitä muuta näit?" sanoi paavi.

"Ensimäiseksi näin freskossa, kuinka Antikristus saarnasi niin, että rikkaat ja mahtavat laskivat aarteensa hänen jalkainsa juureen.

"Toiseksi näin, että sairas kannettiin Antikristuksen luo ja hän paransi sen.

"Kolmanneksi näin marttyyrin, joka uskoi Antikristukseen ja poltettiin.

"Neljänneksi näin suuressa seinämaalauksessa, että ihmiset kiiruhtivat mahtavaan rauhan temppeliin, ja pahuuden henki syöstiin alas taivaasta, ja taivaan salamat surmasivat kaikki väkivallantekijät."

"Mitä ajattelit, kun näit tämän kaiken?" kysyi paavi.

"Kun näin tämän, ajattelin: Tuo Signorelli on ollut mieletön. Tarkoittaako hän, että Antikristuksen aikoina paha voitetaan, ja tämä maailma tulee autuaaksi kuin paratiisi?"

"Näitkö vielä mitään muuta?"

"Viidenneksi näin taulussa kuvattavan, että papit ja munkit ladottiin suurelle roviolle ja poltettiin.

"Ja kuudenneksi ja viimeiseksi näin, että paholainen seisoi Antikristuksen vieressä kuiskaten hänen korvaansa ja neuvoen, miten hänen piti menetellä ja puhua."

"Mitä ajattelit, kun tämän näit?"

"Sanoin itsekseni: Tuo Signorelli ei ole ollut mieletön, vaan profeta. Totisesti Antikristus tuleekin Kristuksen haamussa ja tekee tästä maailmasta paratiisin. Hän tekee sen niin kauniiksi, että ihmiset unohtavat taivaan. Ja siitä tulee maailman vaarallisin kiusaus."

"Ymmärrätkös nyt", sanoi paavi, "että se, mitä minulle kerroit, ei ollut mitään uutta? Kirkko on aina tiennyt, että Antikristus tulisi täynnään Kristuksen hyveitä."

"Tiesittekö senkin, pyhä isä, että hän tosiaankin oli tullut?"

"Kuinkapa voisin olla täällä Pietarin istuimella vuoden toisensa jälkeen tietämättä, että hän on tullut?" sanoi paavi. "Näen, kuinka syntyy joku kansanliike, joka melkein palaa rakkaudesta ja vihaa Jumalaa. Näen, kuinka uusi toivo onnellisesta maailmasta saa marttyyrejä. Näen, kuinka he saavat uutta iloa ja uutta voimaa noista sanoista 'Ajattele tätä maailmaa', aivan samoin kuin he ennen saivat sitä sanoista 'Ajattele taivasta'. Tiesin, että hän, josta Signorelli ennusti, oli tullut."

Pater Gondo kumarsi äänetönnä.

"Ymmärrätkö nyt, minkätähden olet menetellyt väärin?"

"Pyhä isä, valaise minulle minun syntini."

Vanha paavi nosti silmänsä. Hänen kirkas katseensa lävisti sen sattumusten verhon, joka peittää tapahtumia, ja näki sen, mikä piiloutuu tuon verhon taa.

"Pater Gondo", sanoi hän, "tiedätkö, mikä oli se lapsi, jota vastaan sinä Diamantessa taistelit, lapsi, joka oli armelias ja ihmeitätekevä kuin Kristus, tuo köyhä, halveksittu lapsi, joka voitti sinut ja jota sinä sanot Antikristukseksi? Etkö tiedä, mikä hän on?"

"En, pyhä isä."

"Entä hän, joka Signorellin taulussa paransi sairaita ja hellytti rikkaitten sydämet ja kaatoi maahan väkivallantekijät, hän, joka muutti maan paratiisiksi ja vietteli ihmiset unohtamaan taivaan? Etkö tiedä, kuka hän on?"

"En, pyhä isä."

"Kukapa hän muu voisi olla kuin Antikristuksen oppi, sosialismi?"

Munkki nosti silmänsä kauhuissaan.

"Pater Gondo", sanoi paavi ankarasti, "kun pitelit sylissäsi kuvaa, tahdoit polttaa sen. Minkätähden? Mikset osoittanut hänelle rakkautta ja vienyt häntä pienen Kristuslapsen luo Kapitoliumille, josta hän on lähtenyt?

"Mutta näin te teette, te kerjäläismunkit. Te voisitte ottaa sen suuren kansanliikkeen käsivarsillenne, siiloinkun se vielä on pieni kuin kapalolapsi ja te voisitte viedä sen Jeesuksen jalkain juureen, ja Antikristus saisi nähdä, että hän on vain Kristuksen jäljennös ja tunnustaisi hänet herrakseen ja mestarikseen. Mutta niin ette tee. Te heitätte Antikristuksen opin polttoroviolle, ja pian se vuorostaan heittää sinne teidät."

Pater Gondo vaipui polvilleen. "Ymmärrän, pyhä isä. Minä menen etsimään kuvaa."

Paavi nousi majesteetillisena. "Älkää etsikö kuvaa, antakaa hänen käydä kulkuansa kautta aikojen. Me emme häntä pelkää. Kun hän hyökkää Kapitoliumia kohti päästäkseen maailman valtaistuimelle, otamme Me hänet vastaan ja Me viemme hänet Kristuksen luo. Me sovitamme taivaan ja maan. Mutta te teette väärin", jatkoi hän lempeämmin, "kun te vihaatte häntä. Te olette silloin unohtaneet, että sibylla pitää häntä yhtenä maailman uudistajista. 'Maailman uudistaja Kapitoliumill' jumaloidaan, Kristusta, Antikristusta.'"

"Pyhä isä, jos hän parantaa tämän maailman onnettomuudet, eikä taivas kärsi vahinkoa, niin en vihaa häntä".

Paavi hymyili hienointa hymyään.

"Pater Gondo, suo minunkin kertoa eräs sisilialainen tarina. Kerrotaan, pater Gondo, että kun Herramme paraillaan loi maailmaa, tahtoi hän kerran tietää, oliko vielä paljon työtä jäljellä. Ja hän lähetti San Pietron katsomaan, oliko maailma valmis.

"Kun San Pietro tuli takaisin, sanoi hän: 'Kaikki itkevät ja nyyhkyttävät ja valittavat.'

"'Silloin ei maailma ole vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.

"Kolmen päivän kuluttua lähetti Herramme San Pietron uudelleen maan päälle.

"'Kaikki nauravat ja riemuitsevat ja leikkivät', sanoi San Pietro, kun hän palasi.

"'Ei ole maailma vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.

"San Pietro lähetettiin kolmannen kerran.

"'Toiset itkevät ja toiset nauravat', sanoi hän palattuaan.

"'Silloin on maailma valmis', sanoi Herramme.

"Ja niin se onkin ja sellaiseksi se jää", sanoi vanha paavi. "Ei kukaan voi vapauttaa ihmisiä heidän suruistaan, mutta se saa paljon anteeksi, joka synnyttää heissä uutta voimaa kantamaan niitä."

End of Project Gutenberg's Antikristukxen ihmetyöt, by Selma Lagerlöf