Part 22

Kun yhdistykset tulevat vastakkain, tervehtivät ne toisiaan lipuilla. Välistä ne pysähtyvät pitämään puheita. Silloin puhutaan niistä viidestä vapautetusta, viidestä marttyyrista, jotka hallitus nyt viimeinkin on jälleen lahjoittanut Sisilialle. Ja koko kansanjoukko huutaa:

"Eläköön Bosco! Eläköön Da Felice! Eläköön Verro! Eläköön Barbato! Eläköön Alagona!"

Mutta jos joku, joka on kyllästynyt katujen pauhuun, menee Palermon satamaan, pysähtyy hän ja huudahtaa: "Mikä ihmeen paikka tämä on? Madonna santissima, mihin olen joutunut?"

Sillä hän on odottanut, että satama olisi vielä autio ja pimeä.

Mutta monenlaiset seurat ja yhdistykset ovat ottaneet haltuunsa kaikki Palermon sataman veneet ja purret. Nämä kulkevat satamassa edestakaisin, tiheässä riippuu niissä venetsialaisia lyhtyjä, ja joka silmänräpäys suhahtaa niistä ilmaan suuria rakettikimppuja.

Karkeille tuhdoille on levitetty komeita mattoja ja verkakankaita, ja niillä istuu naisia, kauniita Palermon naisia, puettuina helakkaan silkkiin ja läikkyvään samettiin.

Nuo pienet alukset lipuvat vedessä, milloin taajoin joukoin, milloin eroten toisistaan. Suurista laivoista kohoavat mastot ja raakapuut täynnään pikku lippuja ja lyhtyjä, ja pienet sataman höyrylaivat kulkevat edestakaisin, savupiiput kukilla koristettuina.

Kaiken tämän alla vesi läikkyy ja kuvastaa ja heijastaa, niin että jokaisen lyhdyn valosta kasvaa kokonainen valovirta, ja airoista tippuvat vesihelmet muuttuvat pisartelevaksi kullaksi.

Mutta sataman ympärillä seisoo satatuhatta, sataviisikymmentä tuhatta ihmistä, ilosta mieletönnä. He suutelevat toisiaan, he kohottavat ilohuutoja, ja he ovat niin riemuissaan, niin riemuissaan. Heidän ilollaan ei ole ääriä. Monen heistä täytyy aivan itkeä.

Tulenvälkkeessä on iloa! Hyvä on, että voidaan sytyttää tulia. Tuolla leimahtaa äkkiä suuri liekki Monte Pellegrinon vuorelta, aivan sataman yläpuolelta. Sitten nousee mahtavia liekkejä kaikkialta siitä monihuippuisesta vuorimuurista, joka ympäröi kaupunkia. Monte Falconella liekehtii, San Martinolla, Tuhanten vuorella, jonne Garibaldi marssi.

Mutta kaukana merellä kulkee suuri höyrylaiva, Neapelista tullen, ja laivalla on Alagona, sosialisti.

Hän ei saata nukkua yöllä. Hän on noussut hytistään ja astelee kannella edestakaisin. Ja sitten tulee kapteni hytistään pitämään hänelle seuraa. Mutta hän ei voi puhua kaptenin kanssa. Hän ajattelee, että hän pian on Sisiliassa. Oi, Palermo, Palermo!

Hän on istunut vankeudessa enemmän kuin kaksi vuotta. Ne ovat olleet kaksi tuskan ja kaipauksen vuotta. Ja onko niistä ollut mitään hyötyä? Juuri sitä hän tahtoisi tietää. Onko tuottanut mitään hyötyä se, että hän on ollut aatteelleen uskollinen ja mennyt vankeuteen? Onko Sisilia ajatellut häntä? Ovatko hänen kärsimyksensä saaneet aatteelle ainoatakaan kannattajaa?

Hän on kysynyt kaptenilta, mutta tämä ei tiedä mitään sellaisesta. Hän puhuttelee Alagonaa kuten tavallista matkustajaa. Kapteni ei tiedä mitään siitä, minkä puolesta hän taistelee.

Mutta nyt hän astuu kaptenin luo, tarttuu häntä ranteeseen, vie hänet reilingin ääreen ja kysyy, näkeekö hän mitään tuolta kaukaa etelästä. Kapteeni katsoo pitkin merta hyvillä silmillään ja näkee vain yön, vain mustan yön merellä. Hän ei näe lainkaan, että tulenhohde kajastaa taivaanrannalla.

Gaetano kulkee yli kannen ja kysyy matrooseilta, eivätkö he näe kultaista kajastusta tuolla edessä päin taivaanrannalla.

"Se on Palermo", sanovat merimiehet. "Sen kohdalla kajastaa aina yöllä tuollainen valo."

Eihän se mitenkään voi koskea häntä. Hän vakuuttaa itselleen, ettei häntä varten ole voitu mitään tehdä. Eihän hän saata vaatia, että kaikki ihmiset olisivat kerrallaan muuttuneet sosialisteiksi.

Mutta hetken kuluttua hän ajattelee: "Jotain erikoista lienee sentään kysymyksessä, kaikki matroosit keräytyvät nokkaan."

"Palermo palaa", sanovat merimiehet.

Niin, sitähän se saattoi ollakin. Kun hän oli niin kauheasti kärsinyt, oli hän odottanut, että jotain olisi tehty häntä varten.

Mutta sitten merimiehet huomaavat vuorilla loimuavat tulet.

Ei se voi olla tulipaloa. Nyt täytyy olla jonkun pyhimyksen juhla. He kyselevät toisiltaan, mikä päivä nyt olisi.

Hän koettaa myöskin uskoa, että siellä on jotain sellaista. Hän kysyy kaptenilta, onko nyt joku juhlapäivä. Heillähän on niitä niin monta.

He tulevat yhä lähemmäksi. Suuren kaupungin kumea juhlapauhu kuuluu heidän korviinsa.

"Koko Palermo laulaa ja soittaa tänä yönä", sanoo joku.

"Ehkä Afrikasta on saatu voitonsanoma", sanoo toinen.

Ei kukaan tule ajatelleeksikaan sellaista, että se olisi hänen tähtensä. Hän siirtyy laivan perään, ettei näkisi mitään. Hän ei tahdo tehdä pilaa omasta itsestään toivomalla mitään. Kuinkapa koko Palermo loistaisi juhlavalaistuksessa köyhän sosialistin vuoksi!

Silloin joku merimies tulee hakemaan häntä. "Älkää seisoko siellä! Tulkaa katsomaan Palermoa! Jonkun kuninkaan täytyy tulla sinne tänään. Tulkaa katsomaan Palermoa!"

Hän alkaa miettiä. Ei, ei hän luule, että mikään kuningas vierailisi Sisiliassa juuri nyt. Mutta eihän hän tohdi uskoa, kun ei kukaan muukaan -- -- --

Äkkiä päästävät kaikki höyrylaivalla olevat kovan huudon. Se kuuluu melkein hätähuudolta. Suuri huvipursi on laskenut aivan heitä kohti ja liukuu nyt laivan sivuitse.

Koko pursi peittyy kukkiin ja säteilee valoa. Laidan ulkopuolella viiltävät punaiset ja valkeat silkkiverhot. Kaikki ihmiset siellä ovat punaisissa ja valkeissa. Gaetano seisoo höyrylaivan kannella ja tähystää, mitä tämä kaunis sanansaattaja tullessaan tuo. Silloin purje kääntyy toiselle laidalle ja sen valkealta pinnalta häntä vastaan hohtaa: "Eläköön Alagona!"

Siinä on hänen nimensä. Ei minkään pyhimyksen, ei kuninkaan eikä voittoisan kenraalin! Ketään muuta höyrylaivalla olijoista eivät tarkoita nämä kunnianosoitukset. Hänen nimensä, hänen nimensä!

Huvipurresta lasketaan ilmaan muutamia raketteja. Kokonainen tähtitaivas sataa alas. Sitten se purjehtii pois.

Hän saapuu satamaan. Ja riemu pauhaa ja hurmaus ja eläköönhuudot ja kunnianosoitukset. Ihmiset sanovat: "Emme käsitä, kuinka hän saattaa kestää tämän."

Mutta heti kun hän on joutunut keskelle kunnianosoituksia, tuntee hän, ettei hän lainkaan niitä ansaitse. Hän tahtoisi heittäytyä polvilleen näitten sadanviidenkymmenen tuhannen ihmisen eteen, jotka häntä jumaloivat, ja rukoilla heiltä anteeksi, ettei ole mihinkään kyennyt eikä mitään tehnyt heidän hyväkseen.

* * * * *

Aivan kuin omituisesta sattumasta donna Mikaela on tänä yönä Palermossa. Hän on siellä järjestämässä jotain niistä uusista yrityksistä, joita hänen täytyy panna alulle voidakseen pysyä hengissä ja täysijärkisenä. Kaiketi hän on siellä ojitusten tai marmorikaivoksen tähden.

Hän on satamassa, hän samoin kuin kaikki muutkin. Hän herättää huomiota tunkeutuessaan alas rantaan: pitkä, tumma nainen, joka jo ulkonäöstä päättäen on jotakin, kalpeat, voimakaspiirteiset kasvot ja rukoilevat, kaihoisat, tuskaa täydet silmät.

Sillä välin kun kunnianosoituksia satamassa kestää, riehuu donna Mikaelassa kumma taistelu. "Jos Gaetano nyt tietäisi, että minä olen täällä", ajattelee hän, "voisinko, voisinko...

"Jos hän saisi nähdä minut kaikkien näitten ihmisten joukossa, voisinko..."

Siellä vallitsee ihana riemu, sellainen, jonka vertaista hän ei koskaan ollut nähnyt. Ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat kuin veljet. Eikä tämä kaikki tapahdu vain sentähden, että muuan sosialisti tulee kotia, vaan senvuoksi, että he kaikki luulevat maailman nyt kohta tulevan onnelliseksi. "Jos hän näkisi minut nyt, kun tämä riemu pauhaa hänen ympärillään", ajattelee hän. "Voisinko, voisinko..."

Hän näkee, kuinka Gaetanon vaunut koettavat tunkeutua väkijoukon läpi. Kulku käy askel askeleelta. Pitkät ajat ne seisovat paikoillaan. Kuluu varmasti monta tuntia, ennenkuin ne pääsevät satamasta.

"Jos hänen silmänsä sattuisivat minuun nyt, kun hän näkee kaikkien tunkeutuvan ympärillään, voisinko olla heittäytymättä hänen syliinsä? Voisinko?"

* * * * *

Kohta kun donna Mikaela pääsee pois tungoksesta, ottaa hän vaunut ja ajaa ulos Palermosta yli Conca d'oronkentän Monrealen vanhojen normannikuninkaitten suureen tuomiokirkkoon.

Hän astuu sinne sisälle ja katsoo nyt silmästä silmään kauneinta Kristuksenkuvaa, mitä inhimillinen taide on luonut. Ylinnä kuorissa hän istuu, tuo siunaava Kristus, kimaltelevissa mosaiikkikoristuksissaan. Hän on mahtava ja salaperäinen ja majesteetillinen. Lukemattomat ovat ne, jotka pyhiin vaeltavat Monrealeen saavuttaakseen rauhan katsomalla hänen kasvoihinsa. Lukemattomat ovat ne, jotka kaukaisista maista ikävöivät hänen luokseen.

Maa huojuu sen alla, joka ensimäistä kertaa näkee hänet. Hänen silmänsä pakoittavat muukalaisen polvet notkistumaan. Tietämättään kuiskaa katsoja: "Sinä, Jumala, olet Jumala."

Ympäri temppelin seiniä säteilevät ihanissa mosaiikkitauluissa maailman tapahtumat. Ne johtavat ainoastaan häneen. Niitten tehtävänä on vain sanoa: Koko menneisyys on hänen. Koko nykyisyys kuuluu hänelle. Ja samoin koko tulevaisuus.

Elämän ja kuoleman salaisuudet kätkeytyvät tuohon päähän.

Siinä asuu se henki, joka ohjaa maailman kohtalot.

Siitä säteilee se rakkaus, joka vapahtaa maailman.

Ja donna Mikaela huutaa hänen puoleensa: "Sinä Jumalan poika, älä eroita minua sinusta! Älä anna kellekään ihmiselle voimaa eroittaa minua sinusta!"

Kolmas luku

KOTIINTULO

_Aivan ihmeellinen_ seikka on kotiintulo. Matkalla ollessa ei saata kuvitellakaan, että se olisi niin ihmeellistä.

Messinaan saavuttaessa tulee ensin melkein kärsimättömäksi. "Eikö tämä olekaan mitään muuta?" sanoo itsekseen. "Tämähän on samallainen maa kuin muutkin."

Ja kun kulkee läpi kaupungin, on yhä kärsimätönnä. Jotain olisi pitänyt tapahtua, jotain sattua tällä välin. Kunpa ei olisi tarvinnut tavata samaa hätää, samoja rääsyjä, samaa kurjuutta kuin lähtiessä.

Tosin huomaa, että kevät on tullut. Fiikunapuissa on taas lehdet, viinivesat levittelevät rönsyjään, jotka kasvavat kyynäränpituisiksi parissa tunnissa, ja monenmoiset herneet ja pavut ovat levällään sataman vihannespöydillä.

Jos heittää silmäyksen kukkuloille kaupungin yläpuolella, näkee, että harmaat kaktuskasvit, jotka kiipeilevät vuorenjyrkänteillä, ovat tulipunaisten kukkien peitossa. Niitä on puhjennut kaikkialle kuin pieniä, loistavia liekkejä. Näyttää siltä kuin kaktukset olisivat olleet täynnä tulta, joka nyt on leimahtanut esiin.

Mutta kuinka kaktus kukkineekin, on se sittenkin yhtä harmaa ja tomuinen ja hämähäkinkinojen vallassa. Kotiintulija sanoo itselleen, että kaktus on Sisilian kaltainen. Kuinka monta kevättä se joutuneekin kukkimaan, sittenkin se aina on harmaa köyhyyden maa.

On mahdotonta käsittää, että kaikki on pysynyt ennallaan ja samallaisena. Mikseivät Scylla ja Charybdis ole ruvenneet pauhaamaan, kuten muinaisina päivinä? Miksei Girgentitemppelin kivijättiläinen ole noussut pystyyn jäykkine jäsenineen? Miksei Selinuntin temppeli ole kohonnut raunioistaan? Miksei koko Sisilia ole herännyt?

Kun kulkee Messinasta edelleen pitkin rantaa etelään, tuntee yhä kärsimättömyyttä. Näkee, että talonpojat aina vain kulkevat kynnöstyössä puuauroineen ja että heidän hevosensa ovat yhtä laihoja ja kurjia ja pilalle-ajetuita.

Niin, kaikki on ennallaan. Auringonpaiste laskeutuu maahan kuin värisade, pelargoniat kukkivat tienvarsilla, meri läikkyy pehmeän sinervänä ja hyväilee rantaa.

Jylhiä, mahtavahuippuisia vuoria kohoaa pitkin matkaa. Etnan luminen laki häämöittää kaukaa.

Äkkiä huomaakin, että jotain ihmeellistä on tapahtumassa. Kärsimättömyys katoaa. Sensijaan iloitsee tulija kukkivasta maasta ja vuorista ja merestä. Ihana maa vaatii meidät takaisin kuin jonkun harhaan joutuneen osansa. Ei ennätä ajatella muuta kuin turpeita ja kiviä.

Viimeinkin saapuu lähelle varsinaista kotia, lapsuudenkotia. Mitä jumalattomia ajatuksia onkaan mielessä liikkunut poissa ollessa! Tuota koti-parkaa ei muka koskaan enää tahtonut nähdä, senvuoksi että siellä oli saanut kärsiä liian paljon. Mutta nyt saa matkan päästä nähdä tuon vanhan vuoristokaupungin, ja se on paikoillaan viattomana ja hymyilevänä eikä tunne itsessään mitään syytä. "Tule rakastamaan minua uudelleen", sanoo se. Eikä voi muuta kuin iloita ja kiittää sitä siitä, että saa sitä taas rakastaa.

Oi sentään, miltä tuntuu, kun astuu monipolvista tietä, joka vie kaupunginportille! Olivipuun pehmoinen varjo peittää kulkijan. Eikö ollutkin se hyväilyksi aiottu? Pikkuinen sisilisko vilahtelee jollain muurilla. Sitä täytyy pysähtyä katsomaan. Ehkäpä tuo sisilisko oli lapsuuden ystävä, joka tuli sanomaan päivää!

Äkkiä sitten alkaa peloittaa. Sydän rupeaa lyömään ja jyskyttämään. Muistuu mieleen, ettei tiedä, mitä saa kuulla kotia tullessaan. Ei ole kirjottanut yhtään kirjettä eikä saanut ainoatakaan. Kaiken, mikä muistutti kotia, on karkoittanut mielestään. Olihan se viisainta, koskei enää milloinkaan voisi päästä kotia. Ja aina tähän silmänräpäykseen asti onkin kaikki kotoinen ollut kuollutta ja yhdentekevää.

Mutta tällä hetkellä ei tiedä, miten saattaa kestää, ellei kaikki ole aivan ennallaan täällä kotivuorella. Sydäntä viiltää, jos vain Monte Chiaro on menettänyt yhdenkään palmuistaan tai ainoakaan kivi irronnut kaupungin muurista.

Seisookohan suuri agavi vielä paikoillaan kallionkielekkeellä? Ei, agavi ei seiso siinä enää, se on kukkinut ja katkaistu. Ja tienmutkan kivipenkki on mennyt rikki. Tuota penkkiä tulee kaipaamaan, se on ollut niin mainio lepopaikka. Ja kas, ne ovat rakentaneet ladon tuohon viheriään paikkaan mantelipuitten vähin.

Ei koskaan voi enää heittäytyä pitkäkseen sinne kukkiviin apilaihin.

Joka askeleella peloittaa. Mitähän taas kohtaa?

Niin alakuloisen jännitettynä huomaa olevansa, että varmasti purskahtaa itkuun, jos vain jokukaan vanha kerjäläisakka on tällä välin kuollut.

Eipä tiennyt, että kotiintulo olisi näin ihmeellistä.

Muutama viikko sitten oli vankeusaika loppunut, ja tympeä välinpitämättömyys oli jäänyt sydämeen. Ei oikein ollut tiennyt, viitsisikö lainkaan lähteä kotiin. Se, jota rakasti, oli kuollut, tuntui aivan liian kauhealta mennä raastamaan kaipaustaan esiin haudan povesta. Niin sitä kierteli mieletönnä ja päästi päivän toisensa jälkeen menemään. Viimein sitten miehisti itsensä. Täytyihän lähteä kotia äiti-raukan luo.

Ja kun sinne on saapunut, tuntee, että onkin ikävöinyt jokaista kiveä, jokaista ruohonkortta.

* * * * *

Aina siitä asti, kun Gaetano astui puotiin, on donna Elisa ajatellut: "Nyt minun pitää puhua hänelle Mikaelasta. Ehkei hän edes tiedä, että tämä elää." Mutta sitten hän lykkää sen tuonnemmaksi hetki hetkeltä. Eikä syynä ole ainoastaan se, että hän tahtoo vähän aikaa pitää Gaetanoa yksin itseään varten, vaan hän tietää, että kohta kun hän mainitsee Mikaelan nimen, Gaetano joutuu rakkauden tuskiin ja kurjuuteen. Sillä Mikaela ei lainkaan tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sen hän on tuhansia kertoja sanonut donna Elisalle. Hän tahtoi vapauttaa hänet vankeudesta, mutta ei tahdo ruveta vapaa-ajattelijan puolisoksi.

Vain puoli tuntia haluaa donna Elisa pidättää Gaetanon itseään varten, vain puoli tuntia.

Mutta niin pitkää aikaa hän ei saakaan istua käsi Gaetanon kädessä ja tehdä hänelle tuhansia kysymyksiä, sillä ihmiset ovat saaneet tietää, että Gaetano on tullut kotiin. Äkkiä on katu täynnään kansaa, joka tahtoo nähdä hänet. Donna Elisa on lukinnut oven, sillä hän tietää, ettei saa hetkenkään rauhaa, kohta kun tieto Gaetanon tulosta on levinnyt. Mutta se ei paljoa auta. Ihmiset koputtavat ikkunaan ja jyskyttävät ovelle. "Don Gaetano", huutavat he, "don Gaetano!" Gaetano tulee nauraen portaille. He heiluttavat lakkejaan ja huutavat eläköötä. Hän syöksyy keskelle joukkoa ja syleilee toista toisensa perään.

Mutta eivät he tätä tahtoneet. Hänen täytyy nousta portaille pitämään puhetta. Hänen pitää kertoa heille, kuinka kauheasti hallitus on häntä kohdellut ja kuinka paljon hän on saanut kärsiä vankilassa.

Gaetano nauraa yhä ja asettuu portaille. "Vankilassa?" sanoo hän. "Mitäpä sieltä olisi kerrottavaa? Minä olen joka päivälliseksi saanut lientä, ja sitä ette te kaikki voi itsestänne sanoa."

Pieni Gandolfo heiluttaa lakkiaan ja huutaa hänelle: "Nyt on Diamantessa paljon enemmän sosialisteja kuin lähtiessänne, don Gaetano."

"Kuinkapa muuten voisi ollakaan?" vastaa Gaetano. "Kaikista ihmisistä pitää tulla sosialisteja. Vai onko kenties sosialismissa mitään kamalaa ja hirmuista? Sosialismi on ihanneruno. Se on ihanneruno omasta kodista ja iloisesta työstä. Ja sitä runoa jokainen ihminen on sepitellyt lapsuudestaan saakka. Koko maan piiri, täynnänsä..."

Hän keskeyttää, sillä hän on sattunut luomaan silmänsä kesäpalatsia kohden. Siellä seisoo donna Mikaela eräällä balkonilla katsellen häntä.

Gaetanolle ei vilahda mieleenkään, että se olisi harhanäky tai aave. Hän näkee heti, että siinä on todellinen ja elävä donna Mikaela.

Mutta juuri senvuoksi... Ja sitten senvuoksi, että vankila oli vienyt häneltä voimat, niin ettei häntä voi pitää täysin terveenä...

Häntä hävettää kauheasti, kun hän ei jaksa pysyä pystyssä. Hän hapuilee ilmaa käsillään, koettaa saada tukea ovenpielestä, mutta turhaan. Jalat liukuvat alta, hän kaatuu pitkin portaita ja pää jysähtää ankarasti kiveen.

Siinä hän makaa aivan kuin kuolleena.

Kaikki hyökkäävät auttamaan, kantavat hänet sisään, juoksevat hakemaan välskäriä ja lääkäriä, antavat määräyksiä, puhelevat ja ehdoittavat tuhansia keinoja.

Donna Elisa ja Pacifica saavat hänet viimein kannetuksi yhteen makuuhuoneista. Luca ajaa ihmiset pois ja asettuu vartioimaan lukittua ovea. Donna Mikaelan, joka muitten mukana oli tullut sisään, oli hän kaikkein ensimäiseksi käsipuolesta taluttanut ulos. Hän ei ainakaan saanut jäädä sisään. Luca oli itse nähnyt, kuinka Gaetano oli kaatunut, aivan kuin olisi saanut iskun takaraivoonsa, kun hän näki donna Mikaelan.

Sitten tulee lääkäri ja yrittää kerran toisensa perästä saada Gaetanoa virkoamaan. Se ei onnistu, hän makaa aivan jäykkänä. Tohtori arvelee, että Gaetano on kaatuessaan saanut vaarallisen iskun päähänsä.

Hän ei ole varma, onnistuuko hänen lainkaan saada Gaetanoa virkoamaan.

Pyörtyminen sinänsä ei tietysti mitään merkinnyt, mutta isku kiviportaan kovaa syrjää vastaan...

Talon sisässä puuhataan innokkaasti. Mutta ulkona seisovat raukat eivät voineet muuta tehdä kuin kuunnella ja odottaa.

Siinä he seisoivat koko päivän donna Elisan oven edessä. Siinä seisoivat donna Concetta ja donna Emilia. Ei ole entisinä aikoina heidän välillään vallinnut suurtakaan ystävyyttä, mutta tänään he seisovat vierekkäin suremassa.

Moni tuskainen silmä tähystelee läpi ikkunain donna Elisan huoneisiin. Pieni Gandolfo ja vanha Assunta tuomiokirkon portailta ja köyhä tuolintekijä seisovat väsymättä koko iltapäivän. On kauheaa, että Gaetanon pitää kuolla juuri nyt, kun he ovat saaneet hänet takaisin.

Sokeat seisovat siellä aivan kuin odottaisivat saavansa Gaetanolta näkönsä, ja sekä Geracin että Corvajan köyhät ovat tulleet kuulemaan, kuinka käy heidän nuoren herransa, viimeisen Alagonan.

Hän heille hyvää tahtoi, ja suuri oli hänessä voima ja kyky. Olisipa hän vain saanut elää...

"Jumala on vetänyt pois suojelevan kätensä Sisiliasta", sanovat he. "Hän antaa kaikkien, jotka tahtovat auttaa kansaa, joutua turmioon."

Koko iltapäivän ja illan ja aina myöhään yöhön kansajoukko seisoo donna Elisan talon edustalla. Täsmälleen kello kaksitoista aukaisee donna Elisa puodinoven ja astuu portaille. "Voiko hän paremmin?" huutavat kaikki hänelle. "Ei, ei hän paremmin voi."

Silloin kaikki hiljenee, mutta viimein kysyy yksinäinen, vapiseva ääni: "Voiko hän huonommin?" -- "Ei, ei, ei hän huonomminkaan voi. Hän on ennallaan. Tohtori istuu hänen luonaan."

Donna Elisa on heittänyt ison mustan huivin ylleen, ja hänellä on lyhty kädessä. Hän astuu portailta kadulle, missä ihmiset istuvat tai makaavat aivan toisissaan kiinni. Hän kulkee hiljaa eteenpäin.

"Onko Gandolfo täällä?" kysyy hän.

"Olen, donna Elisa." Ja Gandolfo tulee hänen luokseen.

"Lähde mukaan avaamaan minulle kirkkosi."

Kaikki, jotka kuulevat donna Elisan sanovan tätä, ymmärtävät, että hän on menossa San Pasqualen Kristuslapsen luo rukoilemaan Gaetanon puolesta. He nousevat pystyyn ja tahtovat seurata häntä.

Donna Elisaa liikuttaa tämä osanottavaisuus. Hänen sydämensä avautuu kokonaan.

"Minä kerron teille jotain", sanoo hän, ja hänen äänensä vapisee kovasti. "Olen nähnyt unen. En käsitä, kuinka voi sattua, että nukahdin tänä yönä. Mutta kun istuin sängyn vieressä ja olin suurimmassa tuskassa, nukahdin. Ja tuskin olin uneen vaipunut, kun näin edessäni Kristuslapsen kruunussa ja kultakengissä, sellaisena kuin se seisoo tuolla San Pasqualen kirkossa. Ja se sanoi minulle näin: 'Ota miniäksesi se vaimoraukka, joka minun kirkossani nyt polvillaan rukoilee, niin Gaetano paranee'. Se ennätti vain sanoa tämän, kun heräsin, ja avatessani silmät, olin näkevinäni Kristuslapsen katoavan seinän läpi. Ja nyt minun täytyy mennä sinne katsomaan, onko siellä ketään.

"Mutta nyt kuulette kaikki lupaukseni, että jos siellä San Pasqualen kirkossa on joku nainen, minä teen niinkuin kuva on käskenyt. Vaikka se olisi köyhin kulkurityttö, otan minä hänet hoitooni ja teen hänet miniäkseni."

Kun donna Elisa on tämän sanonut, lähtee hän ja kaikki ne, jotka ovat odottaneet kadulla, San Pasqualen kirkkoon. Kaikki nuo köyhät ihmiset värisevät odotuksesta. Ne voivat tuskin olla hyökkäämättä donna Elisan edelle katsomaan, onko kirkossa ketään.

Entä, jos siellä onkin joku mustalaistyttö, joka on tullut yöksi suojaa hakemaan! Kukapa muu voisi yöllä olla kirkossa kuin joku köyhä, koditon raukka? Kauhean lupauksen on donna Elisa tehnyt.

Viimein he ovat saapuneet Porta Etnealle, ja sitten käy kulku nopeasti, nopeasti alas mäkeä. Mutta, taivas varjelkoon, totisesti on kirkonovi auki! Siellä on siis varmasti joku.

Lyhty tärisee donna Elisan kädessä. Gandolfo tahtoo ottaa sen, mutta hän ei anna. "Jumalan nimeen, Jumalan nimeen", mutisee hän astuessaan kirkkoon.

Ihmiset tunkeutuvat hänen perässään. Ne ovat vähällä ovessa pusertaa toisensa kuoliaaksi, mutta jännitys pidättää kaikki äänettöminä. Ei kukaan virka sanaakaan. Kaikki katsovat pääalttariin päin. Onko siellä ketään? Onko siellä ketään? Pieni, kuvan yläpuolella riippuva lamppu valaisee kurjan heikosti.

Onko siellä ketään?

On, siellä on joku. Siellä on nainen. Hän rukoilee polvillaan ja on kumartanut päänsä niin syvään, ettei voi nähdä, kuka hän on. Mutta nyt, kun hän kuulee takaapäin askeleita, oikaisee hän pitkän, alaspainuneen kaulansa ja kohottaa silmänsä. Se on donna Mikaela.

Hän peljästyy ensin ja säpsähtää, aivan kuin aikoisi paeta. Donna Elisa peljästyy myöskin, ja he katsovat toisiinsa, niinkuin eivät olisi ennen tavanneet. Mutta sitten sanoo donna Mikaela ihan hiljaa: "Tulet rukoilemaan hänen puolestaan." Ja väki näkee, kuinka hän siirtyy hieman syrjään, jotta donna Elisa pääsisi aivan kuvan eteen.

Donna Elisan käsi vapisee, niin että hänen täytyy laskea lyhty lattialle, ja hänen äänensä on käheä, kun hän sanoo: "Eikö täällä ole tänä yönä käynyt ketään muuta kuin sinä, Mikaela?" -- "Ei, ei ketään muuta."

Donna Elisan täytyy nojata seinään, jottei kaatuisi, ja donna Mikaela huomaa sen. Heti hän on pystyssä donna Elisan luona ja kiertää kätensä hänen ympärilleen. "Käy istumaan, käy istumaan!" Hän vie hänet alttarin reunalle ja laskeutuu polvilleen hänen eteensä. "Onko hän niin heikko? Rukoilkaamme hänen puolestaan."

"Mikaela", sanoo donna Elisa, "minä luulin, että saisin täältä avun". -- "Saat nähdä, että sen saatkin." -- "Näin unta, että kuva tuli luokseni, että hän tuli luokseni ja sanoi, että minun pitäisi tulla tänne." -- "Onhan hän auttanut meitä monta kertaa ennenkin." -- "Mutta hän sanoi minulle näin: Ota miniäksesi se vaimoraukka, joka nyt polvillaan rukoilee minun alttarini ääressä, niin poikasi paranee." -- "Mitä sanoit hänen käskeneen?" -- "Minun pitäisi ottaa miniäkseni se, joka täällä polvillaan rukoili." -- "Ja sinä tahdoit tehdä sen? Ethän tiennyt kenet tapaisit!"