Part 17

Vakavaa ja juhlallista oli sokeitten parvessa. He tiesivät, mitä merkitsi olla tämän pyhän laulajakunnan jäseniä, tämän ihanan, vanhan Academian.

Kirkon suupuolesta kuului silloin tällöin hillittyä humua. Siellä istui odottamassa sokeittentaluttajia, lapsia, koiria ja vanhoja mummoja. Välistä rupesivat nuoret metelöimään toistensa ja koirien kanssa, mutta se tukahdutettiin ja hillittiin heti.

Ne sokeista, jotka olivat trovatoreja, nousivat toinen toisensa perästä seisomaan ja sanelivat uusia säkeitä.

"Nouse nyt, pyhän Etnan kansa", lausuivat he, "ihmeitten vuoren ihmiset, oi, nouskaa, hallitsijattarellenne tuokaa uusi koristus! Hän toivoo kahta pitkää nauhaa kauneuttansa kohottamaan, kaksi pitkää rautaista nauhaa hän tahtoo mantteliinsa kiinnittää. Nämä hallitsijattarellenne tuokaa ja hän palkitsee teidät rikkaudella, antaa kultaa raudan asemesta. Lukemattomat aarteet tuo mahtava lahjoittaa niille, jotka häntä nyt auttavat".

"Lempeä ihmeittentekijä on keskeemme tullut", sanoi toinen. "Köyhänä, huomaamatonna hän seisoo vanhassa, tyhjässä kirkossaan, ja peltinen on hänen kruununsa, lasia timanttinsa. 'Minä en uhria tahdo, oi köyhät', sanoo hän, 'mulle ei temppeliä, oi kurjat! Teidän onneanne kaitsen. Kun rikkaus säteilee teidän majoistanne, loistavat mulla oikeat kivet, kun hätä kauas karkkoaa maasta, saan minä jalkaani kultaiset kengät, helmiä täydet.'"

Aina sitä myöten kun säe toisensa, jälkeen sanottiin, hyväksyttiin se tai hyljättiin. Sokeat arvostelivat hyvin ankarasti.

Mutta seuraavana päivänä, he lähtivät vaeltamaan kautta Etnan ja lauloivat rautatietä kansan sydämeen.

* * * * *

Kun Fra Felicen testamentin ihme oli tapahtunut, alkoivat ihmiset antaa lahjoja rautatietä varten. Donna Mikaela oli pian koonnut noin sata liiraa. Silloin matkustivat donna Mikaela ja donna Elisa Messinaan katsomaan höyryraitiotietä, joka kulkee Messinan ja Pharon välillä. Heillä ei ollut suuria ajatuksia. He tyytyisivät höyryraitiotiehen.

"Mitä varten rautatien pitää olla niin kallis?" sanoi donna Elisa. "Sehän on niinkuin tavallinenkin tie, vaikka siihen pannaan sitten kaksi rautakiskoa. Mutta insinörit ja hienot herrat tekevät tien niin kalliiksi. Älä välitä insinöreistä, Mikaela! Anna meidän kunnon tientekijöittemme, Giovannin ja Carmelon, rakentaa rautatiesi!"

He tutkivat tarkkaan Pharoon vievän höyryraitiotien ja toivat kaiken mahdollisen tiedon tullessaan. He mittasivat, kuinka pitkä oli kiskojen väli, ja donna Mikaela piirusti paperipalalle, kuinka raiteet asemilla kulkivat ristiin rastiin. Se ei ollut niin vaikeaa. He olivat varmoja siitä, että selviytyisivät itsekseen.

Tänään tuntui siltä, ettei ollut mitään esteitä. Eihän ollut vaikeampaa rakentaa asemataloa kuin tavallistakaan taloa, sanoivat, he. Eikä sitäpaitsi tarvittaisikaan enempää kuin pari asemataloa. Pieni koju riitti useimpiin pysähdyspaikkoihin.

Kun he vain voisivat olla muodostamatta yhtiötä, ottamatta palvelukseensa hienoja herroja ja tekemättä sellaista, mikä maksaa rahaa, saataisiin rautatie kyllä pystyyn. Ei se tulisi niin kalliiksi. Maan he kyllä saisivat ilmaiseksi. Korkeat herrat, joitten omaa oli maa Etnalla, ymmärtäisivät kyllä, kuinka suuren hyödyn he voisivat saada rautatiestä ja antaisivat sen vapaasti kulkea alueittensa läpi. He eivät pitäneet tarpeellisena radan viitoittamista edeltäkäsin. He alkaisivat Diamantesta ja rakentaisivat vähitellen Cataniaan saakka. Piti vain alkaa ja sitten lisätä joka päivä pieni pala. Eihän se ollut niin vaikeata.

Tämän matkan jälkeen he ryhtyivät rakentamaan tietä omin päin. Don Ferrante ei ollut jättänyt donna Mikaelalle suurta perintöä, mutta onneksi oli hänelle kuulunut suuri ala laavan peittämää autiomaata Etnan rinteellä. Tänne alkoivat Giovanni ja Carmelo raivata tilaa uudelle rautatielle.

Kun yritys alkoi, oli rautatienrakentajilla vain sata liiraa. Mutta testamentille tapahtunut ihme oli täyttänyt heidät pyhällä mielettömyydellä.

Miten oivallinen rautatie siitä tulisikaan, miten oivallinen!

Sokeat laulajat olivat osakkeitten kerääjiä, pyhimyksen kuva antoi rakentamisluvan, ja vanha puotirouva, rouva Elisa, oli insinöörinä.

Kahdeksas luku.

JETTATORE.

_Cataniassa_ oli kerran "pahasilmäinen" mies, jettatore. Hän oli melkein peloittavin jettatore, mitä Sisiliassa on ollut. Heti kun hän näyttäytyi kadulla, kiiruhtivat ihmiset taivutetuin sormin tekemään suojelevan merkin. Eikä sekään useimmiten auttanut. Se, joka oli hänet kohdannut, sai varustautua ottamaan vastaan surkean päivän. Hänen ruokansa oli pohjaanpalanutta ja hänen hieno, vanha hyytelömaljansa rikki. Hän saisi tietää, että hänen pankkiirinsa oli lakkauttanut maksunsa, ja että se pikkuinen kirjelippu, jonka hän oli lähettänyt ystävänsä puolisolle, oli joutunut vääriin käsiin.

Useimmiten oli jettatore pitkä, hoikka mies ja hänellä on kalvakat, vilkuilevat silmät ja pitkä nenä, joka riippua lerpattaa ylähuulen päällä. Jumala on pannut papukaijan nenän merkiksi jettatoreen. Mutta kaikkihan vaihtelee, ei mikään säännöllisesti uudistu. Tämä jettatore oli pieni mies, ja hänen nenänsä kuin San Michelen.

Tästä juuri seurasi, että hän teki paljon enemmän pahaa kuin tavallinen jettatore. Kuinka monta vertaa useammin meitä ruusu pistääkään kuin nokkonen polttaa!

Jettatoren ei koskaan pitäisi kasvaa aikaihmiseksi. Hän on onnellinen vain niinkauan kuin hän on lapsi.

Silloin hänellä vielä on äiti-kultansa, ja tämä ei koskaan näe tuota pahaa silmää, hän ei koskaan ymmärrä, miksi hän joka kerran pistää neulalla sormeensa, kun hänen poikansa tulee ompelupöydän ääreen. Hän ei koskaan pelkää suudella häntä. Vaikka hänen talossaan on aina sairaita ja palvelusväki muuttaa yhtenään ja ystävät vetäytyvät pois, hän ei koskaan huomaa mitään.

Mutta sittenkun jettatore on astunut ulos maailmaan, on hänen monasti perin vaikea tulla toimeen. Täytyyhän ihmisten ensi kädessä ajatella omaa itseään, eihän kukaan saata turmella koko elämäänsä olemalla hyvä jettatorea kohtaan.

Löytyy paljon jettatoreja, jotka ovat pappeja.

Eikähän se ole mikään ihme: susihan iloitsee, jos se saa repiäkseen monta lammasta. Jettatoret eivät milloinkaan voine tehdä enemmän pahaa kuin pappeina. Miten mahtanee käydä niitten lasten, jotka he kastavat ja niitten morsiusparien, jotka he vihkivät.

Se jettatore, josta tässä puhutaan, rupesi insinöriksi ja aikoi rakentaa rautateitä. Hänet määrättiinkin eräälle valtion rautatierakennuksista. Eihän valtio voinut tietää, että hän oli jettatore. Mutta oi, sitä kurjuutta! Kohta kun hänet oli määrätty radalle, tapahtui pelkkiä onnettomuuksia. Kun piti tehtämän leikkaus jonkun kukkulan läpi, sattui vieremä vieremän perästä, kun piti silta rakennettaman, murtuminen toisensa jälkeen. Kun piti räjähdytettämän kalliota, tappoivat sinkoilevat kivisirut työmiehiä.

Ainoa, joka ei koskaan vahingoittunut, oli insinöri, jettatore.

Mutta ne raukat, jotka tekivät työtä hänen johdollaan! He laskivat joka aamu sormensa ja jäsenensä. "Huomenna me olemme kenties kadottaneet teidät", sanoivat he.

Ilmoitettiin yli-insinörille, ilmoitettiin ministerille. Ei kumpikaan heistä tahtonut välittää valituksista. He olivat liian viisaita ja oppineita uskoakseen pahaan silmään. Pitäkööt työmiehet paremmin varansa työskennellessään. Heidän oma syynsä oli, että saivat kärsiä onnettomuuksia.

Ja soravaunut kaatuilivat ja lokomotivit räjähtelivät.

Eräänä aamuna kuiskailtiin, että insinöri oli poissa. Hän oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt, miten hänen oli käynyt. Oliko joku ehkä pistänyt hänet kuoliaaksi? Ei, ei, kukapa olisi uskaltanut murhata jettatoren!

Mutta hän oli tosiaankin kadonnut, eikä kukaan nähnyt häntä senjälkeen.

Muutaman vuoden kuluttua alkoi sitten donna Mikaela ajatella rautatiensä rakentamista. Ja saadakseen siihen rahoja tahtoi hän pitää myyjäiset suuressa franciskaniluostarissa Diamanten ulkopuolella.

Siellä on luostarinpiha, jota ympäröivät mahtavat, vanhat pilarit. Donna Mikaela järjesteli pieniä myymälöitä, pieniä arpajaisia ja pieniä huvittelupaikkoja holvikäytäviin. Hän pani venetsialaisia lyhtyjä riippumaan pylväästä pylvääseen köynnösten tavoin. Hän asetti suuria tynnöreitä Etnaviiniä luostarikaivon ympärille.

Työskennellessään siellä donna Mikaela puhui usein pikku Gandolfon kanssa, josta Fra Felicen kuoltua oli tullut luostarin vartija. Kerran hän antoi Gandolfon näyttää hänelle koko luostarin. He kävivät kaikkialla ullakosta kellariin saakka. Ja kun hän näki nuo lukemattomat pienet kopit ja niitten ristikkoikkunat ja kalkilla rapatut muurit ja kovat puupenkit, sai hän kumman päähänpiston.

Hän pyysi, että Gandolfo sulkisi hänet johonkin koppiin ja jättäisi hänet sinne viideksi minuutiksi.

"Nyt olen vanki", sanoi hän jäätyään yksikseen.

Hän koetteli ovea, hän koetteli ikkunaa. Hän oli tosiaankin telkien takana.

Tältä tuntui siis vankina olo! Neljä alastonta seinää ympärillä, hiljaista kuin haudassa ja kylmää kuin haudassa.

"Nyt tahdon tuntea sitä, mitä vanki tuntee", ajatteli hän.

Mutta samassa hänet valtasi kokonaan se ajatus, ettei Gandolfo ehkä tulisikaan päästämään häntä pois. Ehkä hänet kutsuttaisiin muuanne, ehkä hän sairastuisi ankarasti, ehkä hän kompastuisi ja loukkautuisi kuoliaaksi jossain pimeistä käytävistä. Paljon saattoi tapahtua sellaista, ettei Gandolfo pääsisikään tulemaan.

Eikä kukaan tiennyt, missä donna Mikaela oli, kukaan ei osaisi etsiä häntä tästä syrjäisestä kopista. Jos hänet jätettäisiin tänne vain yhdeksikin tunniksi, tulisi hän hulluksi kauhusta.

Hän näki edessänsä nälän, pitkällisen nälän. Hän kamppaili jo tuskan loppumattomissa tunneissa. Oi, miten hän kuuntelisi askeleita, miten hän huutaisi!

Hän jyskyttäisi ovea, hän raapisi länsillään seinien muurisavea, hän koettaisi purra poikki ikkunan ristikkoa.

Kun he viimein löytäisivät hänet, makaisi hän kuolleena lattialla, ja kaikkialla näkyisi merkkejä siitä, kuinka hän oli koettanut päästä pois.

Miksei Gandolfo tullut? Nyt hän oli täällä ollut ainakin neljänneksen, puoli tuntia. Miksei hän tullut?

Hän uskoi varmasti olleensa telkien takana kokonaisen tunnin, kun Gandolfo tuli. Missä hän oli viipynyt niin kauan?

Hän ei ollut viipynyt ensinkään. Hän oli vain ollut poissa viisi minuuttia.

"Herra Jumala, tältä tuntui siis istua vangittuna, tällaista oli Gaetanon elämä!" Hän hyrskähti itkuun, kun taas näki yllään aukean taivaan.

Kun he hetken kuluttua seisoivat avonaisella parvekkeella, näytti Gandolfo hänelle paria ikkunaa, joissa oli luukut ja vihreät auringonvarjostimet.

"Asuuko tuolla joku?" kysyi donna Mikaela. "Asuu, donna Mikaela."

Gandolfo kertoi, että siellä asui muuan mies, joka ei koskaan lähtenyt ulos muuta kuin yöllä, mies, joka ei koskaan puhutellut ketään.

"Onko hän hullu?" kysyi donna Mikaela.

"Ei, ei, hän on yhtä viisas kuin te tai minä. Mutta hän sanoo, että hänen täytyy pysyä piilossa. Hän pelkää hallitusta."

Donna Mikaelan mieltä alkoi suuresti kiinnittää tämä mies. "Mikä hänen nimensä oli?" sanoi hän.

"Minä nimitän häntä signor Alfredoksi."

"Millä lailla hän saa ruokaa?"

"Minä sitä laitan hänelle", sanoi Gandolfo.

"Entä vaatteita."

"Minä nekin hankin hänelle. Minä vien hänelle myöskin kirjoja ja sanomalehtiä."

Donna Mikaela kulki hetken äänetönnä. "Gandolfo", sanoi hän sitten ja antoi hänelle ruusun, joka oli hänellä kädessään. "Pane tämä tarjottimelle, kun ensi kerran viet ruokaa vankiraukallesi!"

Senjälkeen donna Mikaela lähetti melkein joka päivä jonkun pikku esineen luostarin miehelle. Milloin kukan, milloin kirjan, milloin pari hedelmää. Se tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän leikitteli mielikuvituksellaan. Hänen onnistui melkein kuvitella mielessään, että hän lähetti nämä kaikki Gaetanolle.

Kun tuli myyjäispäivä, meni donna Mikaela aikaisin aamulla luostariin. "Gandolfo", sanoi hän. "mene vankisi luo kysymään häneltä, eikö hän tahdo tulla tänä iltana juhlaamme".

Gandolfo toi pian vastauksen. "Hän käskee sanomaan teille paljon kiitoksia, donna Mikaela", sanoi poika. "Hän lupaa tulla."

Donna Mikaela hämmästyi, sillä hän ei ollut luullut, että mies uskaltaisi tulla. Hän oli tahtonut vain osoittaa hänelle ystävällisyyttä.

Jokin pakoitti donna Mikaelan nostamaan silmänsä. Hän seisoi luostarin pihalla ja yhdestä rakennuksesta avattiin ikkuna hänen yläpuoleltaan. Donna Mikaela näki keski-ikäisen, miellyttävännäköisen miehen seisovan ikkunassa ja katselevan häntä.

"Tuolla hän on, donna Mikaela!" sanoi Gandolfo.

Donna Mikaela oli onnellinen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vapauttanut ja pelastanut tämän miehen. Ja oli siinä vielä muutakin. Ihmiset, joilla ei ole mielikuvitusta, eivät voi sitä ymmärtää. Mutta donna Mikaela kulki koko päivän vavisten ja odottaen. Hän ajatteli vain, miten hän pukeutuisi. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi odottanut Gaetanoa.

Mutta donna Mikaela sai pian toisenlaistakin tekemistä. Koko päivän virtasi onnettomuuksien joukko häntä vastaan.

Ensimäinen oli vanhan Etnanryövärin, Falco Falconen kirje.

"Rakas ystävä, donna Mikaela!

Koska olen kuullut, että sinä aiot rakentaa rautatien pitkin Etnaa, tahdon ilmoittaa sinulle, että minun suostumuksellani se ei koskaan tule tapahtumaan. Sanon sen sinulle nyt heti, jottet tuhlaisi enempää rahaa etkä vaivaa tähän yritykseen.

Kuuluisa, korkeasyntyinen signora, olen nöyrä palvelijasi

_Falco Falcone_.

Passafiore, sisarenpoika, on tämän kirjoittanut."

Donna Mikaela heitti luotaan tuon tahraisen kirjeen. Hänestä tuntui, että tämä oli kuolemantuomio rautatielle, mutta tänään hän ei tahtonut sitä ajatella. Tänään hänellä oli myyjäisensä.

Hetken perästä tulivat hänen tientekijänsä, Giovanni ja Carmelo. He neuvoivat häntä hankkimaan insinörin. Hän' kai ei tiennyt, millaista maata Etnalla oli. Ensin oli laavaa, sitten tuhkaa ja sitten taas laavaa. Rakennettaisiinko tie ylimmän laavakerroksen päälle vai tuhkakerroksenko, vai pitikö heidän kaivaa vielä syvemmälle? Kuinkahan lujan pohjan rautatie tarvitsi? He eivät pääsisi mihinkään, elleivät saisi sinne miestä, joka tämän ymmärtäisi.

Donna Mikaela lähetti heidät pois. Huomenna, huomenna! Tänään hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä.

Kohta senjälkeen toi donna Elisa vielä huonompia uutisia.

Diamantessa oli muuan kaupungin osa, jossa asui köyhää, hurjaa väkeä. Nämä raukat olivat säikähtäneet, kun he olivat kuulleet puhuttavan rautatiestä. Siitä seuraa Etnanpurkaus ja maanjäristys, olivat he sanoneet. Suuri Etna ei kärsi mitään kahleita. Se pudistelee pois koko rautatien. Ja kansa sanoi nyt, että pitäisi mennä repimään rikki tie, niinpian kun yksikin kisko oli sille laskettu.

Oi onnettomuuksien päivää, oi onnettomuuksien päivää! Donna Mikaela tunsi olevansa kauempana päämäärästään kuin koskaan.

"Mitä se nyt hyödyttää, että kokoomme rahaa myyjäisillämme?" sanoi hän alakuloisena.

Eikä hän näyttänytkään saavan rahaa kokoon. Iltapäivällä alkoi sataa. Diamantessa ei ollut satanut siitä päivästä asti, jona kellot soivat. Pilvet laskeutuivat aivan kattojen tasalle ja vesi virtasi. Se, joka oli kaksi minuuttia ulkona, oli läpimärkä.

Kuuden aikaan, kun donna Mikaelan myyjäisten piti alkaa, satoi kiivaimmillaan. Kun hän saapui luostariin, ei siellä ollutkaan ketään muita kuin ne, joitten piti auttaa tarjoilussa ja myynnissä.

Itku nousi kurkkuun. Tällainen onnettomuuksien päivä! Mikä oli vetänyt hänen päälleen kaikki nämä vastoinkäymiset?

Donna Mikaelan silmät sattuivat muutamaan vieraaseen mieheen, joka nojasi pylvääseen ja katseli häntä. Nyt donna Mikaela äkkiä tunsi hänet. Siinä oli jettatore. Siinä oli Catanian jettatore, jota hän oli oppinut pelkäämään jo lapsena.

Donna Mikaela meni rohkeasti häntä vastaan. "Seuratkaa minua, signor!" sanoi hän ja kulki edellä.

Hän päätti mennä hyvin kauas, niin ettei kukaan kuulisi heitä ja sitten hän pyytäisi, ettei mies koskaan tulisi hänen silmäinsä eteen. Hänen täytyi tehdä niin. Tuo mies ei saanut turmella koko hänen elämäänsä.

Hän ei ajatellut, mihin suuntaan kulki. Äkkiä hän oli luostarikirkon ovella ja astui sisään.

Siellä oli melkein pimeä. Vain Kristuksenkuvan edessä paloi pieni öljylamppu.

Kun donna Mikaela näki Kristuksenkuvan, säpsähti hän. Tällä hetkellä hän ei olisi tahtonut nähdä häntä.

Kuva toi hänen mieleensä, kuinka sen kruunu oli vierinyt Gaetanon jalkojen juureen, silloinkun tämä oli ollut raivoissaan roistoille. Ehkei Kristuksenkuva tahtonutkaan, että hän ajaisi pois jettatoren.

Mutta hänellä oli sittenkin syytä peljätä jettatorea. Ja tämä teki väärin tullessaan hänen juhlaansa. Donna Mikaelan täytyi jollain lailla päästä hänestä.

Donna Mikaela oli kulkenut läpi koko kirkon ja seisahtui nyt katselemaan Kristuksenkuvaa. Hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa miehelle, joka häntä seurasi.

Hän muisti, millaista sääliä hän äskettäin oli tuntenut tätä miestä kohtaan, sentähden, että tämä istui vankina, niinkuin Gaetanokin. Hän oli iloinnut niin suuresti, kun oli voinut houkutella hänet takaisin elämään. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän lähettää hänet jälleen vankilaan?

Hän muisti sekä isänsä että Gaetanon. Tulisiko tästä kolmas, jonka hän...

Hän seisoi äänetönnä taistellen itsensä kanssa. Viimein jettatore alkoi puhua.

"Kas niin, signora, eikö ole totta, että olette saanut tarpeeksenne minusta?"

Donna Mikaela teki kieltävän liikkeen.

"Ettekö toivo, että palaan taas koppiini?"

"En ymmärrä teitä, signor."

"Ymmärrätte kylläkin. Teille on tänään tapahtunut jotain hirmuista. Te olette nyt aivan toisennäköinen kuin eilen."

"Olen hyvin väsynyt", sanoi donna Mikaela kiertäen.

Mies astui hyvin lähelle häntä, aivan kuin pakoittaakseen totuuden esille. Kysymykset ja vastaukset sinkoilivat lyhyinä ja katkonaisina heidän välillään.

"Ettekö näe, että koko juhlanne on epäonnistumaisillaan?" -- "Koetan uudestaan huomenna." -- "Ettekö sitten ole tuntenut minua?" -- "Olen, olen nähnyt teidät ennen Cataniassa." -- "Ettekö pelkää jettatorea, te?" -- "Ennen kyllä, lapsena." -- "Mutta nyt, ette nyt pelkää?" Donna Mikaela jätti vastaamatta. -- "Pelkäättekö itse?" sanoi hän. -- "Sanokaa totuus", sanoi toinen kärsimättömänä. "Mitä aioitte sanoa minulle, kun toitte minut tänne?"

Donna Mikaela katseli levotonna ympärilleen. Hänen täytyi sanoa jotain, hänellä täytyi olla jotakin vastattavana tuolle. Silloin hänen mieleensä johtui ajatus, joka tuntui hänestä aivan kauhealta. Hän katsoi Kristuksenkuvaan. "Vaaditko sinä sitä?" tuntui hän kysyvän. "Tuleeko minun tehdä se tuon vieraan miehen vuoksi? Mutta sehän on sama, kuin heittäisin pois ainoan toivoni."

"En tiedä oikein, uskallanko puhua teille, mitä aioin", sanoi hän. -- "Niin, näettekös, ette uskalla." -- "Aion rakentaa rautatien, tiedättehän?" -- "Tiedän." -- "Tahtoisin, että te auttaisitte minua." -- "Minäkö?"

Nyt, kun hän oli päässyt alkuun, tuntui jatkaminen helpommalta. Hän ihmetteli itsekin, kuinka luonnolliselta hänen puheensa tuntui.

"Minä tiedän, että te olette rautatienrakentaja. Niin ymmärrättehän, ettei minun rautatielläni makseta mitään palkkaa. Mutta olisihan parempi, että auttaisitte minua työssäni, kuin että istutte sulkeutuneena kammioonne. Joka tapauksessa tuhlaatte aikanne."

Mies katsoi häneen melkein ankarasti. "Tiedättekö te, mitä sanotte?" -- "Tämä on tietysti liian rohkea pyyntö." -- "Juuri niin, liian rohkea pyyntö."

Ja sitten tuo onneton mies alkoi peloitella häntä.

"Teidän rautatiellenne kävisi samoinkuin teidän juhlallennekin". Donna Mikaela oli samaa mieltä, mutta hänestä tuntui, että hän oli sulkenut itseltään kaikki peräytymistiet ja että hänen nyt täytyi loppuun asti kestää ystävällisenä. -- "Minun juhlani on pian täydessä käynnissään", sanoi hän luottavasti.

"Kuulkaa nyt, donna Mikaela!" sanoi mies. "Viimeinen, josta ihminen lakkaa uskomasta hyvää, on hän itse. Ei voi jättää kaikkea toivoa itsestään."

"Miksi pitäisi sitten?"

Mies teki liikkeen, aivan kuin häntä tuskastuttaisi donna Mikaelan luottamus.

"Kun ensin aloin ajatella tätä seikkaa", sanoi hän, "rauhoituin helposti. Pari onnettomuustapausta on sattunut, sitten sinusta on levinnyt huhu, ja sitten se on muuttunut uskoksi. Usko se mielet taikoo. Joku tulee sinua vastaan ja uskoo, että häntä onnettomuus kohtaa, ja onnettomuus tietysti kohtaa. Kuolemaa tuskallisempaa on esiintyä muitten silmissä jettatorena, mutta ei sinun itsesi tarvitse sitä uskoa."

"Se on niin järjetöntä", sanoi donna Mikaela.

"Tietysti se on sitä. Mistä minun silmissäni olisi onnettomuutta tuottava voima? Ja kun näin ajattelin, päätin koetella. Matkustin erääseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntenut. Seuraavana päivänä luin sanomalehdestä, että se juna, jolla olin tullut, oli ajanut ratavartijan yli. Oltuani päivän hotellissa, näin isännän olevan epätoivoissaan ja kaikkien vieraitten lähtemässä pois. Mitä on tapahtunut? kysyin. -- Yksi palvelijoistamme on sairastunut rokkoon. -- Oi, sitä kurjuutta.

"No niin, donna Mikaela, minä sulkeuduin huoneeseeni ja eroittauduin kaikesta yhteydestä ihmisten kanssa. Vuoden kuluttua olin rauhoittunut. Kysyin itseltäni, miksi olin sulkeutunut huoneeseeni. Olethan sinä vaaraton mies, sanoin, ethän tahdo ketään vahingoittaa. Miksi elät yhtä kurjasti kuin pahantekijä? Olin juuri aikonut astua taas elämään, kun satuin tapaamaan käytävässä Fra Felicen. Fra Felice, missä kissa on? -- Kissa, signor? -- Niin luostarinkissa, joka tavallisesti tuli saamaan minulta maitoa. Missä se nyt on? -- Se tarttui rotanloukkuun. -- Mitä sanotte, Fra Felice? -- Sen käpälä tarttui teräslankaverkkoon eikä se saanut sitä irti. Se raahautui jonnekin ullakolle ja kuoli nälkään. -- Mitä siitä sanotte, donna Mikaela?"

"Tekö olisitte syypää kissan kuolemaan?"

"Minähän olen jettatore."

Donna Mikaela kohautti olkapäitään. "Tuollaista hulluutta!"

"Jonkun ajan kuluttua heräsi minussa uusi elämänhalu. Silloin naputti Gandolfo ovelleni ja pyysi minua teidän juhlaanne. Miksi en menisi? On mahdotonta uskoa tuottavansa onnettomuutta vain näyttäytymällä. Tuntui aivan juhlalta, donna Mikaela, jo se, kun sai laittautua kuntoon, ottaa esille mustat vaatteensa, harjata ne ja pukea päälleen. Mutta kun saavuin juhlapaikalle, oli se autio, sade virtasi, teidän venetsialaiset lyhtynne olivat vettä täynnä. Ja te itse näytitte siltä kuin olisitte kohdannut koko elämän onnettomuudet yhtenä päivänä. Kun katsoitte minuun, kävitte kauhusta tuhkanharmaaksi. Kysyin joltakin: Mikä on signora Alagonan oma nimi? -- Palmeri. -- Oi, Palmeri, hän on siis Cataniasta, hän on tuntenut jettatoren."

"Niin se on totta, minä tunsin teidät."

"Te olette ollut hyvin ystävällinen, hyvin hyvä, ja minua surettaa se, että olen turmellut juhlanne. Mutta nyt lupaan, että pysyn erilläni sekä teidän juhlastanne että teidän rautatiestänne."

"Miksi teidän pitäisi pysyä erillänne?"

"Minä olen jettatore."

"Minä en usko sitä. Minä en voi sitä uskoa."

"Enhän minäkään usko. Kyllä, kyllä minä uskon. Katsokaas, sanotaan, ettei jettatorea voita kukaan muu kuin se, joka on yhtä suuri pahassa kuin hän. Kerran, sanotaan, katsoi jettatore peiliin, ja hän kaatui kuoliaana maahan. No niin, minä en koskaan katso peiliin. Minä uskon sen siis itse."

"Minä en usko. Luulen melkein, että uskoin, kun näin teidät tuolla ulkona. Nyt en usko."

"Antaisitte minun kenties työskennellä rautatiellänne?"

"Antaisin tietysti, jos vain suostuisitte."

Mies tuli taas aivan lähelle donna Mikaelaa, ja he puhuivat muutamia lyhyitä lauseita. "Tulkaa tänne valoon, tahdon nähdä teidän kasvonne." -- "Te luulette, että minä teeskentelen." -- "Minä luulen, että te olette kohtelias." -- "Miksi minun pitäisi olla kohtelias teille?" -- "Onko tuo rautatie teille minkään arvoinen." -- "Siitä riippuu elämäni onni." -- "Kuinka niin?" -- "Sen pitää hyödyttää erästä, jota rakastan." -- "Oikein syvästikö?" Donna Mikaela ei sanonut mitään, mutta mies luki vastauksen hänen kasvoistaan.

Hän notkisti polvensa donna Mikaelan eteen ja kumarsi päänsä niin syvään, että saattoi suudella hänen hameensa helmaa. -- "Te olette hyvä, te olette hyvin hyvä. En koskaan tätä unohda. Ellen olisi se, mikä olen, kuinka kernaasti rupeaisinkaan palvelukseenne!"