Part 12
"Donna Elisan vanhat ystävät kulkevat hänen puutarhassaan Lucan kanssa", sanoi hän, "ja Luca näyttää heille Gaetanon lempipaikkoja ja sitä maapalaa, johon hänellä oli tapana istuttaa. Ja Pacifica istuu työhuoneessa höyläpenkin ääressä ja kertoo hänestä kaikellaista, aina siitä saakka kun hän oli noin pieni."
Enempää hän ei voinut kertoa, tungos ja melu heidän ympärillään oli niin suuri, että hänen täytyi keskeyttää.
He aikoivat mennä tuomiokirkkoon. Portailla istui, kuten aina, vanha Assunta. Hänellä oli käsissään rukousnauha ja hän mutisi samaa rukousta koko nauhan ympäriinsä. Hän anoi pyhimykseltä, että se Gaetano, joka oli luvannut auttaa kaikkia köyhiä, saisi palata takaisin Diamanteen.
Kun donna Mikaela kulki hänen ohitseen, kuuli hän selvästi: "San Sebastiano, anna meille Gaetano! Oi, armeliaisuutesi tähden, oi, kurjuutemme tähden, San Sebastiano, anna meille Gaetano!"
Donna Mikaela oli aikonut mennä kirkkoon, mutta kääntyi portailta.
"Siellä on sellainen tungos", sanoi hän, "minä en uskalla".
Hän lähti taas kotiin. Mutta sillä välin oli donna Elisa käyttänyt hyväkseen hänen poissaoloaan. Hän oli vetänyt lipun kesäpalatsin katolle, hän oli levittänyt liinoja balkoneille, ja kun donna Mikaela tuli kotiin, oli hän juuri kiinnittämässä köynnöstä portin päälle. Sillä donna Elisa ei voinut kestää sitä, ettei kesäpalatsia oltu koristettu. Hän tahtoi, ettei tällä kertaa mitään puuttuisi San Sebastianon kunniasta. Ja hän pelkäsi, ettei pyhimys auttaisi Diamantea ja Gaetanoa, jollei Alagonan vanha palatsi häntä juhlisi.
Donna Mikaela saapui kalpeana kuin kuolemaantuomittu ja kumarassa kuin kahdeksankymmenvuotias mummo.
Hän huokaili itsekseen: "Minä en tee hänestä mitään rintakuvia, en laula hänestä mitään lauluja, en uskalla rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, en osta mitään hänen helmiänsä. Kuinka hän voisi luulla, että minä rakastan häntä? Hänen täytyy rakastaa kaikkia noita muita, jotka jumaloivat häntä, mutta ei minua. Minä en kuulu hänen maailmaansa, minua hän ei enää voi rakastaa."
Ja kun hän näki, että hänen taloansa aiottiin kukkaisin koristaa, tuntui se hänestä niin viiltävän julmalta, että hän tempasi köynnöksen donna Elisan käsistä ja heitti sen hänen jalkojensa juureen, kysyen samalla, tahtoiko hän murhata hänet.
Sitten hän kulki donna Elisan ohi ylös portaita huoneeseensa. Hän heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin.
Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, kuinka kaikki ulkonainen eroitti hänet ja Gaetanon toisistaan. Kansan mies ei voinut rakastaa häntä.
Ja senlisäksi hänestä tuntui, että hän esti Gaetanoa auttamasta kaikkia noita köyhiä.
Kuinka Gaetanon täytyikään häntä inhota, kuinka hän mahtoikaan vihata häntä!
Ja entinen epätoivo hiipi taas häneen. Häntä ei rakastettu. Se surmaisi hänet. Hän ajatteli siinä maatessaan, että kaikki oli mennyttä, kaikki lopussa.
Mutta silloin seisoi äkkiä hänen sisäisen silmänsä edessä pieni Kristuksenkuva. Tuntui kuin se olisi astunut huoneeseen koko köyhässä loistossaan. Hän näki sen selvästi.
Donna Mikaela alkoi huutaa avukseen Kristuslasta. Ja hän ihmetteli sitä, ettei hän ennemmin ollut kääntynyt tämän hyvän auttajan puoleen. Mutta sen vuoksi hän kai vasta äärimäisessä hädässään muisti kuvan, kun tämä ei seisonut missään kirkossa, vaan miss Tottenham kuljetti sitä ympäri kuin mitäkin museoesinettä.
* * * * *
Oli saman päivän myöhäinen ilta. Päivällisen jälkeen donna Mikaela oli antanut kaikille palvelijoilleen luvan mennä katsomaan juhlaa, niin että hän ja hänen isänsä olivat yksinään koko suuressa talossa. Mutta kymmenen tienoissa hänen isänsä nousi ja sanoi aikovansa lähteä torille kuulemaan laulukilpailua. Ja silloin donna Mikaela ei uskaltanut jäädä aivan yksikseen, vaan hänen täytyi mennä mukaan.
Kun he tulivat torille, näkivät he, että se oli muutettu teatteriksi, jossa tuolirivi seisoi toisensa vieressä. Joka ainoa nurkka oli täynnä väkeä ja vain vaivoin saivat he itselleen paikat.
"Tänä iltana on Diamante ihana, Mikaela", sanoi cavaliere Palmeri. Tuntui siltä, kuin yön sulous olisi saanut hänet lempeämmäksi. Hän puhui tyttärelleen yksinkertaisemmin ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.
Donna Mikaelakin arveli, että hän puhui totta. Hänestä tuntui samalta kuin ensi kertaa Diamanteen tullessaan. Tämä oli ihmeitten kaupunki, kauneuden kaupunki, pienoinen Jumalan pyhättö.
Aivan hänen vastapäätään oli suuri ja mahtava rakennus, joka näytti olevan kokoonpantu itseloistavista timanteista. Hänen täytyi miettiä hetkinen, ennenkuin hän käsitti, mikä se oli.
Tuomiokirkon päätyhän se vain oli, verhottuna jäykästä hopea- ja kultapaperista tehtyihin kukkiin, ja niitten väliin pistetty tuhannen pientä peiliä. Ja jokaisesta kukasta riippui pieni öljylasi, jonka liekki oli tulikärpäsen suuruinen. Se oli hyvin kaunista. Se oli viehättävin ilotulitus, mitä donna Mikaela oli nähnyt.
Torilla ei ollut mitään muuta valoa, eikä muuta tarvittukaan. Tuo suuri timanttiseinä loisti aivan riittävästi.
Musta palazzo Geraci seisoi niin kirkkaan punaisena, kuin siihen olisi heijastanut tulipalon lieska.
Torin ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys, ja se vaikutti, että donna Mikaela taas oli tuntevinaan vanhan, lumotun Diamanten, joka ei sijainnut maassa, vaan oli pyhä linna jollain taivaan vuorella. Raatihuone raskaine balkoneineen ja korkeine portaineen, pitkä nunnaluostari ja roomalainen portti olivat ihania ja ihmeellisiä. Ja hän saattoi tuskin uskoa, että juuri tässä kaupungissa hän oli saanut kärsiä niin hirmuista tuskaa.
Keskellä tuota suurta ihmispaljoutta ei kylmyyttä lainkaan huomannut. Talvinen yö oli leuto kuin kevätyö. Ja donna Mikaela alkoi tuntea itsessään jotain keväistä. Hänen sielunsa alkoi värähtää ja vapista suloisesti ja samalla kammottavasti. Siltä täytyi tuntua Etnan lumikinoksista, kun aurinko sulattaa ne kimalteleviksi vuoripuroiksi.
Hän katseli ihmisiä, joita tori oli täynnään, ja hänestä tuntui kummalta, että ne olivat aamupäivällä tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen. Olihan hänestä mieluista, että ne rakastivat Gaetanoa. Oi, jos vain Gaetano olisi edelleenkin rakastanut häntä, olisi hän ollut sanomattoman ylpeä ja onnellinen näitten rakkaudesta. Silloin hän olisi voinut suudella noita vanhoja, känsäisiä käsiä, jotka muovailivat Gaetanon kuvia ja jotka liittyivät rukoukseen hänen puolestaan.
Hänen tätä ajatellessaan avattiin kirkonovet ja suuret vankkurit vierivät kirkosta. Ylinnä punaiseen verhotuissa vankkureissa seisoi San Sebastiano paalussaan, ja kuvan alapuolella ne neljä laulajaa, jotka aikoivat kilpailla.
Siinä oli muuan vanha sokea mies Nicolosista, muuan catanialainen tynnyrintekijä, jota pidettiin koko Sisilian parhaimpana improvisatorina, muuan seppä Terministä ja pieni Gandolfo, joka oli Diamanten raatihuoneen vartijan poika.
Kaikki ihmiset kummastelivat sitä, että Gandolfo uskalsi esiintyä näin vaarallisessa kilpailussa. Tekiköhän hän sen miellyttääkseen morsiantaan pikku Rosaliaa? Ei kukaan ollut kuullut ennen puhuttavan siitä, että hän osasi improvisoida. Ei hän ollut koskaan elämässään tehnyt mitään muuta kuin syönyt mandarineja ja tirkistellyt Etnalle.
Ensimäiseksi vetivät kilpailijat arpaa keskenään, ja sattui niin, että tynnyrintekijä joutui ensimäiseksi ja Gandolfo viimeiseksi. Kun arpa oli vedetty, kalpeni Gandolfo. Olihan kauheata joutua viimeiseksi, kun kaikkien oli puhuttava samasta asiasta.
Tynnyrintekijä valitsi esityksensä aiheeksi sen ajan, jolloin San Sebastiano oli legionasoturina vanhassa Roomassa ja uskonsa tähden sidottiin paaluun ja asetettiin tovereittensa ampumatauluksi. Hänen perästään tuli sokean vuoro, ja tämä kertoi, kuinka muuan hurskas roomalaisnainen sitten löysi martyrin verisenä ja nuolien lävistämänä, ja onnistui herättämään hänet henkiin. Senjälkeen tuli sepän vuoroja hän kuvaili kaikkia niitä ihmeitä, joita San Sebastiano oli tehnyt Sisiliassa viisitoistasataa-luvulla ruton aikana. Kutakin näistä kolmesta ylistettiin kovasti. He käyttivät paljon mahtavia sanoja verestä ja kuolemasta, ja kansa riemuitsi. Mutta diamantelaiset kävivät levottomiksi pikku Gandolfon puolesta.
"Seppä vie häneltä kaikki sanat. Hän ei voi onnistua", sanoi joku.
"Oi", sanoi toinen, "eihän pikku Rosalia sentähden ota kihlausnauhaa palmikostaan".
Mutta Gandolfo kyyristäytyi vankkurinnurkkaan. Hän kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Lähellä istuvat voivat kuulla, kuinka hänen hampaansa kalisivat pelosta.
Kun hänen vuoronsa viimeinkin tuli ja hän nousi seisomaan ja alkoi improvisoida, onnistui hän hyvin huonosti. Hän oli huonompi kuin kukaan oli odottanut. Hän änkytti kuuluville pari säettä, mutta se oli vain muitten esitysten kertaamista.
Sitten hän äkkiä vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Tällä hetkellä valtasi hänet epätoivon voima. Hän oikaisihe, ja poskille kohosi hieman väriä.
"Oo, signori", sanoi pikku Gandolfo, "sallikaa minun puhua siitä, mitä aina ajattelen! Sallikaa minun puhua siitä, minkä aina edessäni näen!"
Ja hän alkoi sujuvasti ja valtaavalla voimalla kertoa siitä, mitä itse oli nähnyt.
Hän kertoi, kuinka hän, raatihuoneen vartijan poika, oli hiipinyt pimeitten ullakkojen kautta ja piiloutunut eräälle oikeussalin parvekkeelle sinä yönä, jolloin sotaoikeus oli kokoontunut tuomitsemaan Diamanten kapinallisia.
Silloin hän oli nähnyt syytettyjen penkillä don Gaetano Alagonan villien roikaleitten joukossa, jotka olivat pahempia kuin pedot.
Hän kertoi, kuinka kaunis Gaetano oli ollut. Pikku Gandolfon mielestä hän oli ollut kuin Jumala noitten kauheitten miesten keskellä. Ja hän kuvaili näitä roistoja, niitten hurjan petomaisia kasvoja, niitten karkeata tukkaa ja jäykkiä jäseniä. Hän sanoi, että ne olivat sellaisia, että sydän vavahti sillä, joka niitä silmiin katsoi.
Kumminkin oli don Gaetano, kauneudestaan huolimatta, hirmuisempi kuin nämä ihmiset. Gandolfo ei käsittänyt, kuinka ne uskalsivat istua hänen vieressään penkillä. Don Gaetanon rypistettyjen kulmien alta sinkosi muihin vankeihin katseita, joitten olisi pitänyt surmata niiltä sielu, jos niillä, kuten muilla ihmisillä, olisi sielua ollut.
'Ketä olette te', tuntui hän kysyvän, 'jotka uskallatte ryhtyä ryöstöön ja murhaan huutamalla avuksenne pyhää vapautta? Tiedättekö, mitä olette tehneet? Tiedättekö, että teidän juonenne tähden minä nyt istun vangittuna? Ja minä olisin pelastanut Sisilian!' Ja jokainen katse, jonka hän niihin heitti, oli kuolemantuomio.
Hänen silmänsä sattuivat niihin esineisiin, joita roistot olivat ryöstäneet ja jotka oli asetettu tuomarien pöydälle. Hän tunsi ne. Kuinkapa hän ei olisi tuntenut kesäpalatsin pöytäkelloja ja hopeavateja, tietysti hän tunsi ne pyhäinkuvat ja rahat, jotka oli varastettu hänen englantilaiselta suojelijattareltaan! Mutta kun hän oli tuntenut nämä esineet, vilkaisi hän roistoihin, huulillaan kamala hymy. 'Voi urhoja, voi urhoja', sanoi hymy, 'te olette varastaneet kahden naisen asunnosta'.
Väri hänen jaloissa kasvoissaan vaihtui lakkaamatta. Kerran oli Gandolfo nähnyt niitten vääntyvän äkillisestä kauhusta. Se tapahtui silloin, kun mies, joka istui häntä lähinnä, oli ojentanut kätensä, ja se oli aivan verinen. Aavistiko hän kenties totuuden? Ajatteliko hän silloin, että nämä miehet olivat murtautuneet siihen taloon, jossa hänen rakkaansa oli?
Gandolfo kertoi, kuinka upseerit, joitten piti olla tuomareina, olivat astuneet sisään äänettöminä ja totisina ja istuutuneet paikoilleen. Mutta kun hän oli nähnyt nämä korkeat herrat, oli hänen levottomuutensa vähentynyt. He tiesivät, oli hän arvellut itsekseen, että don Gaetano oli ylhäinen mies, ja ettei heidän pitänyt tuomita häntä. Eivät he häntä sekoittaisi roistoihin. Eihän toki kukaan saattanut uskoa, että hän oli ollut ryöstämässä kahden naisen asunnosta.
Ja kas, kun tuomari huusi Gaetano Alagonan nimen, ei hänen äänessään ollut kovuutta. Hän puhui hänelle kuin vertaiselleen.
"Mutta", sanoi Gandolfo, "kun don Gaetano nyt nousi pystyyn, seisoi hän niin, että hän saattoi nähdä yli torin. Ja torilla, tällä samalla torilla, jossa nyt niin paljon ihmisiä istuu iloiten ja huvitellen, kulki silloin ruumissaatto.
"Valkoisten veljeskunta täällä kantoi murhatun Giannitan ruumista hänen äitinsä asuntoon. Kantajat kulkivat eteenpäin tulisoihtujen valossa, ja selvästi voi eroittaa paarit, jotka oli asetettu heidän olkapäilleen. Saattueen hitaasti kulkiessa yli torin, voi tuntea paarivaatteen, joka oli levitetty ruumiin yli. Se oli Alagonain paarivaate, upeitten vaakunoitten ja loistavien hopeareunuksien koristama. Mutta kun Gaetano oli nähnyt sen, ymmärsi hän, että murhattu oli Alagonain talosta. Hänen kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi ja hän hoippui kuin kaatumaisillaan.
"Samassa tuomari kysyi häneltä: 'Tunnetteko murhatun?' Ja hän vastasi: 'Tunnen.' Silloin jatkoi tuomari, joka oli armelias mies: 'Oliko hän teidän läheisiänne?' Ja don Gaetano vastasi: 'Minä rakastan häntä'."
Kun Gandolfo oli päässyt tähän asti kertomuksessaan, näkyi donna Mikaela äkkiä nousevan pystyyn, aivan kuin hän olisi aikonut väittää vastaan, mutta cavaliere Palmeri veti hänet kiivaasti takaisin viereensä. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän hänelle.
Ja donna Mikaela istui äänetönnä kasvot käsiin painuneina. Silloin tällöin huojutti hän ruumistaan ja valitti hiljaa.
Mutta Gandolfo kertoi, kuinka tuomari, kun Gaetano oli tämän tunnustanut, oli viitannut muihin vankeihin ja kysynyt häneltä: 'Jos rakastitte sitä naista, kuinka voitte sitten olla missään yhteydessä noitten hänen murhaajiensa kanssa?'
Silloin don Gaetano oli kääntynyt roistoihin päin. Hän oli nostanut nyrkkinsä niitä vastaan ja pudistanut sitä. Ja hän oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi toivonut käteensä tikarin, millä iskeä ne maahan, toisen toisensa jälkeen.
'Noitten', oli hän huudahtanut. 'Minäkö olisin missään yhteydessä noitten kanssa?'
Ja aivan varmaan hän oli aikonut sanoa, ettei hänellä ollut mitään tekemistä rosvojen ja murhamiesten kanssa. Tuomari oli hymyillyt hänelle lempeästi ja näyttänyt vain odottavan sitä vastausta vapauttaakseen hänet.
Mutta silloin oli tapahtunut Jumalan ihme.
Ja Gandolfo kertoi, kuinka kaikkien varastettujen tavarain joukossa, jotka olivat tuomarien pöydällä, oli ollut muuan pieni Kristuksenkuva. Se oli kyynärän korkuinen, siinä oli paljon koristuksia ja sitä kaunistivat kultakruunu ja kultaiset kengät. Juuri tällöin oli muuan upseereista kumartunut vetääkseen kuvan luokseen, ja kun hän teki sen, putosi kruunu lattialle ja vieri aina don Gaetanon jalkojen juureen.
Don Gaetano nosti maasta kruunun, piti sitä silmänräpäyksen ajan käsissään ja katsahti siihen tarkasti. Näytti siltä, kuin hän olisi jotain lukenut siitä.
Hän ei pitänyt sitä kädessään kauempaa kuin silmänräpäyksen. Seuraavassa otti vahtisotamies sen häneltä.
Donna Mikaela nosti silmänsä melkein säikähtäneenä. Kristuksenkuva! Siinä se taas oli. Saisiko hän heti vastauksen rukoukseensa?
Gandolfo jatkoi: "Mutta kun don Gaetano nyt nosti päätään, vapisivat kaikki kuin ihmeen tapahduttua, sillä hän oli niin muuttunut.
"Oo, signori, hän oli niin valkoinen, että hänen kasvonsa näyttivät loistavan ja hänen silmänsä säteilivät rauhallisen ihanasti. Hänestä oli kadonnut kaikki viha.
"Ja hän alkoi rukoilla muiden vankien puolesta, hän rukoili, että heidän henkensä säästettäisiin.
"Hän pyysi, etteivät he tuomitsisi noita kurjia lähimäisiään. Hän pyysi, että korkeat tuomarit sensijaan tekisivät jotain niitten hyväksi, jotta ne kerran voisivat elää kuten muutkin. 'Meillä on elettävänämme vain tämä elämä', sanoi hän. 'Meidän valtakuntamme on vain tästä maailmasta.'
"Hän alkoi puhua siitä, miten nämä ihmiset olivat eläneet. Hän puhui niin kuin hän olisi osannut lukea heidän sieluistaan. Hän kertoi heidän elämänsä tarinan, kuinka synkkä ja pimeä se oli ollut. Hän puhui niin, että muutamat korkeista herroista itkivät.
"Sanat tulivat voimakkaina ja mahtavina, että tuntui, kuin don Gaetano olisi ollut tuomari ja tuomarit pahantekijöitä. 'Katsokaa', sanoi hän heille, 'kenen on syy, että nämä ihmisparat ovat menneet hukkaan. Eikö teidän, joilla valta on, olisi pitänyt ottaa niitä hoitoonne?'
"Ja näkyi, kuinka he kaikki kauhistuivat sitä vastuunalaisuutta, minkä hän vieritti heidän hartioilleen.
"Mutta äkkiä tuomari oli keskeyttänyt hänet.
"'Puolustakaa itseänne, Gaetano Alagona', sanoi hän, 'älkääkä muita!'
"Silloin oli don Gaetano hymyillyt. 'Signor', sanoi hän, 'minulla ei ole paljoa, millä puolustautua. Mutta on minulla kumminkin jotain. Olen jättänyt urani Englannissa nostattaakseni Sisiliassa kapinan. Olen tuonut maahan aseita. Olen pitänyt kapinallisia puheita. Onhan minulla jotain, vaikkei paljoa.'
"Tuomari oli melkein rukoillut häntä. 'Älkää puhuko noin, don Gaetano!' oli hän sanonut. 'Ajatelkaa, mitä sanotte!'
"Mutta don Gaetano oli tehnyt sellaisia tunnustuksia, että heidän oli täytynyt tuomita hänet.
"Kun he olivat sanoneet hänelle, että hän saisi yhdeksänkolmatta vuotta vankeutta, oli hän huudahtanut: 'Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka äsken kannettiin ohi. Käyköön minulle, niinkuin hän tahtoi!'
"Ja sitten en häntä enää nähnyt", sanoi pikku Gandolfo, "sillä vahtisotilaat asettivat hänet välilleen ja veivät pois.
"Mutta kuullessani hänen rukoilevan niitten puolesta, jotka olivat murhanneet hänen rakkaimpansa, lupasin itselleni, että koettaisin tehdä jotain hänen hyväkseen.
"Lupasin sepittää San Sebastianolle kauniin improvisation, jotta hän auttaisi häntä. Mutta en onnistunut. En ole mikään improvisatori, en osannut."
Tähän hän lopetti ja heittäytyi kovasti itkien kuvan jalkoihin. "Anna anteeksi, etten osannut", huusi hän, "ja auta häntä kuitenkin! Tiedäthän, että kun he tuomitsivat hänet, lupasin tehdä sen hänen tähtensä, jotta sinä pelastaisit hänet. Mutta nyt en olekaan osannut puhua sinusta, ja sinä et auta häntä."
Donna Mikaela tiesi tuskin, kuinka kaikki tapahtui, mutta hän ja pikku Rosalia, joka rakasti Gandolfoa, ennättivät melkein yhtaikaa hänen luokseen. He vetivät hänet puoleensa ja suutelivat häntä molemmat ja sanoivat hänelle, ettei kukaan ollut puhunut niinkuin hän, ei kukaan, ei kukaan. Eikö hän nähnyt, että ihmiset itkivät? San Sebastiano oli häneen tyytyväinen. Donna Mikaela pani sormuksen pojan sormeen, ja kaikkialta hänen ympäriltään huiskutettiin kirjavia silkkiliinoja, jotka kimaltelivat kuin merenaallot tuomiokirkon seinästä säteilevässä, kirkkaassa valossa.
"Viva Gaetano, viva Gandolfo", huusi kansa.
Ja pienen Gandolfon ympärille satoi kukkia ja hedelmiä ja silkkiliinoja ja koristuksia. Donna Mikaela työnnettiin melkein väkivallalla erilleen hänestä. Mutta pelko ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän seisoi keskellä aaltoilevaa kansanpaljoutta ja itki. Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa, ja hän itki, iloiten siitä, että itki. Se oli korkein siunaus.
Hän tunkeutui Gandolfon luo, hän ei voinut kyllin kiittää tätä. Tuo pieni runoilijahan oli kertonut hänelle, että Gaetano rakasti häntä. Kun Gandolfo oli maininnut nämä sanat: "Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka äsken kannettiin ohi", oli donna Mikaela äkkiä ymmärtänyt Gaetanon luulleen, että hän, Mikaela, makasi Alagonain paarivaatteen alla.
Ja tästä kuolleesta hän oli sanonut: "Minä rakastan häntä!"
Veri virtasi jälleen hänen suonissaan, sydän löi taas, kyyneleet vuosivat. "Se on elämää, elämää", sanoi hän itsekseen, samalla kun hän tahtomattaan liikkui edestakaisin kansanpaljouden mukana. "Elämä on taas tullut luokseni. En kuolekaan."
Pienen Gandolfon ympärille he kaikki tahtoivat tunkeutua, koska hän oli antanut heille jonkun, jota rakastaa, johon toivoa, jota ikävöidä näinä alakuloisuuden aikoina, kun kaikki näytti menetetyltä.
TOINEN KIRJA.
"Antikristus kulkee maasta maahan ja jakaa leipää köyhille."
Ensimäinen luku.
SUUREN MIEHEN PUOLISO.
Oli helmikuu ja mantelipuut alkoivat kukkia mustassa laavamaassa Diamanten ympärillä.
Cavaliere Palmeri oli käynyt kävelemässä Etnan rinteillä ja tuonut tullessaan suuren mantelipuunoksan, nuppuja ja kukkia täyden, ja asettanut sen maljakkoon musiikkisaliin.
Donna Mikaela vavahti, kun hän näki sen. Ne olivat siis tulleet, nuo mantelinkukat. Ja kokonaisen kuukauden, kokonaista kuusi viikkoa niitä näkisi kaikkialla.
Niitä seisoisi kirkon alttarilla, niitä olisi haudoilla, niitä kannettaisiin rintavihoissa, hatussa, tukassa. Niitä kukkisi teitten yläpuolella, rauniokummuilla, mustalla laavalla.
Ja jokainen mantelinkukka maistuttaisi häntä siitä päivästä, jolloin kellot soivat, jolloin Gaetano oli vapaa ja onnellinen ja jolloin hän uneksi saavansa elää hänen kanssaan kokonaisen elämän.
Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen täysin ymmärtänyt, mitä merkitsi se, että Gaetano oli vankina ja poissa, ettei hän koskaan enää saisi nähdä häntä.
Hänen sydämensä oli lakata tykyttämästä, hänen täytyi istuutua, jottei kaatuisi, ja hän sulki silmänsä.
Siinä välähti hänen mieleensä muuan tapaus.
Hän on äkkiä kotonaan Catanian palatsissa. Hän istuu korkeassa etehisessä ja lukee, ja hän on iloinen nuori neiti, signorina Palmeri. Silloin palvelija tuo hänen luokseen kiertelevän kauppiaan. Tämä on nuori, kaunis mies, kukkiva mantelipuunoksa napinlävessä, pään päällä laudanpalanen täynnä puusta leikattuja pieniä pyhimysten kuvia.
Hän ostaa muutamia kuvia, ja sillä välin ahmivat nuoren miehen silmät kaikkia etehisen taideteoksia. Hän kysyy mieheltä, haluaako tämä nähdä heidän kokoelmiaan. Kyllä, kyllä hän haluaa. Ja hän lähtee itse näyttämään niitä.
Nuori mies on niin onnellinen näkemästään, että signorina Palmeri ajattelee: hänestä pitäisi tulla oikea taiteilija. Ja hän lupaa olla unhoittamatta vierastaan. Hän kysyy mieheltä, mistä tämä on kotoisin. Mies vastaa: "Diamantesta." -- "Onko se kaukanakin?" -- "Neljä tuntia menee postivaunuilla." -- "Entä junalla?" -- "Diamanteen ei ole rautatietä, signorina." -- "Teidän täytyy rakentaa." -- "Meidän? Me olemme liian köyhiä. Pyytäkää, että Catanian rikkaat ihmiset rakentavat meille rautatien!"
Sen sanottuaan hän aikoo lähteä, mutta kääntyy takaisin ovelta ja ojentaa signorinalle mantelinkukkansa. Tämä oli kiitokseksi kaikesta siitä kauniista, mitä hän oli näyttänyt hänelle.
Kun donna Mikaela avasi silmänsä, ei hän tiennyt, oliko hän uneksinut tai oliko kenties todellisuudessa kerran tapahtunut jotain samallaista. Olihan Gaetano tosiaankin joskus saattanut käydä palazzo Palmerissa myymässä kuviaan, vaikka se oli unohtunut hänen mielestään, mutta mantelinkukat nyt tuoneet sen mieleen.
Mutta samapa se. Pääasia oli, että tuo nuori puunleikkaaja oli Gaetano. Hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut rakkaimpansa kanssa. Hän oli kuulevinaan oven sulkeutuvan Gaetanon mentyä.
Ja tästä asti hän sai päähänsä, että hänen piti rakentaa rautatie Catanian ja Diamanten välille.
Gaetano oli varmasti tullut hänen luokseen pyytämään sitä. Se oli hänen käskynsä, ja donna Mikaela tunsi, että hänen täytyi totella.
Eikä hän edes yrittänytkään vastustaa. Hän tiesi varmasti, että Diamante kaipasi rautatietä kipeämmin kuin mitään muuta. Hän oli kuullut Gaetanon kerran sanovan, että jos vain Diamanteen olisi rautatie, niin että se helposti voisi lähettää muualle oranssinsa ja viininsä ja hunajansa ja mantelinsa, ja että matkustajat pääsisivät sinne mukavasti, tulisi siitä pian rikas kaupunki.
Ja heti hän oli myöskin varma siitä, että saisi aikaan rautatien. Joka tapauksessa hän ainakin koettaisi. Hänen ei johtunut mieleenkään jättää tuumaa. Kun Gaetano toivoi sitä, täytyi hänen totella.
Hän alkoi heti laskea, kuinka paljon rahaa hän itse voisi antaa. Mutta se ei riittäisi pitkälle. Hänen täytyi hankkia rahoja. Siinä oli ensimäinen tehtävä.
Jo hetken perästä hän meni kadun toiselle puolelle donna Elisan luo ja pyysi tätä auttamaan myyjäisiä järjestettäessä. Donna Elisa nosti silmänsä koruompeleestaan. "Minkätähden tahdot järjestää myyjäiset?" -- "Minä aion hankkia kokoon rahoja rautatietä varten." -- "Se on sinun tapaistasi, Mikaela, se ei olisi pistänyt kenenkään muun päähän." -- "Mikä, donna Elisa? Mitä sinä tarkoitat?" -- "En mitään."
Ja donna Elisa jatkoi koruompelustaan.