Part 23

"Matkalla tein lupauksen -- ja ne, jotka seurasivat minua, kuulivat sen -- että kuka ikänä hän lieneekin, minä otan hänet syliini ja vien kotiini. Ajattelin, että se olisi joku köyhä, jota Jumala tahtoi auttaa." -- "Köyhäpä siellä olikin." -- "Tulin niin murheiseksi, kun näin, että täällä olitkin sinä."

Donna Mikaela ei vastaa, hän katsoo kuvaan. "Tahdotko sinä sitä? Tahdotko sinä sitä?" kuiskaa hän tuskissaan.

Donna Elisa jatkaa valitustaan. "Minä näin hänet niin selvästi, eikä hän ole koskaan ennen pettänyt. Ajattelin, että joku köyhä, jolla ei ollut myötäjäisiä, oli rukoillut häneltä miestä. Semmoista on ennen tapahtunut. Mitä minä nyt teen?"

Hän valittaa ja vaikeroi. Hän ei voi päästä siitä ajatuksesta, että sen piti olla joku köyhä nainen. Donna Mikaela käy kärsimättömäksi. Hän tarttuu donna Elisan käsivarteen ja pudistelee häntä. "Mutta donna Elisa, donna Elisa."

Donna Elisa ei kuule häntä, hän jatkaa valitustaan. "Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen?"

"Mutta tee miniäksesi se vaimo-raukka, joka täällä polvillaan rukoili, donna Elisa!"

Donna Elisa nostaa silmänsä. Minkälaiset kasvot ovatkaan hänen edessään! Niin hurmaavat, niin viehättävät, niin hymyilevät!

Mutta hän saa nähdä ne vain hetkisen. Donna Mikaela kätkee ne kohta donna Elisan vanhaan, mustaan leninkiin.

Donna Mikaela ja donna Elisa kulkevat yhdessä kaupunkiin. Katu tekee mutkan, niin etteivät he voi nähdä donna Elisan taloa, ennenkuin ovat aivan lähellä. Kun se viimeinkin tulee näkyville, huomaavat he, että puodin ikkunat ovat valaistut. Neljä suurta vahakynttilää seisoo palamassa riippuvien rukousnauhojen välissä.

Molemmat naiset puristavat toistensa kättä. "Hän elää", kuiskaa toinen toiselle. "Hän elää."

"Et saa puhua hänelle siitä, mitä kuva käski sinun tekemään", sanoo donna Mikaela donna Elisalle.

Puodin edustalla he syleilevät toisiaan ja menevät kumpikin kotiinsa.

Hetken kuluttua Gaetano tulee puodin portaille.

Hän seisoo tuokion hiljaa ja vetää sisäänsä raikasta yöilmaa. Silloin hän näkee, kuinka tummassa palatsissa kadun toisella puolen syttyy tulia.

Gaetano hengittää kiivaasti ja läähättäen. Häntä näyttää melkein peloittavan mennä kauemmaksi. Äkkiä hän hyökkää eteenpäin kuin se, joka kulkee väistämätöntä onnettomuutta kohti. Kesäpalatsin ovi on lukitsematta, hän harppaa kaksi porrasta kerrallaan ja sysää koputtamatta musiikkisalin oven auki.

Sillä välin donna Mikaela on miettinyt, tuleeko Gaetano nyt yöllä vaiko vasta aamulla. Äkkiä hän kuulee hänen askeleittensa kaikuvan käytävässä. Kauhu valtaa hänet. Minkälainen Gaetano nyt on? Donna Mikaela on niin uskomattoman paljon ikävöinyt häntä. Onko Gaetano nyt tosiaankin sellainen, että koko tämä kaipaus vaimenee?

Ja eikö enää mitään muureja nouse heidän välilleen? Voivatkohan he nyt kerrankin sanoa toisilleen kaikki? Puhuvatko he rakkaudesta eikä sosialismista?

Kun Gaetano avaa oven, koettaa donna Mikaela mennä häntä vastaan, mutta ei voi. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän istuutuu ja peittää silmät käsillään.

Hän odottaa, että Gaetano sulkisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä, mutta sitä hän tietystikään ei tee. Gaetano ei ole tottunut tekemään sitä, mitä hänen odotetaan tekevän.

Kohta kun hän oli jaksanut pysyä pystyssä, oli hän pannut vaatteet päälleen ja lähtenyt donna Mikaelan luo. Oikeastaan hän nyt tullessaan aivan kuohuu ilosta. Hän olisi toivonut, että donna Mikaelakin olisi ottanut asian iloiselta kannalta. Gaetano ei tahdo tulla liikutetuksi. Hänhän oli pyörtynyt aamupäivällä. Eihän hän kestänyt mitään.

Hän seisoo hiljaa donna Mikaelan vieressä, kunnes tämä taas on tyyntynyt. "Teillä on heikot hermot", sanoo hän. Siinä on tosiaankin kaikki, mitä hän sanoo.

Donna Mikaela ja donna Elisa ja kaikki ihmiset ovat varmoja siitä, että hän on tullut sulkemaan donna Mikaelan syliinsä ja sanomaan, että hän rakastaa häntä. Mutta juuri siksi se on Gaetanosta mahdotonta. Muutamat ihmiset ovat ilkeitä. Heidän luonteensa on sellainen, että he aina jättävät tekemättä juuri sen, mikä heidän pitäisi tehdä.

Gaetano alkaa kertoa hänelle matkastaan. Hän ei puhu sanaakaan sosialismista. Hän puhuu pikajunista ja konduktöreistä ja omituisista matkatovereista.

Donna Mikaela istuu paikoillaan häneen katsellen. Hänen silmänsä kerjäävät ja kerjäävät yhä innokkaammin. Gaetano tuntuu olevan iloinen ja onnellinen nähdessään hänet. Mutta miksei hän saata sanoa sitä, mitä hän on tullut sanomaan.

"Kuljitteko Etnan rataa?" kysyy donna Mikaela. "Kuljin" vastaa Gaetano ja alkaa aivan itsestään puhua radan kauneudesta ja hyödystä. Hän ei tiedä lainkaan, millä tavalla se on saatu rakennetuksi.

Gaetano sanoo itselleen, että hän on raakalainen. Miksei hän lausu donna Mikaelalle niitä sanoja, joita tämä odottaa? Mutta mitäs donna Mikaela sitten istuu siinä niin nöyränä? Mitäs hän ilmeisesti on sen näköinen, että Gaetanon tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa hänet? Hän, Gaetano, on niin huiman, niin riehuvan onnellinen ollessaan häntä lähellä, mutta omistaahan hän hänet niin varmaan, niin ehdottomasti... On niin somaa kiusata häntä.

Mutta Diamanten väki seisoo yhä kadulla. Ja jokainen on niin onnellinen kuin olisi naittanut oman tyttärensä.

Ne ovat tähän asti pingoittaneet kärsivällisyyttään, jotta Gaetanolla olisi aikaa esittää asiansa. Mutta nyt hän kai oli sen jo tehnyt. Ja ne alkavat huutaa:

"Eläköön Gaetano, eläköön Mikaela!"

Donna Mikaela nostaa silmänsä, joissa kuvastuu sanomaton tuska. Kylläkai Gaetano ymmärtää, ettei hän tuolle mitään mahda.

Hän menee käytävään ja lähettää Lucian pyytämään, että väki olisi hiljaa.

Kun hän palaa takaisin, on Gaetano noussut pystyyn. Hän ojentaa kätensä donna Mikaelalle. Hän aikoo lähteä.

Donna Mikaelakin ojentaa kätensä melkein tietämättä mitä tekee. Mutta sitten hän vetää sen takaisin. "Ei, ei", sanoo hän.

Gaetano aikoo lähteä. Kuka tietää, tuleeko hän huomenna takaisin. Eikä donna Mikaela ole saanut puhua hänelle, hän ei ole saanut sanoa mitään siitä, mitä hän tahtoo hänelle ilmaista.

Heidän välinsä ei varmastikaan tarvinnut olla samallainen kuin tavallisten rakastuneitten. Olihan tuo mies antanut hänen elämälleen kaiken arvon monen vuoden aikana. Puhuipa hän nyt rakkaudesta tai ei, se oli yhdentekevää. Donna Mikaela tahtoi kumminkin sanoa Gaetanolle, mitä tämä oli hänelle ollut.

Ja nyt, juuri nyt. Täytyy pitää kiinni hetkistä, kun on kysymyksessä Gaetano. Donna Mikaela ei uskalla päästää häntä menemään.

"Ette saa lähteä vielä", sanoo hän. "Minulla on jotain sanottavaa teille."

Hän nostaa Gaetanolle tuolin, istuutuu itse vähän hänen taakseen. Gaetanon silmät ovat kovin iloiset tänään. Ne häiritsevät häntä.

Sitten hän alkaa puhua. Hän levittää Gaetanon eteen elämänsä suuret, salaiset aarteet. Kaikki nämä sanat on Gaetano sanonut hänelle ja saanut hänet uneksimaan kaikki nämä unet. Hän ei ollut päästänyt mitään unohtumaan. Hän oli koonnut ja säästänyt ne. Siinä oli ollutkin koko hänen köyhän elämänsä rikkaus.

Alussa hän puhuu nopeasti kuin ulkoläksyä lukien. Häntä peloittaa Gaetano. Hän ei tiedä, pitääkö tämä siitä, että hän puhuu. Sitten hän uskaltaa katsahtaa häneen. Gaetano on nyt totinen eikä enää yhtään ilkeä. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee, ikäänkuin tahtoisi painaa mieleensä jokaisen tavun. Äsken olivat hänen kasvonsa sairaaloiset ja harmaankalpeat, mutta äkkiä on kaikki muuttunut. Nyt ne alkavat loistaa kuin kirkastetun kasvot.

Donna Mikaela kertoo kertomistaan. Gaetanon ilmeestä hän näkee olevansa itsekin nyt kaunis. Ja täytyyhän hänen nyt ollakin kaunis! Saahan hän viimeinkin sanoa Gaetanolle kaikki. Hän saa sanoa, kuinka rakkaus häneen syttyi ja kuinka se sitten on aina hänessä elänyt. Viimeinkin hän saa sanoa, kuinka Gaetano on ollut hänelle kaikki kaikessa.

Sanat eivät voi sitä ilmaista kylliksi. Hän tarttuu Gaetanon käteen ja suutelee sitä.

Gaetano sallii sen tapahtua. Hän ei liikahdakaan. Väri hänen kasvoissaan ei tummene, mutta se käy heleämmäksi, läpinäkyvämmäksi. Donna Mikaelan mieleen muistuu, kuinka Gandolfo oli sanonut, että Gaetanon kasvot tulivat niin valkeiksi, että ne loistivat.

Gaetano ei keskeytä donna Mikaelaa. Tämä kertoo rautatiestä, puhuu ihmeistä, joita tapahtui toinen toisensa perään. Gaetano katsoo välistä häneen säteilevin silmin. Hän ei lainkaan tee pilkkaa donna Mikaelasta.

Donna Mikaela ajattelee ihmetellen, mitä mahtaa liikkua Gaetanon mielessä. Hän näyttää oikeastaan siltä, kuin se, mitä donna Mikaela sanoo, ei olisi hänelle uutta. Hän tuntuu ennestään tietävän kaiken. Olikohan se rakkaus, jota Gaetano sydämessään tunsi donna Mikaelaa kohtaan, samallainen kuin tämän rakkaus häntä kohtaan? Oliko se yhteydessä Gaetanon sielun jaloimman puolen kanssa? Sekö oli ollut Gaetanon elämän ylläpitävä voima? Sekö oli antanut siivet hänen taiteelleen? Sekö oli saanut hänet rakastamaan köyhiä ja sorrettuja? Valtaako se nyt jälleen hänet, saako se hänet tuntemaan, että hän on taiteilija, apostoli, ettei mikään ole hänelle liian korkeaa?

Mutta kun Gaetano aina vain vaikenee, ajattelee donna Mikaela, ettei hän kenties tahdo sitoa itseään. Hän rakastaa donna Mikaelaa, mutta tahtoo kenties pysyä vapaana miehenä. Ehkä hän käsittää, ettei donna Mikaela sovi sosialistin puolisoksi.

Donna Mikaelan veri alkaa kiehua. Hän ajattelee Gaetanon kenties luulevan, että hän istuu siinä kerjäämässä hänen rakkauttaan.

Hän on kertonut Gaetanolle melkein kaiken, mitä on tapahtunut tämän poissaollessa. Nyt hän äkkiä keskeyttää kertomuksensa.

"Olen rakastanut teitä", sanoo hän, "rakastan teitä aina ja luulen toivovani, että te sanoisitte minulle kerran vielä, että rakastitte minua. Se tekisi eron helpommaksi kantaa."

"Tekisikö?" sanoo Gaetano.

"Voinko tulla puolisoksenne?" sanoo hän, ja hänen äänensä värähtää harmista. "En pelkää enää, kuten ennen, teidän oppejanne, en pelkää teidän köyhiänne, tahtoisin kääntää maailman ylösalaisin, minä, samoinkuin te. Mutta minä olen uskovainen. Kuinka minä voin elää teidän kanssanne, ellette te tahdo siinä suhteessa seurata minua? Tai ehkä te houkuttelisitte minut epäuskoon? Silloin olisi maailma minulle kuollutta. Kaikki kadottaisi merkityksensä, arvonsa. Minusta tulisi kurja, viheliäinen ihminen. Meidän täytyy erota."

"Meidän!" Gaetano kääntyy donna Mikaelaan. Hänen silmänsä alkavat hehkua kärsimättömyyttä.

"Nyt saatte lähteä", sanoo donna Mikaela aivan hiljaa, "minä olen saanut sanoa teille, mitä tahdoin. Olisin toivonut, että teillä olisi ollut jotain sanottavaa minulle. Mutta ehkä näin onkin parempi. Älkäämme tehkö eroa vaikeammaksi kuin sen tarvitsee olla."

Gaetanon toinen käsi tarttuu äkkiä ja lujasti donna Mikaelan käsiin, toinen pitää hänen päätään hiljaa. Sitten hän suutelee häntä.

Mieletönkö hän oli, donna Mikaela, kun luuli että Gaetano antaisi minkään, minkään maailmassa heitä eroittaa!

Neljäs luku.

VAIN TÄSTÄ MAAILMASTA.

_Kun hän kasvoi_ sanoivat kaikki ihmiset: "Hänestä tulee pyhimys, pyhimys."

Hänen nimensä oli Margherita Cornado. Hän asui Girgentissä, joka on Sisilian etelärannalla, suurella kaivosalueella. Kun hän vielä oli lapsi, oli hänen isänsä kaivostyömies, mutta sai sitten vähän periä, niin että voi lakata työskentelemästä.

Margherita Cornadon kodissa Girgentissä oli pieni, ahdas ja viheliäinen kattoterassi. Kapeat ja jyrkät portaat sinne veivät ja matalan oviaukon kautta täytyi kömpiä. Mutta maksoi kyllä vaivan kiivetä sinne. Sieltä ylhäältä ei näkynyt ainoastaan kattojen paljous, vaan ilma kaupungin yläpuolella kimalteli täynnään Girgentin kirkkojen torneja ja päätyjä. Ja jokainen pääty ja jokainen torni oli kuin värähtelevä huippu, jossa kuvat kimmelsivät ja akkunaparvekkeet seista törröttivät ja telttakatokset loistivat.

Ja kaupungin ulkopuolella näkyi avara kenttä, joka hiljalleen laskeutui merta kohti, ja kenttää vartioi vuorten puoliympyrä. Koko kenttä hohti punervana, meri oli emaljinsininen ja vuorten rinteet olivat keltaisia. Se oli täydellinen hehkuva itämaa väriloistossaan.

Mutta sinne näkyi paljon muutakin kuin tämä. Vanhoja temppeleitä oli siellä täällä pitkin laaksoa. Muurinraunioita ja omituisia vanhoja torneja siellä oli. Se oli oikea satumaailma.

Lapsena Margherita Cornadolla oli tapana viettää suurin osa päivästä siellä ylhäällä. Mutta hän ei koskaan katsellut huikaisevaa maisemaa. Hänen mieltänsä kiinnitti muu.

Isä oli usein kertonut hänelle elämästä Grotten rikkikaivoksissa, joissa hän kävi työssä. Istuessaan ilmavalla terassilla Margherita Cornado kuvitteli aina kuljeksivansa noissa pimeissä maanalaisissa käytävissä ja hapuilevansa eteenpäin synkissä kaivoksissa.

Hän ei koskaan saanut pois mielestään sitä kurjuutta, joka vallitsi kaivoksissa, varsinkin hänen täytyi ajatella lapsia, jotka kantoivat malmin maanpinnalle. "Nuo pikku vaunut" oli heillä nimenä. Se sana pyöri aina hänen mielessään. Raukat, raukat nuo pikku vaunut, nuo pikku kaivosvaunut!

Aamuisin ne saapuivat ja seurasivat kukin isäntäänsä kaivokseen. Kun tämä oli hakannut tarpeeksi malmia, nosti hän kaivosvaunun hartioille malmikorin, ja sitten alkoi nousu. Matkalla niitä yhtyi useampia, niin että lopulta syntyi pitkä jono. Ja ne alkoivat laulaa:

"Tuskin ja vaivoin yks' kerta on mennyt. Yhdeksäntoista kun jaksaisi ken nyt."

Kun he viimein pääsivät päivän valoon, tyhjensivät he malmikorinsa ja viskautuivat maahan levähtämään hetkiseksi. Useimmat hoipertelivat rikkipitoisten vesilätäkköjen äärelle, joita oli kaivoksen suuaukon ympärillä, ja joivat löyhkävää vettä.

Mutta pian niiden täytyi lähteä taas takaisin ja ne keräytyivät kaivoksen suulle. Laskeutuessaan huusivat ne: "Herra ja Jumala, armahda, armahda, armahda!"

Joka matkalta, minkä nuo pikku vaunut tekivät, kävi niiden laulu yhä surkeammaksi. Ne huokailivat ja itkivät madellessaan eteenpäin kaivospolkua.

Nuo pienet vaunut uivat hiessä, malmikorit söivät haavoja heidän hartioihinsa. Ylös ja alas kulkiessaan he lauloivat:

"Seitsemän jäljellä ompi. Kuolema ois helpompi!"

Koko lapsuutensa ajan Margherita Cornado oli sydämessään surkutellut näitä pienokais-parkoja. Ja juuri senvuoksi, että hän aina ajatteli heidän onnettomuuttaan, luultiin, että hänestä tulisi pyhimys.

Eikä hän unhoittanut heitä suuremmaksikaan tultuaan. Kohta kun hän oli päässyt täysikasvaneeksi, lähti hän Grotteen, jossa useimmat kaivokset olivat, ja kun nuo pikku vaunut tulivat päivänvaloon, tarjosi hän heille kaivoksen suulla raikasta, puhdasta vettä. Hän kuivasi hien heidän kasvoiltaan ja hoiteli haavoja heidän hartioissaan. Paljoa hän ei heidän hyväkseen voinut tehdä, mutta pian tuntui noista pikku vaunuista, etteivät he voisi kestää työssä sitä päivää, jona Margherita Cornado ei tulisi heitä hoivaamaan.

Mutta noitten pikku vaunujen onnettomuudeksi Margherita Cornado oli hyvin kaunis. Kun hän eräänä päivänä auttoi heitä, sai muuan kaivoksen insinöreistä nähdä hänet ja rakastui häneen heti kovasti.

Pari viikkoa senjälkeen lakkasi Margherita Cornado käymästä Grotten kaivoksilla. Sensijaan hän istui kotonaan Girgentissä ompelemassa myötäjäisiään. Hänen piti mennä naimisiin kaivosinsinörin kanssa. Tämä olisi edullinen liitto ja hän pääsisi kaupungin mahtavien sukulaiseksi. Eihän hän silloin enää voinut hoidella noita pikku vaunuja.

Pari päivää ennen häitä tuli vanha kerjäläisakka Santuzza, joka oli Margheritan kummi, ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. He lähtivät kattoterassille saadakseen olla rauhassa.

"Margherita", sanoi mummo, "sinä elät nyt keskellä sellaista iloa ja ihanuutta, ettei kenties maksa vaivaa puhua sinulle niistä, jotka elävät tuskan ja hädän alla. Sinä olet unohtanut kaiken sellaisen."

Margherita nuhteli häntä, kun hän saattoi puhua niin.

"Tuon terveiset pojaltani, Oresteelta. Hänen käy huonosti, ja hän pyytää sinulta neuvoa."

"Tiedäthän, että voit minulle puhua suoraan, Santuzza", sanoi tyttö.

"Orestes ei ole enää Grotten kaivoksilla. Sen kai tiedät. Hän on Racalmutossa. Ja hänen asemansa on perin kurja. Ei senvuoksi, että palkka olisi juuri huono, mutta insinöri on sellainen, että se piinaa köyhää väkeä viimeiseen veripisaraan saakka."

Mummo kertoi nyt, miten insinöri kidutti työmiehiä. Hän laski työajan liian lyhyeksi, hän kiskoi heiltä sakkoa, jos he laiminlöivät yhdenkään päivän. Hän ei pitänyt tarpeellista huolta kaivoksista. Sattui maanvieremiä toinen toisensa perään. Ei kukaan ollut varma hengestään, niinkauan kuin oli maan alla.

"No niin, Margherita, Oresteella oli poika. Reipas poika, juuri kymmenen vuotta täyttänyt. Silloin tuli insinöri ja tahtoi ostaa pojan Oresteelta ja panna sen noitten pikku vaunujen joukkoon. Mutta Orestes sanoi että ei. Hänen poikaansa ei turmeltaisi sellaisessa työssä. Silloin insinöri uhkasi, että Orestes ajettaisiin pois kaivostyöstä."

Santuzza pysähtyi tässä.

"Entä sitten?" kysyi Margherita.

"Niin, sitten Orestes antoi pojan insinörille. Ensimäisenä päivänä tämä antoi pojalle selkään. Hän löi häntä joka päivä. Poika kävi yhä kurjemmaksi. Orestes huomasi sen ja hän pyysi insinöriä säästämään poikaa mutta insinööri ei tuntenut vähintäkään sääliä Hän sanoi, että poika oli laiska, ja jatkoi kiduttamistaan. -- Ja nyt hän on kuollut. Minun pojanpoikani on kuollut, Margherita."

Margherita oli kokonaan unohtanut oman onnensa. Hän oli jälleen vain kaivostyömiehen tytär, noitten pikku vaunujen suojelushaltijatar, se lapsukainen, jolla oli tapana istua täällä valoisalla terassilla itkemässä mustien kaivoksien kurjuutta.

"Miksi sallitaan sen miehen elää!"

Mummo katsoi terävästi häneen. Sitten hän hiipi lähemmäksi ja veti esiin veitsen. "Tämän lähettää sinulle Orestes ja sen mukana tuhannen kysymystä", sanoi hän.

Margherita Cornado otti veitsen, suuteli sen terää ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta.

Sitten tuli häitten edellinen ilta. Sulhasen vanhemmat odottivat poikaansa. Hänen piti saapua kotiin kaivoksilta illansuussa. Mutta hän ei tullutkaan. Yön joutuessa lähetettiin muuan palvelija Grotten kaivoksille häntä etsimään. Tämä löysi hänet peninkulman päässä Girgentistä. Hän makasi tien vieressä murhattuna.

Alettiin kohta etsiä murhaajaa. Grotten kaivostyömiehiä kuulusteltiin ankarasti, mutta syyllistä ei saatu ilmi. Ei ollut mitään todistuksia, ei ketään saatu pettämään toveriaan.

Silloin Margherita Cornado astui esiin ja ilmiantoi Oresteen, joka oli hänen kumminsa Santuzzan poika ja joka ei ollutkaan muuttanut Racalmutoon.

Hän teki tämän, vaikka nyt oli saanut kuulla, että hänen sulhasensa oli syypää kaikkeen, mistä Santuzza oli puhunut. Hän teki tämän, vaikka itse oli langettanut sulhasensa tuomion suutelemalla veistä.

Mutta tuskin hän oli ilmiantanut Oresteen, ennenkuin hän alkoi katua. Vihlovat omantunnon tuskat valtasivat hänet.

Jossain muussa maassa ei hänen tekoaan olisi katsottu rikokseksi, mutta Sisiliassa se pidetään semmoisena. Sisilialainen kuolee kernaammin kuin esiintyy ilmiantajana.

Margherita Cornado ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Hän tunsi sydämessään alituisen vihlovan katumuksen, hänessä asui ikuinen tuska.

Ei häntä ankarasti tuomittu, sillä tiedettiin, että hän oli rakastanut murhattua, ja oltiin sitä mieltä, että Santuzza oli menetellyt liian julmasti häntä kohtaan. Ei kukaan puhunut hänestä halveksivasti eikä kukaan lakannut tervehtimästä häntä.

Mutta häntä ei auttanut se, että toiset hänelle olivat lempeitä. Tuska asui hänen rinnassaan ja vaivasi häntä kuin polttava haava.

Orestes oli tuomittu elinkaudeksi kalereille. Santuzza oli kuollut pari viikkoa senjälkeen, kun pojan tuomio langetettiin. Margherita ei voinut rukoilla anteeksi ei toiselta eikä toiselta.

Hän turvautui pyhimyksiin, mutta ne eivät tahtoneet häntä auttaa. Tuntui siltä, ettei millään maailmassa ollut voimaa vapauttaa häntä omantunnon tuskien kauheasta ahdistuksesta.

Tähän aikaan oleskeli Girgentin seuduilla kuuluisa franciskanimunkki, pater Gondo. Hän saarnasi saadakseen osanottajia Diamanteen tehtävään pyhiinvaellusretkeen.

Se ei huolettanut pater Gondoa, ettei paavi vielä ollut julistanut San Pasqualen Kristuksenkuvaa ihmeitätekeväksi. Hän oli matkoillaan tavannut sokeita laulajia ja kuullut heidän kertovan kuvasta. Ihania öitä hän oli istunut isä Eliaan ja veli Tommason jalkain juuressa, ja iltaruskosta päivän sarastukseen saakka kuunnellut heidän kertomuksiaan kuvasta.

Ja nyt tuo suuri saarnamies oli alkanut ohjata kaikkia murheellisia tämän voimakkaan ihmeittentekijän luo. Hän kehoitti ihmisiä, etteivät he antaisi otollisen ajan käyttämättä kulua. Kristuslasta, sanoi hän, ei oltu tähän asti Sisiliassa paljoa rukoiltu. Nyt oli tullut aika, jolloin hän tahtoi, että häntäkin palveltaisiin. Ja sitä varten hän oli antanut ihmeen toisensa jälkeen tapahtua tuon pyhän kuvan kautta.

Pater Gondo, joka novisiaikansa oli ollut Aracoelin luostarissa Kapitoliumilla, kertoi kansalle siitä Kristuslapsen kuvasta, joka siellä oli, ja niistä tuhansista ihmeistä, joita se oli suorittanut. "Ja nyt tahtoisi tämä hyvä lapsukainen, että sitä palveltaisiin Sisiliassa", sanoi pater Gondo. "Älkäämme epäilkö enää, vaan kiiruhtakaamme sen luo. Nyt näinä päivinä on taivas lempeä. Olkaamme me ensimäiset, jotka tunnustamme kuvan! Olkaamme kuin itämaitten paimenet ja viisaat miehet, menkäämme sen pyhän lapsen luo, kun se vielä makaa olkivuoteellaan viheliäisessä luolassa!"

Margherita Comadoon syttyi uusi toivo, kun hän kuuli tätä. Hän oli ensimäinen, joka kuuli pater Gondon kutsun. Sitten liittyi häneen muitakin. Neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa kulki pater Gondon johdolla sisämaan vuorisen erämaan halki Diamantea kohti.

He olivat kaikki hyvin köyhiä ja onnettomia. Mutta pater Gondo antoi heidän vaeltaa laulaen ja rukoillen. Pian heidän silmänsä alkoivat säteillä, aivan kuin Betlehemin tähti olisi kulkenut heidän edellään.

"Tiedättekö", sanoi pater Gondo, "miksi Jumalan poika on suurempi kuin kaikki pyhimykset? Sentähden, että hän antaa sielulle autuuden, sentähden, että hän antaa synnit anteeksi, sentähden, että hän lahjoittaa ihmishengelle autuaan levon Jumalassa, sentähden, että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta."

Kun hänen pieni joukkonsa näytti väsyneeltä, rohkaisi hän sitä kertomalla niistä ihmeistä, joita kuva oli tehnyt. Sokeitten laulajien kertomukset kasvoivat raikkaiksi hedelmiksi ja virkistäväksi viiniksi. Nuo köyhät kulkijat Sisilian vuorisissa erämaissa taivalsivat kevein askelin, ikäänkuin olisivat vaeltaneet kohti Natsaretia katsomaan puusepän poikaa.

"Hän ottaa meiltä kaiken kuormamme", sanoi pater Gondo. "Kun tulemme takaisin, on sydämemme kevyt, sillä tuska on poissa."

Ja vaeltaessaan halki kuivettuneen, päivänpolttaman erämaan, missä ei ainoakaan puu varjoa suonut ja missä vesi oli katkeraa suolasta ja rikistä, tunsi Margherita Cornado, että hänen sydämensä tuskat vaimenivat.

"Se taivaan pieni kuningas ottaa pois kärsimykseni", sanoi hän.

Eräänä toukokuun päivänä pyhiinvaeltajat saapuivat viimein Diamanten vuoren juurelle. Siinä loppui erämaa. He näkivät ympärillään olivilehtoja ja raikasta vehreyttä. Vuori säteili, kaupunki kimmelsi. He tunsivat tulleensa paikkaan, jota varjosi Jumalan armo.

He vaelsivat iloisina ylös kiemurtelevaa tietä ja voimakkain ja riemuisin äänin he virittivät vanhan pyhiinvaeltajain laulun.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, juoksi Diamantesta ihmisiä heitä vastaan. Kuullessaan vanhan toivioretkeläislaulun yksitoikkoisen sävelen, olivat he heittäneet työnsä ja kiiruhtaneet ulos. Ja Diamanten väki syleili ja suuteli pyhiinvaeltajia.

Heitä oli odotettu jo kauan sitten eikä oltu voitu käsittää, mikseivät he olleet tulleet aikaisemmin. Diamanten Kristuksenkuva oli voimallinen ihmeittentekijä, hän oli niin armahtavainen, niin täynnään rakkautta, että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen luokseen.

Kun Margherita Cornado kuuli tätä, tuntui hänestä, että hänen sydämensä jo oli kuin parantunut tuskastaan. Kaikki diamantelaiset lohduttivat häntä ja rohkaisivat häntä. "Hän auttaa sinua aivan varmaan, hän auttaa kaikkia", sanoivat he. "Ei kukaan ole häntä turhaan rukoillut."