Part 20

He eivät ole nähneet Mongibellon suurta rotkoa, josta heidän esi-isänsä kreikkalaiset louhivat kiviä muinaisina aikoina. He eivät ole nähneet sen ihanasti läikkyviä seiniä eikä sen mahtavia kivimöhkäleitä, jotka muistuttavat sortumaisillaan olevia pylväitä. Eivätkä he ehkä tiedäkään, että kivilouhoksen pohjalla on komeampia kukkia kuin kasvihuoneessa. Luonto ei siellä enää ole Sisilian luontoa, se on jo Indian.

Kivilouhoksessa seisovat mandarinipuut niin keltaisenaan hedelmiä, että niitä luulee jättiläismäisiksi auringonruusuiksi, ja siellä kasvavat kameliat niin suuriksi kuin tamburinin pohja. Ja maassa puitten välissä makaa joukottain kallisarvoisia kuningasviikunoita ja pehmytnukkaisia persikoita peittyneenä pudonneisiin ruusunlehtiin.

Eräänä iltana Falco istuu yksinään kivilouhoksessa. Falco on sitomassa seppeltä ja hänellä on edessään suuri joukko kukkia. Nuora, jolla hän sitoo, on paksua kuin köysi, ja hän pitää jalkaa kerän päällä, jottei se kierisi pois. Hänellä on silmälasit päässä, mutta ne valahtavat yhtämittaa liian alas koukkuista nenänvartta myöten.

Falco kiroilee karkeasti, sillä hänen kätensä ovat jäykät känsistä, joita niihin on tullut alituisesta pyssyn pitelemisestä, eivätkä ne osaa kunnolleen käsitellä kukkia. Sormet puristavat niitä kuin rautapihdit. Falco noituu sitä, että liljat ja vuokot musertuvat siruiksi, kun hän vain katsookin niihin.

Falco istuu nahkahousuissaan ja pitkässä kiinninapitetussa takissaan niin kukkien keskellä kuin pyhimys juhlapäivänään. Biagio ja Passafiore, sisarenpoika, ovat koonneet ne hänelle. He ovat kasanneet hänen eteensä kivilouhoksen loistokukkia kokonaisen Etnan vuoren. Falco voi valita liljojen ja kaktuskukkien, ruusujen ja pelargonioiden välillä. Ja hän raivoaa kukille ja uhkaa polkea ne mäsäksi nahkaisilla sandaleillaan, elleivät ne taivu hänen tahtonsa mukaan.

Ei koskaan ennen Falco ole ollut missään tekemisissä kukkien kanssa. Koko elämässään hän ei ole sitonut ainoatakaan kukkavihkoa kellekään tytölle, ei taittanut yhtään ruusua napinläpeensä. Hän ei ole edes kertaakaan laskenut seppelettä äitinsä haudalle.

Senvuoksi hentoiset kukat kapinoivatkin häntä vastaan. Tukkaan ja hattuun kiertyy köynnöskukkia, ja lehtiä on tarttunut hänen karkeaan partaansa. Hän pudistaa kiivaasti päätään ja arpi poskessa hehkuu tulipunaisena niinkuin muinoin, kun hän taisteli karabinierejä vastaan.

Mutta seppele kasvaa, ja paksuna kuin tukki se kiertyy Falcon säärien ja jalkaterien ympärille. Falco noituu sitä, ikäänkuin se olisi rautakahle, jota hän kerran laahasi jalkojensa välissä. Pistäessään sormensa okaan tai polttaessaan kätensä nokkoseen hän valittaa pahemmin kuin silloin, kun kalerivahdin ruoska vinkui hänen seljässään.

Biagio ja Passafiore, hänen sisarenpoikansa, eivät uskalla näyttäytyä, vaan ovat piiloutuneet erääseen luolaan, kunnes kaikki on valmista. Ne nauravat Falcolle täyttä kurkkua, sillä tällaista valitusta ei ole kivilouhoksessa kaikunut senjälkeen, kun onnettomat sotavangit siellä työskentelivät.

Mutta Biagio katselee korkeata Etnaa, joka auringon laskiessa punertuu. "Katso Mongibelloa", sanoo hän Passafiorelle, "katso, kuinka se punastuu! Se kai aavistaa, mitä Falco puuhaa tuolla kivilouhoksessa." Ja Passafiore vastaa: "Eipä kai Mongibello ole koskaan luullut saavansa päälaelleen mitään muuta kuin tuhkaa ja lunta."

Mutta äkkiä Biagio lakkasi nauramasta. "Tämä ei ennusta hyvää, Passafiore", sanoi hän. "Falco on käynyt liian ylpeäksi. Pelkään, että suuri Mongibello pitää häntä pilkkanaan."

Molemmat rosvot katsovat toisiansa tarkasti silmiin. "Kunpa se olisi vain ylpeyttä", sanoo Passafiore.

Mutta nyt he yhtaikaa kääntävät päänsä pois eivätkä uskalla sanoa mitään. Sama ajatus, sama kauhu on vallannut heidät molemmat. Falco on tulossa mielipuoleksi. Hän on jo hetkittäisin mielipuoli. Niin käy suurien rosvopäälliköitten: he eivät jaksa kantaa kunniaansa ja suuruuttaan, heistä kaikista tulee mielipuolia.

Passafiore ja Biagio ovat huomanneet tämän jo kauan sitten, mutta kumpikin on sen äänetönnä kantanut ja kumpikin on toivonut, ettei toinen olisi mitään huomannut. Nyt he ymmärtävät, että he molemmat sen tietävät. He puristavat toistensa kättä sanaakaan sanomatta. Falcossa on vielä niin paljon suurta. He molemmat, Passafiore ja Biagio, tahtovat estää ketään huomaamasta, ettei Falco enää ole se, mikä hän on ollut.

Viimein Falco on saanut seppeleensä valmiiksi, hän ripustaa sen pyssynpiippuun ja tulee toisten luo. Sitten he kaikki kolme lähtevät kivilouhoksesta ja lähimmästä maatalosta he ottavat hevoset päästäkseen nopeasti Mongibellon huipulle.

He ratsastavat täyttä neliä, niin etteivät voi keskenään puhella, mutta kun he kiitävät maakartanoitten ohi, näkevät he, kuinka kansa tanssii tasaisilla katoilla. Ja vajoista, missä työmiehillä on yömajansa, he kuulevat puhetta ja naurua. Siellä istuu iloisia, rauhallisia ihmisiä arvailemassa arvoituksia ja sepittelemässä leikillisiä runonpätkiä. Mutta Falco kiitää ohi. Sellainen ei kuulu hänelle. Falco on suuri mies.

He ajavat kohti huippua. Ensin he ratsastavat mantelipuitten ja kaktuksien keskellä, sitten platanien ja pinioitten, sitten tammien ja kastanjoitten.

Mutta yö ei ole kirkas, he eivät näe mitään Mongibellon ihanuudesta. He eivät näe köynnösten peittämää Monte Rossoa, he eivät näe niitä kahta sataa kraateriaukkoa, jotka ympäröivät Mongibellon korkeinta huippua, niinkuin tornit kaupunkia, he eivät näe tätä äärettömän monikoristeista metsämaata.

Casa del Boscossa, mihin tie loppuu, he nousevat hevostensa seljästä. Biagio ja Passafiore ottavat seppeleen ja kantavat sitä yhdessä. Mutta heidän kulkiessaan Falco alkaa puhella. Vanhaksi tultuaan hän on ruvennut kernaasti juttelemaan.

Ja Falco sanoo, että vuori muistuttaa niitä kahtakymmentäviittä vuotta hänen elämässään, jotka hän on siellä viettänyt. Hänen suuruutensa alkuvuosia olivat urotyöt kaunistaneet. Ken silloin hänen luonaan eli, siitä täytyi tuntua, kuin hän kulkisi loppumatonta juhlallista lehtikäytävää, josta sitronat ja viinirypäleet riippuivat. Sitten hänen urotyönsä olivat kasvaneet runsaina kuin oranssit, jotka ympäröivät Etnan juurta. Kun hän oli tullut korkeammalle, oli urotöitten loisto himmennyt, mutta ne, mitkä hän oli suorittanut, olivat olleet mahtavia kuin tammet ja kastanjat kohoavan vuoren rinteellä. Nyt, kun hän oli suuruutensa kukkulalla, halveksi hän toimintaa. Hänen elämänsä oli kylmä kuin vuorenhuippu, hän tyytyi vain näkemään maailman jalkainsa juuressa. Mutta olihan selvää, että jos hän nyt ryhtyisi johonkin, ei kukaan voisi vastustaa häntä. Hän oli kauhea kuin tultasyöksevä vuorenhuippu.

Falco kulkee edellä puhuen, Passafiore ja Biagio seuraavat jäljessä kauhusta äänetönnä. Hyvin hämärästi he näkevät allaan Mongibellon valtaisen rinteen kaupunkeineen, viinivainioineen ja metsineen. Ja Falco luulee olevansa yhtä mahtava kuin kaikki tämä!

Mitä korkeammalle he kohoovat, sitä kamalammalta tuntuu ympäristö. Vuoren ammottavat halkeamat, kraaterista nouseva rikinsavu, joka painuu alas rinnettä, ollen liian raskasta heti nousemaan ilmaan, vuoren tärisyttävät vavahdukset, alituinen kumea jyrinä maan sisästä, liukas, rosoinen jääkenttä, jota halkovat vuoripurot, tavaton kylmyys, pureva tuuli, kaikki nämä saavat nousun kaameaksi. Ja Falco sanoo, että tämä muistuttaa häntä! Miten lieneekään sitten hänen sielunsa laita? Vallinneeko sielläkin sellainen kylmyys ja sellainen kaameus kuin Etnalla?

He kompastelevat jääpalasiin ja tunkeutuvat eteenpäin lumessa, jota välistä on kyynärän paksulta. Vuoristotuuli on kaataa heidät kumoon. Heidän täytyy kaahlata kylmässä ja syvässä vedessä, sillä edellisenä päivänä on aurinko sulattanut suuren joukon lunta. Ja samalla kun he ovat kylmästä kangistumaisillaan, vavahuttelee ikuinen tuli maata heidän jalkojensa alla.

Heille johtuu mieleen, että Lucifero ja kaikki kadotetut ovat tuolla sisässä. Heitä kauhistuttaa se, että Falco on vienyt heidät helvetin portille.

Mutta he pääsevät kumminkin yli jääkentän ja tulevat itse tuhkakartion juurelle vuoren huipulla. He lähtevät pyrkimään ylöspäin polkien liukasta tuhkaa ja pimpsikiviä. Kun he ovat kartion puolivälissä, ottaa Falco seppeleen ja viittaa toisia pysähtymään. Hän tahtoo yksinään nousta kukkulalle.

Aamu sarastaa samassa ja kun Falco saapuu huipulle, näkyy jo aurinko. Silloin ympäröi Mongibellon ja sen huipulla seisovan vanhan Etnanryövärinkin loistava aamuvalaistus. Mutta Etnan varjo leviää yli koko Sisilian, ja näyttää siltä kuin Falco, joka vuorenhuipulla seisoo, ulottuisi merestä mereen, poikki koko saaren.

Falco seisoo siellä katsellen ympärilleen. Hän katsoo Italian puolelle ja on näkevinään Neapelin ja Rooman. Hän antaa katseensa liukua itään päin isonturkin maahan saakka ja etelään sarasenien maahan. Hänestä tuntuu, kuin kaikki tämä olisi hänen jalkainsa juuressa ja tunnustaisi _hänen_ suuruutensa.

Sitten Falco laskee seppeleen Mongibellon huipulle.

Kun hän tulee tovereittensa luo, puristaa hän vakavana heidän kättään. Kun hän laskeutuu alas kartiota, näkevät he, kuinka hän ottaa maasta pimpsikiven ja pistää sen taskuunsa. Falco ottaa sen mukaansa muistoksi elämänsä kauneimmasta hetkestä. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään niin suureksi kuin äsken tuolla Mongibellon huipulla.

Mutta tänä riemunpäivänä ei Falco tahdo tehdä työtä. Huomenna, sanoo hän, ryhtyy hän toimeen ja vapauttaa Mongibellon rautatiestä.

* * * * *

Paternòn ja Adernòn välillä on muuan yksinäinen maatalo. Se on oikein suuri, ja sen omistaa eräs leski, donna Silvia, jolla on monta ja vankkaa poikaa. Ne ovat karskia väkeä, kun uskaltavat vuoden umpeensa asua maalla yksikseen.

On Mongibellon seppelöimisen seuraava päivä. Donna Silvia istuu pihalla värttinöineen. Hän on yksinään, kotosalla ei ole ketään muuta. Portista vetäytyy hiljalleen sisään kerjäläinen.

Hän on vanha mies, pitkä koukkunenä nuokkuu ylähuulen päällä, parta on siivoton ja raukeat silmät punareunaiset. Ne ovat rumimmat silmät mitä saattaa nähdä, niitten valkuainen on kellahtavaa ja ne katsovat kieroon. Kerjäläinen on laiha ja hyvin pitkä, kulkiessaan hän liikuttaa ruumistaan, niin että luulisi hänen kiemurtelevan eteenpäin. Hän liikkuu niin äänettömästi, ettei donna Silvia kuule hänen tuloaan. Ensimäiseksi hän huomaa kerjäläisen varjon, joka kapeana kuin käärme kiemurtelee häntä kohti.

Hän nostaa silmänsä huomatessaan varjon. Silloin kumartaa kerjäläinen hänelle ja pyytää maccaroneja.

"Maccaronit ovat tulella", sanoo donna Silvia. "Istu odottamaan, niin saat himoruokaasi."

Kerjäläinen istuutuu donna Silvian viereen, ja hetken kuluttua he alkavat puhella. Pian kääntyy puhe Falcoon.

"Onko totta, että te annatte poikienne olla työssä donna Mikaelan rautatiellä?" sanoo kerjäläinen.

Donna Silvia puristaa huulet yhteen ja nyökkää myöntävästi.

"Te olette urhoollinen nainen, donna Silvia. Falco saattaisi kostaa teille."

"Kostakoon, jos tahtoo", sanoo donna Silvia. "Mutta minä en rupea tottelemaan sitä, joka on tappanut isäni. Falco pakoitti minun isäni pakenemaan Augustan vankilasta, mutta hänet saatiin kiinni ja ammuttiin."

Sen sanottuaan hän nousee ja menee hakemaan ruokaa.

Mutta kyökin ikkunasta hän näkee, kuinka kerjäläinen istuu kivipenkillä heilutellen ruumistaan. Hän ei ole hetkeäkään liikkumatta. Ja hänen edessään luikertelee hänen varjonsa, kapeana ja kiemurrellen kuin käärme.

Donna Silvia muistaa nyt, mitä hän oli kuullut Caterinan, Falcon Nino-veljen puolison, sanovan. "Mistä tunnette Falcon kahdenkymmenen vuoden kuluttua?" oli häneltä kysytty. -- "Miksi en tuntisi miestä, jolla on käärmevarjo?" oli hän vastannut. "Siitä hän ei pääse koko elämässään."

Donna Silvian sydäntä kouristaa. Tuossa hänen pihallaan istuu Falco Falcone. Hän on tullut kostamaan sitä, että donna Silvian pojat ovat työssä rautatiellä. Pistääköhän Falco nyt talon tuleen, vai murhaako hän hänet?

Koko donna Silvian ruumis tärisee, kun hän nostaa maccaronit vadille.

Mutta Falcosta käy aika pitkäksi siellä kivipenkillä. Silloin juoksee pieni koira hänen luokseen ja painautuu hänen eteensä. Falco etsii taskustaan leipäpalaa, mutta saa käteensä vain kiven, jonka heittää koiralle.

Koira hakee kiven ja tuo sen heti takaisin Falcolle. Falco heittää sen vielä kerran, koira ottaa taas kiven, mutta kiidättää sen nyt pois.

Falco muistaa, että sen kiven hän otti Mongibellolta, ja lähtee koiran perässä saadakseen sen pois. Hän viheltää ja koira tulee heti hänen luokseen. -- "Anna kivi tänne!" Koira pistää päänsä kallelleen, muttei anna sitä. -- "No, anna kivi tänne, kanalja!" Koira puristaa huulet yhteen. Eihän hänellä ole kiveä. -- -- "Saapa nähdä, saapa nähdä", sanoo Falco. Hän taivuttaa koiran pään taaksepäin ja pakoittaa sen avaamaan kitansa. Kivi on hyvin syvällä hampaitten takana ja Falco koettaa sormellaan kaivaa sitä esiin. Silloin koira puraisee häntä, niin että verta vuotaa.

Falco kauhistuu. Hän menee sisään donna Silvian luo. "Kyllä kai teidän koiranne on terve?" sanoo hän.

"Minun koirani? Ei minulla koiraa ole. Se on kuollut." -- "Entä tuo, joka juoksi pihalla?" -- "En voi ymmärtää, mitä koiraa tarkoitatte", sanoo donna Silvia.

Falco ei virka enää mitään eikä hän tee donna Silviallekaan mitään pahaa. Hän lähtee vain tiehensä. Häntä peloittaa. Hän luulee, että koira oli hullu ja että häneenkin nyt tarttuu vesikauhu.

* * * * *

Eräänä iltana donna Mikaela istuu yksinään musiikkisalissa, Hän on sammuttanut lampun ja aukaissut balkoninovet. Hänestä tuntuu hauskalta kuunnella iltaisin ja öisin kadulta tunkeutuvia ääniä. Ei silloin kuulu pajoista kalketta, ei kivenhiojien eikä muitten huutoja. Silloin sieltä kuuluu vain laulua ja naurua, kuiskauksia ja mandolinin soittoa.

Äkkiä hän näkee tumman käden tarttuvan balkonin kaiteeseen. Kättä seuraa käsivarsi ja pää, silmänräpäyksessä heilahtaa koko ihminen balkonille. Donna Mikaela näkee sen verrattain selvään, sillä lyhdyt palavat vielä kaduilla. Se on pieni, leveähartiainen ja isopartainen mies. Hän on paimenen puvussa, jalassa nahkasandaalit, päässä lerppahattu ja sateenvarjo sidottu selkään. Heti kun hän pääsee jaloilleen, sieppaa hän pyssyn olkapäältään ja astuu huoneeseen pitäen sitä käsissään.

Donna Mikaela istuu äänetönnä antamatta elonmerkkiäkään. Eikä nyt olekaan aikaa avunhuutoon eikä pakenemiseen. Hän toivoo, että mies ottaa, minkä haluaa ja menee matkoihinsa huomaamatta häntä, joka istuu huoneen pimeimmässä nurkassa.

Mies laskee pyssyn jalkojensa vähin, ja donna Mikaela kuulee, kuinka hän ryhtyy raapaisemaan tulta tulitikulla. Donna Mikaela sulkee silmänsä. Ehkäpä mies luulee, että hän nukkuu.

Kun tulitikku syttyy, huomaa ryöväri hänet heti. Hän yskäisee herättääkseen hänet. Kun donna Mikaela yhä on liikkumatta, hiipii rosvo hänen luokseen ja painaa sormellaan varovasti hänen käsivarteensa. "Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!" huutaa donna Mikaela eikä voi enää pysyä äänetönnä. Mies vetäytyy heti taaksepäin. "Rakas donna Mikaela, aioin vain herättää teidät."

Siinä istuu donna Mikaela vavisten kauhusta, ja mies kuulee, kuinka hän nyyhkii. -- "Rakas signora, rakas signora!" sanoo hän. -- "Sytyttäkää tuli, että näen, missä olette!" huutaa donna Mikaela. Rosvo raapaisee tulta uudella tikulla, nostaa lampusta kuupan ja lasin ja sytyttää tulen yhtä kätevästi kuin joku kamaripalvelija. Sitten hän astuu aivan ovensuuhun, niin kauas donna Mikaelasta kuin suinkin mahdollista. Viepä hän pyssynsäkin balkonille. -- "Nyt kai ette enää pelkää, signora?"

Mutta kun donna Mikaela ei lakkaa itkemästä, sanoo hän: "Signora, minä olen Passafiore, sisarenpoika, ja tuon teille sanoman Falcolta. Hän ei enää aio hävittää teidän rautatietänne."

"Oletteko tullut tänne tekemään pilkkaa minusta?" sanoo donna Mikaela.

Silloin mies vastaa melkein itkien: "Oi, hyvä Jumala, kunpa tämä olisikin leikkiä. Kunpa olisi Falco entisellään!"

Ja hän kertoo donna Mikaelalle, kuinka Falco oli noussut Mongibellon huipulle ja seppelöinyt sen. Mutta vuori ei ollut pitänyt siitä, ja nyt se oli kukistanut Falcon. Yksi ainoa pieni pimpsikivi Mongibellolta oli riittänyt tuon peljätyn kaatamiseen.

"Falcon aika on jo mennyt", sanoo Passafiore. "Hän kävelee syvällä kivilouhoksessa ja odottaa sairastavansa. Kahdeksaan päivään hän ei ole maannut eikä syönyt. Hän ei ole vielä sairastunut, mutta haava hänen kädessään ei myöskään parane. Hän luulee, että hän on saanut myrkkyä ruumiiseensa. 'Kohta minä olen hullu koira', sanoo hän. Ei minkäänlainen viini eikä minkäänlainen ruoka häntä miellytä. Ei häntä vähääkään huvita se, että minä ylistän hänen sankaritöitänsä. -- 'Ei niistä kannata puhua!' sanoo hän. 'Minä päätän elämäni kuin hullu koira'."

Donna Mikaela katsoi terävästi Passafioreen. "Mitä tahdot minun tässä tekemään? Et kai tarkoittane, että minun pitäisi mennä kivilouhokseen Falco Falconen luo?"

Passafiore luo silmänsä maahan eikä uskalla sanoa mitään.

Donna Mikaela kertoo, mitä hän oli saanut kärsiä Falcon tähden. Falcohan oli säikyttänyt pois hänen työmiehensä. Hän oli asettunut hänen rakkaimpia toiveitaan vastustamaan.

Äkkiä Passafiore lankeaa polvilleen. Hän ei uskalla astua askeltakaan lähemmäksi donna Mikaelaa, mutta hän lankeaa polvilleen.

Hän rukoilee, että donna Mikaela ymmärtäisi, mikä tässä on kysymyksessä. Hän, signora, ei tiedä eikä hän käsitä, mikä Falco on. Falco on suuri mies. Aina pienestä pojasta saakka oli Passafiore kuullut puhuttavan hänestä. Koko ikänsä hän on toivonut pääsevänsä kivilouhokseen elämään hänen luonaan. Kaikki hänen serkkunsa menivät Falcon luo, koko suku oli siellä. Mutta kirkkoherra oli saanut päähänsä, että Passafiore ei saisi mennä. Hän teki hänestä räätälin, ajatelkaa vain räätälin! Kirkkoherra sanoi, ettei hän saisi mennä. Oli muka kauhea synti elää samoinkuin Falco. Passafiore olikin monta vuotta taistellut haluansa vastaan don Matteon tähden. Mutta viimein hän ei ollut jaksanut ponnistella vastaan, vaan oli mennyt kivilouhokseen. Hän on saanut olla vain yhden vuoden Falcon luona ja nyt on tämä jo mennyttä miestä. Tuntuu kuin aurinko olisi sammunut taivaalta. Koko elämä on pilalla.

Passafiore katsoo donna Mikaelaan. Hän näkee, että tämä kuuntelee häntä ja ymmärtää hänet.

Hän muistuttaa donna Mikaelalle, kuinka tämä oli auttanut jettatorea ja avionrikkojaa. Minkätähden hän olisi kova ryöväriä kohtaan? Antoihan San Pasqualen Kristuksenkuva hänelle kaikki, mitä hän pyysi. Hän tiesi varmaan, että donna Mikaela oli rukoillut Kristuslasta suojelemaan rautatietä Falcoa vastaan. Ja se oli totellut häntä, se oli antanut Mongibellon pimpsikiven murtaa Falcon voiman. Mutta eikö hän nyt tahtoisi olla armollinen ja auttaa heitä, jotta Falco saisi terveytensä takaisin ja tulisi kunniaksi maalle, kuten ennenkin?

Passafioren onnistuu liikuttaa donna Mikaelan mieltä. Äkkiä tämä käsittää, miltä vanhasta ryöväristä tuntuu syvällä kivilouhoksen pimeissä luolissa. Hän näkee Falcon kulkevan siellä ja odottavan mielipuolisuutta. Hän ajattelee sitä, kuinka ylpeä Falco on ollut ja kuinka murtunut ja nöyryytetty hän nyt on. Ei, ei, ei kukaan saa sillä lailla kärsiä. Se on liian kovaa, liian kovaa.

"Passafiore", puhkeaa hän sanomaan, "mitä toivot? Minä teen mitä ikänä voin. En pelkää enää. En yhtään pelkää."

"Donna Mikaela, me olemme rukoilleet Falcoa menemään Kristuksenkuvan luo pyytämään armoa. Mutta Falco ei tahdo uskoa kuvaan. Hän ei tahdo tehdä mitään muuta kuin istua alallaan ja odottaa onnettomuutta. Mutta tänään, kun minä kiusasin häntä, että hän lähtisi rukoilemaan, sanoi hän: 'Tiedäthän, kuka minua istuu odottamassa siellä vanhassa talossa juuri kirkon vastapäätä. Mene hänen luokseen kysymään, salliiko hän minun kulkea ohitsensa kirkkoon! Jos hän sallii, niin minä uskon kuvaan ja rukoilen sitä'."

"No?" kysyy donna Mikaela.

"Minä olen käynyt vanhan Caterinan luona ja hän on antanut suostumuksensa. 'Hän saa mennä San Pasqualen kirkkoon enkä minä ammu häntä', sanoi hän."

Passafiore on yhä polvillaan.

"Onko Falco jo käynyt kirkossa?" kysyy donna Mikaela.

Passafiore vetäytyy vähän lähemmäs. Hän vääntelee käsiään epätoivoisena. "Donna Mikaela, Falco on hyvin sairas, eikä se ole vain sen koiran tähden, hän on ollut sairas jo ennenkin." Ja Passafiore ponnistelee ankarasti, ennenkuin hän saa sen sanotuksi. Viimein hän tunnustaa, että vaikka Falco on hyvin suuri mies, on hänellä välistä ollut mielipuolisuuden puuskia. Ja nyt hän ei ollut ainoastaan puhunut vanhasta Caterinasta, vaan sanonut näin: "Jos Caterina sallii minun mennä kirkkoon ja jos donna Mikaela Alagona tulee tänne kivilouhokseen ja ojentaa minulle kätensä ja taluttaa minut kirkkoon, silloin lähden kuvan luo." Ja siitä ei oltu saatu häntä luopumaan. Donna Mikaelan, joka oli paras ja pyhin naisista, pitäisi tulla hänen luokseen, muuten hän ei lähtisi.

Kun Passafiore on lopettanut puheensa, jää hänen päänsä riipuksiin. Hän ei uskalla kohottaa silmiänsä.

Mutta donna Mikaela ei epäile silmänräpäystäkään, kun kerran puhe on kääntynyt Kristuksenkuvaan. Hän ei tunnu ajattelevan ollenkaan, että Falco jo on hullu. Hän ei mainitse sanallakaan, kuinka häntä peloittaa. Hän luottaa nyt kuvaan niin, että sanoo: "hiljaa" kuin nöyrä, tottelevainen lapsi:

"Passafiore, minä seuraan sinua."

Sitten hän lähtee Passafioren perässä, kulkien kuin unissaan. Hän ei epäile nousemasta Etnan rinnettä. Hän ei epäile kavuta jyrkkiä vuoriteitä kivilouhokseen. Hän saapuu aivan kalpeana, mutta silmät ihanasti loistaen vanhan ryövärin luo tämän vuorenonkaloon ja ojentaa hänelle kätensä. Ja Falco nousee, yhtä aavemaisen kalpeana kuin donna Mikaelakin ja seuraa häntä. Tuntuu siltä, kuin he eivät olisi ihmisiä, vaan henkiä. He liikkuvat päämääräänsä kohti aivan äänettöminä. Oma itse on heissä kuollut, mutta korkeampi henki heitä johtaa ja taluttaa.

Jo seuraavana päivänä donna Mikaelasta tuntuu kuin sadulta, että hän on tehnyt mitään sellaista. Hän on varma siitä, ettei suinkaan hänen oma säälinsä eikä armahtavaisuutensa eikä rakkautensa ole saanut häntä lähtemään yösydännä ryövärinluolaan, vaan että vieras voima häntä on vienyt. Hän on ollut kokonaan huumautunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela on ryövärinluolassa, istuu vanha Caterina ikkunassaan odottaen Falcoa. Hän on antanut suostumuksensa eikä häntä paljon ole tarvinnut pyytääkään.

"Hän saa huoletta mennä kirkkoon", sanoo hän. "Minä olen odottanut häntä kaksikymmentä vuotta, mutta hän saa huoletta mennä kirkkoon."

Pian Falco saapuu, donna Mikaelan taluttamana, Passafiore ja Biagio seuraavat häntä. Falco kulkee kumarassa, näkyy, että hän on vanha ja heikko. Hän yksinään menee kirkkoon, muut jäävät ulkopuolelle.

Vanha Caterina on nähnyt hänet aivan selvästi, mutta ei ole liikahtanutkaan. Hän istuu äänetönnä koko ajan, kun Falco on kirkossa. Hänen sisarentyttärensä, joka asuu hänen luonaan, luulee, että hän rukoilee, ja kiittää Jumalaa siitä, että on voinut hillitä kostonhimonsa.

Viimein Caterina pyytää häntä aukaisemaan ikkunan. "Tahdon nähdä, onko hänellä vielä jäljellä käärmevarjonsa."

Mutta hän on lempeä ja ystävällinen. "Vie pois pyssy, jos tahdot" sanoo hän. Ja sisarentytär siirtää pyssyn pöydän toiselle reunalle.

Viimein tulee Falco kirkosta. Kuunvalo sattuu aivan hänen kasvoihinsa, ja Caterina huomaa, että hän on toisellainen kuin se Falco, jonka hän muistaa. Ei ole enää Falcon kasvoissa sitä kauheata vihan ja ylpeyden leimaa. Hän tulee kumaraisena ja murtuneena. Hän herättää vanhassa Caterinassa melkein sääliä.

"_Hän_ auttaa minua", sanoo Falco kovalla äänellä Passafiorelle ja Biagiolle. "Hän on luvannut auttaa minua."

Ryövärit aikovat lähteä, mutta Falco on niin iloinen, että hänen täytyy ensiksi saada puhua heille onnestaan.

"Päässäni ei enää humise, en tunne kipua enkä rauhattomuutta. Hän auttaa minua."

Toverit tarttuvat hänen käteensä taluttaakseen hänet pois.

Falco kulkee pari askelta, sitten hän taas pysähtyy. Hän oikaisee itsensä ja liikuttaa samalla ruumistaan, niin että käärmevarjo kiemurtelee ja polveilee tiellä.

"Minä tulen täysin terveeksi, täysin terveeksi", sanoo hän.