Part 18

"Teidän _täytyy_ auttaa minua!" sanoi hän. Ja häntä liikutti niin miehen onnettomuus, ettei hän enää peljännyt tämän vahingoittavan häntä.

Mies hyppäsi pystyyn. "Sanon teille jotain. Ette voi kävellä yli lattian kompastumatta, jos minä katson teihin."

"Lorua", sanoi hän. "Koettakaa!"

Ja hän koetti. Mutta hän oli oikein peloissaan. Siitä saakka, kun hän otti ensimäisiä askeleitaan, ei hän ollut tuntenut itseään niin epävarmaksi. Mutta sitten hän ajatteli: "Jos tämä olisi Gaetanon tähden, kestäisin kyllä."

Silloin se kävi.

Hän kulki edes ja takaisin yli kirkonlattian.

"Pitääkö minun tehdä se kerran vielä?" Mies nyökäytti päätään.

Siinä astuessaan donna Mikaelan johtui mieleen:

"Kristuslapsi on ottanut häneltä pois kirouksen, jotta hän auttaisi minua." Hän kääntyi äkkiä ja tuli taas miehen luo.

"Oi tiedättekö, te ette ole mikään jettatore."

"Enkö ole?"

"Ette, ette!" donna Mikaela tarttui miestä olkapäihin ja pudisti häntä. "Ettekö näe sitä, ettekö ymmärrä? Se on otettu teiltä pois."

Pikku Gandolfon ääni kuului käytävästä kirkon ulkopuolelta. "Donna Mikaela, donna Mikaela, missä olette? Olemme saaneet niin paljon väkeä, donna Mikaela. Kuulkaa, kuulkaa!"

"Eikö sada enää?" kysyi jettatore epävarmalla äänellä.

"Ei sada, kuinka voisi sataa? Kristuksenkuva on ottanut pois teiltä kirouksen, jotta auttaisitte hänen rautatietään."

Mies horjui ja hapuili käsillään ilmaa. "Se on poissa. Uskon tosiaankin, että se on poissa. Äsken sen vielä tunsin. Mutta nyt..."

Hän aikoi taas heittäytyä donna Mikaelan jalkoihin.

"Ei minun eteeni", sanoi donna Mikaela, "hänen, hänen eteensä!" Hän osoitti Kristuksenkuvaa.

Mutta mies heittäytyi sittenkin donna Mikaelan jalkoihin. Hän suuteli hänen käsiään ja hyrskivässä itkussa kertoi, kuinka ihmiset olivat vainonneet ja kammonneet häntä ja kuinka paljon kurjuutta elämä tähän asti oli hänelle tuottanut.

Seuraavana päivänä jettatore lähti Etnalle viitoittamaan rautatietä. Eikä hän ollut sen vaarallisempi kuin kukaan muukaan.

Yhdeksäs luku.

PALAZZO GERACI JA PALAZZO CORVAJA.

Siihen aikaan, jolloin normannit hallitsivat Sisiliaa, paljon ennen kuin Alagonan suku oli saarelle saapunut, kohosivat Diamanteen nuo molemmat ihanat rakennukset palazzo Geraci ja palazzo Corvaja.

Geracin jalot paronit rakensivat talonsa torin viereen, Monte Chiaron korkeimmalle huipulle. Corvajan paronit taas rakensivat omansa paljon alemmas vuoren rinteelle ja peittivät sen puutarhoihin.

Palazzo Geracin mustat laavamuurit kiersivät pientä nelisnurkkaista pihaa, joka oli täynnään rauhaa ja ihanuutta. Vaakunakoristeisen kunniaportin alitse veivät korkeat portaat toiseen kerrokseen. Balkoni ei kiertänyt ympäri talon, vaan siellä täällä kaikkein omituisimmissa kohdin avautuivat seinät pieniksi pylväitten kaunistamiksi parvekkeiksi. Seinät olivat täynnä korkokuvia, kirjavia sisilialaisia marmorilevyjä ja Geracin paronien vaakunakilpiä. Ikkunoita oli myöskin, hyvin pieniä, mutta komeissa puitteissa, joko pyöreitä ja valo-aukot niin pieniä, että viiniköynnöksen lehti voi ne peittää tai soikeita ja niin kapeita, etteivät päästäneet valoa enempää kuin kaihtimien rako.

Corvajan paronit eivät ruvenneet koristelemaan palatsinsa pihaa, mutta rakennuksen alakertaan laitettiin ihana sali. Lattiaan avattiin suuri vesisäiliö kultakaloja varten, seinäkomeroihin asetettiin mosaiikilla peitetyitä suihkukaivoja, joista kirkasta vettä ryöppysi mahtaviin jättiläisnäkinkenkiin. Näitten yllä kaareutui maurilainen helmikupu ja sitä kannattivat kevyet pylväät, joitten ympäri kiersivät mosaiikkiköynnökset. Siinä oli sali, jonka vertaista ei ollut muualla kuin Palermon sarasenilinnassa.

Koko rakennusajan kesti sukujen välillä kiihkeätä kilpailua. Kun palazzo Geraci sai balkonin, sai palazzo Corvaja korkeat gootilaiset kaari-ikkunansa, kun palazzo Geracin katto kaunistettiin runsaasti koristelluilla torneilla, sai palazzo Corvaja kyynäränkorkuisen mustan marmorisen harjakoristeen, valkealla kirjaillun. Geracin talon korkeata tornia vastasi Corvajan rakennuksen kattoterassi, jonka reunaa pitkin oli asetettu vanhanaikaisia kukkaruukkuja.

Vaikka palatsit viimein valmistuivatkin, jatkui kuitenkin kilpailua molempien aatelisperheitten välillä. Vihamielisyys ja riita tuntui tarttuvan taloista kaikkiin, jotka niissä asuivat. Geracin paroni ei koskaan voinut ajatella samoin kuin Corvajan parooni. Kun Geraci taisteli Anjoun puolesta, taisteli Corvaja Manfredin. Jos Geraci vaihtoi puolta ja auttoi Aragoniaa, siirtyi Corvaja Neapelin puolelle ja taisteli Roobertin ja Johannan riveissä.

Mutta ei tässä kyllin. Selvän selvää oli, että kun Geraci hankki itselleen vävypojan, täytyi Corvajankin lisätä valtaansa hyvän naimiskaupan kautta. Kumpikaan suku ei koskaan päässyt rauhaan. Täytyi syödä kilpaa, huvitella kilpaa, tehdä työtä kilpaa. Geracit vetäytyivät Bourbonien hoviin Neapeliin, ei suinkaan kunnianosoituksia saadakseen, vaan senvuoksi, että Corvajat olivat siellä. Corvajien taas puolestaan täytyi viljellä viiniä ja louhia rikkiä, koska Geracit olivat innostuneet maanviljelykseen ja vuorityöhön. Kun joku Geraci sai perinnön, täytyi jonkun Corvajan vanhan sukulaisen laskeutua kuolinvuoteelle, jottei suvun kunniaa alttiiksi annettaisi.

Palazzo Geracilla oli alituinen työ palvelijoittensa laskemisessa, jottei vain palazzo Corvaja menisi edelle. Mutta palvelijoitten luvussa-pitäminen ei riittänyt, piti olla selvillä myöskin hatunnauhat ja silat ja hevoset. Fasaanisulat Corvajan hevosten niskassa eivät saaneet olla tuumaakaan korkeammat kuin Geracin. Heidän vuohilaumojensa piti lisääntyä yhtä nopeasti, ja Geracin härillä täytyi olla yhtä pitkät sarvet kuin Corvajien.

Saattaisi luulla, että meidän päivinämme molempien palatsien välinen vihollisuus olisi lopussa. Meidän päivinämme ei löydy enää ainoatakaan Corvajaa toisessa palatsissa eikä ainoatakaan Geracia toisessa.

Nyt on Geracin piha likainen kolo, jonne on sijoitettu aasitallit ja sikolätit ja kanakopit. Korkeilla portailla kuivataan riepuja, ja korkokuvat ovat arpisia ja rikkinäisiä. Toisessa etehisistä kaupitaan vihanneksia, toisessa ommellaan kenkiä. Porttivahti näyttää risaisimmalta kerjäläiseltä, ja kellarikerroksesta ullakkoon saakka asuu vain köyhää, rutiköyhää väkeä.

Eikä ole yhtään paremmin palazzo Corvajan laita. Ei ole jäljellä merkkiäkään mosaiikkikoristeista tuossa suuressa salissa, vaan tyhjät alastomat holvit. Siellä ei asu kerjäläisiä, sillä palatsi on suurimmaksi osaksi raunioina. Ainoastaan sen kaunis pääty koristelluine ikkunapuitteineen kohoaa enää Sisilian kirkasta taivasta kohti.

Mutta Geracin ja Corvajan välinen vihollisuus ei ole lopussa. Entisinä aikoina eivät kilpailleet ainoastaan itse korkeat suvut, vaan myöskin heidän naapurinsa ja alustalaisensa. Koko Diamante on yhä vielä jakautunut Geracin ja Corvajan puolueisiin. Yhäti kulkee Diamantessa korkea, ampuma-aukoilla varustettu muuri eroittaen Geracin puoltajat Corvajan kannattajista.

Vielä nytkään ei kukaan, joka kuuluu Geraceihin, mene naimisiin corvajalaisen tytön kanssa. Eikä corvajalainen paimen salli lampaittensa juoda geracilaisesta kaivosta. Ei heillä ole edes samoja pyhimyksiäkään. Geracit rukoilevat San Pasqualea, mutta musta madonna on corvajalaisten suojelija.

Geracin mies uskoo aina, että koko Corvaja on täynnä velhoja, noitia ja ihmissusia. Corvajan mies uskaltaa autuutensa siitä, että Geracissa on vain heittiöitä ja taskuvarkaita.

Donna Mikaela asui Geracin alueella, ja pian oli koko se kaupunginpuoli hänen rautatiensä harrastajia. Mutta silloin eivät Corvajat voineet muuta kuin panna vastaan.

Corvajan asukkaita suututti varsinkin kaksi seikkaa. He olivat kateellisia mustan madonnansa maineesta eivätkä senvuoksi pitäneet siitä, että Diamanteen oli tullut vielä yksi ihmeitätekevä kuva. Se oli toinen seikka. Senlisäksi he pelkäsivät, että Mongibello hautaisi koko Diamanten tuhkaan ja tuleen, jos sitä yritettäisiin ympäröidä rautatiellä.

Muutamia päiviä myyjäisten jälkeen alkoi palazzo Corvaja osoittaa vihamielisyyttään. Donna Mikaela löysi kerran kattoterassiltaan sitronan, joka oli niin täyteen pistetty nuppineuloja, että se näytti teräspallolta. Siinä palazzo Corvaja koetti taikoa hänen päähänsä yhtä monta huolta kuin sitronassa oli neuloja.

Sitten Corvaja odotti pari päivää nähdäkseen, mitä sitrona vaikuttaisi. Mutta kun donna Mikaelan väki yhä edelleen kulki Etnalla lyöden linjakeppejä, kiskottiin ne eräänä yönä pois. Ja kun kepit taas seuraavana päivänä pantiin paikoilleen, lyötiin San Pasqualen ikkuna rikki ja heitettiin kivellä Kristuksenkuvaa.

* * * * *

Monte Chiaron etelärinteellä oli ahdas, pitkulainen pikku tori. Molemmilla pitkillä sivuilla seisoi synkkiä, korkeita rakennuksia. Toisella lyhyistä sivuista oli huimaava syvyys, toisella kohosi jyrkkä vuori. Tie oli ennen kulkenut terassittain, mutta portaat olivat luhistuneet kokoon ja marmoriset kaidepuut murtuneet. Leveimmältä terassilta kohosivat palazzo Corvajan mahtavat rauniot.

Torin paras koristus oli komea, soikea vesiallas, joka oli aivan pengermäin alla, juuri vuoritien vieressä. Se seisoi siinä lumivalkeana, korkokuvien koristamana ja täynnä kirkasta, kylmää vettä. Se oli parhaiten säilynyt kaikista muinaisen Corvajan ihanuuksista.

Kerran kauniina ja rauhallisena kevätiltana kaksi mustiinpuettua naista asteli pienelle torille. Siellä ei sillä hetkellä ollut ketään. Molemmat naiset katselivat ympärilleen ja kun eivät nähneet yhtään ihmistä, istuutuivat he kaivon viereen odottamaan.

Pian tuli muutamia uteliaita lapsia heitä tarkastelemaan, ja toinen naisista, joka oli vanha, alkoi jutella lasten kanssa. Hän rupesi kertomaan heille satuja. "Kerrotaan, että ... ja olipa kerran..." puhui hän.

Niin saivat lapset kuulla, kuinka Kristuslapsi oli muuttunut ruusu- ja lilja kimpuksi, kun madonna oli kohdannut erään Herodeksen sotamiehistä, joille oli annettu käsky surmata kaikki lapset. Ja he saivat kuulla tarun siitä, kuinka Kristuslapsi kerran laitteli savesta lintuja ja kuinka hän taputti käsiänsä ja antoi savikukoille siivet, jotta ne voivat lentää pois alta, kun muuan paha poika tahtoi murskata ne.

Vanhan naisen puhuessa kokoontui monta lasta hänen ympärilleen, mutta tuli myöskin aikaihmisiä. Oli juuri lauantai-ilta, niin että maatyömiehet palasivat kotiin peltotöistään. Useimmat tulivat Corvajan kaivolle saadakseen siemauksen vettä ennen kotiinmenoaan. Kun he huomasivat kerrottavan pyhäintaruja, pysähtyivät he kuuntelemaan. Molempia naisia ympäröi pian tumma muuri karkeita, mustia viittoja ja lerppahattuja.

Äkkiä vanha nainen sanoi lapsille: "Rakastatteko Kristuslasta?" -- "Rakastamme, rakastamme!" sanoivat he, ja heidän suuret, mustat silmänsä säteilivät. -- "Tahtoisitte kai kernaasti nähdä hänet?" -- "Tahtoisimme."

Nainen avasi viittansa ja näytti lapsille pientä Kristuksenkuvaa helyillä koristellussa kapalossa ja kultakruunu päässä ja kultakengät jalassa. "Tässä hän on", sanoi hän. "Olen ottanut hänet mukaani näyttääkseni teille."

Lapset olivat ihastuksissaan. He panivat ensin kätensä ristiin nähdessään kuvan vakavat kasvot, sitten he alkoivat heitellä sille lentosuukkoja.

"Eikö hän ole kaunis", sanoi nainen.

"Antakaa hänet meille, antakaa hänet meille!" huusivat lapset.

Mutta nyt tunkeutui esiin muuan suuri, raaka työmies, tummaihoinen ja mustapartainen. Hän tahtoi tempaista kuvan käteensä. Vanha nainen ennätti tuskin pistää sen selkänsä taa.

"Kuva tänne, donna Elisa, kuva tänne!" sanoi mies.

Donna Elisa-raukka katsahti donna Mikaelaan, joka koko ajan oli istunut hänen vierellään ääneti ja tyytymätönnä. Donna Mikaela oli vastenmielisesti suostunut lähtemään Corvajan puolelle näyttämään kuvaa sikäläiselle kansalle. "Kuva auttaa meitä, kun se tahtoo", oli hän sanonut. "Älkäämme pakoittako sitä tekemään ihmeitä."

Mutta donna Elisa oli välttämättä tahtonut lähteä ja hän oli sanonut, että kuva odotti vain, että se vietäisiin uskottomien corvajalais-raukkojen luo. Kaiken sen jälkeen, mitä kuva oli tehnyt, voisivat he toki senverran luottaa häneen, että uskoisivat hänen voivan voittaa puolelleen nekin.

Mutta nyt seisoi donna Elisa siinä, mies edessään, eikä tiennyt, miten hän voisi estää tätä tempaamasta kuvaa.

"Antakaa se tänne hyvällä, donna Elisa", sanoi mies, "muutoin, jumaliste, otan sen. Minä isken sen pieniin palasiin, pienen pieniin palasiin. Saatte nähdä, mitä jää jäljelle puunukesta. Saatte nähdä, jaksaako se vastustaa mustaa madonnaa."

Donna Elisa painautui vuorenseinämää vasten, hän ei nähnyt mitään paon mahdollisuutta. Ei hän voinut juosta, ei hän voinut taistella. "Mikaela", valitti hän, "Mikaela!"

Donna Mikaela oli hyvin kalpea. Hän painoi käsiänsä sydäntään vasten, niinkuin hän tavallisesti teki, kun jokin liikutti häntä. Hänestä tuntui kamalalta seista vihollisena noita synkkiä miehiä vastassa. Juuri noita lerppahattuja ja lyhyitä viittoja hän aina oli peljännyt.

Mutta nyt, kun donna Elisa turvautui häneen, kääntyi hän äkisti ympäri, otti kuvan käteensä ja ojensi sen miestä kohti.

"Tässä on, ota!" sanoi hän uhmaten. Ja hän astui askeleen lähemmäs. "Ota ja tee sille, mitä voit!"

Hän piti kuvaa ojennetuin käsin ja tuli yhä lähemmäksi synkkää työmiestä.

Tämä kääntyi tovereihinsa. "Hän luulee, etten saata tehdä mitään tuolle nukelle!" sanoi hän pilkaten. Ja koko työmiesten joukko heittäytyi ivaten polvilleen ja nauroi.

Mutta mies ei ottanut kuvaa, vaan tarttui sensijaan suureen kuokkaansa, joka hänellä oli mukanaan. Hän peräytyi pari askelta, kohotti kuokan päänsä päälle ja jännitti koko ruumiinsa iskuun, jonka piti kerrassaan musertaa koko tuo vihattu puunukke.

Donna Mikaela pudisti varoittaen päätään. "Et voi", sanoi hän eikä vetänyt kuvaa pois.

Mies näki, että donna Mikaelaa kumminkin peloitti, ja hän nautti voidessaan pitää tätä kauhun vallassa. Hän seisoi kauemmin kuin olisi tarvinnut, kuokka kohotettuna.

"Piero!" kuului silloin kimakkana ja valittavasti. "Piero, Piero!"

Mies laski kuokan iskemättä. Hän näytti kauhistuneelta.

"Piero!" kaikui kimeänä ja viiltäen kuin hätähuuto.

"Herra Jumala, Marcia huutaa!" sanoi hän.

Samassa syöksyi ihmisjoukko ulos pienestä tuvasta, joka oli rakennettu vanhan palazzo Corvajan raunioille. Siinä taisteli kymmenkunnan naista yhtä karabinieriä vastaan. Karabinierillä oli käsivarrellaan lapsi ja naiset koettivat temmata sitä pois. Mutta polisi, joka oli pitkä ja vahva mies, riistäytyi irti, nosti lapsen olkapäälleen ja juoksi alas pengerportaita.

Musta Piero oli katsellut tätä liikahtamatta. Kun karabinieri riistäytyi irti, kumartui hän donna Mikaelan puoleen ja sanoi kiihkeästi: "Jos tuo _pienokainen_ teidän käsissänne voi estää tämän tapahtumasta, rupeaa koko Corvaja hänen ystäväkseen."

Nyt oli karabinieri torilla. Piero viittasi kädellään. Silmänräpäyksessä muodostivat hänen toverinsa piirin pakenevan ympärille. Karabinieri pysähtyi. Kaikkialla oli kiinteä kehä miehiä, jotka uhkasivat häntä kuokillaan ja lapioillaan.

Hetkessä syntyi kauhea meteli. Naiset, jotka olivat taistelleet karabinierin kanssa, syöksyivät torille kovasti huutaen. Tyttö polisin käsivarrella kirkui minkä jaksoi ja koetti päästä irti. Joka puolelta kiirehti väkeä. Kaikki kyselivät ja ihmettelivät.

"Lähtekäämme nyt!" sanoi donna Elisa donna Mikaelalle. "Nyt ei kukaan ajattele meitä."

Mutta donna Mikaelan silmät olivat sattuneet yhteen naisista. Tämä huusi vähimmin, mutta heti näki, että juuri häntä asia koski. Koko hänen elämänsä onni oli ilmeisesti kysymyksessä.

Se nainen oli ollut hyvin kaunis, vaikka pirteys oli kokonaan hänestä kadonnut, sillä hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen kasvoissaan oli yhäti jotain suurta ja vaikuttavaa. Täällä on sydän, joka osaa rakastaa ja kärsiä, lausuivat nuo kasvot. Donna Mikaela tunsi kiintyvänsä tuohon köyhään naiseen niinkuin sisareen.

"Nyt emme saa lähteä", sanoi hän donna Elisalle.

Karabinieri kysyi moneen kertaan, pääsikö hän menemään.

Ei, ei, ei! Ei ennenkuin hän oli antanut lapsen takaisin.

Lapsi oli Pieron ja hänen vaimonsa Marcian. Mutta he eivät olleet lapsen oikeat vanhemmat. Siinä oli riidan aihe.

Karabinieri yritti selittelyllä voittaa väen puolelleen. Hän koetti vakuuttaa ympärillä seisojille, ei Pierolle eikä Marcialle, mutta niille muille. "Ninetta on lapsen äiti", sanoi hän, "tiedättehän te sen. Hän ei voinut pitää lastaan luonaan niinkauan kuin hän oli naimatonna, mutta nyt hän on naimisissa ja tahtoo saada lapsensa takaisin. Ja nyt kieltäytyy Marcia antamasta poikaa. Eikö tämä ole kovaa Ninettaa kohtaan, joka ei ole voinut pitää lasta luonaan kahdeksaan vuoteen. Marcia ei suostu luopumaan siitä. Hän ajaa Ninettan ulos, kun tämä tulee pyytämään lastaan. Viimein Ninettan on täytynyt valittaa sindacolle. Ja sindaco on käskenyt meitä hankkimaan lapsen Ninettalle takaisin. Sehän onkin Ninettan lapsi", sanoi hän väkijoukkoon vedoten.

Mutta tämä ei paljoa vaikuttanut Corvajan miehiin.

"Ninetta on Geraci", huudahti Piero, ja kehä karabinierin ympärillä seisoi kiinteänä.

"Kun tulimme tänne hakemaan lasta", sanoi polisi, "emme löytäneet sitä. Marcia oli surupuvussa ja koko hänen huoneensa verhottu mustaan, ja suuri joukko naisia istui hänen luonaan itkemässä. Ja hän näytti meille lapsen kuolintodistusta. Silloin me lähdimme pois ja sanoimme Ninettalle, että hänen lapsensa oli kirkkomaalla.

"No niin, kuinkas kävi. Hetkistä myöhemmin minä olin täällä torilla vahdissa. Katselin, kuinka lapset leikkivät. Ja vahvin heistä ja kovin huutaja oli muuan tyttö. 'Mikä sinun nimesi on?' kysyin minä. -- 'Francesco, vastasi tyttö heti.

"Minun pälkähti päähäni, että kenties tämä Francesco-tyttö olisi Ninettan poika, ja minä seisoin paikoillani ja odotin. Juuri äsken näin Francescon menevän Marcian taloon. Minä menin perässä ja siellä istui Francesco-tyttö Marcian luona syömässä illallista. Marcia ja kaikki itkijänaiset alkoivat huutaa, kun minä astuin sisään. Silloin minä tartuin Signorina Francescoon ja juoksin pois. Sillä lapsi ei ole Marcian. Huomatkaa se, signori! Se on Ninettan. Marcialla ei ole siihen mitään oikeutta."

Silloin Marcia alkoi viimein puhua. Hän puhui syvällä äänellä, joka pakoitti kuuntelemaan ja hän teki vain muutamia, mutta ylväitä liikkeitä. Eikö hänellä ollut oikeutta lapseen? Kuka sille sitten oli antanut ruokaa ja vaatteita? Se olisi tuhat kertaa kuollut, ellei häntä olisi ollut. Ninetta oli antanut sen La Feluccalle. Hehän tunsivat La Feluccan. Joka hänelle jätti lapsensa, se sanoi sille: Sinun pitää kuolla. Ja sitä paitsi, mikä oli se Ninettan oikeus? Sillä, jota poika rakasti, oli häneen oikeus. Sillä, joka poikaa rakasti, oli häneen oikeus. Piero ja hän rakastivat poikaa kuin omaansa. He eivät voineet erota hänestä.

Nainen oli epätoivoissaan, mutta mies kenties vielä enemmän. Piero uhkasi karabinieria, heti kun tämä vain liikahtikin. Karabinieri näytti kumminkin huomaavan, että voitto kallistuisi hänen puolelleen. Väki oli nauranut, kun hän oli puhunut signorina Francescosta. "Iske kuoliaaksi minut, jos tahdot!" sanoi hän Pierolle. "Auttaako se sinua? Saatko sittenkään pitää lapsen? Se ei ole sinun. Se on Ninettan."

Piero kääntyi donna Mikaelan puoleen. "Rukoilkaa tuota auttamaan minua!" Hän viittasi kuvaan.

Donna Mikaela astui heti Marcian luo. Hän pelkäsi ja vapisi aikomustaan, mutta nyt hän ei saanut pysyä syrjässä. "Marcia", kuiskasi hän, "tunnusta! Tunnusta, jos uskallat!" Nainen katsoi häneen säpsähtäen. -- "Näenhän minä sen", kuiskasi donna Mikaela, "te olette niin yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Mutta minä en sano mitään, ellet tahdo."-- "Hän tappaa minut", vastasi Marcia. -- "Minä tiedän yhden, joka ei anna hänen tappaa sinua", sanoi donna Mikaela. "Muutoin sinulta viedään lapsi", lisäsi hän.

Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat molempiin naisiin. Näkyi, kuinka Marcia taisteli sydämessään. Hänen kasvonsa vavahtelivat kiivaasti. Sitten huulet liikkuivat. "Lapsi on minun", sanoi hän, mutta niin matalalla äänellä, ettei kukaan sitä kuullut. Hän sanoi sen uudestaan, ja nyt se tuli kuin viiltävä huuto: "Lapsi on minun".

"Mitä teet nyt minulle, kun tämän tunnustan?" sanoi hän miehelleen. "Lapsi on minun, muttei sinun. Se syntyi sinä vuonna, kun sinä olit Messinassa työssä. Minä jätin sen La Feluccalle, ja silloin oli Ninettankin poika siellä. Kerran, kun kävin La Feluccan luona, sanoi hän: 'Ninettan poika on kuollut'. Ensin ajattelin vain: 'Oi, Jumala, kunpa se olisi ollut minun!' Sitten sanoin La Feluccalle: 'Sano kaikille, että minun poikani on kuollut ja Ninettan poika elää!' Minä annoin La Feluccalle hopeakampani ja hän suostui tähän. -- Kun sinä tulit kotiin Messinasta, sanoin sinulle: 'Otetaan ottolapsi! Mehän emme koskaan ole olleet oikein onnellisia. Koetetaanpa ottaa pieni kasvatti!' Sinä suostuit siihen, ja minä otin oman lapseni luokseni. Ja sinä olet iloinnut siitä, ja me olemme eläneet kuin paratiisissa."

Jo ennenkuin hän oli lopettanut, laski karabinieri lapsen maahan. Synkät miehet avasivat äänettöminä hänelle rivinsä, ja hän meni pois. Mutta kylmät väreet kulkivat donna Mikaelan ruumiissa, kun hän näki karabinierin menevän Nyt juuri hänen olisi pitänyt jäädä suojelemaan tuota vaimo-raukkaa. Kun hän lähti, tuntui siltä, kuin hän olisi sanonut: 'Tuo nainen on lain ulkopuolella. Häntä minä en voi suojella!' Samaa tunsi jokainen mies ja nainen, joka siellä seisoi. Hän oli lain ulkopuolella!

Toinen toisensa perästä he alkoivat lähteä tiehensä.

Piero, mies, seisoi liikkumatta eikä nostanut silmiään. Mutta jotain häijyä ja kamalaa tunkeutui häneen. Kaikki mahdollinen viha ja vimma keräytyi yhteen hänen sydämessään. Sieltä puhkeaisi jotain hirmuista, niinpian kuin hän ja Marcia jäisivät kahden.

Kauheinta oli, ettei nainen tehnyt mitään välttääkseen kohtaloaan. Hän seisoi hiljaa ja lamassa, tietäen, että hänen tuomionsa oli kuin sinetillä vahvistettu eikä mikään sitä voinut muuttaa. Hän ei rukoillut eikä paennut. Hän kyyristyi kokoon kuin koira vihastuneen isäntänsä edessä. Sisilialaiset vaimot tietävät, mikä heitä odottaa, jos he ovat loukanneet miehensä kunniaa.

Ainoa, joka, koetti häntä puolustaa, oli donna Mikaela. Ei hän ikinä olisi pyytänyt Marciaa tunnustamaan, sanoi hän Pierolle, jos hän olisi tiennyt, millainen mies tällä oli. Hän oli luullut Pieroa jaloksi mieheksi. Jalo mies olisi sanonut näin: Pahasti olet tehnyt, mutta se, että tunnustat rikoksesi kaikkien kuullen ja asetut alttiiksi minun vihalleni pelastaaksesi lapsen, sovittaa kaiken. Siinä on kyllin rangaistusta. Jalo mies olisi ottanut, lapsen toiselle käsivarrelleen, kiertänyt toisen vaimonsa ympärille ja mennyt iloisena kotiaan. Näin olisi signor menetellyt. Mutta hän ei ollut mikään signor, hän oli verikoira.

Hän sai puhua, miten parhaiten taisi, mies ei kuullut häntä, vaimo ei kuullut häntä. Tuntui kuin hänen sanansa olisivat kimmonneet takaisin läpipääsemättömästä muurista.

Lapsi tuli nyt juuri isän luokse ja koetti vetää puoleensa hänen kättään. Piero katsoi julmistuneena poikaan. Nyt, kun poika oli tytön vaatteissa ja kun tukka oli sileäksi kammattu ja vedetty korvain taakse, näki Piero heti, kuinka poika muistutti Marciaa. Ennen hän ei ollut sitä huomannut. Hän potkaisi luotaan Marcian pojan.

Kamala tunnelma vallitsi torilla. Naapurit yhä vain ääneti ja hitaasti vetäytyivät pois. Monet menivät vastenmielisesti ja epäillen, mutta menivät kumminkin. Mies näytti vain odottavan, että viimeinenkin poistuisi.

Donna Mikaela lakkasi puhumasta, sensijaan otti hän kuvan ja laski sen Marcian käsivarsille. "Ota hänet, Marcia-sisko, ja hän sinua suojelkoon!" sanoi hän.

Mies huomasi tämän ja se näytti vain kiihdyttävän hänen vihaansa. Tuntui siltä, ettei hän enää jaksaisi odottaa sitä hetkeä, jolloin jäisi kahden vaimonsa kanssa. Hän kyyristyi kokoon. Hän oli kuin petoeläin ennen hyppyä.

Mutta kuva ei turhaan levännyt vaimon käsivarsilla. Tuo Aracoelin hylkiö vei Marcian kaikkein suurimpaan rakkaudentyöhön.