Part 19

"Mitä sanoo minulle Kristus paratiisissa, kun ensin olen pettänyt mieheni ja sitten tehnyt hänestä murhaajan?" ajatteli hän. Ja hän muisti, kuinka hän oli rakastanut suurta Pieroa nuoruuden iloisina päivinä. Tällaista kurjuutta hän ei ollut silloin luullut tuottavansa hänelle.

"Ei, Piero, älä tapa minua!" huusi hän äkkiä. "Ne panevat sinut kalereille. Pääset muutoinkin näkemästä minua enää!"

Hän lähti juoksemaan torin toiselle puolelle, josta alkoi äkkijyrkkä syvyys. Selvää oli, mitä hän aikoi tehdä. Hänen kasvonsa sen todistivat.

Moni hyökkäsi hänen peräänsä, mutta hän oli paljon edellä. Silloin solahti kuva, jota hän vielä kantoi, alas hänen käsivarsiltaan ja asettui hänen jalkojensa eteen. Hän kompastui siihen ja kaatui. Ja hänet saatiin kiinni.

Hän riuhtoili irtipäästäkseen, mutta pari miestä piti häntä lujasti kiinni. "Oi, antakaa minun tehdä se!" huusi hän. "Hänen tähtensä!"

Mutta nyt ehti mieskin hänen luokseen. Hän oli saanut kiinni Marcian lapsen ja nostanut sen käsivarrelleen. Hän oli hyvin liikutettu.

"Kas niin, Marcia, jätä se tekemättä!" sanoi hän. Hän oli hämillään, mutta hänen tummat silmänsä syvällä päässä säteilivät iloa ja puhuivat enemmän kuin hänen sanansa. "Ehkä olisi vanhan tavan mukaan pitänyt niin käydä, mutta en minä siitä välitä. Kas niin, lähdetään nyt! Olisi vahinko sellaista naista kuin sinä, Marcia."

Hän kiersi käsivartensa Marcian ympärille ja lähti astumaan kohti kotiaan ylös palazzo Corvajan raunioille. Ja niinkuin muinoin entisten paronien kulkiessa kotiaan, Corvajan kansa nytkin seisoi kahdenpuolen tietä ja kumarsi Pierolle ja Marcialle.

Kun he kulkivat donna Mikaelan ohi, pysähtyivät he, kumarsivat syvään hänelle ja suutelivat kuvaa, joka oli annettu hänelle takaisin. Mutta donna Mikaela suuteli Marciaa. "Rukoile onnessasi minun puolestani, Marcia-sisko!" sanoi hän.

Kymmenes luku.

FALCO FALCONE.

_Nyt ovat sokeat laulajat_ viikon toisensa perästä laulaneet Diamanten rautatiestä, ja San Pasqualen kirkon suuri kollehtilaatikko on joka ilta ollut lahjoja täynnä. Signor Alfredo mittailee ja linjoittaa kaukana Etnan rinteellä, ja kehrääjättäret synkillä kujilla kertovat ihanista ihmeistä, joita, halveksitun kirkon pieni Kristuksenkuva, on tehnyt. Ne rikkaat ja mahtavat miehet, jotka omistavat maan Etnalla, ilmoittavat kirjeessä toinen toisensa perään, että he tahtovat luovuttaa maata tähän siunattuun yritykseen.

Näinä viime viikkoina tulvii lahjoja kaikkialta. Toiset tuovat kiviä asemataloja varten, ja toiset ruutia laavamöhkäleitten räjähdyttämiseksi, ja toiset tuovat ruokaa työmiehille. Mutta Corvajan köyhät ihmiset, joilla ei ole mitään annettavaa, tulevat yöllä, kun he ovat lopettaneet oman työnsä. He tulevat lapioineen ja kottikärryineen ja hiipivät Etnan rinteelle ja kaivavat maata ja täyttävät tietä, niin että kun signor Alfredo ja hänen väkensä aamulla sinne saapuvat, luulevat he, että Etnannoidat ovat riuhtaisseet itsensä irti laavavirroistaan ja auttaneet heitä' työssä.

Mutta koko ajan on kyselty ja tiedusteltu: Missä on Etnan kuningas, Falco Falcone? Missä on se mahtava Falco, joka on hallinnut Etnanrinnettä kaksikymmentä ja viisi vuotta. Hänhän kielsi don Ferranten leskeä rakentamasta rautatietä. Mitä hän tarkoitti uhkauksellaan? Miksi hän istuu hiljaa, kun hänen kieltoaan uhmataan? Miksei hän ammu kuoliaaksi Corvajan ihmisiä, kun he hiipivät yöllä kottikärryineen ja kuokkineen? Miksei hän laahaa sokeita laulajia syvälle kivilouhokseensa ja ruoski niitä? Miksei hän varastuta donna Mikaelaa kesäpalatsista voidakseen sitten hänen henkensä lunnaiksi vaatia rautatierakennuksen lopettamista?

Donna Mikaela sanoo itsekseen: "Onko Falco Falcone unohtanut sanansa, vai pidättääkö hän iskuaan, kunnes voi satuttaa kovimmin?"

Ja kaikki ihmiset kyselevät samalla lailla: "Milloin syöksyy Etnan tuhkapilvi rautatien yli? Milloin vie sen Mongibellon kuohuva tulva? Milloin on mahtava Falco Falcone valmis hävittämään sen?"

Kun yhäti odotetaan, että Falco hävittäisi rautatien, puhutaan paljon hänestä, varsinkin niitten työmiesten piirissä, jotka seuraavat signor Alfredoa.

Juuri vastapäätä San Pasqualen kirkon sisäänkäytävää on, kerrotaan, pieni talo alastomalla vuorennyppylällä. Talo on kapea ja niin korkea, että se muistuttaa uuninpiippua, joka on jäänyt seisomaan poroksi palaneelle tontille. Siellä on niin ahdasta, ettei portaille ole tilaa talon sisässä, vaan ne kiertävät seinien ulkosyrjää. Siellä täällä pistää esiin balkoneja ja muita ulkonevia rakennuksen osia, jotka ovat yhtä sikin sokin kuin linnunpesät puun rungossa.

Tässä talossa Falco Falcone syntyi, ja hänen vanhempansa olivat vain köyhää työväkeä. Mutta juuri tässä köyhässä tuvassa Falco sai oppia ylpeyttä.

Falcon äiti oli onneton vaimo, joka avioliittonsa ensimäisinä vuosina synnytti vain tyttäriä. Hänen miehensä ja kaikki hänen naapurinsa halveksivat häntä.

Tämä vaimo ikävöitsi vain poikaa. Kun hän odotti viidettä lastaan, siroitti hän joka päivä suolaa kynnykselle ja istui tarkastamaan, kuka ensimäisenä astuisi siitä yli. Astuisiko mies vaiko nainen? Synnyttäisikö hän pojan vai tyttären?

Joka päivä hän laski. Hän laski sen kuukauden kirjaimet, jossa lapsi syntyisi. Hän laski kirjaimet miehensä nimestä ja omastaan. Pani ne yhteen ja vähensi. Siitä tuli tasaluku. Siis hän synnyttäisi pojan. Seuraavana päivänä hän teki laskun uudelleen. "Ehkä laskin eilen väärin", sanoi hän.

Kun Falco syntyi, sai hänen äitinsä osakseen niin suurta kunniaa, että hän sen vuoksi rakasti poikaansa enemmän kuin kaikkia muita lapsiaan. Kun isä tuli sisään katsomaan lasta, otti hän hatun päästään ja kumarsi syvään. Talon portin päälle pantiin hattu kunniamerkiksi, ja lapsen kylpyvesi heitettiin porraskivelle ja annettiin sen siitä juosta kadulle. Kun Falco kannettiin kirkkoon, pantiin hänet kummitätinsä oikealle käsivarrelle, ja kun naapurivaimot tulivat katsomaan hänen äitiään, kumarsivat he lapselle, joka kätkyessään uinui.

Se olikin suurempi ja voimakkaampi kuin lapset tavallisesti ovat. Falcolla oli heti syntyessään karhea tukka, ja kun hän oli kahdeksan päivän vanha, sai hän jo hampaan. Mutta kun hänen äitinsä asetti hänet rinnoilleen, oli hän niin raju, että äiti nauroi ja sanoi: "Luulenpa tuoneeni maailmaan sankarin".

Hän odotti Falcolta aina suurtöitä, ja hän kylvi häneen ylpeyttä. Mutta kuka hänestä muuten mitään toivoi? Falco ei voinut edes oppia lukemaan. Hänen äitinsä koetti ottaa kirjan esille ja opettaa pojalleen kirjaimia. Hän näytti A:ta: tuo on iso hattu, hän näytti B:tä: tuossa on silmälasit, hän näytti C:tä: tuo on käärme. Sen hän oppi. Sitten sanoi äiti: 'Jos panet yhteen silmälasit ja ison hatun, tulee siitä Ba.' Sitä hän ei voinut oppia. Hän suuttui ja löi äitiään. Ja tämä jätti hänet rauhaan. "Sinusta tulee kuitenkin suurmies", sanoi hän.

Falco oli hidas ja ilkeä poikana ja nuorukaisena. Lapsena hän ei viitsinyt leikkiä, täysikasvuisena hän ei viitsinyt tanssia. Eikä hänellä koskaan ollut armasta. Mutta kernaasti hän meni sinne, missä saattoi odottaa tappelua.

Falcolla oli kaksi veljeä, jotka olivat muitten ihmisten kaltaisia, ja joita pidettiin paljon suuremmassa arvossa kuin häntä. Falcoa harmitti kyllä, kun hän huomasi jäävänsä jäljelle veljistään, mutta hän oli liian ylpeä sitä näyttämään. Ja hänen äitinsä puolusti häntä aina. Kun isä oli kuollut, antoi hän Falcon istua ylinnä pöydässä eikä sallinut koskaan, että hänestä tehtiin pilaa. "Minun vanhin poikani on etevin teistä kaikista", sanoi hän.

Kun tätä kaikkea muistellaan, sanotaan: "Falco on ylpeä. Hän pitää kunnianaan hävittää rautatien."

Ja tuskin ovat kuuntelijat ennättäneet tointua tästä säikähdyksestä, kun kertojan mieleen jo johtuu toinen juttu Falcosta.

Kokonaista kolmekymmentä vuotta, sanotaan, eli Falco samoin kuin muutkin köyhät ihmiset Etnalla. Maanantaiaamuna hän lähti veljineen työhön viiniviljelyksille. Hänellä oli pussissaan viikon leipä, ja hän keitti pavuista ja riisistä soppaa samoinkuin muutkin. Ja hän oli iloinen saadessaan taas lauantai-iltana kääntyä kotiin. Hän iloitsi, kun tiesi löytävänsä katetun pöydän viineineen ja maccaroneineen ja valmiissa vuoteessa pehmeät patjat.

Oli muuan sellainen lauantai-ilta. Falco ja Falcon veljet olivat kotimatkalla, ja Falco asteli kuten tavallista hieman toisten jäljessä, sillä hänellä oli raskas ja hidas käynti. Mutta kas, kun veljet tulivat kotiin, ei ollutkaan illallinen odottamassa, vuoteet olivat valmistamatta ja pöly peitti paksulta kynnyksen. Mitä, olivatko kaikki kotona kuolleet? Silloin he näkivät äitinsä istuvan lattialla pimeässä nurkassa. Hänellä oli tukka vedettynä silmille ja hän istui piirrellen sormellaan maalattiaan. -- "Mitä täällä on tapahtunut?" sanoivat veljet. Hän ei nostanut silmiään, hän puhui, kuin olisi puhunut maalle. "Me olemme tulleet rutiköyhiksi, rutiköyhiksi." -- "Aikovatko he ottaa meiltä talon pois?" huudahtivat veljet. -- "Ne aikovat ottaa meiltä kunnian ja leivän."

Ja hän kertoi: "Teidän vanhin sisarenne on ollut palveluksessa leipuri Gasparolla, ja se on ollut hyvä paikka. Signor Gasparo antoi Pepalle kaiken leivän, joka jäi myymättä puodissa, ja hän toi sen minulle. Sitä on ollut niin paljon, että siitä on riittänyt meille kaikille.

"Minä olen iloinnut siitä saakka, kun Pepa sai sen paikan. Näin saan minä huolettoman vanhuuden, ajattelin. Mutta viime maanantaina tuli Pepa itkien takaisin kotiin. Signora Gasparo oli ajanut hänet pois."

"Mitä Pepa oli tehnyt?" kysyi Nino, joka oli Falcon jälkeen vanhin.

"Signora Gasparo syytti Pepaa leivän varastamisesta. Minä menin signora Gasparon luo ja pyysin häntä ottamaan Pepan takaisin. -- 'En', sanoi hän, 'tyttö ei ole rehellinen.' -- 'Pepa on saanut leivän signor Gasparolta', sanoin minä, 'kysykää vain signorilta!' -- 'En minä häneltä voi kysyä', sanoi signora, 'hän on matkoilla ja tulee, kotiin vasta ensi maanantaina.' -- 'Signora', sanoin minä, 'me olemme niin köyhiä. Ottakaa Pepa takaisin palvelukseenne!' -- 'En', sanoi hän, 'minä itse muutan pois signor Gasparon luota, jos hän ottaa takaisin sen piian.' -- 'Varo itseäsi', sanoin minä silloin, 'jos sinä viet meiltä leivän, niin minä vien sinulta hengen.' Silloin hän säikähti ja huusi väkeä avukseen, niin että minun täytyi lähteä pois."

"Mitä tässä nyt on tehtävä?" sanoi Nino. "Pepan täytyy hankkia itselleen toinen palveluspaikka."

"Nino", sanoi Zia-äiti. "Sinä et tiedä, mitä se nainen on naapureille sanonut Pepasta ja signor Gasparosta."

"Kuka voisi estää naisia juoruamasta", sanoi Nino.

"Ellei Pepalla nyt ole muuta tehtävää, voisi hän ainakin laittaa meille ruokaa", sanoi Turiddo.

"Signora Gasparo on sanonut, että hänen miehensä salli Pepan varastaa leipää, jotta tämä sitten..."

"Äiti", keskeytti Nino tulipunaisena. "Minä en aio panettaa itseäni kalereille Pepan tähden."

"Eivät kaleritkaan sentään syö kristityitä" sanoi Zia-äiti.

"Nino", sanoi silloin Pietro, "meidän täytyy lähteä kaupungille hankkimaan ruokaa".

Tällöin he kuulivat jonkun nauravan takanaan. Falco nauroi.

Hetken perästä Falco astui signora Gasparon puotiin ja pyysi saada ostaa leipää. Vaimo-raukka säikähti, kun Pepan veli astui puotiin. Mutta sitten hän ajatteli: Hän on juuri tullut työstä. Hän ei ole vielä käynyt kotonaan. Hän ei tiedä mitään.

"Beppo", sanoi hän hänelle, sillä Falcon nimi ei silloin vielä ollut Falco, "käykö viininkorjuu hyvin?" Ja hän odotti, ettei toinen mitään vastaisi.

Mutta Falco oli puheliaampi kuin tavallisesti ja hän kertoi heti, kuinka paljon rypäleitä he olivat ennättäneet korjata puristimeen. "Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että eilen murhattiin meidän vuokraajamme?" -- "Oi tiedän, signor Riego-parka, minä kuulin siitä." Ja hän kysyi, kuinka se oli tapahtunut.

"Salvatore sen teki. Mutta se on liian kamalaa signoran kuultavaksi?" -- "Ei lainkaan. Tottakai sen kuulla jaksaa, mikä kerran tehtykin on."

"Salvatore meni häntä vastaan näin, tällä lailla, signora". Ja nyt veti Falco esiin puukkonsa ja laski kätensä naisen pään päälle. "Näin leikkasi hän häneltä kaulan poikki korvasta korvaan."

Mutta samalla kun Falco tämän sanoi, teki hän sen. Nainen ei ennättänyt edes huutaa. Työ oli tehty kuin mestarin kädellä.

Tämän jälkeen Falco joutui kalereille ja siellä hän oli viisi vuotta.

Ja kun tätä kerrotaan, niin kauhu kasvaa. "Falco on rohkea", sanotaan. "Ei mikään maailmassa voi peloittaa häntä luopumaan jostain aiheestansa."

Silloin johtuu heti mieleen vielä muuan juttu.

Falco vietiin kalereille Augustassa ja siellä hän tutustui Biagioon, joka siitä lähtien on aina seurannut häntä. Eräänä päivänä käskettiin hänet ja Biagio ja muuan kolmas vanki peltotyöhön. Joku päällysmiehistä tahtoi laittaa puutarhan kotinsa ympärille. Siellä he seisoskelivat aivan hiljaa maata kaivaen, mutta heidän silmänsä alkoivat vilkuilla ympärille. He olivat muurien ulkopuolella, he näkijät tasangot ja vuoret, näkivät aina Etnalle saakka. "Nyt on oikea hetki", sanoi Falco Biagiolle. "Minä kuolen ennemmin kuin menen takaisin vankeuteen", sanoi Biagio. Sitten he kuiskasivat kolmannelle vangille, että hänen täytyi auttaa heitä. Hän pani vastaan, sillä hänen rangaistusaikansa oli pian lopussa. "Me tapamme sinut", sanoivat he. Silloin hän suostui.

Mutta vahtisotamies seisoi heidän edessään kädessä ladattu kiväri. Jalkaraudoissaan Falco ja Biagio hyppäsivät tasajalassa vahtisotamiehen luo. He uhkasivat häntä lapioillaan, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan ampumista, heitettiin hänet kumoon, sidottiin ja pantiin turve suuhun. Sitten vangit väänsivät lapioillaan ketjut auki, jotta pääsivät astumaan. Ja niin he pakenivat yli tasankojen ja piiloutuivat vuorten rotkoihin.

Kun yö tuli, hiipivät Falco ja Biagio sen vangin luota, jonka he olivat mukaansa ottaneet. Hän oli vanha ja heikko ja olisi voinut hidastuttaa heidän pakoaan. Seuraavana päivänä karabinierit saivat hänet kiinni ja hänet ammuttiin.

Ja väristys käy läpi ruumiin, kun tätä ajatellaan. "Falco on säälimätön", sanotaan. Jokainen käsittää, ettei hän tule säästämään rautatietä.

Ja tarina toisensa perästä ilmestyy, ja ne säikyttävät niitä ihmisparkoja, jotka Etnan rinteellä ovat rautatienteossa.

Kerrotaan kaikki ne kuusitoista murhaa, jotka Falco on tehnyt. Kerrotaan, kuinka hän on ahdistellut ihmisiä ja ryöstänyt heitä.

Muuan jutuista säikyttää kovemmin kuin kaikki muut yhteensä.

Kun Falco pääsi kalereilta, asusti hän metsissä ja luolissa ja suuressa kivilouhoksessa lähellä Diamantea. Pian hän oli koonnut ympärilleen mahtavan ryövärijoukon. Hänestä tuli ylistetty ja kuuluisa rosvopäällikkö.

Silloin hänen sukulaisensa joutuivat aivan toiseen asemaan kuin tähän asti. Heitä kunnioitettiin, niinkuin mahtavia kunnioitetaan. Heidän tarvitsi tuskin tehdä työtä, sillä Falco rakasti sukulaisiaan ja oli heitä kohtaan antelias. Mutta ei hän heitäkään armahtanut, hän oli ankara.

Zia-äiti oli kuollut, ja Nino oli mennyt naimisiin ja asui isänsä tuvassa. Eräänä päivänä sattui, että Nino tarvitsi rahaa, eikä hän tiennyt parempaa keinoa kuin mennä kirkkoherran luo, ei don Matteon, mutta sen vanhan, don Giovannin. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi Nino hänelle, "minun veljeni pyytää teiltä viisisataa liiraa". -- "Mistä minä voisin ottaa viisisataa liiraa?" sanoi don Giovanni. -- "Minun veljeni tarvitsee niitä, tarvitsee välttämättä", sanoi Nino.

Silloin vanha don Giovanni lupasi maksaa rahat, kunhan hän vain saisi aikaa hankkia ne. Nino ei tahtonut oikein suostua siihen. "Ethän voine vaatia, että minä ottaisin viisisataa liiraa nuuskarasiastani", sanoi don Giovanni. Ja Nino myönsi hänelle kolmen päivän lykkäyksen. "Mutta varokaa, ettette kohtaa veljeäni tällä aikaa!" sanoi hän.

Seuraavana päivänä don Giovanni ratsasti Nicolosiin aikoen vaatia maksettavaksi muuatta saatavaansa. Kenenpä hän kohtasi tiellä, ellei juuri Falcon ja kaksi tämän kumppania? Don Giovanni hyppäsi aasinsa seljästä ja lankesi polvilleen Falcon eteen. "Mitä tämä tarkoittaa, don Giovanni?" -- "Minulla ei ole vielä yhtään rahaa, mutta minä koetan hankkia. Armahda minua!"

Falco alkoi kysellä, ja don Giovanni kertoi. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi Falco, "teitä on yritetty pettää". Hän pyysi don Giovannia tulemaan mukaansa Diamanteen. Kun he tulivat sen vanhan talon luo, ratsasti don Giovanni San Pasqualen muurin taakse ja Falco huusi Ninon ulos. Nino tuli muutamalle balkonille. "Hei, Nino!" sanoi Falco nauraen. "Sinä olet kiristänyt rahoja kirkkoherralta?" -- "Joko sinä sen tiedät?" sanoi Nino. "Minä aioin juuri kertoa sen sinulle."

Mutta nyt Falco muuttui ankaraksi. "Nino", sanoi hän, "kirkkoherra on minun ystäväni, ja hän luulee nyt että minä olen aikonut ryöstää häneltä. Sinä olet tehnyt hyvin pahasti." Samassa hän nosti pyssyn poskelleen ja ampui Ninon. Ja sen tehtyään hän kääntyi don Giovannin puoleen, joka oli kauhusta putoamaisillaan aasinsa seljästä. "Nähkää nyt, teidän korkea-arvoisuutenne, etten minä tiennyt mitään Ninon kiristysyrityksestä!"

Ja tämä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten, kun Falco oli ollut ryövärinä vasta viisi vuotta.

"Kuinkapa Falco säästäisi rautatietä", sanotaan, kun tätä kerrotaan, "koskei hän säästänyt omaa veljeäänkään?"

Ja vielä muistuu mieleen jotain.

Ninon murhan jälkeen Falcoa odotti verikosto. Kun Ninon puoliso löysi miehensä kuolleena, säikähti hän niin, että toinen puoli hänen ruumistaan halvautui, eikä hän päässyt enää liikkumaan. Mutta sen vanhan tuvan ikkunan ääreen hän asettui. Siinä hän on istunut kaksikymmentä vuotta pyssy vieressään Falcoa odotellen. Ja häntä on tuo suuri ryöväri peljännyt. Kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ole kulkenut lapsuudenkotinsa ohi.

Mutta vaimo ei ole paikaltaan väistynyt. Ei kukaan päässyt menemään San Pasqualen kirkkoon näkemättä hänen kostonhimoisten silmiensä tuijottavan ikkunaruudun takaa. Kuka näki hänen nukkuvan, kuka näki hänen työtä tekevän? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa miehensä murhaajaa.

Tätä kuullessaan ihmiset käyvät yhä aremmiksi. Falcoa seuraa onni, ajatellaan. Se nainen, joka tahtoo tappaa hänet, ei voi liikkua paikaltaan. Häntä seuraa onni. Hän onnistuu kyllä hävittämään rautatienkin.

Eikä ole onni koskaan häntä jättänyt. Karabinierit ovat ajaneet häntä takaa, mutteivät ole saaneet kiinni. Karabinierit ovat peljänneet Falcoa enemmän kuin Falco karabinierejä.

Sitten kerrotaan juttu muutamasta nuoresta karabinieriluutnantista, joka ajoi takaa Falcoa. Hän oli järjestänyt oikean ajojahdin ja ahdisti Falcon viidakosta viidakkoon. Viimein upseri tiesi varmaan, että Falco oli saarrettuna muutamaan pieneen metsikköön. Sen ympärillä seisoivat vahdit, ja upseri meni sinne sisään ja käveli sinne tänne pyssy kädessä. Mutta vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt Falcoa. Hän astui taas ulos metsästä ja tapasi jonkun talonpojan. "Oletko nähnyt Falco Falconea?" -- "Olen, signor, hän kulki äsken ohitseni ja lähetti terveisiä teille..." -- -- "Diavolo!" -- "Hän oli nähnyt teidät tuolla viidakossa ja oli aikonut ampua teidät, mutta ei tehnytkään sitä, sillä hän ajatteli, että kenties teidän velvollisuutenne oli ajaa häntä takaa." -- "Diavolo, Diavolo!" -- "Mutta jos vielä tämän jälkeenkin koetatte..." -- "Diavolo, Diavolo, Diavolo!"

"Luuletteko, että tuo luutnantti tuli toista kertaa. Ettekö luulekin, että hän heti pyysi siirtoa sellaiseen seutuun, missä hänen ei tarvinnut ajaa takaa ryöväreitä?"

Ja työmiehet, jotka kulkevat Etnan rinteellä, kyselevät toisiltaan: "Kuka meitä auttaa Falcoa vastaan. Hän on kauhistava. Sotamiehetkin vapisevat hänen edessään."

He muistelevat mielessään, että Falco on nyt vanha mies. Ei hän enää ryöstä postivaunuja eikä vangitse maatilanomistajia. Hän istuu enimmäkseen rauhallisena Diamanten kivilouhoksessa, ja sensijaan että hän ryöstäisi rahoja ja omaisuutta, hän suojelee niitä.

Hän ottaa veroa suurilta maanomistajilta luvaten suojella heidän tilojaan muilta varkailta, ja Etnalla on kaikki nyt niin tyyntä ja rauhallista, sillä hän ei salli kenenkään tehdä vahinkoa niille, jotka maksavat hänelle veroa.

Mutta se ei rauhoita ketään. Kun Falcosta nyt on tullut mahtavien ystävä, voi hän sitä helpommin hävittää rautatien.

Ja ihmiset muistavat kertomuksen Niccola Gallista, joka oli päällysmiehenä markisi di San Stefanon maatilalla Etnan eteläisellä rinteellä. Kerran työmiehet tekivät lakon keskellä leikkuuaikaa. Niccola Galli joutui epätoivoon. Vehnä oli kypsää eikä sitä saatu leikatuksi. Työmiehet eivät suostuneet, ne panivat maata ojanreunalle.

Niccola Galli istuutui aasin selkään ja lähti Cataniaan kysymään neuvoa herraltaan. Matkalla tuli häntä vastaan kaksi miestä pyssyt olalla. "Minne sinä ratsastat, Niccola?"

Niccola oli tuskin ennättänyt puhua montakaan sanaa, kun miehet tarttuivat aasin päitsiin ja käänsivät sen ympäri. "Et saa ratsastaa markisin luo, Niccola." - "Enkö saa?" -- "Et, ratsasta kotiisi."

Lähdettiin takaisinpäin. Niccola istui aasillansa vavisten. Kun he tulivat perille, sanoivat miehet: "Vie meidät nyt pellolle!" Ja he menivät työmiesten luo. -- "Työhön, lurjukset! Markisi on maksanut veronsa Falco Falconelle. Tehkää muualla lakkoja, muttei täällä." Pelto leikattiin paremmin kuin yksikään muu. Falco seisoi pellon toisella laidalla, Biagio toisella. Kyllä leikkuu joutuu, kun on sellaiset voudit.

Tätä muistellessa ei pelko vähene. "Falco pitää sanansa", sanotaan. "Hän tekee sen, minkä on uhannut."

Ei kukaan ole ollut rosvopäällikkönä niinkauan kuin Falco. Kaikki muut kuuluisat ryövärit ovat kaatuneet tai vangitut. Hän yksin pysyy uskomattoman onnensa ja taitonsa avulla elossa ja toimessaan.

Vähitellen hän on vetänyt luokseen koko sukunsa. Kaikki hänen lankonsa ja sisarenpoikansa ovat hänen ympärillään. Useimmat heistä ovat joutuneet kalereille. Ei kukaan heistä välitä siitä, että saa kärsiä vankeutta. Jokainen ajattelee vain, onko Falco häneen tyytyväinen.

Sanomalehdissä kerrotaan usein Falcon urotöistä. Tiedetään, että englantilaiset pistävät oppaan kouraan kymmenenliiran setelin, jos hän voi viedä heidät Falcon kivilouhokselle. Tiedetään, etteivät karabinierit enää ammu häntä, koska hän on viimeinen suurista ryöväreistä.

Hän pelkää niin vähän kiinnijoutumista, että hän usein lähtee Messinaan ja Palermoon. Onpa hän mennyt salmenkin poikki käymään Italiassa. Hän matkusti Neapeliin, silloin kun Guglielmo ja Umberto olivat siellä ristimässä panssarilaivaa. Hän matkusti Roomaan, kun Umberto ja Margherita viettivät hopeahäitään.

Tällaista ajatellessa vapisuttaa. Falcoa rakastetaan ja ihaillaan, sanovat työmiehet. Falcoa rukoillaan. Hänellä on lupa tehdä, mitä hän tahtoo.

Tiedetään vielä, että kun Falco katseli kuningatar Margheritan hopeahäitä, ihastui hän niihin niin, että sanoi: "Kun minä olen elänyt Etnalla kaksikymmentä ja viisi vuotta, vietän hopeahäitäni Mongibellon kanssa."

Ihmiset olivat nauraneet tälle ja sanoneet, että siinä oli hieno ajatus. Sillä hänellä ei ollut koskaan ollut mitään armasta, vaan Mongibello rotkoineen ja metsineen ja kraatereineen ja jääkenttineen oli palvellut ja suojellut häntä kuin puoliso. Ei kellekään maailmassa Falco ollut niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin Mongibellolle.

Kysytään, milloin Falco ja Mongibello viettävät hopeahäitään. Ja vastataan, että se tapahtuu tänä vuonna. Silloin ajattelevat työmiehet: _Hän hävittää meidän rautatiemme Mongibellon päivänä_.

Heidän keskensä vallitsee epäilys ja kauhu. Tuskin he enää uskaltavat tehdä työtä. Mitä enemmän lähenee se aika, jolloin Falco tulee, juhlimaan liittoaan Mongibellon kanssa, sitä useammat jättävät signor Alfredon. Pian hän kulkee melkein yksinänsä työhön.

* * * * *

Diamantelaisista on hyvin harva nähnyt Etnan suurta kivilouhosta. He ovat tottuneet karttamaan sitä, sillä Falco asuu siellä. He ovat varoneet tulemasta hänen pyssynsä ylettyville.