Part 14

Koko aaria oli yhtä rääkymistä ja kirkumista ja kiekumista ja vihellystä. Ei kukaan häntä säälinyt. Nyt hän kenties ensi kertaa elämässään tunsi tarvitsevansa jonkun, joka häntä säälisi.

No niin, seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa. Hän ei voinut kauempaa kärsiä Diamantea. Mutta kun hän sanoi sen asianajaja Favaralle, rukoili tämä häntä jäämään hänen tähtensä, ja hän kosi häntä.

Hän oli valinnut oikean ajan. Englantilainen signorina myöntyi, ja meni naimisiin hänen kanssaan.

Mutta siitä lähtien hänen palatseissaan ei enää rakennettu, hän ei taistellut köyhyyttä vastaan eikä häntä huvittanut esiintyä Diamanten kuningattarena. Voitteko uskoa? Hän ei koskaan näyttäytynyt kadulla, vaan eli kodissaan aivan kuin sisilialainen nainen.

Hänen pieni talonsa oli piilossa korkean laipion takana, ja hänestä itsestään ei kuultu mitään. Tiedettiin vain, että hän oli kokonaan muuttunut. Mutta ei tiedetty, oliko hän onnellinen vai onneton, oliko hän sulkeutunut kotiinsa senvuoksi, että hän vihasi ihmisiä vai senvuoksiko, että hän tahtoi olla sellainen, jollainen sisilialaisen vaimon tulee olla.

Mutta eivätkö lopukin naisten puuhat aina näin. Kun he rupeavat rakentelemaan palatseja, eivät ne koskaan valmistu. Naiset eivät osaa tehdä mitään, jolla olisi kestävyyttä.

Kolmas luku.

ARACOELIN HYLKIÖ.

_Kun donna Mikaela_ sai tietää, miten köyhät olivat naurullaan häväisseet miss Tottenhamin, kiiruhti hän hotelliin ilmaistakseen mielipahansa. Hän tahtoi pyytää, ettei englantilainen signorina tuomitsisi niitä raukkoja heidän tekonsa mukaan, sillä he olivat olleet ilon ja viinin huumaamia. Hän aikoi pyytää, ettei hän kääntäisi selkäänsä Diamantelle. Hän ei tosin oikein pitänyt miss Tottenhamista, mutta köyhien tähden... Hän tahtoi sanoa kaiken, mitä ajatella voi lepyttääkseen hänet.

Kun hän lähestyi Etnan hotellia, näki hän koko kadun olevan täynnä kuormavaunuja. Ei ollut siis mitään toivoa. Suuri hyväntekijätär matkustaisi.

Hotellin ulkopuolella vallitsi suuri suru ja katumus. Ne molemmat vanhat mummot, donna Pepa ja donna Tura, jotka aina ennen olivat istuneet hotellin pihassa, oli nyt ajettu ulos, ja he olivat käyneet polvilleen portin eteen. Ja se nuori aasinajaja, joka rakasti kaikkia englantilaisia signorinoja, oli painanut kasvot seinää vasten ja itki.

Mutta itse hotellissa isäntä kulki edestakaisin pitkässä korridorissa ja soimasi kohtaloa, joka tuotti hänelle tällaisen onnettomuuden. "Signor Dio" mutisi hän, "minusta tulee rutiköyhä. Jos sallit tämän tapahtua, tartun vaimoani käteen ja otan lapseni käsivarrelle ja heittäydyn Etnaan".

Hotellin emäntä oli hyvin kalpea ja alakuloinen. Hän tuskin uskalsi nostaa silmiään maasta. Hän olisi tahtonut ryömiä polvillaan taivuttaakseen rikasta signorinaa jäämään.

"Uskallatteko puhutella häntä, donna Mikaela?" sanoi hän. "Auttakoon Jumala teitä, jotta voisitte puhua hänelle! Oi, sanokaa hänelle, että se neapelilainen poika -- hänhän se sai aikaan koko onnettomuuden -- on jo ajettu pois kaupungista! Sanokaa hänelle, että ne kaikki tahtovat tehdä parannuksen! Puhukaa hänelle, signora!"

Emäntä opasti donna Mikaelan englantilaisnaisen vastaanottohuoneeseen, ja vei salonkiin hänen korttinsa. Hän tuli heti takaisin ja pyysi donna Mikaelaa odottamaan vain parin minuutin ajan. Signorina Tottenham puhui raha-asioista signor Favaran kanssa.

Mutta tämä olikin juuri se hetki, jolloin asianajaja Favara pyysi miss Tottenhamin kättä ja odottaessaan donna Mikaela kuuli hänen aivan ääneen sanovan: "Ette saa matkustaa, signorina! Mitä tulee minusta, jos te lähdette? Minä rakastan teitä enkä voi antaa teidän matkustaa. En olisi uskaltanut puhua, ellette olisi uhanneet matkustaa. Mutta nyt..."

Hän alensi taas äänensä, mutta donna Mikaela ei tahtonutkaan kuulla enempää, vaan poistui. Hän ymmärsi olevansa liikaa. Jollei signor Favaran onnistunut pidättää suurta hyväntekijätärtä, niin ei kenenkään.

Kun hän taas kulki portista, seisoi siellä isäntä riitelemässä vanhan franciskanimunkin Fra Felicen kanssa. Ja hän oli niin kiihdyksissä, ettei hän ainoastaan riidellyt Fra Felicen kanssa, vaan ajoi tämän pois koko talosta.

"Fra Felice", huusi hän, "te tulette kiistelemään suuren hyväntekijättären kanssa. Te tahdotte yhä perinpohjaisemmin suututtaa hänet. Menkää tiehenne, sanon minä! Senkin susi, ihmissyöjä, menkää tiehenne!"

Fra Felice oli yhtä kiihtynyt kuin isäntäkin ja aikoi tunkeutua tämän sivu. Mutta silloin isäntä tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet suoraan kadulle.

Fra Felice oli mies, joka luojaltaan oli saanut suuren lahjan. Sisiliassa kaikki harrastavat arpajaisia, ja siellä löytyy ihmisiä, jotka osaavat ennustaa, mitkä numerot seuraavassa vedossa voittavat. Sitä, joka on saavuttanut tällaisen ennustustaidon, sanotaan polaccoksi, ja useimmiten on sellainen joku vanha kerjäläismunkki. Ja sellainen munkki oli Fra Felice. Hän oli Etnaseudun suurin polacco.

Mutta kun kaikki toivoivat, että hän sanoisi heille jonkun voittavan kolmiryhmän tai neliryhmän, kohdeltiin häntä tavallisesti suurella kunnioituksella. Hän, Fra Felice, ei ollut tottunut siihen, että häntä tartuttiin käsivarteen ja hänet heitettiin kadulle.

Hän oli noin kahdeksankymmen-vuotias, kokoonkäpristynyt ja raihnas. Kun hän kompuroi eteenpäin vaunujen välissä, kompastui hän, polki kaapunsa ja oli vähällä kaatua. Mutta ei kellään niistä rengeistä ja kuskeista, joita seisoi portin ulkopuolella puhelemassa ja valittelemassa, ollut tänään aikaa ajatella Fra Feliceä.

Ukko horjui puoleen ja toiseen suuressa sarkakaavussaan. Hän oli käynyt niin pieneksi ja kuivuneeksi, että kaavussa taisi olla enemmän jäykkyyttä kuin munkissa. Vanha kaapu se näyttikin pitävän häntä pystyssä.

Donna Mikaela saavutti ukon ja pisti aivan hiljaa toisen kätensä hänen kainaloonsa. Hän ei jaksanut nähdä, kuinka ukko törmäsi lyhtypatsaisiin ja kompastui portaisiin. Mutta Fra Felice ei huomannut, että kukaan piti huolta hänestä. Hän kulki eteenpäin mutisten ja manaten ja luuli yhä olevansa yhtä yksinään kuin omassa kopissaankin.

Donna Mikaela ihmetteli, mistä syystä Fra Felice mahtoi olla niin suuttunut miss Tottenhamiin. Olikohan englantilainen signorina käynyt hänen kirkossaan vetämässä alas freskot seiniltä, vai mitä hän oli tehnyt?

Sillä Fra Felice oli kuusikymmentä vuotta asunut suuressa franciskaniluostarissa, joka oli ulkopuolella Porta Etneaa, seinä seinässä vanhan San Pasqualen kirkon kanssa.

Siellä Fra Felice oli ollut munkkina jo kolmekymmentä vuotta, kun luostari suljettiin ja myytiin eräälle maallikolle. Muut munkit muuttivat pois, mutta Fra Felice jäi paikoilleen, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että myytiin San Franciskon taloja.

Jos sinne muutti maallikoita, näytti Fra Felicestä sitä tarpeellisemmalta, että ainakin yksi munkki jäi paikoilleen. Kukapa muutoin pitäisi huolta kellonsoitosta tai valmistaisi lääkkeitä talonpoikaiseukoille tai jakaisi leipää luostarin köyhille? Ja Fra Felice valitsi itselleen kopin eräässä luostarin syrjäisessä nurkassa ja kulki luostariin ja sieltä pois, niinkuin hän aina oli tehnyt.

Kauppias, joka luostarin omisti, ei käynyt siinä koskaan. Hän ei välittänyt vanhasta luostarirakennuksesta, hän oli vain tahtonut saada omakseen viinitarhat, jotka siihen kuuluivat. Niinpä Fra Felice hallitsi yhä vanhaa luostaria ja hän se muurasi paikoilleen alas lohkeilleet pienat ja rappaili uudelleen seinät. Yhtä monta köyhää kuin menneinä päivinä, ruokittiin luostarissa nytkin. Ennustuslahjansa tähden Fra Felice sai niin suuria almuja kierrellessään Etnan kaupungeissa, että hänestä olisi tullut rikas mies; mutta kaikki meni luostarille.

Vielä suurempaa huolta kuin luostarista, oli Fra Felice pitänyt luostarin kirkosta. Sen olivat sodan aikana saastuttaneet veriset tappelut ja muu riettaus, niin ettei siinä enää voitu messua lukea. Mutta ei hän tätäkään saattanut ymmärtää. Se kirkko, jossa hän oli lupauksensa tehnyt, oli hänen mielestään aina yhtä pyhä.

Hänen suurin surunsa oli se, että kirkko oli joutunut aivan rappiolle. Hänen oli täytynyt nähdä, kuinka englantilaiset olivat tulleet ja ostaneet saarnastuolin ja messupöydän ja kuorituolit. Eikä hän ollut voinut estää Palermon museoherroja viemästä kruunuja ja tauluja ja messukasukoita. Hän ei ollut voinut tehdä mitään pelastaakseen kirkkoaan, vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut. Mutta hän vihasi noita kirkonryöstäjiä, ja kun donna Mikaela nyt näki hänet noin suuttuneena, luuli hän, että miss Tottenham oli tahtonut riistää häneltä joitakin hänen aarteitaan.

Mutta asia olikin päinvastoin niin, että kun Fra Felicen kirkko nyt oli aivan tyhjä, eikä kukaan enää tullut sitä ryöstämään, oli hän alkanut miettiä keinoja, millä saisi sen taas koristetuksi, ja hän oli iskenyt silmänsä rikkaan englantilaisnaisen pyhäinkuva-kokoelmaan. Köyhien juhlassa, jolloin miss Tottenham oli ollut hyvä ja lempeä kaikille, oli Fra Felice uskaltanut pyytää häneltä hänen kaunista madonnaansa, jonka puku oli samettia ja silmät kuin taivas. Ja hänen pyyntöönsä oli suostuttu.

Tänä aamuna Fra Felice oli lakaissut ja tomuttanut kirkon ja asettanut kukkia alttarille, ennenkuin oli lähtenyt kuvaa hakemaan. Mutta kun hän oli tullut hotelliin oli englantilaisnainen muuttanut mieltään eikä lainkaan luvannut antaa hänelle kallisarvoista madonnaa. Sen sijaan hän oli lahjoittanut hänelle pienen, repaleisen ja likaisen Kristuslapsen kuvan, jota vailla hän arveli huoletta voivansa olla.

Oi, millaista iloa ja odotusta Fra Felice oli tuntenutkaan, ja sitten hänet oli kokonaan petetty! Hän ei ollut voinut tyytyä tällaiseen, vaan oli kerran toisensa perästä tullut takaisin pyytämään sitä toista kuvaa. Se oli niin kallisarvoinen kuva, ettei hän olisi voinut ostaa sitä kaikella sillä rahalla, mitä hän sai kerjätyksi koko vuonna. Viimein suuri hyväntekijätär oli ajattanut hänet ulos, ja juuri tämän jälkeen donna Mikaela oli tavannut hänet.

Kun he kulkivat pitkin katua, alkoi hän puhella ukon kanssa ja houkutteli tämän kertomaan koko jutun. Ukolla oli kuva mukanaan ja keskellä katua hän pysähtyi, näytti sitä donna Mikaelalle ja kysyi, oliko hän nähnyt viheliäisempää olentoa.

Donna Mikaela katsoi hetken hämmästyneenä kuvaa. Sitten hän hymyili ja sanoi: "Lainatkaa minulle kuva pariksi päiväksi, Fra Felice!"

"Ottakaa se ja pitäkää se", sanoi ukko. "Kunpa se ei enää koskaan tulisi minun silmieni eteen!"

Donna Mikaela vei kuvan kotiinsa ja laitteli sitä kahtena päivänä. Kun hän sitten lähetti sen Fra Felicelle, loistivat sen vastakirkastetut koristukset, sillä oli uusi, puhdas kapalo, se oli uudestaan maalattu ja kruunussa kimaltelivat kirkkaat, moniväriset kivet.

Se oli niin kaunis, tuo Aracoelin hylkiö, että Fra Felice asetti sen kirkkonsa tyhjälle pääalttarille.

* * * * *

Oli hyvin aikainen aamu. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja leveää merta tuskin eroitti. Oli tosiaankin hyvin aikaista. Kissat kuljeskelivat vielä katoilla, savua ei noussut uuninpiipuista, ja sumut kierivät laakson pohjassa jyrkän Monte Chiaron ympärillä.

Silloin vanha Fra Felice tuli juosten kohti kaupunkia. Hän juoksi niin, että oli tuntevinaan vuoren tärisevän jalkojensa alla. Hän juoksi niin nopeasti, etteivät heinänkorret tienvarrelta ennättäneet pirskahuttaa kastetta hänen kaavulleen, niin nopeasti, etteivät skorpionit ennättäneet nostaa pyrstöään ja pistää häntä.

Ukon juostessa hulmusi kaapu valtoinaan hänen ympärillään ja nuora heilui solmimattomana takana. Avarat hihat löyhyivät kuin siivet, ja raskas päähine hyppi edestakaisin seljässä, aivan kuin se olisi tahtonut kiirehtää häntä.

Tullimies kaupunginportilla, joka vielä istuallaan nukkui, heräsi ja hieroi silmiään, kun Fra Felice syöksyi ohi, mutta ei ennättänyt tuntea häntä. Katukivet olivat kasteen liukastamat, kerjäläiset makasivat korkeitten kiviportaitten vierellä jalat huolimattomasti ojennettuina kadulle, valvonnasta perin väsyneet dominonpelaajat kulkivat kotiinsa kahvilasta unissaan hoippuen. Mutta Fra Felice kiiti eteenpäin, hän vältti kaikki esteet.

Ja talot ja niitten pääovet, torit ja holvikkaat solain suut jäivät vanhan Fra Felicen taakse. Hän juoksi puoliväliin corsoa, ennenkuin pysähtyi.

Hän pysähtyi erään pitkän talon eteen, jossa oli monta raskasta balkonia. Hän tarttui portinkolkuttimeen ja jyskytti, kunnes muuan rengeistä heräsi. Eikä hän rauhoittunut ennenkuin renki oli hakenut esiin neitsyeen ja neitsyt herättänyt signoran.

"Donna Mikaela, Fra Felice on tuolla alhaalla! Hän tahtoo välttämättä puhua teidän kanssanne."

Kun donna Mikaela viimeinkin tuli Fra Felicen luo, läähätti tämä vielä hengästyneenä, mutta silmissä oli tulta ja poskilla pienet kalvakat ruusut.

Kuvasta, kuvasta nyt oli kysymys! Kun Fra Felice aamulla oli soittanut neljänsoiton, oli hän mennyt kirkkoon katselemaan sitä.

Silloin hän oli nähnyt, että suuria kiviä oli irtautunut holvista aivan kuvan yläpuolelta. Ne olivat pudonneet alttarille ja rikkoneet sen päällystän, mutta kuva oli jäänyt paikoilleen. Ja sorasta ja pölystä ei ollut mitään varissut kuvan päälle, vaan se oli aivan vahingoittumaton.

Fra Felice tarttui donna Mikaelan käteen ja sanoi, että hänen täytyi lähteä mukaan luostariin katsomaan ihmettä. Hänen pitäisi saada nähdä se kaikkein ensimäiseksi, sillä hän oli pitänyt huolta kuvasta.

Ja donna Mikaela seurasi häntä hänen luostariinsa halki harmaan kolakan aamun, ja sydän tykytti innosta ja odotuksesta.

Kun hän oli tullut sinne ja nähnyt, että Fra Felice oli puhunut totta, kertoi hän tunteneensa kuvan heti kun oli sen nähnyt ja tienneensä, että se oli ihmeitätekevä. "Hän on suurin ja lempein ihmeittentekijä", sanoi hän.

Fra Felice astui kuvan luo ja katsoi sitä silmiin. Sillä kuvalla ja kuvalla on suuri ero, mutta vanhan munkin viisauteen kuuluu osata eroittaa, millä kuvalla on voimaa, millä ei. Nyt näki Fra Felice, että tämän kuvan silmät olivat syvät ja loistavat, aivan kuin niissä olisi ollut henki ja että hänen huulillaan eli salainen hymy.

Silloin Fra Felice lankesi polvilleen, risti kätensä ja ojensi ne kuvaa kohti. Ja hänen vanhoja, ryppyisiä kasvojaan kirkasti suuri ilo.

Heti tuntui Fra Felicestä, että hänen kirkkonsa seinät olivat peitetyt tauluilla ja purppuraverhoilla, valo säteili alttarilta, laulu kaikui lehteriltä, ja koko lattian täyttivät polvistuneet, rukoilevat ihmiset.

Kaikki ihanuus, mitä uneksia voi, tulisi nyt hänen köyhän, vanhan kirkkonsa osaksi, kun siinä oli yksi suurista, ihmeitätekevistä kuvista.

Neljäs luku.

VANHA KÄRSIMYSHISTORIA.

_Diamanten kesäpalatsista_ lähti tähän aikaan monta kirjettä Gaetano Alagonalle, joka istui Comon vankilassa. Mutta kirjeenkantajan laukussa ei ollut koskaan kirjettä Gaetanolta kesäpalatsiin.

Sillä Gaetano oli astunut elinkautiseen vankeuteensa, aivan kuin se olisi ollut hauta. Ja sitä ainoata hän pyysi ja toivoi, että se lahjoittaisi hänelle haudan unhoituksen ja rauhan.

Hän tunsi olevansa kuin kuollut ja sanoi itselleen, ettei hän tahtonut kuulla jälkeenjääneitten valituksia ja vaikerruksia. Eikä hän tahtonut pettyä toivomaan eikä antaa hellien sanojen houkutella itseään ikävöimään sukulaisia ja ystäviä. Eikä hän tahtonut kuulla mitään siitä, mitä maailmassa tapahtui, kun hän ei kumminkaan kyennyt ottamaan siihen osaa ja ohjaamaan sitä.

Hän hankki vankilaansa työtä ja leikkasi kauniita taideteoksia, kuten aina oli tehnyt. Mutta koskaan hän ei ottanut kirjettä vastaan, ei ketään päästänyt puheilleen. Hän arveli siten pääsevänsä tuntemasta onnettomuutensa koko katkeruutta. Hän luuli voivansa oppia elämään eheän elämän neljän ahtaan seinän sisälläkin.

Mutta näin ollen donna Mikaela ei koskaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi.

Viimein donna Mikaela kirjoitti vankilan johtajalle ja kysyi, elikö Gaetano vielä. Ja tämä vastasi, että se vanki, josta hän oli kysynyt, ei koskaan lukenut ainoatakaan kirjettä. Hän oli pyytänyt päästä kaikista ulkomaailmaa koskevista tiedoista.

Senjälkeen donna Mikaela ei enää kirjoittanut. Sensijaan hän jatkoi työskentelyä rautatiensä hyväksi. Hän tuskin uskalsi mainita siitä Diamantessa, mutta siitä huolimatta hän ei ajatellut mitään muuta. Hän itse neuloi ja valmisti koruompeleita ja antoi kaikkien palvelijainsa tehdä pieniä huokeita esineitä, joita hän voisi kaupata myyjäisissään. Puodista hän valitsi vanhaa rihkamaa arpajaisia varten. Hän pani Pieron, porttivahdin, laittamaan värillisiä lyhtyjä, hän sai isänsä maalaamaan kylttejä ja ilmoitustauluja ja hän antoi kamarineitsyensä Lucian, joka oli kotoisin Caprista, laittaa korallista kaulaketjuja ja näkinkenkärasioita.

Hän ei ollut kuitenkaan lainkaan varma, tulisiko ainoatakaan ihmistä hänen juhlaansa. Kaikki olivat häntä vastaan, ei kukaan tahtonut häntä auttaa. Ne eivät edes pitäneet siitäkään, että hän näyttäytyi kadulla, että hän puhui raha-asioista. Sellainen oli sopimatonta hienolle naiselle.

Juuri silloin vanha Fra Felice koetti auttaa häntä, sillä hän rakasti signoraa, kun tämä oli koristanut hänelle kuvan.

Kerran kun donna Mikaela valitti sitä, ettei hän saanut ketään uskomaan tämän rautatierakennuksen tärkeyttä, otti hän kalotin päästään ja osoitti kaljua päälakeansa.

"Katsokaa minua, donna Mikaela!" sanoi hän. "Yhtä kaljuksi tekee tämä rautatie teidän päänne, jos jatkatte, niinkuin olette alkanut."

"Mitä tarkoitatte, Fra Felice?"

"Donna Mikaela", sanoi ukko, "eikö olisi hulluutta ryhtyä vaaralliseen yritykseen ilman yhtään ystävää ja auttajaa?"

"Olenhan minä koettanut saada ystäviä, Fra Felice."

"Niin, ihmisiä!" sanoi ukko. "Mutta mitä apua on ihmisistä? Jos joku lähtee kalalle, donna Mikaela, tietää hän, että hänen pitää pyytää avukseen San Pietroa, jos joku aikoo ostaa hevosen, voi hän anoa San Antonio Abbaten apua. Mutta jos minä tahdon rukoilla teidän rautatienne edestä, en tiedä, kenen puoleen kääntyisin."

Ja Fra Felicen tarkoituksena oli sanoa, että donna Mikaelan pitäisi valita joku suojeluspyhimys rautatielleen. Hän tahtoi, että donna Mikaela valitsisi sen kruunupään lapsen, joka seisoi hänen vanhassa kirkossaan, rautatiensä ensimäiseksi ystäväksi ja auttajaksi. Hän sanoi, että jos signora vain tekisi niin, ei hän varmastikaan jäisi apua vaille.

Donna. Mikaela tuli niin liikutetuksi, kun joku tahtoi auttaa häntä, että hän heti lupasi rukoilla San Pasqualen lapselta menestystä rautatiellensä.

Mutta Fra Felice hankki suuren kollehtilaatikon ja maalautti siihen suurilla, selvillä kirjaimilla: "Lahjoja Etnanrautatielle." Ja hän kiinnitti sen kirkkoonsa kuvan alttarin viereen.

Tästä oli kulunut vain yksi päivä, kun don Antonio Grecon puoliso, donna Emilia, tuli vanhaan, hyljättyyn kirkkoon kysymään neuvoa San Pasqualelta, joka on kaikista pyhimyksistä viisain.

Syksyn kuluessa oli nimittäin don Antonion teatterin ruvennut käymään huonosti, kuten oli odotettavaakin tähän aikaan, jolloin kaikilla oli rahanpuute.

Don Antonion päähän oli silloin pälkähtänyt koettaa tulla toimeen pienemmillä teatterikustannuksilla kuin ennen. Hän oli jättänyt pois pari lamppua ja entiset suuret ja komeasti maalatut ilmoituslehdet.

Mutta se oli ollut suurta hulluutta. Eikähän sovikaan sillä hetkellä, jolloin ihmiset menettävät halun käydä teatterissa, ruveta lyhentelemään prinsessojen silkkilaahustimia ja säästämään kuninkaitten kruunujen kultauksessa.

Ehkei se ole niin vaarallista muussa teatterissa, mutta nukketeatterissa on enemmän kuin arveluttavaa ryhtyä muutoksiin. Ja se johtuu siitä, että nukketeatterissa käy enimmäkseen vain pojannulikoita. Aikaihmiset saattavat ymmärtää, että välistä täytyy säästää, mutta lapset tahtovat aina nähdä kaikki samallaisena.

Yhä vähemmän ja vähemmän tuli katsojia don Antonion teatteriin ja hän jatkoi säästämistään. Sitten pisti hänen päähänsä, ettei hän tarvinnut niitä kahta sokeaa viulunsoittajaa, isä Eliaa ja veli Tommasoa, jotka tavallisesti soittivat väliaikoina ja sotakohtauksissa.

Nämä sokeat, jotka ansaitsivat paljon laulamalla surutaloissa ja jotka juhlapäivinä kokosivat rahasumman toisensa jälkeen, olivat kalliit palkata. Don Antonio eroitti ne ja hankki posetiivin.

Mutta siitä tuli hänen onnettomuutensa. Kaikki Diamanten oppipojat ja puotipojat lakkasivat käymästä teatterissa. He eivät tahtoneet istua kuulemassa posetiivia. He lupasivat toisilleen, etteivät menisi teatteriin, ennenkuin don Antonio oli ottanut takaisin soittoniekkansa. Ja he pitivätkin lupauksensa. Don Antonion nuket saivat esiintyä tyhjille seinille.

Nämä nuoret pojat, jotka muutoin kernaammin luopuivat illallisestaan kuin teatterista, jäivät ilta illalta pois nukkenäytännöstä. Ne olivat varmoja siitä, että don Antonion viimein täytyisi asettaa kaikki ennalleen.

Mutta don Antonio on taiteilijasukua. Hänen isällään ja veljellään on nukketeatteri, hänen lankonsa, kaikki hänen sukulaisensa ovat siinä ammattimiehiä. Ja don Antonio ymmärtää taidettaan. Hän osaa muuttaa ääntään aivan rajattomasti, hän osaa samalla kertaa ohjata kokonaista nukkesotajoukkoa ja hän osaa ulkoa tekstin kokonaiseen näytelmäjaksoon, joka perustuu Carolus Magnuksen kronikaan.

Ja nyt don Antonion taiteilijaylpeyttä oli loukattu. Hän ei tahtonut myöntyä ottamaan sokeita takaisin. Hän tahtoi, että hänen teatterissaan käytäisiin hänen vuokseen eikä musikanttien.

Hän muutti suunnitelmaa ja alkoi esittää suuria, loistavasti näyttämöllepantuja kappaleita. Mutta kaikki oli turhaa.

Löytyy muuan näytelmä, jonka nimi on "Paladinin kuolema" ja joka kuvailee Rolandin taistelua Roncevalin luona. Se vaatii sellaista koneistoa, että nukketeatterin täytyy olla kaksi päivää suljettuna, jotta se voitaisiin asettaa käyntiin. Yleisö rakastaa sitä niin, että sitä tavallisesti näytellään kaksinkertaisilla hinnoilla ja täydelle huoneelle kokonainen kuukausi. Nyt don Antonio järjestytti tämän näytelmän, mutta hänen ei tarvinnut esittää sitä, hän ei saanut katsojia.

Tämä mursi don Antonion. Hän koetti saada takaisin isä Eliaa ja veli Tommasoa, mutta nämä tiesivät nyt, minkä arvoisia he hänelle olivat. He vaativat palkkoja sellaisia, että hän olisi joutunut perikatoon niitä maksaessaan. Oli mahdotonta päästä mihinkään yksimielisyyteen.

Pienessä asunnossa nukketeatterin takana elettiin kuin piiritetyssä linnoituksessa. Ei ollut muuta tehtävää kuin nähdä nälkää.

Donna Emilia ja don Antonio olivat molemmat nuoria, iloisia ihmisiä, mutta nyt he eivät enää koskaan nauraneet.

Ei heitä hätä niin paljon ahdistanut, mutta don Antonio oli ylpeä mies eikä voinut kestää sitä ajatusta, ettei hänen taiteensa enää kyennyt houkuttelemaan katsojia.

Silloin lähti, kuten sanottu, donna Emilia San Pasqualen kirkkoon rukoilemaan pyhimykseltä hyvää neuvoa. Hänen tarkoituksensa oli ollut rukoilla yhdeksän rukousta sen suuren kivikuvan edessä, joka seisoi kirkon ulkopuolella, mutta ennenkuin hän oli ruvennut rukoilemaan, oli hän huomannut, että kirkon ovi oli auki. "Minkätähden San Pasqualen kirkonovi on auki?" sanoi donna Emilia. "Sitä ei ole sattunut minun päivinäni." Ja hän astui kirkkoon.

Siellä sisällä oli vain Fra Felicen rakas kuva ja suuri kollehtilaatikko. Ja kuva loisti niin kauniina kruunussaan ja sormuksissaan, että donna Emilia viehättyi menemään aivan hänen luokseen. Mutta kun hän näin tuli katsoneeksi kuvaa silmiin, näytti tämä hänestä niin suloiselta ja lohduttavalta, että hän laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä. Ja hän lupasi, että jos kuva tahtoisi auttaa häntä ja don Antoniota heidän hädästään, panisi hän kaikki yhden illan tulot siihen suureen laatikkoon, joka oli naulattu kuvan viereen.

Lopetettuaan rukouksensa, donna Emilia piiloutui kirkon oven taakse ja koetteli kuunnella, mitä ohikulkijat puhuivat. Sillä jos kuva tahtoi häntä auttaa, antaisi se nyt hänen kuulla jonkun sanan, joka ilmoittaisi, mitä hänen oli tekeminen.

Hän ei ollut seisonut siinä kahtakaan minuuttia, ennenkuin vanha Assunta tuomiokirkon portailta asteli siitä sivuitse donna Pepan ja donna Turan seurassa. Ja hän kuuli Assuntan sanovan juhlallisella äänellään: "Sinä vuonnahan minä ensi kerran näin esitettävän Vanhan kärsimyshistorian." Donna Emilia kuuli sen aivan selvästi. Assunta sanoi tosiaankin "Vanhan kärsimyshistorian".