Part 16

Donna Elisan sydän kävi niin lämpimäksi, kuin sulaa laavaa olisi vuotanut sen yli. Varmasti tehtiin näille sokeille suurta vääryyttä.

Sitten donna Elisa meni don Matteon luo.

"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi hän, "oletteko puhunut sindacolle?"

"Oi, oi, donna Elisa", sanoi don Matteo, "koettakaa te puhua hänelle, minun puheestani ei tule apua".

"Teidän korkea-arvoisuutenne, sindaco on muukalainen, ehkei hän ole kuullut puhuttavan sokeista."

"Signor Voltaro on käynyt hänen luonaan, pater Rossi on käynyt hänen luonaan ja minä myöskin, minä myöskin. Hän vastaa vain, ettei hän voi muuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto on päättänyt. Tiedättehän, donna Elisa, kaupunginneuvosto ei voi peruuttaa mitään. Jos se on päättänyt, että teidän kissanne lukee messun tuomiokirkossa, niin se ei voi sitä muuttaa."

Äkkiä syntyi kirkossa liikettä. Suuri, sokea mies astui sisään. "Isä Elia", kuiskasi don Matteo, "isä Elia".

Isä Elia oli vanhin siinä sokeitten laulajien ammattikunnassa, joka tänne tavallisesti kokoontui. Hänellä oli pitkä valkoinen tukka ja parta ja hän oli kaunis kuin joku pyhistä patriarkoista.

Kuten kaikki muut, meni hänkin pater Succin luo. Hän istuutui hänen viereensä ja nojasi otsansa kirstuun.

Donna Elisa meni isä Elian luo ja puhutteli häntä. "Isä Elia", sanoi hän, "teidän pitäisi mennä sindacon puheille".

Ukko tunsi donna Elisan ja vastasi hänelle karkealla vanhuksenäänellään.

"Luulette siis, että minä olen odottanut, kunnes te sanoisitte sen minulle. Ettekö käsitä, että ensimäinen ajatukseni oli mennä sindacon luo."

Hän puhui kovaan ja selvästi, niin että työmiehet lakkasivat kolkuttelemasta luullen jonkun ruvenneen saarnaamaan.

"Olen sanonut hänelle, että me sokeat laulajat muodostamme ammattikunnan ja että jesuitat avasivat meille kirkkonsa jo kolmesataa vuotta sitten ja antoivat meille oikeuden kokoontua tänne, jotta voisimme valita uusia jäseniä ja kuulla uusia lauluja.

"Ja minä sanoin hänelle, että meitä kuuluu tähän ammattikuntaan kolmekymmentä ja että pyhä Lucia on meidän suojeluspyhimyksemme ja ettemme me koskaan laula kadulla, vaan aina pihoissa ja huoneissa ja että me laulamme pyhäintaruja ja sitäpaitsi suruvirsiä, muttei ainoatakaan kevytmielistä laulua ja että jesuitta pater Succi avasi meille kirkon senvuoksi, että sokeat ovat meidän Herramme laulajoita.

"Minä sanoin hänelle, että muutamat meistä ovat recitatoreja, jotka osaavat esittää vanhoja lauluja, mutta toiset ovat trovatoreja, jotka keksivät uusia. Sanoin hänelle, että me tuotamme iloa monelle ihmiselle tällä jalolla saarella. Kysyin häneltä, miksei hän salli meidän jäädä eloon. Sillä koditon ei voi elää.

"Sanoin hänelle, että meillä on tapana vaeltaa kaupungista toiseen ympäri koko suuren Etnan, mutta Diamanten Luciankirkko on meidän kotimme ja täällä meille luetaan messu joka aamu. Miksi hän tahtoo kieltää meiltä Jumalan sanan lohdutuksen.

"Sanoin hänelle, että jesuitat muuttivat kerran mieltään ja aikoivat ajaa meidät pois kirkostaan, mutta se ei onnistunut heille. Vaan me saimme varakuninkaan kirjeen, jossa meille annettiin ikuisiksi ajoiksi oikeus pitää kokouksiamme Santa Lucia in Gesun kirkossa. Ja minä näytin hänelle kirjeen."

"Mitä hän silloin sanoi?"

"Hän nauroi minulle".

"Eikö kukaan muista herroista voi teitä auttaa?"

"Minä olen käynyt heidän luonaan, donna Elisa. Koko aamun minua on lähetetty Herodeksen luota Pilatuksen luo."

"Isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen äänensä, "oletteko unohtanut huutaa avuksi pyhimyksiä?"

"Minä olen rukoillut sekä mustaa madonnaa että San Sebastianoa että Santa Luciaa. Minä olen rukoillut niin monia, kuin olen tainnut nimeltä mainita."

"Mitä luulette, isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen vieläkin ääntään, "autettiinko don Antonio Grecoa senvuoksi, että hän lupasi rahoja donna Mikaelan rautatietä varten?"

"Ei minulla ole mitään rahoja annettavana", sanoi ukko lohdutonna.

"Ajatelkaahan kumminkin sitä, isä Elia", sanoi donna Elisa, "kun olette niin suuressa hädässä. Voisittehan koettaa luvata Kristuksenkuvalle, että te itse ja kaikki, jotka kuuluvat teidän ammattikuntaanne, puhutte ja laulatte rautatiestä ja kehoitatte ihmisiä auttamaan sitä, jos saatte pitää kirkkonne. Emmehän tiedä, auttaako se, mutta täytyy koettaa kaikkea mahdollista, isä Elia. Eihän lupaaminen maksa mitään."

"Minä lupaan vaikka mitä teidän tähtenne", sanoi ukko.

Hän nojasi taas sokean päänsä mustaan kirstuun, ja donna Elisa ymmärsi, että hän oli antanut lupauksen saadakseen olla rauhassa suruineen.

"Minä vien teidän lupauksenne Kristuksenkuvalle?" sanoi hän.

"Tehkää kuten tahdotte!"

* * * * *

Mutta samana päivänä oli vanha Fra Felice noussut viiden aikaan aamulla ja alkanut lakaista kirkkoansa. Hän tunsi olevansa täysin reipas ja terve, mutta parastaikaa lakaistessaan tuntui hänestä, kuin San Pasqualella, joka kivipusseineen seisoi kirkonoven ulkopuolella, olisi ollut jotain sanottavaa hänelle. Hän astui portaille, mutta San Pasqualella ei ollutkaan mitään asiaa. Aurinko vain solui juuri esiin Etnan takaa ja sen säteet kiitivät alas synkkää vuorenrinnettä kimallellen kuin harpunkielet. Kun säteet saapuivat Fra Felicen vanhaan kirkkoon, muuttivat ne sen ruusunpunaiseksi. Ruusunpunaisiksi kävivät myös vanhat, barbariset pylväät, jotka kannattivat katosta kuvan yläpuolella, ja San Pasquale kivipusseineen, ja Fra Felice itsekin. "Mehän näytämme nuorilta poikasilta", ajatteli ukko, "meillä on vielä pitkä jono vuosia elettävänämme".

Mutta kun hänen piti mennä takaisin kirkkoon, tunsi hän ankaraa rinnanahdistusta, ja hänen mieleensä välähti, että San Pasquale oli kutsunut hänet luokseen sanoaksensa jäähyväiset. Samassa hänen jalkansa kävivät niin raskaiksi, että hän vaivoin jaksoi liikuttaa niitä. Hän ei tuntenut lainkaan kipua, mutta sensijaan väsymystä, jonka täytyi merkitä kuolemaa. Hän jaksoi tuskin panna pölyharjan sakastin oven taa, sitten hän hoippui kuoriin, paneutui korokkeelle pääalttarin eteen ja kietoi kaapun ympärilleen.

Hänestä tuntui, kuin Kristuksen kuva olisi nyökännyt hänelle päätään ja sanonut: "Nyt tarvitsen sinut, Fra Felice." -- Hän nyökäytti vastaan maatessansa siinä. "Olen valmis, en petä sinua."

Fra Felice vain makasi ja odotti, ja se oli hänestä niin kaunista. Hän ei ollut koskaan elämässään ennättänyt tuntea, kuinka väsynyt hän oli. Nyt hän viimeinkin saisi levätä kyllikseen. Kuva pitäisi kyllä kirkon ja luostarin voimassa hänettäkin.

Hän makasi hymyhuulin ajatellen sitä, että vanha San Pasquale oli kutsunut hänet ulos sanoakseen hänelle viimeisen kerran hyvää huomenta.

Siinä Fra Felice makasi myöhäiseen päivään ja melkein koko ajan puoleksi uinuen. Ei ketään ollut hänen luonaan ja hänestä tuntui, ettei käynyt päinsä näin vain hiipiä kuolemaan. Hänestä tuntui, että hän tavallaan kuin petti. Tämä herätti hänet kerran toisensa perästä. Hänenhän pitäisi kutsua papit luokseen, mutta eihän hänellä ollut, ketä lähettää niitä hakemaan.

Maatessaan tuntui hänestä, että hän kutistui kokoon yhä enemmän ja enemmän. Joka kerran kun hän heräsi tuntui hän mielestään pienemmältä, ikäänkuin hän vähitellen kokonaan häviäisi. Nyt hän varmaankin voisi kääriä kaapunsa neljä kertaa ympärilleen.

Hän olisi kenties saanut kuolla aivan yksikseen, ellei donna Elisa olisi tullut rukoilemaan sokeitten puolesta pikku kuvaa. Donna Elisa oli tullessaan hyvin omituisessa mielentilassa, sillä hän toivoi kyllä, että köyhät saisivat apua, muttei kumminkaan toivonut, että donna Mikaelan asia edistyisi.

Astuessaan kirkkoon, hän näki Fra Felicen makaavan korokkeella alttarin juurella, ja hän astui munkin luo ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.

Fra Felice käänsi silmänsä häneen ja sanoi käheällä äänellä hymyillen heikosti: "Minun täytyy kuolla." Mutta sitten hän oikaisi: "Minä saan kuolla."

Donna Elisa kysyi, mikä häntä vaivasi ja tarjoutui toimittamaan apua.

"Istuutukaa tähän?" sanoi Fra Felice ja yritti raukeana pyyhkäistä hihansuulla pölyä korokkeelta.

Donna Elisa sanoi, että hän tahtoisi tuoda papit ja armeliaisuussisaret.

Ukko tarttui hänen hameeseensa ja piti häntä paikoillaan.

"Tahdon ensin puhua teidän kanssanne, donna Elisa."

Hänen oli vaikea puhua ja hän hengitti kiivaasti joka sanan välillä. Donna Elisa istuutui hänen viereensä odottamaan.

Hetkisen vanhus makasi läähättäen, sitten hänen kasvoilleen kohosi puna, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän puhui helposti ja innokkaasti.

"Donna Elisa", sanoi Fra Felice, "minulla on muuan perintö jätettävänä. Se on huolestuttanut minua koko päivän. En tiedä, kelle sen antaisin."

"Fra Felice", sanoi donna Elisa, "älkää sellaisesta huolta tehkö. Ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tarvitsisi hyvää lahjaa."

Mutta kun Fra Felice nyt oli paremmissa voimissa, tahtoi hän, ennenkuin määräsi perinnöstä, puhua donna Elisalle siitä, kuinka hyvä Jumala oli ollut häntä kohtaan.

"Eikö Jumala ole osoittanut minulle suurta armoa, tehdessään minusta polaccon?" sanoi hän.

"On kyllä, se on suuri lahja", sanoi donna Elisa.

"Vaikka saa olla vain pieni, pieni polacco, on se suuri lahja", sanoi Fra Felice, "varsinkin se on ollut hyödyllistä sen jälkeen kun luostari lakkautettiin ja kun toverit ovat poistuneet tai kuolleet. Se merkitsee sitä, että pussi on leipää täynnä, ennenkuin on ojentanutkaan kätensä kerjätäkseen. Se merkitsee sitä, että aina kohtaa iloisia kasvoja ja saa syvän kumarruksen tervehdykseksi. En tiedä mitään sen suurempaa lahjaa köyhälle munkille, donna Elisa."

Donna Elisa ajatteli, kuinka Fra Feliceä oli kunnioitettu ja rakastettu, sentähden että hän oli osannut ennustaa, mitkä numerot arpajaisissa voittaisivat. Eikä hän voinut kieltää hänen olevan oikeassa.

"Jos vaelsin tietä päivänhelteessä", sanoi Fra Felice, "tuli paimen luokseni ja saattoi minua pitkät matkat suojellen minua päivänvarjollaan. Ja kun tulin työmiesten luo viileisiin kivilouhoksiin, jakoivat ne leipänsä ja papuliemensä kanssani. En ole peljännyt ryöväreitä enkä karabiniereitä. Tullimies kaupunginportilla ei ole ollut huomaavinaankaan, kun olen kulkenut sivuitse pusseineni. Se on ollut hyvä lahja, donna Elisa."

"Onpa niinkin", sanoi donna Elisa.

"Eikä se ole ollut vaikea virka", sanoi Fra Felice. "He puhuttelivat minua ja minä vastasin heille, siinä kaikki. He tiesivät, että joka sanalla on oma numeronsa ja panivat merkille, mitä minä sanoin, ja pelasivat sen mukaan. Minä en tiennyt, kuinka se kävi, donna Elisa, se oli Jumalan lahja."

"Köyhä väki tulee teitä kovasti kaipaamaan, Fra Felice", sanoi donna Elisa.

Fra Felice hymyili. "Eivät ne välittäneet minusta sunnuntaina, eikä maanantaina, kun silloin juuri äskettäin oli ollut arpominen", sanoi hän. "Mutta ne tulivat torstaina ja perjantaina ja lauantaiaamuna, koska joka lauantai arvotaan."

Donna Elisa alkoi käydä levottomaksi, kun kuoleva ei ajatellut mitään muuta kuin tätä. Äkkiä sukelsi hänen mielessään esiin yksi ja toinen, joka oli kadottanut arpajaisissa ja hän muisti monta, jotka olivat panneet menemään koko onnensa. Hän tahtoi johtaa kuolevan ajatukset pois noista syntisistä arpajaisista.

"Te sanoitte, että tahdoitte puhua testamentistanne, Fra Felice."

"Mutta minun on niin vaikea tietää, kelle annan perinnön, kun minulla on niin monta ystävää. Annanko sen niille, jotka leipoivat minulle makeita leipiä, vai niillekö, jotka tarjosivat minulle papuja, tuoreessa öljyssä ruskotettuja? Vai lahjoitanko sen armeliaisuussisarille, jotka hoitivat minua, kun olin sairas?"

"Onko teillä paljonkin lahjoitettavana, Fra Felice?"

"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."

Fra Felice tuntui taas käyvän huonommaksi, hän makasi äänetönnä, raskaasti hengittäen.

"Olisin myöskin tahtonut antaa sen kaikille kierteleville munkkiraukoille, jotka ovat menettäneet luostarinsa", kuiskasi hän.

Ja sitten hetkisen mietittyään: "Olisin myöskin tahtonut antaa sen Rooman vanhalle, hyvälle miehelle. Hänelle, tiedättehän, joka meistä kaikista pitää huolta."

"Oletteko niin rikas, Fra Felice?" sanoi donna Elisa.

"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."

Hän sulki silmänsä ja lepäsi hetken, sitten hän sanoi:

"Tahdon antaa sen kaikille ihmisille, donna Elisa."

Hän sai uusia voimia siitä ajatuksesta, hänen poskillaan näkyi taas heikko puna, ja hän kohosi kyynärpäänsä varaan.

"Katsokaa tätä, donna Elisa!" sanoi hän pistäen kätensä kaavun sisään ja vetäen esille sinetöidyn kirjekuoren, jonka ojensi hänelle.

"Menkää viemään tämä sindacolle, Diamanten sindacolle."

"Tässä, donna Elisa", sanoi Fra Felice, "tässä ovat ne viisi numeroa, jotka ensi lauantaina voittavat. Ne on minulle ilmoitettu ja minä olen pannut ne paperille. Ja sindaco saa ottaa nämä numerot ja naulauttaa ne roomalaiselle portille, missä kaikki tärkeä kuulutetaan. Ja hänen pitää ilmoittaa kansalle, että tämä on minun testamenttini. Tämän minä lahjoitan kaikille ihmisille. Viisi voittavaa numeroa, koko viisiryhmä, donna Elisa!"

Donna Elisa otti kirjekuoren ja lupasi antaa sen sindacolle. Eihän hän voinut muutakaan tehdä, sillä Fra Felice-paralla ei ollut enää monta hetkeä elettävänään.

"Kunhan nyt tulee lauantai", sanoi Fra Felice, "silloin monet ajattelevat Fra Feliceä. -- 'Pettääköhän vanha Fra Felice meidät?' kyselevät he itseltään. 'Voisikohan olla mahdollista, että voitamme koko viisikon?'

"Lauantai-iltana arvotaan Catanian raatihuoneen balkonilla, donna Elisa. Silloin he kantavat esille arpajaispyörän ja pöydän, ja arpajaisherrat tulevat ja se pieni, kaunis lastenkodin lapsi. Ja numero toisensa perästä lasketaan onnenpyörään, kunnes ne kaikki sata ovat siellä!

"Mutta väkijoukko seisoo alhaalla vavisten odotuksesta, niinkuin meri vapisee myrskytuulessa.

"Kaikki diamantelaiset ovat siellä ja ne seisovat aivan kalpeina eivätkä oikein uskalla katsoa toisiaan kasvoihin. Ennen he ovat uskoneet, mutta nyt eivät. Nyt he ajattelevat, että vanha Fra Felice on pettänyt heidät. Kukaan ei uskalla toivoa pikkuistakaan.

"Silloin vedetään ensimäinen numero, ja se on se oikea.

"Oi, donna Elisa, he hämmästyvät niin, että osaavat tuskin riemuita. Sillä he odottivat kaikki, että he pettyisivät. Kun toinen numero vedetään, tulee haudanhiljaisuus. Sitten vedetään kolmas. Arpajaisherrat ihmettelevät, kun kaikki on niin hiljaista. 'Tänään ne eivät voita mitään', sanovat he. 'Tänään saa valtio suuren voiton'. Vedetään sitten neljäs numero. Lastenkodin lapsi vetää kierretyn paperin pyörästä, merkitsijä avaa sen ja näyttää numeron. Alhaalla kansan joukossa tuntuu melkein kaamealta, ei uskalleta hiiskua sanaakaan sellaisessa onnessa. Vedetään viimeinen numero. Donna Elisa, ne huutavat, ne kirkuvat, ne heittäytyvät toistensa syliin, ne nyyhkyttävät. Ne ovat rikkaita. Koko Diamante on rikas".

Donna Elisa oli pitänyt käsivarttaan Fra Felicen pään alla ja tukenut häntä, sillaikaa kun hän oli läähättäen puhunut tämän kaiken. Nyt painui pää äkkiä raskaana alas. Vanha Fra Felice oli kuollut.

* * * * *

Donna Elisan ollessa vanhan Fra Felicen luona, olivat monet Diamanten ihmiset ruvenneet huolehtimaan sokeitten puolesta. Eivät juuri miehet, useimmat miehet olivat työssä vainioilla, vaan naiset. Ne olivat tulleet suurissa joukoin Santa Luciaan lohduttamaan sokeita, ja viimein, kun sinne oli kokoontunut noin nelisensataa naista, oli heidän päähänsä pälkähtänyt mennä puhuttelemaan sindacoa.

He olivat kulkeneet torille ja huutaneet sindacoa. Hän oli tullut raatihuoneen balkonille, ja he olivat rukoilleet sokeitten puolesta. Sindaco oli ystävällinen ja kaunis mies. Hän oli vastannut heille hyväntahtoisesti, mutta ei ollut tahtonut taipua. Hän ei voinut peruuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto oli päättänyt.

Mutta naiset olivat päättäneet, että se piti peruutettaman, ja he jäivät torille. Sindaco meni takaisin raatihuoneeseen, mutta he seisoivat vain torilla huutaen ja rukoillen. He eivät luvanneet poistua, ennenkuin hän oli myöntynyt.

Tällä välin saapui donna Elisa, aikoen antaa sindacolle Fra Felicen testamentin. Hän oli syvästi murheissaan kaikesta kurjuudesta, mutta samalla hän tunsi jonkullaista katkeraa tyydytystä siitä, ettei hän ollut saanut apua Kristuslapselta. Hän olikin aina arvellut, etteivät pyhimykset tahtoneet auttaa donna Mikaelaa.

Olipa se totisesti kaunis lahja, minkä hän oli saanut San Pasqualen kirkossa! Paitsi sitä, ettei se kyennyt auttamaan köyhiä, saattoi se vielä viedä turmioon koko kaupungin. Nyt menisi kaikki se, mitä ihmisillä vielä oli, arpojenmyyjälle. Siitä tulisi vain yhtämittaista lainaamista ja panttaamista.

Sindaco otti heti vastaan donna Elisan ja oli yhtä levollinen ja kohtelias kuin aina, vaikka naiset huusivat torilla, sokeat valittivat odotushuoneessa ja väkeä oli juossut hänen luonaan koko päivän.

"Miten voin palvella teitä, signora Antonelli?" sanoi hän. Donna Elisa katseli ensin ympärilleen ihmetellen, kelle sindaco puhui. Sitten hän kertoi testamentista.

Sindaco ei säikähtänyt eikä ihmetellyt. "Tämä on hyvin mieltäkiinnittävää", sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen paperin.

Mutta donna Elisa piti lujasti kiinni kirjekuoresta ja kysyi: "Signor sindaco, mitä aiotte tällä tehdä, aiotteko naulauttaa tämän roomalaiselle portille?"

"Aion, mitä muuta voin tehdä, signora. Sehän on kuolleen miehen viimeinen tahto."

Donna Elisa olisi tahtonut sanoa hänelle, mikä kauhea testamentti tämä oli, mutta hän hillitsi itsensä puhuakseen sokeista.

"Pater Succi, joka sääsi, että sokeat saisivat olla hänen kirkossaan, on myöskin kuollut mies", pisti hän väliin.

"Signora Antonelli, alatteko tekin nyt tuon virren?" sanoi sindaco aivan ystävällisesti. "Olihan se erehdys, mutta miksei kukaan sanonut minulle, että sokeat oleskelivat Luciankirkossa? Nyt, kun se kerran on päätetty, en minä voi purkaa päätöstä. En voi."

"Mutta heidän oikeutensa ja kirje, signor sindaco!"

"Heidän oikeutensa eivät merkitse mitään. Ne koskevat jesuittain luostaria, mutta eihän enää ole olemassa sellaista luostaria. Ja ajatelkaas, signora Antonelli, miten minun käy, jos annan perään."

"Teitä rakastetaan hyvänä miehenä."

"Signora, luullaan silloin, että minä olen heikko mies, ja raatihuoneen edustalle keräytyy joka aamu neljäsataa työmiehenvaimoa kerjäämään milloin sitä, milloin tätä. On nyt vain kestettävä yksi päivä. Huomenna on kaikki unhoitettua."

"Huomenna!" sanoi donna Elisa. "Koskaan me emme tätä unhoita."

Sindaco hymyili, ja donna Elisa näki, että hän luuli tuntevansa Diamanten kansan paremmin kuin hän, donna Elisa.

"Ja te luulette, että tämä painaa kovin heidän sydäntään", sanoi sindaco.

"Luulen, signor sindaco!"

Silloin sindaco naurahti. "Antakaa minulle tuo kirjekuori, signora!"

Hän otti sen ja meni balkonille.

Hän alkoi puhua naisille. "Olen juuri äsken saanut kuulla", sanoi hän, "että vanha Fra Felice on kuollut ja että hän on jättänyt testamentin teille kaikille. Hän on merkinnyt paperille viisi numeroa, joitten pitäisi voittaa ensi lauantain arvonnassa, ja hän lahjoittaa ne teille. Kukaan ei ole niitä vielä nähnyt. Ne ovat tässä kirjekuoressa, ja se on avaamaton."

Hän vaikeni hetkeksi, jotta naisilla olisi aikaa ajatella sitä, mitä hän oli sanonut.

Heti paikalla he alkoivat huutaa: "Numerot, numerot!"

Sindaco viittasi heitä vaikenemaan.

"Ajatelkaa", sanoi hän, "että Fra Felicen oli mahdotonta tietää, mitkä numerot ensi lauantaina vedettäisiin.

"Jos näihin numeroihin luotatte, voitte kaikki hävitä. Eikä meillä ole varaa tulla vielä köyhemmäksi kuin mitä jo olemme täällä Diamantessa. Pyydän teiltä senvuoksi, että annatte minun hävittää testamentin, niin ettei kukaan saa sitä nähdä."

"Numerot", huusivat naiset, "numerot esiin!" "Jos saan hävittää testamentin, lupaan teille", sanoi sindaco, "että sokeat saavat takaisin kirkkonsa.".

Torilla vallitsi hiljaisuus. Donna Elisa nousi oikeussalissa tuoliltaan ja tarttui molemmin käsin sen selkänojaan.

"Saatte valita kirkon tai numerot", sanoi sindaco. "Taivaan Jumala", huokasi donna Elisa, "hänhän on itse paha henki kiusaamaan köyhää kansaa tällä lailla".

"Olemme ennenkin olleet köyhiä", huusi nyt muuan nainen, "voimme olla köyhiä edelleenkin".

"Emme valitse Barrabasta Kristuksen sijasta", huusi toinen.

Sindaco otti tulitikkulaatikon taskustaan, raapaisi tulen ja vei sen hitaasti testamenttia kohti.

Naiset seisoivat äänettöminä ja antoivat Fra Felicen viiden voittavan numeron haihtua ilmaan. Sokeitten kirkko oli pelastettu.

"Tämä on ihme", kuiskasi vanha donna Elisa, "he uskovat kaikki Fra Feliceen ja antavat hänen numeroittensa palaa! Tämä on ihme."

* * * * *

Iltapäivällä donna Elisa istui taas puodissaan koruompeluskehyksensä ääressä. Hän näytti vanhalta istuessaan siinä ja hänessä oli jotain sortumaisillaan olevaa ja murtunutta. Ei istunut siinä tavallinen donna Elisa, vaan köyhä, iäkäs, hyljätty nainen.

Hän veti neulan väsyneesti kankaasta ja kun hänen piti pistää se takaisin, teki hän sen hitaasti ja välinpitämättömästi. Hänen oli vaikea estää kyyneleitä putoamasta koruompeleelle ja turmelemasta sitä.

Donna Elisa oli saanut kestää suuren surun. Tänään hän oli kadottanut Gaetanon ainiaaksi. Ei ollut enää pienintäkään toivoa hänen takaisinsaamisestaan.

Pyhimykset olivat menneet vastustajien puolelle. He tekivät ihmeitä auttaakseen donna Mikaelaa. Ei kukaan voinut väittää, ettei se ollut ihme, mikä oli tapahtunut. Eivät olisi Diamanten köyhät naiset voineet seista hiljaa, sillaikaa kun Fra Felicen numerot paloivat, ellei heitä ihme olisi sitonut.

Ja kun hyvät pyhimykset näin tahtoivat auttaa donna Mikaelaa, joka ei pitänyt Gaetanosta, teki se erään ihmisparan niin vanhaksi ja toivottomaksi.

Ovikello kilisi kiivaasti ja donna Elisa nousi vanhaan tapaansa. Donna Mikaela tuli. Hän oli iloinen ja astui donna Elisaa vastaan ojennetuin käsin. Mutta donna Elisa kääntyi pois. Hän ei voinut puristaa noita käsiä.

Donna Mikaela oli riemuissaan. "Oi, donna Elisa, sinä olet auttanut minun rautatietäni. Mitä sanoisinkaan? Miten sinua kiittäisin?"

"Säästä kiitoksesi, käly!"

"Donna Elisa!"

"Jos pyhimykset tahtovat antaa meille rautatien, tapahtuu se kai sitävarten, että Diamante tarvitsee sitä eikä senvuoksi, että he rakastavat sinua."

Donna Mikaela peräytyi. Nyt hän viimein luuli ymmärtävänsä, miksi donna Elisa oli vihainen hänelle. "Jospa Gaetano olisi kotona!" sanoi hän. Hän seisoi siinä painaen kättään sydämelleen ja valittaen. "Jos Gaetano olisi kotona, ei hän sallisi sinun olla noin julma minua kohtaan."

"Gaetanoko ei sallisi?"

"Ei, hän ei sallisi. Vaikka oletkin vihainen minulle, sentähden että rakastin häntä mieheni eläessä, et uskaltaisi soimata minua siitä, jos hän olisi kotona."

Donna Elisa kohotti hieman kulmiaan. "Luulet, että hän saisi minut vaikenemaan tällaisessa asiassa", sanoi hän ja hänen äänensä oli perin kummallinen.

"Mutta, donna Elisa!" Donna Mikaela tuli aivan hänen luokseen ja kuiskasi: "Onhan mahdotonta, aivan mahdotonta olla häntä rakastamatta. Hän on kaunis, kuuletko. Hän voittaa minut ja minä pelkään häntä. Sinun täytyy antaa minun rakastaa häntä."

"Täytyykö?" Donna Elisa katsoi maahan ja puhui hyvin lyhyeen ja käheällä äänellä.

Donna Mikaela joutui suunniltaan. "Minua hän rakastaa", sanoi hän. "Ei Giannitaa, vaan minua. Ja sinun pitäisi pitää minua tyttärenäsi, sinun pitäisi auttaa minua, sinun pitäisi olla hyvä minulle. Ja sensijaan sinä asetut vastaan. Sinä olet julma. Et salli minun tulla luoksesi puhumaan hänestä. Kuinka kaipaankaan ja työskentelenkään, en saa sitä sinulle sanoa."

Donna Elisa ei voinut kestää kauempaa. Olihan donna Mikaela todellinen lapsi, nuori, ajattelematon ja vapiseva kuin linnun sydän. Juuri sellainen, josta täytyi pitää huolta. Donna Elisan täytyi syleillä häntä.

"Enhän tiennyt sitä, sinä tuhma lapsi-raukka", sanoi hän.

Seitsemäs luku.

IHMEEN TAPAHDUTTUA.

_Sokeitten laulajain_ ammattikunta piti kokoustaan Luciankirkossa. Ylinnä kuorissa istui kolmekymmentä sokeaa vanhusta jesuitta-isien leikkauksilla koristetuissa kuorituoleissa. Köyhiä olivat useimmat heistä, useimmilla oli kerjäläispussi ja kyhmysauva vierellään.