Part 21

Miehet koettavat viedä häntä perässään, mutta se on jo myöhäistä.

Caterinan silmät olivat sattuneet käärmevarjoon. Hän ei jaksa hillitä itseään enää, hän kumartuu äkkiä pöydän toiselle puolen, tempaa pyssyn ja laukaisee. Ja Falco on surmattu. Caterina ei aikonut tehdä sitä, mutta kun hän näki Falcon, oli hänen mahdotonta päästää häntä menemään. Kaksikymmentä vuotta hän oli elättänyt itsessään kostonajatusta. Se sai hänestä voiton.

"Caterina, Caterina!" huutaa sisarentytär.

"Ei hän pyytänytkään minulta muuta kuin saada esteettä _mennä_ kirkkoon", vastaa vanhus.

Vanha Biagio laskee Falcon ruumiin maahan ja sanoo:

"Hänen piti tulla aivan terveeksi!"

Yhdestoista luku.

VOITTO.

_Hämärässä muinaisuudessa_ asui Sisilian saarella suuri filosofi Empedokles. Hän oli kaunein ja täydellisin ihminen, niin ihana ja viisas, että häntä pidettiin ihmiseksi tulleena jumalana.

Empedokles omisti palan maata Etnan rinteellä, ja muutamana iltana hän piti siellä pidot ystävilleen. Niissä hän puhui sellaisia sanoja, että vieraat huudahtivat hänelle: "Sinä olet jumala, Empedokles, sinä olet jumala!"

Yöllä Empedokles ajatteli: "Sinä olet nyt saavuttanut korkeimman, mitä maan päällä saattaa. Nyt sinun pitää kuolla, ennenkuin vastoinkäymiset ja heikkous sinut saavuttavat." Ja hän nousi Etnan huipulle ja heittäytyi palavaan kraateriin. "Kun ei kukaan löydä ruumistani", ajatteli hän, "sanotaan, että minut on elävänä otettu jumalien luo".

Mutta seuraavana aamuna hänen ystävänsä etsivät häntä kaikkialta huvilasta ja ympäri koko vuoren. He saapuivat myöskin kraaterille ja löysivät sen reunalta Empedokleen kengän. Ja he ymmärsivät, että Empedokles oli heittäytynyt kraateriin, jotta hänet luettaisiin kuolemattomien joukkoon.

Mutta juuri tämän tarinan tähden Empedokleen nimeä ei ole koskaan unohdettu, ja moni on ihmetellen ajatellut, missä hänen huvilansa on saattanut olla. Muinaistutkijat ja aarteenkaivajat ovat sitä etsineet, sillä tuon ihanan miehen huvila oli tietysti täynnään marmorisia kuvapatsaita, pronssiesineitä ja mosaiikkeja.

Donna Mikaelan isä, cavaliere Palmeri, oli saanut päähänsä, että hänen piti ratkaista tuo huvilakysymys. Joka aamu hän nousi ponynsa Domenicon selkään ja ratsasti etsimään sitä. Hän oli varustettu kuin muinaistutkija konsanaankin, raavinrauta vyössä, lapio kupeella ja suuri reppu seljässä.

Joka ilta kotia tultuaan cavaliere Palmeri kertoi donna Mikaelalle Domenicosta. Näinä vuosina, joina he olivat ratsastelleet ympäri Etnaa, oli Domenicosta kehittynyt täydellinen muinaistutkija. Hän poikkesi syrjään tieltä, kohta kun näki jotkut rauniot. Hän kuopi maata niissä paikoin, mihin ehdoitti tehtäväksi kaivauksia. Hän korskahteli halveksivasti ja käänsi päänsä pois, jos hänelle näytti väärennettyä vanhanaikaista rahaa.

Donna Mikaela kuunteli hyvin kärsivällisesti ja asiaan innostuneena. Hän tiesi varmasti, että jos tuo huvila viimeinkin sattuisi löytymään, saisi Domenico löydöstä kaiken kunnian.

Mutta cavaliere Palmeri ei koskaan kysellyt tyttäreltään _tämän_ yrityksistä. Hän ei ollut koskaan vähääkään innostunut rautatiestä. Näytti melkein siltä, kuin hän ei tietäisikään, että hänen tyttärellään oli sellaisia puuhia.

Eikähän se ollutkaan ihme: hän ei milloinkaan näyttänyt välittävän mistään, joka koski hänen tytärtään.

Kerran kun he molemmat istuivat päivällispöydässä, alkoi donna Mikaela äkkiä puhua rautatiestä.

Hän oli saanut voiton, sanoi hän. Hän oli viimeinkin saanut voiton.

Isän täytyi kuulla, millaisia uutisia tytär tänään oli saanut. Catanian ja Diamanten välille ei rakennettaisikaan ainoastaan höyryraitiotietä, niinkuin hän ensin oli ajatellut. Ympäri koko Etnan rakennettaisiin rautatie.

Falcon kuoleman kautta hän ei ollut ainoastaan vapautunut Falcosta itsestään, vaan kansakin luuli nyt, että suuri Mongibello ja kaikki pyhimykset olivat hänen puolellaan, ja niin oli syntynyt oikea kansaninnostus rautatien aikaansaamiseksi. Avustuksia merkittiin kaikissa Etnan kaupungeissa. Yhtiö oli muodostettu. Lupa oli saatu tänään. Huomenna alkaisivat työt täydellä todella.

Donna Mikaela oli haltioissaan. Hän ei voinut syödä. Hänen sydämensä uhkui onnea ja kiitollisuutta. Hän ei voinut olla puhumatta siitä mahtavasta innostuksesta, joka oli vallannut kansan. Hän kertoi kyynelsilmin San Pasqualen Kristuslapsesta.

Oli ihanaa nähdä, kuinka hänen silmänsä loistivat toivoa. Näytti siltä, että hänellä, paitsi sitä onnea, josta hän puhui, oli kokonainen autuuden maailma odotettavanaan.

Tänä iltana hänestä tuntui, että sallimus oli ohjannut häntä hyvin ja onnellisesti. Hän näki, että Jumala oli vienyt Gaetanon vankeuteen, jotta hän taas palaisi uskoon. Pienen kuvan ihmetyöt vapauttaisivat hänet, ja sen vuoksi hän kääntyisi ja tulisi uskovaiseksi kuten ennenkin. Ja hän, donna Mikaela, saisi olla hänen omansa. Kuinka hyvä olikaan Jumala!

Ja tämän suuren autuuden tulvehtiessa hänen sydämessään istui hänen isänsä häntä vastapäätä aivan kylmänä ja välinpitämättömänä.

"Onpa se varsin kummallista", sanoi hän vain.

"Tottakai tulet huomenna perustamisjuhlaan?"

"Enpä tiedä, pääsenkö tutkimuksiltani."

Donna Mikaela alkoi kiivaasti murennella leipäpalastaan. Hänen kärsivällisyytensä petti. Isä oli päässyt ottamasta osaa hänen suruihinsa, mutta hänen iloonsa! Hänen täytyi siihen ottaa osaa!

Ja hetkessä katkesi se kuuliaisuuden ja pelon kahle, joka oli sitonut häntä aina isän vangitsemisesta saakka.

"Kun sinä olet niin paljon kuljeskellut Etnalla", sanoi hän hyvin lempeällä äänellä, "olet kai joskus joutunut Gelaan?"

Cavaliere nosti silmänsä ja tuntui muistuttelevan mielessään. "Gelaan, Gelaan?"

"Gela on kylä, jossa on satakunta taloa Monte Chiaron etelärinteellä, aivan sen juurella", jatkoi donna Mikaela, kasvojen ilme mahdollisimman viattomana. "Se on ahdattuna Simeton ja vuoritien väliin, ja muuan joen haara juoksee usein pitkin Gelan katua, niin että hyvin harvoin pääsee kuivin jaloin kylän läpi. Kirkon katto sortui viime maanjäristyksessä, eikä sitä ole voitu korjata, sillä Gela on perin köyhä. Etkö ole tosiaankaan kuullut puhuttavan Gelasta?"

Cavaliere Palmeri vastasi sanomattoman totisena. "Tutkimukset ovat vieneet minut ylös vuorelle. En ole tullut ajatelleeksi etsiä suuren filosofin huvilaa Gelasta."

"Mutta Gela on mieltäkiinnittävä paikka", sanoi donna Mikaela itsepäisenä. "Sikäläisillä ei ole mitään erityisiä navettarakennuksia. Siat asuvat alakerrassa, ihmiset kerrosta ylempänä. Gelalaisilla onkin rajattoman paljon sikoja. Ne viihtyvät siellä paremmin kuin ihmiset, sillä ihmiset ovat melkein aina sairaita. Siellä raivoaa alituinen kuume, malaria ei lopu sieltä koskaan. Siellä onkin niin kosteata, kellarit ovat aina veden vallassa ja soista nouseva usva peittää sen joka yö. Gelassa ei ole ainoatakaan puotia eikä polisia, ei postia, lääkäriä eikä aptekia. Kuusisataa ihmistä elää siellä kokonaan unhoitettuina ja villiytyneinä. Ettäkö et koskaan olisi kuullut puhuttavan Gelasta?" Donna Mikaela näytti vakuuttavan ihmettelevältä.

Cavaliere Palmeri pudisti päätään. "Nimen kai minä olen kuullut?"

Donna Mikaela loi isäänsä tutkivan katseen. Sitten hän äkkiä kumartui isänsä puoleen ja veti hänen povitaskustaan pienen käyräpäisen veitsen, sellaisen, jota käytetään viinivesoja leikattaessa.

"Empedokles raukka", sanoi hän ja samalla loistivat hänen kasvonsa veitikkamaisuutta. "Kun luulee nousseensa jumalien luo, heittääkin Etna näkyville kengän."

Cavaliere Palmeri lyyhistyi kokoon kuin kuulan satuttamana.

"Mikaela", sanoi hän torjuen, aivan kuin se, joka ei tiedä, miten puolustautua.

Mutta donna Mikaela oli heti taas yhtä totinen ja viaton kuin äsken. "Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Gela muutamia vuosia sitten oli häviämäisillään. Siellä ovat kaikki ihmiset viininviljelijöitä, ja kun maakirput tulivat ja hävittivät heidän viinitarhansa, olivat he kuolla nälkään. Maanviljelysseura lähetti heille silloin sellaisia amerikkalaisia taimia, joihin maakirppu ei pysty. Gelan väki istutti ne, mutta kaikki taimet kuolivat. Mitenkäpä gelalaiset olisivat osanneet hoitaa amerikkalaisia viinivesoja? No niin, sitten saapui muuan, joka opetti heille sen."

"Mikaela", kuului melkein vaikeroiden. Donna Mikaelasta tuntui, että hänen isänsä näytti jo melkein voitetulta, mutta hän jatkoi aivankuin ei olisi mitään huomannut.

"_Joku saapui_", sanoi hän voimakkaasti painostaen, "ja hän oli tilannut itselleen uusia taimia. Hän alkoi istuttaa niitä heidän viinitarhoihinsa. He nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän yritti mielettömiä. Mutta kas, hänen taimensa kasvoivat ja elivät, ne eivät kuolleet. Ja hän on pelastanut Gelan."

"Minusta tämä keskustelu ei ole huvittavaa, Mikaela", sanoi cavaliere Palmeri yrittäen keskeyttää hänet.

"Se on yhtä huvittavaa kuin muinaistutkimuskin", sanoi donna Mikaela tyynesti. "Mutta sanonpa sulle jotain. Eräänä päivänä menin sinun kamariisi hakeakseni jonkun muinaistutkimusta käsittelevän kirjan. Silloin näin, että koko sinun kirjahyllysi oli täynnä kirjoituksia maakirpuista, rypäleitten hoidosta, viinin valmistuksesta."

Cavaliere vääntelehti tuolillaan kuin mato, jota poljetaan. "Ole vaiti, ole vaiti", sanoi hän hiljaa. Häntä hävetti enemmän kuin ollessaan syytettynä varkaudesta.

Mutta nyt säteili donna Mikaelan silmissä taas koko tukahdutettu veitikkamaisuus.

"Vilkaisin välistä niihin kirjeisiin, joita lähetit", jatkoi hän. "Tahdoin nähdä, keiden oppineitten kanssa olit kirjevaihdossa. Minua ihmetytti, että kirjeet olivat aina osoitetut maanviljelysseurojen esimiehille ja sihteereille."

Cavaliere Palmeri ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Donna Mikaela nautti enemmän kuin kuvata saattaa, nähdessään isänsä voimattomana.

Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Luulen, ettei Domenico vielä ole oppinut tuntemaan ainoatakaan rauniota", sanoi hän painokkaasti. "Gelan likaiset pojannaskalit kuuluvat joka päivä leikkivän sen kanssa ja syöttävän sille vesikrasseja. Domenico taitaa olla oikein Gelan jumala, puhumattakaan hänen -- --"

Cavaliere Palmerin päähän näytti pälkähtävän uusi ajatus.

"Entäs se sinun rautatiesi", virkkoi hän, "mitä sanoitkaan rautatiestä? Ehkäpä sentään pääsisin huomenna."

Donna Mikaela ei kuullut häntä. Hän otti esille kukkaronsa.

"Tässä on muuan väärennetty vanha raha", sanoi hän, "nikkelinen 'Demarata'. Ostin sen saadakseni näyttää Domenicolle. Kyllä se nyt korskuu."

"Kuulehan nyt. tyttö!"

Donna Mikaela ei vastannut sellaisiin parannusyrityksiin. Valta oli nyt hänen kädessään. Nyt ei riittänyt se, että häntä koetettiin lepytellä.

"Kerran avasin sinun reppusi, katsellakseni muinaislöytöjä. Siellä ei ollut muuta kuin kuivettunut viinin vesa."

Donna Mikaela oli pelkkää säteilevää veitikkamaisuutta.

"Tyttö, tyttö!"

"Miksihän sellaista sanottaisiin. Ei kai se ainakaan muinaistutkimusta liene. Ehkä se on hyväntekeväisyyttä, ehkä se on katumusharjoit-- --."

Nyt cavaliere Palmeri löi nyrkin pöytään, niin että lasit ja lautaset hypähtivät. Tämä oli Ihan kiusallista. Jäykkä ja kunnianarvoisa vanha herra ei saattanut sietää sellaista pilantekoa. "Niin totta kuin olet tyttäreni, vaikenet nyt."

"Tyttäresi", sanoi donna Mikaela, ja veitikkamaisuus oli silmänräpäyksessä poispyyhkäisty, "olenko sitten tyttäresi? Gelan lapset saavat hyväillä ainakin Domenicoa, mutta minä -- -- --"

"Mitä tahdot, Mikaela, mitä pyydät?"

Molemmat katsoivat toisiinsa, ja yhtaikaa kiertyivät kyyneleet heidän silmiinsä.

"Minulla ei ole ketään muuta paitsi sinä", kuiskasi donna Mikaela.

Cavaliere Palmerin täytyi avata hänelle sylinsä. Donna Mikaela nousi hitaasti, hän ei uskonut silmiään.

"Kyllä tiedän, minkälaista tästä tulee", sanoi cavaliere nuristen, "en saa minuuttiakaan olla itsekseni".

"Huvilaako etsimässä?"

"Tule nyt suutelemaan minua, Mikaela! Cataniasta lähdettyämme olet tänään ensimäisen kerran ollut hurmaava."

Kun donna Mikaela syleili isäänsä, pääsi häneltä niin käheä, hurja huudahdus, että isä melkein säikähti.

KOLMAS KIRJA.

"Ja hän on saapa paljon puoltajia."

Ensimäinen luku.

KEIDAS JA ERÄMAA.

_Keväällä_ 1894 ruvettiin rakentamaan Etnanrataa, syksyllä 1895 se valmistui. Se lähti merenrannasta, kiersi vuoren laajassa puoliympyrässä ja palasi taas merenrantaan.

Junat tulevat ja lähtevät joka päivä, ja Mongibello on kukistettu ja sallii sen tapahtua. Ihmettelevät muukalaiset matkustavat poikki mustien, kiemurtelevien laavavirtojen, halki vaikeitten mantelimetsien ja läpi synkkien, vanhojen sarasenikaupunkien.

"Katsokaa, katsokaa, tällainenkin maa on olemassa!" sanovat he.

Vaunuissa istujista aina joku kertoo siitä ajasta, jolloin Kristuksenkuva oli Diamantessa.

Se oli aika se, oli totisesti! Joka päivä kuva teki uusia ihmeitä. Ei niitä kaikkia osaa kertoa, mutta hän sai kaiken Diamantessa niin iloiseksi, kuin olisivat päivän hetket olleet karkeloivia neitosia. Luultiin, että aika oli pannut tiimalasin täyteen kimmeltävää kultasantaa.

Jos joku olisi kysynyt, kuka siihen aikaan Diamantea hallitsi, olisi vastattu: Kristuksenkuva. Kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan. Ei kukaan ottanut emäntää, ei ostanut arpoja, ei rakentanut taloa kysymättä häneltä neuvoa.

Moni puukonpisto jäi antamatta kuvan tähden, moni vanha riita sovittiin, moni katkera sana sai pysähtyä huulten taakse.

Jokaisen täytyi tulla hyväksi, sillä huomattiin, että kuva suosi niitä, jotka olivat rauhallisia ja avuliaita. Niille hän antoi ilon ja rikkauden hyviä lahjoja.

Jos nyt maailma olisi ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt, niin Diamantesta olisi pian tullut rikas ja mahtava kaupunki. Mutta sensijaan hävitti se osa maailmaa, joka ei uskonut Kristuksenkuvaan, kaiken hänen työnsä. Ei auttanut, vaikka hän siroitteli ympärilleen kuinka paljon onnea tahansa.

Verot aina kasvoivat ja veivät kaiken rikkauden. Ja sitten tuli Afrikan sota. Kuinkapa kukaan saattoi iloita, kun pojat, rahat ja muulit piti lähettää Afrikaan? Eikä sotaa käyty onnellisesti, tappio seurasi toistaan. Kuinka kukaan saattoi olla onnellinen, kun isänmaan kunnia oli menossa?

Varsinkin rautatien valmistuttua huomattiin, että Diamante oli kuin keidas suuressa erämaassa. Keidas on alttiina erämaan lentohiekalle ja ryöväreille ja pedoille. Niinpä Diamantekin. Keitaan täytyisi levitä yli koko erämaan, ennenkuin se olisi turvassa. Diamante alkoi ajatella, ettei se saattanut olla onnellinen, ennenkuin koko maailma rukoili sen Kristuksenkuvaa.

Vaan kävikin niin, että kaikki, mitä Diamante toivoi ja halusi, jäi siltä saamatta.

Niinpä toivoi donna Mikaela ja koko Diamante Gaetanoa takaisin. Kun rautatie oli valmistunut, matkusti donna Mikaela Roomaan anomaan Gaetanon vapauttamista, mutta turhaan. Kuningas ja kuningatar olisivat kyllä tahtoneet auttaa häntä, mutta eivät voineet. Tiedättehän, kuka silloin oli ministerinä. Hän hallitsi Italiaa rautakouralla. Luuletteko, että hän olisi sallinut kuninkaan vapauttaa jonkun kapinallisen sisilialaisen?

Toivottiin myöskin hartaasti, että Diamanten Kristuslapselle osoitettaisiin sitä kunnioitusta, joka sille kuului, ja donna Mikaela pyrki sen vuoksi Vatikanin vanhan miehen puheille. "Pyhä isä", sanoi hän, "saanhan kertoa teille, mitä on tapahtunut Diamantessa Etnan rinteellä?" Ja kun hän oli kertonut kaikista kuvan ihmetöistä, rukoili hän, että paavi määräisi San Pasqualen vanhan kirkon puhdistettavaksi ja vihittäväksi ja järjestäisi erikoisen pappiskunnan Kristuslapsen palvelusta varten. Mutta donna Mikaela sai kiellon Vatikanista kuten Quirinalistakin.

"Rakas ruhtinatar Mikaela", sanoi paavi, "niitä tapauksia, joista puhutte, ei kirkko uskalla laskea ihmeitten joukkoon. Mutta älkää senvuoksi suinkaan joutuko epätoivoon. Jos Kristuslapsi tahtoo, että sitä palveltaisiin teidän kaupungissanne, saamme vielä uuden merkin. Se näyttää Meille tahtonsa niin selvästi, ettei Meidän tarvitse epäillä. Ja antakaa anteeksi, tyttäreni, vanhalle miehelle, että hänen täytyy olla varovainen!"

Kolmattakin seikkaa oli Diamantessa toivottu. Oli odotettu, että viimeinkin saataisiin jotain tietoja Gaetanosta. Donna Mikaela matkusti aina Comoon saakka, jossa Gaetanoa pidettiin vankina. Hänellä oli mukanaan suosituskirjeitä Rooman kaikkein ylhäisimmiltä, ja hän uskoi varmasti saavansa puhua Gaetanon kanssa. Mutta vankilanjohtaja lähetti hänet vankilanlääkärin luo.

Tämä kielsi häntä tapaamasta Gaetanoa. "Tahdotte nähdä sitä vankia. Ette saa. Sanotte, että hän rakastaa teitä ja luulee teidän kuolleen. Antakaa hänen luulla! Hän on jo taipunut odottamaan kuolemaa. Hän ei enää kärsi kaipauksesta. Tahdotteko, että hän saa tietää teidän elävän ja rupeaa taas ikävöimään? Tahdotteko sitten surmata hänet? Sanon teille yhden seikan. Jos hän alkaa ikävöidä takaisin elämään, kuolee hän kolmessa kuukaudessa."

Hän puhui niin. Ja donna Mikaela ymmärsi, että hänen täytyi jättää Gaetano näkemättä. Mutta mikä pettymys, mikä pettymys se olikaan!

Kotia tultuaan hänestä tuntui samalta kuin siitä, joka on uneksinut niin elävästi, ettei herättyäänkään voi päästä eroon unelmistaan. Hän ei saattanut käsittää, että kaikki hänen toiveensa olivat häpeään joutuneet. Hän hämmästyi itsekin huomatessaan kerran toisensa perästä ajattelevansa näin: "Kun olen pelastanut Gaetanon." Mutta eihän hänellä nyt enää ollut pienintäkään toivoa Gaetanon pelastumisesta.

Hän ajatteli milloin yhtä milloin toista yritystä, mihin ryhtyisi. Rupeaisiko hän ojittamaan tasankoa, vaiko louhimaan Etnasta marmoria? Hän epäili ja mietti. Ei mikään hänen mieltään tarpeeksi kiinnittänyt.

Sama haluttomuus, joka oli tarttunut donna Mikaelaan, levisi yli koko kaupungin. Huomattiin, että kaikki, mikä oli sellaisten ihmisten varassa, jotka eivät uskoneet Kristuksenkuvaan, meni myttyyn ja epäonnistui. Etnanrataakin hoidettiin huonosti. Jyrkissä nousuissa tapahtui alituiseen onnettomuuksia. Ja piletit olivat liian kalliita. Kansa rupesi taas turvautumaan postivaunuun ja kuormarattaisiin.

Donna Mikaela ja muutkin alkoivat ajatella, että Kristuksenkuva pitäisi viedä ulos maailmaan. He lähtisivät näyttämään ihmisille, kuinka hän lahjoittaa terveyttä ja varallisuutta ja iloa kaikille, jotka tahtoivat olla rauhallisia ja ahkeria ja auttaa lähimäisiään. Kun ihmiset näin saisivat oikein nähdä sen, kyllä he varmaan kääntyisivät.

"Tuon kuvan pitäisi seista Kapitoliumilla maailmaa hallitsemassa", sanoi Diamanten väki.

"Kaikki, jotka meitä nyt hallitsevat, ovat kunnottomia", sanoi kansa. "Hallitkoon meitä ennemmin pyhä Kristuslapsi."

"Kristuslapsi on mahtava ja armelias. Jos hän hallitsisi, tulisi köyhistä rikkaita ja rikkaillakin olisi tarpeeksi. Hän tietää kyllä, ketkä oikeutta harrastavat. Jos hän pääsisi valtaan, saisivat ne, joita nyt hallitaan, istua tuomarinistuimella. Hän kulkisi silloin kautta maailman kuin kirkasteräinen aura, ja se mikä nyt hedelmätönnä makaa syvällä, kantaisi silloin sadon."

Mutta ennenkuin nämä kauan haudatut suunnitelmat ennätettiin panna täytäntöön, saapui maaliskuun ensimäisinä päivinä 1896 sanoma Aduan taistelusta. Italialaiset oli lyöty, ja monta tuhatta heistä oli kaatunut tai vangittu.

Muutaman päivän perästä tapahtui Roomassa ministerivaihdos. Ja se mies, joka nyt nousi valtaan, pelkäsi sisilialaisten vihaa ja epätoivoa. Hyvittääkseen heitä, hän vapautti muutamia noista vangituista sosialisteista. Ne viisi, joita luultiin kansan eniten kaipaavan, pääsivät vankilasta. Ne olivat Da Felice, Bosco, Verro, Barbato ja Alagona.

Oi, donna Mikaela koetti olla iloinen, kun hän sai tietää tämän. Hän koetti olla itkemättä.

Hän oli luullut, että Gaetano istui vankeudessa, jotta Kristuksenkuva saisi murtaa hänen vankilansa muurit. Jumalan armo hänet oli sinne vienyt, jotta hänen olisi pakko taivuttaa päänsä Kristuksenkuvan edessä ja sanoa: "Minun Herrani ja minun Jumalani."

Mutta nyt ei ollutkaan kuva häntä vapauttanut. Hän palaisi samallaisena pakanana, kuin ennenkin oli. Sama ammoittava kuilu jäisi aina vain heidän välilleen.

Hän koetti iloita. Riittihän se, että Gaetano oli vapaa. Mitä sen rinnalla donna Mikaela itse ja hänen onnensa merkitsi!

Mutta niin kävi kaiken, jota Diamante oli toivonut ja halannut.

Suuri erämaa oli hyvin julma keidas-raukkaa kohtaan.

Toinen luku.

PALERMOON.

_Viimeinkin, viimeinkin,_ kello on yksi yöllä. Ne, jotka pelkäävät, että uni pettää heidät, nousevat vuoteeltaan, pukeutuvat ja lähtevät kadulle.

Ja ne, jotka ovat torkkuilleet tähän saakka kahvilain pöytien ääressä, hyökkäävät pystyyn kuullessaan askelten kaikua katukivitykseltä. He pudistavat ruumiistaan uneliaisuuden ja kiiruhtavat ulos. He liittyvät nopeasti kasvavaan ihmisvirtaan, ja hidas aika alkaa kulkea hieman nopeampaan.

Puolitutut henkilöt puristavat toistensa kättä sydämellisen lämpimästi. Näkyy, että kaikkien mielessä vallitsee sama riemu. Ja kävelyllä on mitä omituisinta väkeä: vanhoja yliopiston professoreita ja ylhäisiä aatelismiehiä ja hienoja naisia, jotka muulloin eivät jalkaansa kadulle laske. Kaikki he iloitsevat samalla lailla.

"Herra Jumala sentään, että hän tulee, että Palermo nyt saa hänet takaisin!" sanovat he.

Palermolaiset ylioppilaat, jotka eivät koko yönä ole poistuneet päämajaltaan Quattre Cantilta, ovat hankkineet itselleen tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä. Niitä ei pitänyt sytyttää ennenkuin neljän ajoissa, jolloin odotettu saapuisi, mutta noin kahden maissa alkoi yksi ja toinen koetella, paloiko hänen tulisoihtunsa hyvin. Silloin kaikki sytyttävät omansa ja tervehtivät valoa vivahuudoilla. Ei saata seista pimeässä, kun sellainen ilo liekehtii sydämessä.

Hotelleissa herätetään matkustajat ja heitä kehoitetaan nousemaan vuoteeltaan. "Tänä yönä on Palermossa juhla, oo signori!"

Matkustajat kysyvät, ketä juhlitaan. "Erästä sosialisteista, jonka hallitus on päästänyt vankeudesta. Hän saapuu tänä aamuna höyrylaivalla Neapelista." -- "Mikä hän on miehiään"? -- "Hänen nimensä on Alagona, ja kansa rakastaa häntä."

Kaikkialla on puuhaa pitkin yötä tuon odotetun tähden. Muuan vuohipaimen Monte Pellegrinolta laittelee juuri pieniä bellisvihkoja sitoakseen ne vuohiensa kaulanauhoihin. Ja kun hänellä on vuohia sata ja jokaisen kaulassa on nauha, niin... Mutta hänen täytyy ennättää. Hänen vuohensa eivät voi huomisaamuna marssia Palermoon, elleivät ne ole päivän kunniaksi koristettuja.

Ompelijattarien on täytynyt olla työssä puoliyöhön saakka, jotta saisivat valmiiksi kaikki ne uudet leningit, mitä seuraavana aamuna tarvittiin. Ja kun joku sellainen pikku ompelijatar on lopettanut työnsä toista varten, täytyy hänen ajatella itseäänkin. Hän pistää pari sulkaa hattuunsa ja kohentaa rosetin kyynärän korkuiseksi. Tänään hänen täytyy olla kaunis.

Kokonaiset talorivit ovat juhlavalaistuksessa. Siellä ja täällä suhahtaa raketti ilmaan. Leikkipommit räjähtelevät ja paukahtelevat joka kadunkulmassa.

Kukkaismyymälät pitkän Via Vittorio Emanuelen varrella tyhjentyvät kerran toisensa perästä. Aina vain enemmän ja enemmän tarvitaan valkeita oranssinkukkia! Koko Palermo on täynnään oranssin suloista tuoksua.

Piazza Bolognan pronssikeisari, ruma Kaarle viidesparka, joka on äkäinen ja laiha ja kurja kuin San Giovanni erämaassa, on jollain tutkimattomalla tavalla saanut käteensä kukkavihkon. Kun ylioppilaat, jotka seisovat Quattro Cantilla, aivan lähellä, kuulevat siitä, marssivat he järjestetyssä kulkueessa keisarin luo, valaisevat häntä soihduillaan ja kohottavat vanhalle itsevaltiaalle vivahuudon. Ja muuan heistä ottaa käteensä hänen kukkavihkonsa antaakseen sen suurelle sosialistille.

Sitten ylioppilaat lähtevät satamaan.

Paljon ennenkuin he ovat sinne päässeet, sammuvat heidän soihtunsa, mutta siitä he eivät välitä. He tulevat kaulatuksin ja laulavat täyttä suuta ja välistä keskeyttävät laulun huutaen: "Alas Crispi! Eläköön Bosco!" Sitten laulu taas pääsee vauhtiinsa, mutta keskeytyy uudelleen, sillä ne, jotka eivät osaa laulaa, syleilevät ja suutelevat laulajia.

Järjestöjä ja ammattikuntia marssii niistä kaupunginosista, joissa samaa käsityötä on harjoitettu enemmän kuin tuhannen vuotta. Tuolla tulevat muurarit soittokuntineen ja lippuineen, tuolla tulevat mosaiikkityöntekijät, tuolla tulevat kalastajat.