Part 9

Hän nousi ylös, meni puhelemaan vähäksi aikaa seisten pienokaisten tuolien takana. Eihän niillä lapsilla ole järkeä, ne syövät vaikka koko päivän, ja aina niihin vain ruoka uppoaa; ja hän antoi heille itse kanapaistia, hiukan valkoista lihaa. Mutta muori Coupeau sanoi, että antaa heidän nyt kerran syödä, niin että mahaa pakottaa. Rouva Boche syytti hiljaisella äänellä miestään siitä, että tämä muka nipisteli rouva Lerata polvesta. Niin, niin, kyllä hän tiesi hänen salakähmäiset vehkeensä, hän oli nähnyt hänen pistävän kätensä pöydän alle. Jos hän vielä yrittikään, niin, auta armias! hänessä oli muijaa heittämään hänelle vesipullon vasten kalloa.

Kun muut vähän vaikenivat, puhui herra Madinier politiikkaa.

-- Heidän lakinsa 31 päivältä toukokuuta on kauhistus. Nykyään täytyy asua kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Kolme miljoonaa kansalaista on pyyhitty vaalilistoista... Olen kuullut sanottavan, että Bonaparte oikeastaan on hyvin harmissaan, sillä hän rakastaa rahvasta, sen hän on osottanut.

Hän oli tasavaltalainen, mutta hän ihaili prinssiä hänen setänsä tähden, jonka vertaista miestä ei enää koskaan ollut ilmestyvä. Paistikas suuttui: hän oli ollut työssä Elysée-palatsissa, ja oli nähnyt Bonaparten yhtä läheltä kuin nyt Saappaan, tuossa ihan vastapäätä; no niin tämä presidentin tolvana oli ihan vanhan hevoskaakin näköinen. Hän kuului olevan aikeissa käydä Lyonin puolella; kunpa hän sillä matkalla taittaisi niskansa, niin pääsisi hänestä rauhaan. Ja kun keskustelu sai pahan käänteen, täytyi Coupeaun käydä välittämään:

-- Johan te nyt olette vallan lapsellisia, kun viitsitte politiikan vuoksi käydä toistenne kimppuun!... Jonnijoutavaa koko politiikka! Mitä se meikäläisiä liikuttaa?... Pankoot minusta nähden minkälaisen hallituksen tahansa, kuninkaan tai keisarin taikka ei mitään, se ei estä minua ansaitsemasta viittä franciani, ei syömästä eikä nukkumasta, vai mitä?... Ei, se on kovin typerää!

Lorilleux pudisti päätään. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin Chambordin kreivi, 29 päivänä syyskuuta 1820, ja tämän merkillisen yhteensattumisen johdosta hänellä oli jonkinlainen epämääräinen käsitys, että muka kreivin palaamisella Ranskaan kuninkaana oli jotakin yhteyttä hänen oman kohtalonsa kanssa. Hän ei sanonut selvään, mitä hän toivoi, mutta hän antoi ymmärtää, että hänelle oli silloin tapahtuva jotakin tavattoman mieluista. Niinpä hän joka kerran kun hänellä oli jokin mieliteko, joka oli liian suuri toteutettavaksi, lykkäsi sen tuonnemmaksi »jahka kuningas palaa».

-- Sitäpaitsi minä olen kerran nähnyt Chambordin kreivin, kertoi hän.

Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin.

-- Aivan varmaan. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, palttoo päällä... Minä olin Pequignot'n, erään ystäväni luona, jolla on huonekalukauppa Chapellen Ison kadun varrella... Chambordin kreivi oli edellisenä iltana unohtanut sinne sateenvarjonsa. Hän tuli sisälle ja sanoi näin ikään ihan yksinkertaisesti: »Olkaapa hyvä ja antakaa pois minun sateenvarjoni!» Ihan todella se oli hän, Pequignot vakuutti sen minulle kunniasanallaan.

Ei kukaan pöytäkumppaleista ilmaissut vähintäkään epäilystä. Oli päästy jälkiruokaan. Viinurit korjasivat astioita pöydältä kovalla räminällä. Rouva Lorilleux, joka siihen asti oli esiintynyt arvokkaasti kuin oikea vallasnainen, ei malttanut olla huutamatta: Perhanan porsas! sillä toinen viinureista oli ottaessaan pois erästä vatia läikäyttänyt jotakin märkää hänen niskaansa. Ihan varmaan hänen silkkihameensa oli tahraantunut. Herra Madinier'n täytyi tarkastaa hänen selkäänsä, mutta siinä ei ollut mitään, hän vannoi sen. Nyt ilmestyi keskelle pöytää munanvaahtolunta salaattivadissa, ja sen ympärille kaksi juusto- ja kaksi hedelmälautasta. Munanvaahtolumi, jossa liian kovaksi keitettyjä valkuaisen kappaleita uiskenteli keltaisen hyytelön pinnalla, tuli yllätyksenä; sitä ei oltu odotettu, se oli hienoa. Saapas söi yhä, Hän oli pyytänyt toisen leivän lisää. Yksin hän lopetti molemmat juustot; ja kun hyytelöä jäi tähteeksi, otti hän koko vadin eteensä ja kastoi siihen isoja leipäpalasia ikäänkuin se olisi ollut keittoa.

-- Herra on tosiaankin hyvin merkillinen, sanoi herra Madinier, puhjeten taas ihmettelyynsä.

Silloin miehet nousivat pöydästä ottaakseen piippunsa. He jäivät vähäksi aikaa Saappaan selän taakse ja taputtaen häntä olalle he kysyivät; voiko hän nyt paremmin. Paistikas koetti nostaa häntä koholle tuolineen; mutta tuli ja leimaus! se peijakas oli tullut puolta raskaammaksi. Coupeau sanoi piloillaan, että nythän se vasta alkoikin ja että hän sitä tekoaan aikoi syödä leipää yhtä painoa koko yön. Viinurit pujahtivat tiehensä säikähtyneinä. Boche, joka oli pistäytynyt alhaalla, palasi kertomaan, miten surkealta kapakan isäntä oli näyttänyt; aivan kalpeana oli hän ollut tiskinsä takana ja hänen vaimonsa, joka oli vallan murtuneena, oli juuri lähettänyt katsomaan, vieläkö leipurinpuodit olivat auki. Talon kissakin oli näyttänyt häviön partaalle joutuneelta. Tämä oli todellakin kovin hullunkurista, näihin päivällisiin ei raha mennyt hukkaan; ilman leipäsutta Saapasta ei näin hauskoja päivällisiä voisi saada aikaankaan. Ja vetäen haikuja piipunnysistään miehet katsoivat häntä kateisin silmin; sillä niin paljon syödäkseen, täytyi olla luja ruumiinrakenteeltaan.

-- Minä en vain ottaisi pitääkseni teitä ruuassa, sanoi rouva Gaudron. En totisesti!

-- Älkää, muorikulta, laskeko leikkiä, vastasi Saapas, katsoen kieroon naapurinsa vatsaan. Te olette nielaissut isomman palan kuin minä.

Paukutettiin käsiä, huudettiin hyvä: se oli mainiosti osattu. Yö oli pimennyt, kolme kaasuliekkiä lepatti salissa luoden häilyvää, himmeää valoa tupakansavun sekaan. Tuotuaan kahvia ja konjakkia olivat viinurit vieneet pois viimeiset likaiset lautaskasat. Alhaalla, kolmen akaasian alla alkoi tanssi, yhden huilun ja kahden viulun kovasti soidessa, naisten naurun säestämänä, joka kuului hiukan käheältä halki helteisen yön.

-- Tehdäänpäs lökäri! huusi Saapas; kaksi litraa viinaa, paljon sitruunaa eikä kuin vähäisen sokeria!

Mutta nähdessään edessään Gervaisen levottomat kasvot Coupeau nousi ylös ja selitti, että nyt ei juoda enempää. Oli tyhjennetty viisikolmatta litraa, puolitoista litraa kukin, jos lapsetkin laskettiin yhteen aikaihmisten kanssa; siinä oli jo yllin kyllin. Oli syöty palanen ruokaa yhdessä hyvinä ystävinä, herrastelematta, koska toinen kunnioitti toistaan ja koska haluttiin viettää yhteisesti perhejuhlaa. Kaikki kävi siivosti, oltiin iloisia, ei nyt sopinut juoda itseään sikahumalaan, jos tahdottiin antaa arvoa naisille. Sanalla sanoen ja hyväksi lopuksi: oli kokoonnuttu juomaan malja avioparin menestykseksi eikä rypeäkseen nyrkit savessa. Tämän pienen puheen, jonka levyseppä piti vakuuttavalla äänellä painaen kätensä rintaansa vasten joka lauseen lopussa, Lorilleux ja herra Madinier mielihyvällä hyväksyivät. Mutta toiset, Boche, Gaudron, Paistikas ja varsinkin Saapas, jotka olivat jo sangen tulistuneita kaikki neljä, nauroivat pilkallisesti ja selittivät kieli paksuna, että heillä oli niin helkkarin jano, jota kumminkin piti sammuttaa,

-- Niitä joita janottaa, niitä janottaa, ja joita ei janota, niitä ei janota, huomautti Saapas. Ja niinpä lökäri tilataan... Ei kenenkään suuta tukita. Ne jotka pitävät itseään liian hyvänä sitä juomaan, tilatkoot sokurivettä.

Ja kun levyseppä alkoi uudestaan saarnata, niin toinen, joka oli noussut seisomaan, löi kämmenellään takapuoleensa huutaen:

-- Haista sinä!... Viinuri, kaksi litraa viinaa!

Silloin Coupeau sanoi, että juokoon, joka haluaa, mutta että sitä ennen oli ensin tehtävä tili ateriasta. Siten vältettäisiin riidat. Oikeiden ihmisten ei tarvinnut maksaa juoppojen edestä. Ja siinäpä kävikin ilmi, että juuri Saapas kopeloituaan kauvan taskujaan ei löytänyt kuin kolme francia seitsemän souta. Mutta minkästähden hänen oli annettu värjötellä Saint-Denis'n tiellä? Eihän hän voinut jäädä sinne hukkumaan. Hän oli särkenyt sadan soun rahansa. Se oli toisten syy, ja sillä hyvä. Vihdoin hän antoi kolme francia säästäen loput, seitsemän sonta huomiseksi tupakkarahoikseen. Raivoissaan olisi Coupeau lyönyt häntä, ellei Gervaise säikähtyneenä ja rukoilevana olisi vetänyt häntä takista. Hän päätti pyytää lainaksi kaksi francia Lorilleux'ltä, joka ensin kieltäytyi, mutta sitten kumminkin salaa antoi, sillä hänen vaimonsa ei tietysti olisi koskaan siihen suostunut.

Sillä välin herra Madinier oli ottanut lautasen. Yksinäiset naiset, rouva Lerat, rouva Fauconnier ja neiti Remanjou panivat siihen ensiksi sadan soun rahansa kainosti. Sitten herrat vetäytyivät toiseen päähän salia tiliä tekemään. Kaikkiaan oli viisitoista henkeä; se teki siis yhteensä seitsemänkymmentäviisi francia. Kun seitsemänkymmentäviisi francia oli lautasella, lisäsi kukin herroista viisi souta viinureille. Neljännestunnin kesti vaivaloista laskemista, ennenkuin tilit oli saatu selville, niin että kaikki olivat tyytyväisiä.

Mutta kun herra Madinier oli kutsuttanut kapakan isännän suorittaakseen hänelle laskun, ällistyivät kaikki kuullessaan tämän hymysuin sanovan, että sillä ei vielä ollut läheskään kaikki hänelle suoritettu. Oli vielä ylimääräisiä menoja. Ja kun sana »ylimääräinen» otettiin vastaan raivostuneilla huudahduksilla, alkoi hän luetella: viisikolmatta litraa kahdenkymmenen asemesta, joka oli edeltäpäin sovittu määrä: munanvaahtolumi, jonka hän oli lisännyt nähdessään, että jälkiruokaa oli niukanpuoleisesti; vihdoin pullo rommia, joka oli tuotu kahvin kanssa siltä varalta, että joku piti rommista. Silloin syntyi hirveä riita. Coupeau, jonka niskoille kaikki syy lykättiin, piti puoliaan: ei hän ollut koskaan puhunut kahdestakymmenestä litrasta; mitä munanvaahtolumeen tuli, niin se kuului jälkiruokaan, kapakoitsija sai sen pitää omana vahinkonaan, kun hän kerran oli omasta tahdostaan sen lisännyt; ja rommipullo oli vaan juoni, millä saada lasku suuremmaksi; pakkokos oli tuoda pöydälle juomia, joita ei arvattu varoa.

-- Se oli kahvitarjottimella, huusi hän; no ka! se on pantava kahvin kanssa yhteen laskuun... Jättäkää meidät rauhaan. Viekää rahanne mennessänne, ja piru meidät periköön, jos koskaan enää astumme jalallamme teidän hökkeliinne.

-- Se tekee kuusi francia lisää, hoki viinikauppias. Antakaa pois minun kuusi franciani... Eikä siihen ole vielä luettu tuon herran syömää kolmea leipää.

Koko seura tunkeutui hänen ympärilleen huitoen hurjasti käsillään, ja kaikki huusivat yht'aikaa vihasta sähisten. Naiset varsinkin menettivät mielenmalttinsa; he kieltäytyivät maksamasta centimeäkään lisää. Ei, kiitoksia! He olivat saaneet kyllänsä mokomista häistä. Ainakaan ei neiti Remanjouta saataisi toista kertaa houkutelluksi tällaisille päivällisille! Rouva Fauconnier oli saanut hyvin huonoa ruokaa; kotonaan olisi hän neljälläkymmenellä soulla saanut paljoa paremman aterian. Rouva Gaudron valitti katkerasti, että hänet oli työnnetty pöydän alapäähän Saappaan viereen, joka ei välittänyt hänestä vähääkään. Aina ne sitäpaitsi päättyivät huonosti tällaiset pidot. Kun kerran ken tahtoo vieraita häihinsä, niin pitäköönkin heitä silloin kutsuvieraina, hitto vie! Gervaise oli paennut muori Coupeaun luo erään ikkunan ääreen, eikä virkkanut mitään. Häntä hävetti tuntiessaan, että kaikki nämä moitteet oikeastaan tarkottivat häntä.

Herra Madinier meni viimein alas viinikauppiaan kanssa. Kuultiin heidän riitelevän alakerrassa. Vasta puolen tunnin perästä kotelotehtailija palasi toisten luo. Hän oli suoriutunut isännästä antamalla kolme francia. Mutta häävierasten kiihko ja vimma ei vain laihtunut, yhä uudestaan kääntyi puhe ylimääräisiin maksuihin. Ja melu vielä kasvoi rouva Bochen voimannäytteestä. Hän väijyi lakkaamatta Bochea, ja kun hän näki hänen eräässä nurkassa nipistävän rouva Lerata vyötäisiltä, heitti hän kaikin voimin sinne vesipullon, niin että se meni pirstaleiksi seinää vasten.

-- Sen kyllä näkee, että teidän miehenne on räätäli, sanoi pitkä leski nyrpistäen tapansa mukaan huuliaan. Hän on ensimäisen numeron hameräätäli... Annoin minä hänelle kumminkin aimo potkuja pöydän alla.

Koko ilta oli pilalla. Mielet kävivät yhä katkerammiksi. Herra Madinier ehdotti, että laulettaisiin; mutta Paistikas, jolla oli kaunis ääni oli hävinnyt; ja neiti Remanjou, joka kyynäskolkkasillaan katseli ulos eräästä ikkunasta, näki hänet akaasioiden alla tanssittamassa paljaspäistä lihavaa tyttöä. Huilu ja viulut soittivat »Sinappikauppias» nimistä katrillia, jossa paukutettiin käsiä vastakkain tullessa. Silloin koko seura hajosi: Saapas ja Gaudronin pariskunta menivät alas. Bochekin katosi heidän perästään. Lehtien välitse, joihin oksille ripustetut lyhdyt loivat kirkasta vihertävää valoa, nähtiin ikkunoista, miten parit alhaalla pyörivät. Yö nukkui hengittämättä, tainnoksissa kovasta kuumuudesta. Salissa olivat Lorilleux ja herra Madinier ryhtyneet vakavaan keskusteluun, sillä aikaa kun naiset, tietämättä, miten vihansa purkaisivat, tarkastivat vaatteitaan, oliko niihin tullut tahroja.

Rouva Lerat'n rimpsut olivat tainneet kastua kahvista. Rouva Fauconnier'n kukikas hame oli täynnä kastikepilkkuja. Muori Coupeaun vihreä hartiavaippa oli pudonnut tuolilta ja löytyi yhdestä nurkasta, jonne se oli jaloissa kulkeutunut. Mutta varsinkaan rouva Lorilleux ei jaksanut hillitä vihaansa. Hänellä oli tahra selässä, toisten vastaväitteistä huolimatta hän sen tunsi. Ja väännellen itseään peilin edessä hän sen lopulta huomasi.

-- Mitäs minä sanoin? huusi hän. Se on kanapaistin kastiketta. Minä maksatan viinurilla pukuni. Ennemmin minä vaikka nostan jutun häntä vastaan... Se nyt vielä puuttui. Kun en minä jäänytkin kotiin... Mutta nyt minä ainakin lähden pois. Olen saanut tarpeekseni mokomista häistä!

Hän lähti raivoissaan, niin että rappuset rusahtelivat hänen kantapäittensä potkuista. Lorilleux juoksi hänen jälkeensä. Mutta hän ei saanut häntä taivutetuksi muuhun kuin odottamaan viisi minuuttia katukäytävällä, jotta muut ehtivät lähteä yhtä matkaa.

Hänen olisi pitänyt lähteä heti ukonilman tauvottua, niinkuin hän oli aikonut, Coupeau oli maksava hänelle tästä päivästä. Saadessaan kuulla, miten vimmoissaan hän oli, näytti Coupeau tykkänään masentuvan; ja estääkseen hänelle siitä koitumasta ikävyyksiä suostui Gervaise lähtemään kotiin heti. Kiireesti heitettiin hyvästit. Herra Madinier otti viedäkseen muori Coupeaun kotiin. Rouva Boche lupasi viedä ensimäiseksi yöksi Clauden ja Etiennen kotiinsa makaamaan; heidän äitinsä voi olla huoleti, pojat nukkuivat tuoleilla, vatsa pakoillaan liiasta munanvaahdon syönnistä. Vihdoin morsiuspari lähti pois Lorilleux'n kanssa jättäen loput häävieraat viinikauppaan, juuri kun syntyi tappelu tanssipaikalla heidän ja erään toisen seuran välillä; Boche ja Saapas, jotka olivat suudelleet erästä naista, eivät tahtoneet antaa häntä takaisin kahdelle sotamiehelle, joille hän kuului, ja jotka uhkasivat puhdistaa koko talon; huilu ja molemmat viulut soittivat vimmatusti »Helmipolkkaa».

Kello oli tuskin yhtätoista. Chapellen bulevardilla ja koko Goutte-d'Or'in kaupunginosassa pitivät juopuneet kauheaa meteliä, sillä täksi lauvantaiksi sattui työmiesten palkanmaksupäivä. Rouva Lorilleux odotti parinkymmenen askeleen päässä Hopeamyllystä seisten kaasulyhdyn alla. Hän tarttui Lorilleux'n käsipuoleen ja alkoi astua edeltä taakseen katsomatta sellaista kyytiä, että Gervaise ja Coupeau hengästyivät pysytellessään jäljessä. Väliin he astuivat syrjään katukäytävältä antaakseen tietä jollekin humalaiselle, joka siihen oli kaatunut tallukat taivasta kohti. Lorilleux kääntyi taakseen saadakseen sovintoa aikaan.

-- Me tulemme teitä saattamaan ovelle asti, sanoi hän.

Mutta rouva Lorilleux sanoi korottaen ääntään, että hänestä oli kummaa, miten he voivat mennä viettämään hääyötään sellaisessa saastaisessa pesässä kuin Boncoeurin hotellissa. Eikö olisi ollut viisainta lykätä häät tuonnemmaksi, säästää muutama sou ja ostaa huonekaluja, voidakseen tulla omaan kotiin ensimäisenä iltana? Mahtoi heille tulla hyvä oltava, kun he molemmat ahtautuivat kymmenen francin vinttikamariin, jossa ei riitä edes ilmaakaan.

-- Minä olen sanonut irti huoneeni, emme me sinne menekään, huomautti Coupeau arasti. Me pidämme Gervaisen huoneen, joka on isompi.

Rouva Lorilleux unohti itsensä, kääntyi äkisti ympäri ja huusi.

-- Yhä paranee! Vai menet sinä nukkumaan Nilkuttajan kamariin!

Gervaise kävi aivan kalpeaksi. Tämä haukkumanimi, jonka hän ensi kerran sai vasten naamaa, iski häntä kuin korvapuusti. Sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin kälynsä huudahduksen: Nilkuttajan kamari, se oli sama huone, jossa hän oli elänyt kuukauden Lantier'n kanssa, jossa vielä virui hänen entisen elämänsä jätteitä. Coupeau ei ymmärtänyt, häntä loukkasi vain haukkumanimi.

-- Ei sinulla ole oikeutta toisia ristiä, sanoi hän pahoilla mielin. Sinä et tiedä, että sinua ihmiset sanovat Lehmänhännäksi tukkasi tähden. Se ei liene sinusta hauskaa, vai mitä?... Minkästähden me emme pitäisi alakerran huonetta? Tänä iltana eivät lapsetkaan makaa siellä, niin mikäs meidän on siellä ollessa?

Rouva Lorilleux ei virkkanut enää mitään, vaan sulkeutui arvokkuuteensa kauheasti harmissaan siitä, että häntä sanottiin Lehmänhännäksi. Lohduttaakseen Gervaiseä Coupeau puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ja onnistuipa hänen saada hänet iloiseksikin, kun hän kuiskaten hänen korvaansa kertoi hänelle, että heillä taloutta alkaessaan oli pyöreässä summassa seitsemän soun omaisuus, kolme kahden ja yksi yhden soun lantti, joita hän kädellään helisteli housunsa taskussa. Kun oli tultu Boncoeurin hotellin luo, sanottiin toisilleen hyvää yötä suuttuneen näköisinä. Coupeau sanoi molemmille vaimoille, että he olivat tyhmiä, ja juuri kun hän tahtoi työntää heidät toistensa kaulaan, tuli muudan juopunut mies, joka tahtoi mennä ohi oikealta, mutta tekikin äkkimutkan vasemmalle ja heittäytyi juuri heidän väliinsä.

-- Kas! sehän on ukko Bazouge! sanoi Lorilleux. Hän on saanut tarpeekseen tältä päivältä.

Gervaise painautui säikähtyneenä hotellin ovea vastaan. Ukko Bazouge oli noin viidenkymmenen vuotias, ruumiinkantaja ammatiltaan. Hänen loan tahraamat mustat housunsa, musta, olalta riippuva päällyslevättinsa ja musta, kuhmuinen ja lutistunut nahkahattunsa osottivat selvään, että hän oli rypenyt katuojassa.

-- Älkää pelätkö, hän ei ole häjy, jatkoi Lorilleux. Hän on meidän naapurimme, asuu saman käytävän varrella kolmannessa huoneessa ennenkuin meille tullaan... Hän olisi helisemässä, jos joku hänen esimiehistään näkisi hänet tuollaisessa tilassa.

Ukko Bazouge loukkaantui kumminkin nuoren vaimon pelästyksestä ja alkoi sopertaa:

-- Mitä joutavia! Emme me ruumiinkantajat syö ketään... Minä olen yhtä hyvä kuin joku toinenkin, vai mitä? kultuseni... Se on totta, että minä olen juonut jonkun kulauksen! Työllähän sitä saa ja tarvitsevathan vaunutkin rasvaa. Sen minä vain sanon, ettei kukaan teistä olisi kantanut alas sitä kuudensadan naulan painoista herrasmiestä, jonka me toverini kanssa kahden toimme neljännestä kerroksesta katukäytävälle vieläpä aivan ehyenä... Minä pidän iloisista ihmisistä.

Mutta Gervaise peräytyi vielä likemmäksi ovenkolkkaa. Hänelle tuli kova halu itkeä. Mennyttä oli koko hänen tämänpäiväinen tyyni ilonsa. Hän ei enää ajatellutkaan suudella kälyään, hän pyysi Coupeauta ajamaan pois juopunutta. Silloin Bazouge hoiperrellessaan teki filosofin halveksumista osottavan liikkeen.

-- Se ei estä teitä sinne joutumasta. Ehkäpä te olette kerran vielä hyvinkin tyytyväinen sinne päästessänne... Niin, minä tunnen naisia, jotka sanoisivat suuret kiitokset, jos tultaisiin heitä noutamaan.

Ja kun Lorilleux lähti viemään häntä pois, kääntyi hän ympäri ja sopersi vielä nikotusten lomassa:

-- Kun ihminen on kuollut ... kuulkaa se ... kun ihminen on kuollut, niin sitä kestää kauvan.

IV.

Neljä vuotta kesti ankaraa työtä. Naapurit pitivät Gervaiseä ja Coupeauta kunnon avioparina. He elivät muista erillään koskaan riitelemättä ja kävivät säännöllisesti sunnuntaisin kävelemässä Saint-Ouenin puolella. Vaimo teki työtä kaksitoista tuntia päivässä rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa ja ehti sen ohella pitää kotinsa siistinä kuin vasta lyöty sou ja valmistaa ruokaa aamuin illoin koko joukolleen. Coupeau ei juonut, toi kotiin puolen kuun palkkansa ja poltti piipun tupakkaa ennen maata menoa ikkunansa ääressä hengittääkseen raitista ilmaa. Heitä mainittiin esikuvina siistin elantonsa vuoksi. Ja kun he ansaitsivat yhteensä lähes yhdeksän francia päivässä, niin laskettiin, että he voivat panna talteen melkoisia rahasummia.

Mutta varsinkin alkuaikoina heidän täytyi raataa kovasti saadakseen tulot ja menot käymään yhteen. Häistä heille oli koitunut kahdensadan francin velka. He eivät viihtyneet Boncoeurin hotellissa: heitä inhotti tämä roskaväen tyyssija; he haaveksivat omasta kodista omine huonekaluineen, joista he pitäisivät hyvää huolta. Ainakin kaksikymmentä kertaa he laskivat, kuinka suuri summa siihen tarvittiin; se teki pyöreässä summassa kolmesataa viisikymmentä francia, jos mieli heti alun pitäen saada talous siksi täydelliseksi, ettei jouduttu pulaan, kun tarvittiin kastrullia tai pataa. He eivät voineet toivoakaan saavansa niin suurta summaa säästetyksi vähemmässä ajassa kuin kahdessa vuodessa. Mutta silloin sattui heille onnellinen tapaus: muudan Plassansissa asuva vanha herra pyysi luokseen Clauden, vanhemman pojista pannakseen hänet siellä kollegioon: se oli omituisen miehen jalomielinen päähänpisto; hän näet harrasti maalaustaidetta ja oli ollut huomaavinaan taipumuksen oireita poikasen parrakkaissa ukoissa, joita tämä oli piirrellyt Plassanssissa ollessaan. Clauden elatus maksoi heille jo mitä suinkin irti saivat. Kun heidän niskoillaan ei enää ollut kuin nuorempi, Etienne, saivat he kootuksi tarvitsemansa kolmesataaviisikymmentä francia seitsemässä ja puolessa kuukaudessa. Sinä päivänä, jona he ostivat huonekalunsa eräästä vanhojen huonekalujen kaupasta Belhommekadun varrelta, tekivät he, ennenkuin palasivat kotiinsa, kävelyretken ulkobulevardeille. Suuri ilo paisutti heidän sydäntään. Heillä oli nyt sänky, yöpöytä, marmoripäällyksinen piironki, kaappi, pyöreä pöytä vahakankaineen ja kuusi tuolia, kaikki vanhaa mahonkipuuta; sitä paitsi sänkyvaatteita, liinavaatteita ja kyökkikaluja, jotka olivat melkein uusia. Heistä tuntui, kuin he nyt vasta olisivat todenteolla ja lopullisesti astuneet elämään; heidän hankkimansa omaisuus kohotti heidät arvossa hyvinvoipien ihmisten rinnalle.

Asunnon valintaan meni heiltä kaksi kuukautta. He olisivat mieluimmin tahtoneet vuokrata itselleen asunnon Goutte-d'Or'in kadun varrella olevasta suuresta talosta. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan huonetta vapaana ja heidän täytyi luopua vanhasta unelmastaan. Totta puhuen ei Gervaise ollut siitä pohjaltaan pahoillaan: häntä pelotti kovasti tulla niin läheiseksi naapuriksi Lorilleux'läisille. He etsivät siis muualta asuntoa. Coupeausta oli tärkeätä, ettei jouduttu kauvaksi rouva Fauconnier'n pesulaitoksesta, jotta Gervaise voisi yhdellä harppauksella tulla kotiin mihin aikaan päivästä tahansa. Ja lopulta he löysivätkin mieleisensä asunnon, kaksi kamaria ja keittiön Goutte-d'Or'in Uuden kadun varrelta, melkein vastapäätä pesulaitosta. Se oli pieni yksikerroksinen talo; siinä oli ainoastaan kaksi asuntoa, toinen oikealla, toinen vasemmalla eteisestä, jonne vei jyrkät portaat, kellarikerroksessa asui ajopelien vuokraaja, jolla oli avaralla pihalla pitkin kadun vartta vajoja täynnä vaunuja ja valjaita. Nuori vaimo oli ihastunut, luuli tulleensa takaisin maalle; ei tarvinnut pelätä naapurinakkoja juoruineen tässä tyynessä sopukassa, joka muistutti häntä eräästä linnotusmuurin takana olevasta Plassansin pikku kadusta; ja muun hyvän lisäksi hän voi nähdä oman ikkunansa työhuoneestaan silitysrautojensa äärestä, kun vain hiukan kurotti kaulaansa.