Part 11

Kulkiessaan porttiholvin läpi, ei hän siellä nähnyt vanhaa Piero porttivahtia. Pihalyhtyä ei oltu sytytetty, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kartanolla.

Hän astui portaita myöten pylväskäytävään, ja hänen jalkansa sattui johonkin kovaan. Se oli pieni pronssimaljakko, jonka paikka tavallisesti oli musiikkisalissa. Muutamia portaita ylempää hän löysi veitsen. Se oli puukko, jonka pitkä terä oli tikarin tapainen. Kun hän nosti sen maasta, tipahti terältä pari tummaa pisaraa. Hän ymmärsi, että sen täytyi olla verta.

Ja niinpä hän ymmärsi, että se, mitä hän koko syksyn oli peljännyt, oli nyt tapahtunut. Roistot olivat käyneet kesäpalatsissa ryöstämässä. Ja kaikki, jotka olivat voineet, olivat sieltä paenneet, mutta hänen isänsä, joka ei päässyt vuoteeltaan, oli nyt varmasti murhattu.

Hän ei saattanut tietää, eivätkö rosvot vieläkin olleet talossa. Mutta nyt, kun hän oli joutunut keskelle suurinta vaaraa, katosi hänen pelkonsa, ja hän kiiruhti eteenpäin ajattelematta, että hän oli yksinään ja suojatonna.

Hän astui läpi käytävän ja tuli musiikkisaliin. Siellä kulki poikki lattian leveitä kuun valojuovia ja keskellä yhtä tällaista juovaa makasi pitkänään joku ihminen.

Donna Mikaela kumartui liikkumattoman ruumiin ylitse. Se oli Giannita. Hänet oli murhattu, hänellä oli suuri, ammottava haava kaulassa.

Donna Mikaela asetti ruumiin suoraan, pani sen kädet ristiin ja sulki sen silmät. Siinä hän sai kätensä vereen ja tuntiessaan miten se oli haaleata, tahmeaa, alkoi hän itkeä. "Oi, hyvä rakas sisareni", sanoi hän aivan ääneen, "sinun nuori henkesi on vuotanut pois tämän veren mukana. Koko elämäsi olet rakastanut minua ja nyt olet vuodattanut veresi puolustaessasi minun taloani. Senkötähden Jumala on ottanut sinut pois luotani, että Hän tahtoi rangaista minua kovuudestani? Senkötähden olet jättänyt minut, etten suonut sinun rakastavan sitä, jota itse rakastin? Oi, sisko, sisko, etkö voinut rangaista minua lempeämmin?"

Hän kumartui ja suuteli kuolleen otsaa. "Ethän usko sitä", sanoi hän. "Tiedäthän, että olen aina ollut sinulle uskollinen. Tiedäthän, että rakastin sinua."

Hän muisti, että vainaja oli nyt erinnyt tästä maailmasta ja ettei hän katumusta ja ystävyyden vakuutuksia enää tarvinnut. Ja hän luki pari rukousta ruumiin ääressä, koska ainoa, mitä hän saattoi siskonsa puolesta tehdä, oli hurskailla ajatuksilla tukea Jumalan luo pakenevan sielun matkaa.

Sitten hän kulki edelleen, pelkäämättä enää mitään omasta puolestaan, mutta kauhulla ajatellen, mitä hänen isälleen oli mahtanut tapahtua.

Kun hän viimein oli kulkenut juhlakerroksen monien suurten salien läpi ja seisoi sairaan huoneen ovella, hapuilivat hänen kätensä kauan lukkoa, ja kun hän sen löysi, ei hänellä ollut voimia kiertää avainta.

Silloin hänen isänsä huusi huoneestaan kysyen, kuka tuli. Kun hän kuuli isänsä äänen ja ymmärsi, että tämä eli, tuntui hänestä, että kaikki hänessä vapisi ja murtui ja kadotti kyvyn totella hänen tahtoaan. Samalla kertaa hänen aivonsa ja sydämensä pettivät eivätkä lihakset voineet pitää häntä pystyssä. Hän ennätti vielä ajatella tämän kaiken johtuvan viime aikain kauheasta mielen jännityksestä. Ja omituisen vapautumistunteen valtaamana hän vaipui pitkälliseen pyörtymykseen.

Donna Mikaela heräsi tainnoksista aamupuoleen. Silloin oli paljon tapahtunut. Palvelijat olivat tulleet esiin piilopaikoistaan, ja he olivat hakeneet donna Elisan. Hän oli ottanut hoitoonsa hyljätyn palatsin, lähettänyt hakemaan polisia ja toimittanut sanan valkoisten veljeskunnalle. Ja nämä olivat kantaneet Giannitan ruumiin hänen äitinsä asuntoon.

Kun donna Mikaela heräsi, huomasi hän makaavansa sohvalla isänsä kamarin viereisessä huoneessa. Hänen luonaan ei ollut ketään, mutta hän kuuli donna Elisan puhuvan isänsä huoneessa.

"Poikani ja tyttäreni", sanoi donna Elisa nyyhkyttäen, "olen kadottanut sekä poikani että tyttäreni".

Donna Mikaela koetti nousta, mutta ei voinut. Hänen ruumiinsa oli vielä horroksissa, vaikka sielu olikin jo valveilla.

"Cavaliere, cavaliere", sanoi donna Elisa, "voitteko sitä ymmärtää? Muutamia Etnan roistoja hiipii Diamanteen. Muutamia roistoja, jotka ampuvat tullikamaria ja huutavat: 'Eläköön sosialismi!' Ja tämän ne tekevät ainoastaan peloittaakseen ihmisiä kaduilta ja houkutellakseen karabinierit Porta Etnean luo. Joukossa ei ole mukana ainoatakaan diamantelaista. Roistot vain ovat toimeenpanneet kaiken päästäkseen ryöstämään miss Tottenhamin ja donna Mikaelan taloihin, kahden naisen, cavaliere! Ja mitä ne oikeastaan ajattelivat, nuo herrat upseerit, jotka istuivat sotaoikeutta? Luulivatko ne, että Gaetano oli liitossa roistojen kanssa? Eivätkö ne sitten nähneet, että hän oli herrasmies, oikea Alagona, taiteilija? Kuinka ne ovat voineet tuomita hänet?"

Donna Mikaela kuunteli kauhistuneena, mutta koetti kuvitella mielessään, että hän vielä näki unta. Hän oli kuulevinaan, kuinka Gaetano kysyi, uhrasiko hän hänet Jumalalleen. Ja hän oli itse vastaavinaan, että hän teki sen. Nyt hän varmaan uneksi siitä, miltä tuntuisi, jos Gaetano tosiaankin olisi vangittu. Mitään muuta tämä ei voinut olla.

"Mikä onnettomuuksien yö tämä on?" sanoi donna Elisa. "Mikä se kiertelee ilmassa ja tekee ihmiset hulluiksi ja sekapäisiksi? Olettehan nähnyt Gaetanon, cavaliere. Onhan hän aina ollut kiivas ja tulinen, mutta ei hän ole ollut mieltä vailla, ei hän ole ollut järjetön ja hullu. Mutta tänä yönä hän hyökkäsi suoraan sotamiesten syliin. Te tiedätte, että hän aikoi nostaa kapinan, tiedätte, että hän oli tullut kotiin nostamaan kapinaa. Ja kun hän kuulee ammuttavan ja huudettavan 'eläköön sosialismi', käy hän villiksi ja hurjaksi. Hän luulee, että kapina on puhjennut ja hyökkää pitkin katua päästäkseen mukaan. Ja hän huutaa koko ajan minkä jaksaa 'eläköön sosialismi'. Ja sitten hän kohtaa suuren parven sotamiehiä, kokonaisen sotajoukon. Sillä ne olivat menossa Paternòhon, mutta kuulivat matkalla ampumista ja poikkesivat tänne katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja Gaetano ei enää osaa eroittaa sotilaslakkia. Hän luulee, että ne ovat kapinallisia, hän luulee, että ne ovat taivaan enkeleitä ja hyökkää niitten keskelle ja vangitaan. Ja nämä, jotka sitä ennen ovat ottaneet kiinni kaikki roistot, kun ne olivat hiipimässä tiehensä myttyineen, tarttuvat nyt Gaetanoonkin. Ja ne kulkevat kaupungin läpi ja huomaavat, että kaikki on rauhallista, mutta ennenkuin ne lähtevät pois, tuomitsevat ne vankinsa. Ja Gaetano saa samallaisen tuomion kuin muutkin, hän samallaisen kuin ne, jotka ovat tehneet murtovarkauksia ja surmanneet naisia! Eivätkö ne ole kadottaneet järkeänsä, cavaliere?"

Donna Mikaela ei voinut kuulla, mitä hänen isänsä vastasi. Hän tahtoi itse tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta hän oli yhä kivettyneenä eikä voinut liikahtaa. Olikohan Gaetano ammuttu?

"Mitä ne tarkoittavat sillä, että tuomitsevat hänet yhdeksänkolmatta vuoden vankeuteen?" sanoi donna Elisa. "Luulevatko ne, että hän voi elää niin kauan, tai että kukaan, joka häntä rakastaa, voi elää niin kauan? Hän on kuollut, cavaliere, kuollut minulta kuten Giannitakin."

Donna Mikaelasta tuntui, että vahvat kahleet sitoivat hänet, jottei hän päässyt kuulemasta. Tämä oli hänestä pahempaa kuin olla sidottuna häpeäpaaluun ja saada raippoja.

"Koko vanhojen päivieni ilo on nyt minulta viety", sanoi donna Elisa. "Sekä Giannita että Gaetano! Minä odotin aina, että he menisivät naimisiin keskenään. Se olisi sopinut niin hyvin, kun he molemmat olivat minun lapsiani ja rakastivat minua. Mitä varten minä nyt elän, kun minulla ei ole lainkaan nuorta väkeä ympärilläni? Monesti olin hyvin köyhänä siihen aikaan, kun Gaetano tuli luokseni, ja minulle sanottiin, että minun olisi parempi olla yksin. Mutta minä vastasin: 'Se ei tee mitään, ei mitään, kun vain saan nuorta väkeä ympärilleni'. Ja minä ajattelin, että kun hän kasvaa suureksi, hän ottaisi itselleen nuoren emännän ja sitten he saisivat pikku lapsia, eikä minun tarvitsisi koskaan istua yksinäisenä ja hyödyttömänä vanhuksena."

Donna Mikaela tuli ajatelleeksi, että hän olisi voinut pelastaa Gaetanon, mutta ei ollut tahtonut. Mutta miksei hän ollut tahtonut? Se näytti hänestä nyt aivan käsittämättömältä. Hän rupesi mielessään luettelemaan kaikkia niitä syitä, joitten tähden hän oli antanut Gaetanon syöksyä turmioon. Hän oli jumalankieltäjä ja sosialisti ja hän oli aikonut nostaa kapinan. Ja tämä oli painanut enemmän kuin kaikki muu, silloin kun hän oli avannut Gaetanolle puutarhanportin. Se oli painanut enemmän kuin hänen rakkautensakin. Nyt hän sen ymmärsi. Tuntui siltä, kuin vaakakupillinen höyheniä olisi painossa voittanut vaakakupillisen kultaa.

"Uljas poikani", sanoi donna Elisa, "uljas poikani! Hänestä oli tullut jo suuri mies siellä Englannissa, ja hän tuli kotiin auttaakseen meitä köyhiä sisilialaisia. Ja nyt ne ovat tuominneet hänet kuin roiston. Kerrotaan, että ne olivat vähällä ampua hänetkin, niinkuin ne toiset. Ehkäpä olisikin ollut parempi, että ne olisivat tehneet sen, cavaliere. Olisi ollut parempi saada peittää hänet kirkkomaahan, kuin tietää hänen olevan vankilassa. Kuinka hän voi kestää kaikki kärsimyksensä? Hän ei voi kestää, hän sairastuu, pian hän kuolee."

Kun hän sanoi tämän, riuhtaisihe donna Mikaela irti huumauksesta ja nousi sohvalta. Hän hoiperteli huoneen poikki ja tuli isänsä ja donna Elisan luo yhtä kuolonkalpeana kuin murhattu Giannita-parkakin. Hän oli niin heikko, ettei hän uskaltanut astua keskelle lattiaa, vaan pysähtyi ovensuuhun ja nojasi pihtipieleen.

"Minä se", sanoi hän, "donna Elisa, minä se..."

Sanat eivät tahtoneet tulla hänen huuliltaan. Hän väänteli käsiään epätoivoissaan, kun ei voinut puhua.

Donna Elisa oli heti hänen luonaan. Hän kiersi kätensä donna Mikaelan ympärille tukeakseen häntä, välittämättä siitä, että tämä koetti työntää häntä luotaan.

"Antakaa minulle anteeksi, donna Elisa", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä sen tein."

Donna Elisa ei juuri kuunnellut hänen puhettaan. Hän huomasi, että donna Mikaelalla oli kuumetta ja luuli hänen hourailevan.

Donna Mikaelan huulet liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta sai vain muutamia sanoja kuuluville. Oli mahdotonta ymmärtää, mitä hän tarkoitti. "Hänelle, samoinkuin isällenikin", sanoi hän kerran toisensa perään. Ja sitten hän sanoi jotain sellaista, että kaikki, joita hän rakasti, hän syöksi turmioon.

Donna Elisa oli saanut hänet istuutumaan tuolille, ja siinä donna Mikaela suuteli hänen vanhoja, ryppyisiä käsiään ja pyysi häneltä anteeksi.

Kyllä, kyllä, donna Elisa antoi hänelle anteeksi.

Donna Mikaela katsoi terävästi hänen kasvoihinsa kuumeisilla silmillään ja kysyi, oliko se totta.

Kyllä se oli totta.

Silloin hän laski päänsä donna Elisan olalle ja nyyhkytti, ja sitten hän kiitti häntä ja sanoi, ettei hän voisi elää, ellei saisi hänen anteeksiantoaan. Ei hän ketään vastaan ollut niin rikkonut kuin donna Elisaa. Voiko hän antaa anteeksi?

"Kyllä, kyllä", sanoi donna Elisa kerran toisensa perästä eikä voinut ymmärtää muuta kuin että toinen houri kuumeesta ja kauhusta.

"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", sanoi donna Mikaela. "Minä tiedän sen, mutta sinä et tiedä. Sinä et anna minulle anteeksi, jos saat sen tietää."

"Annan varmasti sinulle anteeksi", sanoi donna Elisa.

He puhelivat näin kauan ymmärtämättä toisiaan, mutta vanhalle donna Elisalle teki hyvää, että hänellä tänä yönä oli joku, jota hän sai peitellä ja lohduttaa ja jolle sai antaa vahvistavia yrttejä ja lääkkeitä. Hänelle teki hyvää, että vielä löytyi joku, joka laski päänsä hänen olalleen ja itki suruissaan.

* * * * *

Donna Mikaela, joka lähes kolme vuotta oli rakastanut Gaetanoa ajattelemattakaan, että he koskaan olisivat toistensa omia, oli tottunut kummaan rakkauteen. Hänelle riitti, kun hän tiesi, että Gaetano rakasti häntä. Kun hän ajatteli tätä, hiipi häneen suloinen turvallisuuden ja onnen tunne. "Mitäpä siitä, mitäpä siitä", sanoi hän, kun kohtasi vastoinkäymisen. "Gaetano rakastaa minua." Gaetano oli aina hänen vierellään, rohkaisi häntä ja lohdutti häntä. Hän oli mukana kaikissa donna Mikaelan ajatuksissa ja askareissa. Hän oli hänelle itse elämän henki.

Heti kun donna Mikaela oli ennättänyt hankkia Gaetanon osoitteen, kirjoitti hän hänelle. Siinä hän tunnusti uskoneensa varmasti, että Gaetano kävi kohti onnettomuutta. Mutta hän oli niin pahoin peljännyt sitä, mitä tämä tulisi saamaan aikaan elämässä, ettei ollut uskaltanut pelastaa häntä.

Hän kirjoitti myöskin, kuinka hän inhosi Gaetanon oppeja. Hän ei lainkaan teeskennellyt. Hän sanoi, että vaikka Gaetano olisikin vapaana, ei hän kuitenkaan voisi tulla hänen omakseen.

Hän pelkäsi Gaetanoa. Tällä oli, kirjoitti hän, sellainen valta häneen, että jos he joutuisivat toistensa omiksi, tekisi hän hänestä sosialistin ja jumalankieltäjän. Senvuoksi donna Mikaelan täytyi aina elää hänestä eroitettuna, pelastaakseen sielunsa.

Mutta hän pyysi ja rukoili, ettei Gaetano kaikesta tästä huolimatta lakkaisi häntä rakastamasta. Hän ei saanut lakata, ei saanut! Hän saisi rangaista donna Mikaelaa millä muulla tavalla hyvänsä, kunhan vain ei lakkaisi rakastamasta häntä.

Hän ei saanut tehdä niinkuin donna Mikaelan isä. Kenties Gaetano olisi tehnyt oikein sulkiessaan sydämensä donna Mikaelalta, mutta hän ei sittenkään saisi sitä tehdä. Hänen täytyi olla armelias.

Kunpa hän tietäisi, kuinka donna Mikaela rakasti häntä, kunpa tietäisi, kuin hän hänestä uneksi!

Ja hän kertoi Gaetanolle, että tämä oli itse hänen elämänsä.

"Täytyykö minun kuolla, Gaetano?" kysyi hän.

"Ei siis riitä, että mielipiteet ja opit meidät eroittavat. Ei riitä, että ne ovat vieneet sinut vankeuteen. Pitääkö sinun lakata minua rakastamastakin, sen vuoksi, että ajattelemme eri lailla?

"Oi, Gaetano, rakasta minua! Eihän se mihinkään johda, sinun rakkaudessasi ei ole mitään toivoa, mutta rakasta minua, minä kuolen, ellet rakasta."

Tuskin donna Mikaela oli lähettänyt tämän kirjeen, kun hän jo alkoi odottaa vastausta. Hän luuli saavansa myrskyisen ja suuttuneen kirjeen, mutta hän toivoi, että siinä olisi yksi ainoa sana, joka osoittaisi hänelle, että Gaetano rakasti häntä.

Mutta hän odotti useampia viikkoja saamatta Gaetanolta mitään kirjettä.

Ei auttanut se, että hän joka aamu seisoi ulkokäytävässä odottamassa kirjettä ja teki postinkantajan melkein murheiseksi, kun tämän aina piti sanoa, ettei hän tuonut mitään kirjettä.

Kerran hän itse meni postiin ja pyysi rukoilevin silmin, että hänelle annettaisiin se kirje, jota hän odotti. Senhän täytyi olla siellä, sanoi hän. Mutta he eivät kenties olleet osanneet lukea osoitetta, ehkä kirje oli joutunut väärään lokeroon? Ja hänen lempeät, kerjäävät silmänsä liikuttivat postimestaria, niin että tämä salli hänen etsiä läpi vanhojen hakemattomien kirjeitten läjät ja kääntää ylösalaisin kaikki postikonttorin laatikot. Mutta tästä kaikesta ei ollut mitään hyötyä?

Hän kirjoitti uusiakin kirjeitä Gaetanolle, muttei mitään vastausta tullut.

Silloin hän koetti ruveta uskomaan sitä, mikä näytti hänestä mahdottomalta. Hän koetti painaa sieluunsa sen käsityksen, että Gaetano oli lakannut rakastamasta häntä.

Mitä suuremmaksi tämä varmuus tuli, sitä enemmän hän alkoi sulkeutua huoneeseensa. Hän pelkäsi ihmisiä ja istui kernaimmin yksinään.

Päivä päivältä hän kävi voimattomammaksi. Hän kulki kumaraisena, vieläpä hänen kauniista silmistäänkin näytti häviävän eloisuus ja loisto.

Muutaman viikon kuluttua hän kävi niin heikoksi, ettei hän enää voinut olla pystyssä, vaan sai kaiken päivää maata sohvallaan. Häntä kulutti tauti, joka vähitellen vei häneltä kaiken elinvoiman. Hän näki kulkevansa kohti kuolemaa, ja hän pelkäsi kuolemista. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Häntä varten löytyi yksi ainoa parannuskeino, mutta sitä ei kuulunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela näin näytti hiljaa luisuvan pois elämästä, valmistauduttiin Diamantessa viettämään San Sebastianon juhlaa, joka on tammikuun lopulla.

Se oli Diamanten suurin juhla, mutta viime vuosina ei sitä oltu vietetty tavanmukaisella loistolla, koska liian suuri hätä ja synkkyys olivat painaneet mielet lamaan.

Mutta tänä vuonna kohta kun kapina oli kukistettu ja kun Sisilia vielä oli täynnä vierasta väkeä ja kun kansan rakastamat sankarit nääntyivät vankiloissa, ehdoitettiin juhla vietettäväksi koko entisessä loistossaan, sillä nyt ei saisi, sanottiin, pyhimyksiä laiminlyödä.

Ja Diamanten hurskas väki päätti, että juhlaa vietettäisiin kahdeksan päivää ja että San Sebastianoa kunnioitettaisiin liehuvilla lipuilla ja koristeluilla ja kilparatsastuksilla ja raamatullisilla juhlakulkueilla ja ilotulituksilla ja kilpalaulannoilla.

Valmistuksiin ryhdyttiin kiireesti ja innolla. Joka talossa siivottiin ja pestiin. Kerättiin taas esiin vanhat juhlakulkuevaatteet ja valmistauduttiin vastaanottamaan vieraita kaikkialta ympäri koko Etnan.

Ainoa Diamanten talo, missä ei tehty valmistuksia, oli kesäpalatsi. Donna Elisa oli siitä syvästi murheissaan, mutta hän ei saanut donna Mikaelaa suostumaan talonsa koristamiseen. "Kuinka voit vaatia, että minä puettaisin tällaisen surun talon kukkiin ja viheriään?" sanoi hän. "Ruusut pudottaisivat lehtensä, jos minä tahtoisin käyttää niitä peittämään sitä onnettomuutta, mikä täällä vallitsee."

Mutta donna Elisa oli innokkaasti mukana juhlan valmistuksissa ja hän odotti paljon hyvää siitä, että ruvettiin taas kunnioittamaan pyhimyksiä, kuten entisinä aikoina. Hän ei puhunut muusta kuin siitä, kuinka papit koristuttivat tuomiokirkon päädyn vanhaan sisilialaiseen tapaan hopeakukilla ja peileillä. Ja hän kuvaili juhlaratsastusta: niin ja niin monta olisi ratsastajia, ja niin ja niin korkeat töyhdöt niillä olisi hatuissa, ja ne pitäisivät käsissään niin ja niin pitkiä, kukkiin kiedottuja keppejä, joitten päässä olisi vahakynttilä.

Kun ensimäinen juhlapäivä tuli, oli donna Elisan talo mitä komeimmasti koristeltu. Katolla näkyi liehuvan Italian vihreän-punavalkoinen lippu, ja punaisia kultareunaisia liinoja, joissa oli pyhimyksen alkukirjaimet, oli heitetty riippumaan ikkunalaudoilta ja balkonin kaiteilta. Mutta ylös-alas pitkin seiniä kierteli tähden ja kaaren muotoisia rautatammiköynnöksiä, ja ikkunain ympärillä hiipi seppeleitä, jotka oli sidottu donna Elisan puutarhan pienistä heleistä ruusuista. Aivan sisäänkäytävän päällä oli pyhimyksen kuva, kehyksinä liljoja, ja kynnyksellä oli cypressin oksia. Ja jos olisi astunut taloon sisään, olisi huomannut, että se sieltäkin oli yhtä koristeltu kuin ulkoa päin. Kellarista ullakkoon saakka oli kaikki juhla-asussa ja kukkiin puettua, eikä puodin hyllyillä ollut ainoatakaan niin pientä tai vähäpätöistä pyhimystä, ettei sillä olisi ollut eternelliä tai bellistä kädessä.

Samalla tavoin oli köyhässä Diamantessa koristettu talot pitkin koko katua. Siellä oli sellainen lippujen vilinä, että se muistutti niitä pyykkivaatteita, joita aina riippui maasta taivaaseen saakka kujalla pienen maurin talon edustalla. Jokaisessa talossa ja jokaisessa kunniaportissa oli lippuja, ja kadun poikki oli pingoitettu köysiä, jotka olivat täynnään liehuvia pikku lippuja.

Joka kymmenen askeleen päähän olivat diamantelaiset pystyttäneet kunniaportteja poikki kadun. Ja joka portin päällä oli pyhimyksen kuva keltaisten eternelliseppelten keskellä. Balkonit oli verhottu punaisiin peitteisiin ja kirjaviin pöytäliinoihin, ja seiniä pitkin kierteli jäykkiä köynnöksiä.

Siellä oli niin paljon kukkia ja niin paljon vihreää, ettei kukaan voinut käsittää, miten nämä kaikki oli saatu hankituksi jo tammikuussa. Kaikki oli seppelöityä ja kukilla koristettua. Luudanvarsissa oli crocusseppeleitä ja portinkolkuttimissa hyasinttivihkoja. Mutta ikkunoissa oli tauluja ja niissä sinipunervista vuokoista kyhätyt pyhimyksen alkukirjaimet tai tervehdyslauseita.

Ja näin koristeltujen talojen välillä vyöryi ihmisvirta mahtavana kuin paisuva joki. Eikä San Sebastianoa juhlimassa ollut ainoastaan diamantelaisia. Kaikkialta Etnalta tuli keltaisia kullalla silattuja ja maalattuja rattaita; niitä vetivät kiiltävävaljaiset hevoset ja ne olivat täpö täynnä väkeä. Sairaita ja kerjäläisiä ja sokeita laulajia oli tullut suurissa parvin. Ja siellä oli kokonaisia pyhiinvaeltajajonoja. Ne olivat niitä poloisia, joitten nyt onnettomuuksien perästä oli rukoiltava jonkun puolesta.

Väkeä oli tullut niin paljon, että epäiltiin, voisivatko kaikki mahtua kaupungin muurien sisälle. Kansaa oli kadulla, kansaa ikkunoissa, kansaa balkoneilla. Korkeilla kiviportailla istui ihmisiä, ja puodit olivat täynnä. Talojen suuret katuovet olivat seljällään, ja porstuoihin oli asetettu tuoleja puoliympyrää niinkuin teatterissa. Niillä istui isäntäväki vieraineen katsellen ohikulkijoita.

Kadulla vallitsi huumaava melu. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset puhuivat ja nauroivat. Siellä oli vielä posetivinsoittajia, jotka veivasivat koneitaan, suuria kuin urut. Siellä oli katulaulajia, ja siellä oli miehiä ja naisia, jotka lausuivat Tasson runoja rämisevillä, särkyneillä äänillään. Siellä oli kaikellaisia kuuluttajia, jokaisesta kirkosta virtasi urkujen pauhu, ja torilla vuoren harjalla puhalsivat kaupungin soittajat, niin että kuului yli koko Diamanten.

Tämä iloinen melu ja tämä kukkien tuoksu ja tämä lippujen liehunta kesäpalatsin edustalla herätti Donna Mikaelan horrostilasta. Hän nousi seisomaan aivan kuin elämä olisi tullut noutamaan häntä. "Minä en tahdo kuolla", sanoi hän itsekseen. "Tahdon koettaa elää."

Hän tarttui isäänsä käsivarteen, ja he lähtivät kadulle. Hän toivoi, että elämä ulkona hurmaisi hänet, niin että hän voisi unohtaa surunsa. "Jollei se minulle onnistu", ajatteli hän, "jollen voi löytää huvitusta, silloin täytyy minun kuolla".

Mutta sattuipa Diamantessa olemaan muuan vanha, köyhä kivityömies, joka oli arvellut voivansa ansaita juhlien aikana pari soldoa. Senvuoksi hän oli laavasta muodostanut muutamia San Sebastianon ja paavi Leo XIII:n rintakuvia. Ja kun hän tiesi, että monet diamantelaiset rakastivat Gaetanoa ja surivat hänen kohtaloaan, muovaili hän pari hänenkin kuvaansa.

Kohta kun donna Mikaela oli tullut kadulle, sattui hän kohtaamaan juuri sen miehen ja tämä tarjosi hänelle pieniä, viheliäisiä tekeleitään.

"Ostakaa Gaetano Alagona, donna Mikaela", sanoi mies, "ostakaa Gaetano, jonka hallitus panetti vankeuteen, kun hän tahtoi auttaa Sisiliaa!"

Donna Mikaela puristi lujasti isänsä käsivartta ja kiiruhti edelleen.

Mutta "Europan kahvilassa" lauloi isännän poika canzoneja. Hän oli sepittänyt joitakuita uusia juhlaa varten ja muun muassa pari Gaetanostakin. Sillä olihan luultavaa, että ihmiset tahtoivat nyt. kuulla juuri hänestä.

Kun donna Mikaela kulki kahvilan ohi ja kuuli laulua, pysähtyi hän kuuntelemaan.

"Oi, Gaetano Alagona!" lauloi nuori mies. "Laulut ovat mahtavia. Minä vapautan sinut lauluillani. Ensin lähetän luoksesi viehkeän canzonin. Se solahtaa vankilasi ristikkojen läpi ja murtaa ne. Sitten lähetän luoksesi sonetin, joka on sorea kuin nainen ja lahjoo vartijasi. Ja sitten runoilen sulle ihanan oodin, joka tärisyttää vankilasi muureja ylväällä poljennallaan. Mutta jos ei näistä mikään auta, syöksen esiin mahtavan eepoksen, jossa on sotajoukot sanoja. Oi, Gaetano, vahvana kuin armeija se hyökkää eteenpäin. Kaikki vanhan Rooman legionat eivät yhteensäkään voisi sitä pidättää."

Laulun ajan donna Mikaela puristi kuin kouristuksen vallassa isänsä käsivarresta, mutta ei sanonut mitään, läksi vain eteenpäin.

Silloin cavaliere Palmeri alkoi puhua Gaetanosta. "En tiennyt, että häntä niin rakastettiin", sanoi hän.

"En minäkään", mumisi donna Mikaela.

"Mutta tänään näin itse outojen ihmisten tulevan donna Elisan puotiin ja kerjäävän häntä myymään jotain, jota Gaetano oli leikannut. Hänellä ei ollut jäljellä muuta kuin pari vanhaa rukousnauhaa, ja minä näin hänen katkaisevan ne ja jakavan pois helmi helmeltä."

Donna Mikaela katsoi isäänsä rukoilevan lapsen lailla. Mutta cavaliere ei tiennyt, tahtoiko hänen tyttärensä, että hänen piti vaieta vai jatkaa puhettaan.