Part 15

Donna Emiliasta tuntui, ettei hän koskaan ennättänyt kotiinsa asti. Hänestä tuntui, etteivät jalat jaksaneet kuljettaa häntä kyllin nopeasti. Tie tuntui tulleen moninkerroin pitemmäksi. Kun hän viimeinkin näki teatterinnurkan ja sen katon alla punaiset lamput ja suuret kuvitetut ilmoituslehdet, tuntui hänestä, että hän oli kulkenut monta peninkulmaa.

Kun hän astui sisään don Antonion luo, istui tämä nojaten suurta päätään käsiinsä ja tuijottaen pöytään. Surullista oli katsella don Antoniota. Näinä viime viikkoina hänen tukkansa oli ruvennut lähtemään. Päälaella oli se niin ohutta, että nahka kuulsi läpi. Mikäpä ihme se oli, kun hänellä oli sellaisia huolia kannettavanaan! Donna Emilian poissa ollessa hän oli ottanut esille kaikki nukkensa ja tarkastanut ne. Sitä hän nyt teki joka päivä. Hänen oli tapana istuutua katselemaan sitä nukkea, joka esitti Armidaa. Eikö hän sitten enää ollutkaan kaunis ja viehättävä, saattoi hän puhella itsekseen. Ja hän koetti kohentaa Rolandin miekkaa tai Kaarle suuren kruunua. Donna Emilia näki, että hän taas oli kullannut keisarikruunun, kai ainakin viidennen kerran. Mutta sitten hän oli lopettanut työnsä kesken ja vaipunut synkkiin mietteisiin. Hän oli nyt huomannut, ettei vika ollut kultauksen puutteessa, vaan uusien aiheitten.

Kun donna Emilia astui huoneeseen, ojensi hän kätensä miestään kohti.

"Katso tänne, don Antonio Greco", sanoi hän, "minulla on käsissäni kultamaljoja täynnä kuninkaanviikunoita!"

Ja hän kertoi, kuinka hän oli rukoillut ja mitä hän oli luvannut ja minkä neuvon hän oli saanut.

Kun hän sanoi tämän, hypähti don Antonio seisaalleen. Kädet riippuivat jäykkinä pitkin ruumista ja hiukset nousivat pystyyn. Hän joutui sanomattoman kauhun valtaan. "Vanha kärsimyshistoria", huusi hän, "Vanha kärsimyshistoria!"

Sillä Vanha kärsimyshistoria on mysterio, jota aikoinaan näyteltiin kautta koko Sisilian. Se tunki syrjään kaikki muut oratoriot ja mysteriot ja sitä esitettiin joka vuosi joka kaupungissa parin vuosisadan aikana. Vuoden suurin päivä oli se, jolloin Vanha kärsimyshistoria esitettiin. Mutta nyt sitä ei enää näytellä. Nyt se elää vain kansan muistossa kuin satu.

Muinoin sitä näyteltiin kyllä nukketeatterissakin. Mutta nyt on ruvettu pitämään sitä jo liian kuluneena ja vanhanaikaisena. Sitä on tuskin näytelty kolmeenkymmeneen vuoteen.

Don Antonio alkoi kiljua ja huutaa donna Emilialle, että tämä tuli kiusaamaan häntä mielettömyyksillä. Hän vastusti donna Emiliaa kuin pahaa henkeä, joka koetti saada hänet valtoihinsa. Tämä oli hämmästyttävää, sydäntäviiltävää, sanoi hän. Mistä hän oli saattanutkaan saada sellaisen sanan korviinsa? Mutta donna Emilia seisoi tyynenä ja antoi hänen riehua. Hän sanoi vain, että se mitä hän oli kuullut, oli Jumalan tahto.

Don Antoniokin rupesi pian talttumaan. Tuo suuri ajatus valtasi hänet vähitellen. Ei mitään oltu Sisiliassa niin paljon rakastettu ja näytelty. Ja asuihan yhäti samaa kansaa tällä jalolla saarella. Rakastivathan he samaa maata, samoja vuoria ja samaa taivasta, joita heidän esi-isänsäkin olivat rakastaneet? Mikseivät he voisi rakastaa Vanhaa kärsimyshistoriaakin?

Hän taisteli vastaan, niin kauan kuin jaksoi. Hän sanoi donna Emilialle, että se kävisi liian kalliiksi. Mistä hän saisi pitkätukkaiset ja parrakkaat apostolit? Hänellä ei ollut ehtoolliseen sopivaa pöytää, hänellä ei ollut sellaista koneistoa, joka tarvittiin kulkuetta ja ristinkantamista varten.

Mutta donna Emilia huomasi, että hän antaisi perään, ja ennen iltaa hän lähti kuin lähtikin Fra Felicen luo ja lupasi tälle uudestaan panna yhden illan tulot pienen kuvan kollehtilaatikkoon, jos tämä keino osoittautui oivaksi.

Fra Felice kertoi lupauksesta donna Mikaelalle ja tämä iloitsi ja samalla kertaa pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi.

Ympäri kaupungin levisi tieto, että don Antonio aikoi esittää Vanhan kärsimyshistorian, ja hänelle naurettiin. Don Antonio oli menettänyt järkensä.

Olisi kyllä kernaasti katseltu Vanhaa kärsimyshistoriaa, jos olisi saatu nähdä se sellaisena kuin se ennen aikaan näyteltiin. Olisi kernaasti nähty esitettävän sitä niinkuin Acissa, jossa kaupungin ylimykset olivat kuninkaina ja palkkasotureina ja käsityöläiset hoitivat juutalaisten ja apostolien asiat, ja jolloin vanhasta testamentista oli lisätty niin monta kohtausta, että näytelmä kesti koko päivän.

Kernaasti olisi myöskin uudelleen eletty Castelbuocon ihanat päivät, jolloin koko kaupunki oli muuttunut Jerusalemiksi. Siellä näyteltiin mysteriota niin, että Jeesus tuli ratsastaen kaupunkiin ja portille siroteltiin hänen tielleen palmunoksia. Siellä esitti kirkko Jerusalemin temppeliä ja raatihuone Pilatuksen palatsia. Siellä lämmittelihe Pietari tulen ääressä kirkkoherran pihalla, ristiinnaulitseminen tapahtui vuorella kaupungin yläpuolella ja Maria etsi poikansa ruumista sindacon puutarhan luolista.

Kun tällaiset seikat olivat muistossa, kuinka olisi voitu tyytyä katsomaan suurta mysteriota don Antonion teatterissa!

Mutta tästä huolimatta don Antonio työskenteli innokkaasti valmistellen näyttelijöitä ja järjestellen suurta koneistoa.

Ja kas, muutaman päivän kuluttua tuli kylttimaalari, mestari Battista, ja lahjoitti hänelle ilmoitustaulun. Hänestä oli ollut hauska kuulla, että don Antonio aikoi näyttää Vanhan kärsimyshistorian. Hän oli nähnyt sen nuoruudessaan ja iloinnut siitä suuresti.

Nyt seisoi siis suurilla kirjaimilla teatterin nurkalla: "Vanha kärsimyshistoria eli Jälleen ylösnoussut Aadam, murhenäytelmä kolmessa näytöksessä, kirjoitti cavaliere Filippo Orioles."

Don Antonio mietti vain mielessään, mille kannalle yleisö asettuisi. Mutta aasipojat ja oppipojat, jotka kulkivat hänen teatterinsa ohi, lukivat ilmoitustaulun pilkallisesti nauraen. Don Antoniosta näytti kaikki hyvin synkältä, mutta hän työskenteli kumminkin uskollisesti edelleen.

Kun määrätty ilta tuli ja kärsimyshistoria piti esitettämän, ei kukaan ollut sen levottomampi kuin donna Mikaela. "Auttaako pieni kuva minua?" kysyi hän lakkaamatta itseltään.

Hän lähetti neitsyeensä Lucian vakoilemaan. Seisoiko poikaparvia teatterin ympärillä? Näyttikö siltä, että väkeä tulisi? Voisihan Lucia mennä kysymään donna Emilialtakin, joka istui pilettiluukulla, miltä näytti.

Mutta kun Lucia palasi, ei hän tuonut lainkaan toiveita tullessaan. Teatterin ulkopuolella ei ollut ollenkaan ihmisiä. Pojat olivat päättäneet musertaa don Antonion.

Kahdeksan ajoissa ei donna Mikaela enää jaksanut istua kotonaan sellaisessa jännityksessä. Hän sai cavaliere Palmerin lähtemään kanssaan teatteriin. Hän tiesi kyllä, ettei oikea signora ollut koskaan astunut jalkaansa don Antonion teatteriin, mutta hänen täytyi nähdä, kuinka kaikki päättyisi. Hänen rautatielleen olisi huimaavan suuri etu, jos don Antonio onnistuisi.

Kun donna Mikaela saapui teatteriin, oli kello muutamia minuutteja vailla kahdeksan. Eikä donna Emilia ollut myynyt ainoatakaan pilettiä.

Mutta hän ei ollut alakuloinen. "Käykää sisään, donna Mikaela!" sanoi hän. "Me esitämme sen joka tapauksessa. Se on niin kaunista. Don Antonio esittää sen teille ja teidän isällenne ja minulle. Se on kauneinta, mitä hän koskaan on näyttänyt."

Donna Mikaela astui pieneen teatterisaliin. Se oli surupuvussa, niinkuin suuret teatterit aina olivat ennen maailmassa, kun Vanha kärsimyshistoria esitettiin. Mustat, hopeareunaiset verhot ympäröivät näyttämöä. Ja pienet penkit olivat mustaan puetut.

Kohta kun donna Mikaela oli astunut sisään, näkyi eräästä pienestä' kulissin reiästä don Antonin pensasmaiset kulmakarvat. "Donna Mikaela!" huusi hän, niinkuin äsken juuri donna Emilia. "Me näyttelemme kuitenkin. Se on niin kaunista. Se ei ollenkaan kaipaa katsojia."

Samassa tuli donna Emilia itse, aukaisi oven ja piti sitä niiaillen selkosen seljällään. Sieltä tuli kirkkoherra don Matteo.

"Mitäs arvelette minusta, donna Mikaela?" sanoi hän nauraen. "Mutta ymmärrättehän, tämähän on Vanha kärsimyshistoria. Minä näin sen nuoruudessani Palermon suuressa ooperassa, ja luulenpa, että juuri tämä vanha kappale teki minusta papin."

Kun ovi seuraavan kerran avautui, astuivat sisään isä Elia ja veli Tommaso, viulut kainalossa ja hakivat tutut paikkansa niin rauhallisina, kuin ei heillä koskaan olisi ollut mitään riitaa don Antonion kanssa.

Ovi aukeni taas. Sisään tuli pieni mummo solatieltä pienen maurin talon yläpuolelta. Hän oli surupuvussa ja teki ristinmerkin astuessaan sisään.

Hänen jälkeensä tuli neljä viisi muuta vanhaa mummoa, ja donna Mikaela katsoi aivan närkästyneenä, kuinka he vähitellen täyttivät teatterin. Hän tiesi, ettei don Antonio olisi tyytyväinen, ennenkuin olisi saanut takaisin oman yleisönsä, ennenkuin sai näytellä itsepäisille, rakkaille pojilleen.

Äkkiä hän kuuli myrskyn kohauksen tai ukkosen jyrinän. Ovet selkoseljälleen, ja kaikki kerrallaan sisään! Pojat tulivat. He istuutuivat vanhoille paikoilleen niin varmoina kuin olisivat saapuneet kotiinsa.

He katselivat toisiansa hieman häpeissään. Mutta heidän oli ollut mahdotonta nähdä toisen vanhan mummon toisensa perästä menevän heidän omaan teatteriinsa katsomaan heille varattua kappaletta. Heidän oli ollut ratki mahdotonta nähdä koko kadun täyden vanhoja kehrääjiä vitkalleen vaeltavan kohti teatteria. Ja niin he olivat hyökänneet sisään.

Mutta tuskin tuo nuori väki oli päässyt paikoilleen, ennenkuin se huomasi joutuneensa kurittajan käsiin! Oi, Vanha kärsimyshistoria, Vanha kärsimyshistoria.

Ei sitä esitetty niinkuin Acissa tai Castelbuocossa. Ei sitä esitetty niinkuin Palermon ooperassa, sitä näyttelivät vain nukkeraukat liikkumattomin kasvoin ja jäykin jäsenin, mutta vanha näytelmä ei ollut kadottanut voimaansa.

Donna Mikaela huomasi sen jo toisessa näytöksessä ehtoollisen aikana. Pojat alkoivat vihata Juudasta. He huusivat hänelle uhkauksia ja herjaussanoja.

Kun kärsimyshistoriaa jatkui, ottivat he hatut päästään ja panivat kädet ristiin. He istuivat aivan hiljaa, kauniit, ruskeat silmät suunnattuina näyttämölle. Silloin tällöin helmeili pari kyyneltä! Silloin tällöin puristui käsi vihasta nyrkkiin.

Don Antonio puhui väräjävin äänin, donna Emilia oli polvillaan sisäänkäytävällä. Don Matteo katseli lempeästi hymyillen pikku nukkia ja muisteli Palermon ihanaa näytelmää, joka oli tehnyt hänestä papin.

Mutta kun Jeesus vangittiin ja piinattiin, häpesivät nuoret omaa itseään. He olivat myöskin saattaneet vihata ja vainota. He olivat olleet samallaisia kuin nuo farisealaiset, kuin nuo roomalaiset. Hävetti ajatellessakin. Kunpa don Antonio antaisi heille anteeksi!

Viides luku.

RAUTAINEN RANNERENGAS.

_Donna Mikaela_ muisteli usein muuatta köyhää pientä ompelijatarta, jonka hän oli nuorena nähnyt Cataniassa. Hän oli asunut palazzo Palmerin viereisessä talossa ja oli aina istunut porttikäytävässä työnsä ääressä, niin että donna Mikaela oli nähnyt hänet tuhat kertaa. Hänellä oli ollut tapanaan istuskellessaan laulaa ja hän oli varmaankin osannut vain yhden ainoan canzonin. Aina, aina hän oli laulanut samaa laulua.

"Leikkasin kiharan mustista hiuksistani", oli hän laulanut. "Päästin valloilleen mustan, kiiltävän palmikkoni ja leikkasin kiharan hiuksistani. Tein sen iloksi ystävälleni, joka murheissaan on. Oi, armaani istuu vankilassa, armaani ei enää koskaan kierrä hiuksiani sormiensa ympäri. Lähetän hänelle kiharan hiuksistani, jotta hän muistaisi niitä pehmoisia kahleita, mitkä eivät koskaan enää häntä sido."

Donna Mikaela muisti hyvin tämän laulun. Se oli aivan kuin kaikunut kautta koko hänen lapsuutensa ja ennustanut hänelle sitä kärsimystä, joka häntä odotti.

* * * * *

Donna Mikaela istui tähän aikaan useasti San Pasqualen kirkon kiviportailla. Hän näki silloin merkillisten seikkain tapahtuvan kaukana monitaruisella Etnalla.

Pitkin mustaa laavamaata kiisi rautatiejuna vastalasketuilla, kiiltävillä kiskoilla. Se oli juhlajuna. Tien varrella liehui lippuja, vaunut olivat seppelöidyt ja istuimet peitetyt purpuratyynyillä. Asemilla seisoi ihmisiä ja he huusivat juhlainnoissaan: "Eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön uusi rautatie!"

Hän kuuli sen niin hyvin, hän oli itse mukana junassa. Oi, hän sai niin suurta, suurta kunniaa osakseen! Hänet kutsuttiin kuninkaan ja kuningattaren eteen, ja he kiittivät häntä uudesta rautatiestä. "Pyytäkää meiltä jotain suosionosoitusta, ruhtinatar!" sanoi kuningas, mainiten häntä tuolla arvonimellä, jota Alagonan suvun naiset muinoin olivat kantaneet.

"Sire", vastasi hän, niinkuin vastataan saduissa, "lahjoittakaa vapaus viimeiselle Alagonalle!"

Ja hänen pyyntöönsä suostuttiin. Kuningas ei voinut kieltää häneltä sitä rukousta, kun hän oli rakentanut tämän hyvän rautatien, joka oli tuova rikkautta koko Etnalle.

* * * * *

Kun donna Mikaela nosti kättään, niin että hiha solui alemmas, näkyi hänen ranteessaan ruostunut rautarengas. Hän oli löytänyt sen kadulta, tunkenut kätensä siltä läpi ja nyt hän kantoi sitä aina. Kun hän vain näki sen tai kosketti sitä, kalpeni hän, ja hän unohti koko maailman ympärillään. Mutta hän näki vankilan, sellaisen kuin Foscarin Venedigin dogepalatsissa. Se oli pimeä, ahdas kellariluola, valo hämärsi hieman ristikkoisesta reiästä, ja seinästä lähti suuri kimppu kahleita, jotka käärmeen lailla kiertyivät vangin jalkojen, käsien ja kaulan ympärille.

Kunpa pyhimykset tekisivät ihmeitä! Kunpa ihmiset ponnistelisivat! Kunpa hän itse pian saisi sellaista kiitosta, että voisi vangilleen pyytää vapautta! Hänen vankinsa kuolee, ellei hän kiiruhda. Jäytäköön rautarengas lakkaamatta hänen rannettaan, jottei hän silmänräpäykseksikään häntä unhoittaisi!

Kuudes luku.

FRA FELICEN TESTAMENTTI.

_Kun donna Emilia_ avasi pilettiluukun ja rupesi myymään pääsylippuja Vanhan kärsimyshistorian toiseen näytäntöön, seisoi ulkona pitkä jono piletinostajia, illalla oli teatteri niin täpösen täynnä, että ihmisiä pyörtyi tungoksessa ja kolmantena iltana saapui matkustajia sekä Adernòsta että Paternòsta katsomaan rakasta murhenäytelmää. Don Antonio aavisti, että voisi esittää sitä koko kuukauden kaksinkertaisilla hinnoilla ja pitää kaksi näytäntöä illassa.

Oi, kuinka onnellisia he olivatkaan don Antonio ja donna Emilia, ja kuinka kernaasti ja kiitollisina he panivatkaan kaksikymmentäviisi liiraa pienen kuvan kollehtilaatikkoon!

Diamantessa herätti tämä tapaus suurta hämmästystä, ja monet tulivat donna Elisalta kysymään, luuliko hän pyhimysten tahtovan, että donna Mikaelaa piti auttaa.

"Oletteko kuullut, donna Elisa", sanottiin, "että San Pasqualen Kristuslapsi auttoi don Antonio Grecoa, kun hän lupasi yhden illan tulot donna Mikaelan rautatien hyväksi?"

Mutta kun näin kysyttiin donna Elisalta, sulki tämä suunsa ja näytti sellaiselta, ettei hän osannut ajatella mitään muuta kuin koruompelustaan.

Fra Felice tuli itse hänen luokseen ja kertoi, mitkä kaksi ihmettä kuva jo oli tehnyt.

"Signorina Tottenham oli hyvin tuhma, kun hän luopui kuvasta, joka on sellainen ihmeitten tekijä", sanoi donna Elisa.

Samaa ajattelivat kaikki. Signorina Tottenhamillahan kuva oli ollut monta vuotta, eikä hän ollut huomannut mitään. Ei se varmastikaan voinut tehdä ihmeitä. Tämä oli vain sattuma.

Oli onnetonta, ettei donna Elisa tahtonut uskoa. Hän oli nyt ainoa Alagona Diamantessa. Ihmiset mukautuivat hänen ajatukseensa, enemmän kuin itse tiesivätkään. Jos donna Elisa olisi uskonut, olisi koko kaupunki tahtonut auttaa donna Mikaelaa.

Mutta donna Elisa ei voinut uskoa, että Jumala ja pyhimykset tahtoivat auttaa hänen kälyänsä.

Hän oli pitänyt häntä silmällä aina San Sebastianon juhlasta asti. Kohta kun joku puhui Gaetanosta, kalpeni hänen kälynsä ja näytti hyvin tuskaiselta. Hänen kasvonpiirteensä kävivät samallaisiksi kuin syntisen, jota omantunnon tuskat kalvavat.

Donna Elisa istui eräänä aamuna tätä mietiskellen, ja se valtasi hänet niin, että hän antoi neulan levätä. "Donna Mikaela ei ole mikään Etnannainen", sanoi hän itsekseen. "Hän pitää hallitsevien puolta ja iloitsee siitä, että Gaetano on vankilassa."

Ulkona kadulla kannettiin samassa suuria paareja. Niille oli pinottu kasa kirkonkoristuksia. Siinä oli kynttiläkruunuja ja alttarikaappeja ja pyhäinjäännössäiliöitä. Donna Elisa silmäili niitä hetkisen, sitten hän alkoi taas miettiä.

"Hän ei sallinut minun koristaa Alagonan taloa San Sebastianon juhlaksi", ajatteli hän. "Hän kai ei tahdo, että pyhimys auttaisi Gaetanoa."

Kaksi miestä työnsi nyt ohitse rämiseviä käsikärryjä. Niillä oli kokonainen vuori punaisia seinäverhoja, runsaasti kirjailtuja alttarin esirippuja ja alttaritauluja leveissä, kullatuissa kehyksissä.

Donna Elisa huiskaisi kädellään, aivan kuin karkoittaakseen kaiken epäilyksen. Se mitä oli tapahtunut, ei voinut olla mikään todellinen ihme. Tottakai pyhimykset tiesivät, ettei Diamantella ollut varoja hankkia rautatietä.

Nyt ajoivat ohitse keltaiset työkärryt, jotka olivat täpötäynnä nuottipitimiä, messukirjoja, rukousjakkaroita ja rippituoleja.

Donna Elisa heräsi mietteistään. Hän katsoi ulos rukousnauhojen välistä, jotka riippuivat ikkunan kiekuroissa. Tuossahan vietiin jo kolmatta kuormaa kirkonkapineita. Ryöstettiinkö Diamantea parastaikaa? Olivatko sarasenit hyökänneet kaupunkiin?

Hän asettui ovelle nähdäkseen paremmin. Taas kannettiin paareja, ja niillä oli rautapeltisiä suruseppeleitä, hautatauluja, joissa oli pitkät kirjoitukset ja vaakunakilpiä, sellaisia, joita kirkkoihin ripustetaan vainajien muistoksi.

Donna Elisa kysyi kantajilta ja sai tietää, mitä oli tapahtumassa. Santa Lucia in Gesun kirkkoa tyhjennettiin parastaikaa. Sindaco ja kaupunginneuvosto olivat päättäneet, että se muutettaisiin teatteriksi.

Kapinan jälkeen oli Diamanteen saatu uusi sindaco. Se oli muuan nuori mies Roomasta. Hän ei tuntenut kaupunkia, mutta tahtoi kumminkin kernaasti tehdä jotain sen hyväksi. Hän oli ehdoittanut kaupunginneuvostolle, että Diamante hankkisi itselleen teatterin samalla tavoin kuin Taormina ja muut kaupungit. Muutettaisiin vain yksinkertaisesti joku kirkoista teatteritaloksi. Viidessä kaupunginkirkossa ja seitsemässä luostarikirkossa oli kai enemmän kuin tarpeeksi, niistä riittäisi kyllä joku toiseenkin tarkoitukseen.

Tuossa oli nyt esimerkiksi jesuittain kirkko, Santa Lucia in Gesu. Luostari, joka sitä ympäröi, oli jo muutettu kasarmiksi, ja kirkko oli melkein kokonaan hyljätty. Siitä tulisi mainio teatteri.

Näin oli uusi sindaco ehdoittanut, ja kaupunginneuvosto oli sen hyväksynyt.

Kun donna Elisa sai kuulla, mitä oli tapahtumassa, heitti hän ylleen viitan ja hunnun ja lähti Luciankirkkoon sellaisella kiireellä, kuin riennetään kuolevan luo.

"Kuinka käy nyt sokeitten?" ajatteli donna Elisa. "Kuinka ne voivat elää ilman Santa Lucia in Gesun kirkkoa?"

Kun donna Elisa tuli sille pienelle hiljaiselle torille, jonka ympärille jesuittain pitkät, rumat luostaritalot oli rakennettu, näki hän leveillä kiviportailla, jotka ulottuvat vii koko kirkon pääsivun, rivin risaisia lapsia ja takkuisia koiria. Ne olivat kaikki sokeitten kuljettajia, ja ne itkivät ja vinkuivat minkä jaksoivat.

"Mikä teillä kaikilla on?" kysyi donna Elisa. -- "Ne tahtovat viedä meiltä kirkkomme", valittivat lapset. Ja silloin ulvoivat koirat vielä surkeammin kuin ennen, sillä sokeitten koirat ovat melkein kuin ihmisiä.

Kirkon ovella donna Elisa kohtasi mestari Pamphilion vaimon, donna Concettan. "Oi, donna Elisa", sanoi hän, "ette ole koskaan eläissänne nähnyt mitään näin kauheaa. Parasta on, ettette mene sisään."

Mutta donna Elisa kulki edelleen.

Kirkossa hän ei ensin nähnyt mitään muuta kuin valkoisen pölypilven. Mutta pilven läpi jyrisivät vasaraniskut, sillä muutamat työmiehet olivat juuri irroittamassa muuatta suurta kiviritaria korkealta ikkunakomerosta.

"Herra Jumala", sanoi donna Elisa, "ne irroittavat Sor Arrigoa!" Ja hän ajatteli, kuinka turvallisena tämä oli maannut komerossaan. Joka kerran kun hän oli nähnyt hänet, oli hän toivonut saavansa olla yhtä kaukana levottomuudesta ja muutoksista kuin vanha Sor Arrigo.

Luciankirkossa oli vielä suuri hautapatsas. Se kuvasi vanhaa jesuittaa makaamassa marmorisella sarkofagilla ruoska kädessä ja päähine vedettynä syvään silmille. Hänen nimensä oli pater Succi ja Diamantessa oli tapana peloitella lapsia hänellä.

"Uskaltavatkohan ne liikuttaa pater Succiakin?" ajatteli donna Elisa. Ja hän haparoi halki kalkkitomun kuoriin nähdäkseen, olivatko ne uskaltaneet siirtää pois vanhan jesuitan.

Mutta pater Succi makasi vielä paikoillaan kivisellä vuoteellansa. Hän makasi siinä synkkänä ja ankarana, jollainen hän oli ollut eläissäänkin, ja saattoi melkein luulla, että hän vielä eli. Jos siinä olisi ollut tohtori ja lääkepullopöytä ja vuoteen vierellä palavia kynttilöitä, olisi saattanut luulla, että pater Succi makasi sairaana kirkon kuorissa odotellen viimeistä hetkeänsä.

Sokeat istuivat hänen ympärillään, niinkuin sukulaiset, jotka kokoontuvat kuolevan luo, huojutellen ruumistaan sanattomassa surussa. Siellä olivat molemmat naiset hotellin pihalta, donna Pepa ja donna Tura, siellä oli vanha Saraedda äiti, joka söi armoleipää sindaco Voltaron talossa, siellä oli sokeita kerjäläisiä, sokeita laulajoita, sokeita kaikenikäisiä ja -säätyisiä. Kaikki Diamanten sokeat olivat siellä, ja Diamantessa on uskomattoman paljon niitä, jotka eivät enää näe päivänvaloa.

Kaikki nämä istuivat pitkät ajat ääneti, mutta välistä puhkesi joku heistä tuskanhuutoon. Välistä haparoi joku heistä munkin, pater Succin luo ja heittäytyi ääneensä itkien hänen päälleen.

Vielä enemmän kuolinhuoneen kaltaiseksi teki tämän se, että kirkkoherra ja franciskaniluostarin pater Rossi kulkivat siellä koettaen lohdutella murheisia.

Donna Elisa tuli hyvin liikutetuksi. Oi, niin monta kertaa hän oli nähnyt nämä ihmiset pihallaan iloisina, ja nyt piti hänen kohdata heidät tällaisessa kurjuudessa! He olivat houkutelleet hänet vuodattamaan ihania kyyneleitä, kun he olivat laulaneet suruvirsiä hänen miehelleen signor Antonellille ja hänen veljelleen don Ferrantelle. Ei hän totisesti olisi tahtonut nähdä heitä tällaisessa hädässä.

Vanha Saraedda äiti rupesi puhumaan donna Elisalle.

"En tiennyt mitään, kun tulin", sanoi mummo. "Jätin koiran portaille ja astuin ovesta sisään. Sitten ojensin käteni nostaakseni syrjään ovipeitteen, mutta ovipeite oli poissa. Nostin jalkani, aivan kuin kynnyksen takana kuten ennenkin olisi ollut porras, mille polkea, muttei ollut mitään porrasta. Ojensin käteni ottaakseni vihkivettä, laskeusin polvilleni kulkiessani pääalttarin ohi, ja koetin kuunnella sitä pientä kelloa, joka aina soi, kun pater Rossi tulee pitämään messua. Donna Elisa, ei ollut ollenkaan vihkivettä, ei alttaria, ei kello soinut, ei ollut mitään."

"Oi, raukkoja, raukkoja!" sanoi donna Elisa.

"Sitten kuulen, kuinka taotaan ja hakataan eräässä ikkunassa. 'Mitä teette Sor Arrigolle?' huudan minä, sillä kuulen heti, että se on Sor Arrigon ikkuna.

"'Viemme hänet pois', vastaavat ne.

"Samassa tulee kirkkoherra don Matteo, ottaa minua kädestä ja selittää kaiken. Minä melkein suutun kirkkoherralle, kun hän sanoo, että tätä tehdään teatteria varten. Ne tarvitsevat meidän kirkkomme teatteriksi!

"'Missä on pater Succi?' sanon heti. Ja hän vie minut pater Succin luo. Hän saa viedä minut, sillä itse en osaa. Kun ne ovat ottaneet pois kaikki tuolit ja rukousjakkarat ja matot ja korokkeet ja irtoportaat, en osaa. Ennen kuljin täällä yhtä hyvin kuin tekin."

"Kirkkoherra hankkii teille toisen kirkon", sanoi donna Elisa. -- "Donna Elisa", sanoi mummo, "mitä sanotte? Sanokaa yhtä hyvin, että kirkkoherra antaa meille näkömme! Voiko don Matteo antaa meille kirkon, jossa näemme, niinkuin näimme tässä? Ei yhdenkään tarvinnut tuoda opastaan tänne sisään. Tuolla donna Elisa, oli muuan alttari, kukat sillä olivat punaisia kuin Etna auringon laskiessa, ja me näimme sen. Laskimme kuusitoista vahakynttilän liekkiä pääalttarilla sunnuntaisin ja kolmekymmentä juhlapäivinä. Saatoimme nähdä, kuinka pastori Rossi toimitti täällä sisällä messua. Mitä teemme toisessa kirkossa, donna Elisa? Siellä emme voi mitään nähdä. Ne ovat uudelleen sammuttaneet silmäimme valon."