Part 8

Apollon salissa ihmetytti seuruetta varsinkin kiiltävä lattia, kirkas kuin peili, johon penkkien jalat kuvastuivat. Neiti Remanjou pani silmänsä kiinni, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän astunut veden päällä. Rouva Gaudronia neuvottiin astumaan hiihtämällä, ettei vain lipeäisi. Herra Madinier tahtoi näyttää heille kattomaalauksia ja kultauksia, mutta siinä heiltä oli vääntyä niskat nurin, eivätkä he erottaneet mitään. Sitten hän, ennenkuin tultiin nelisnurkkuiseen saliin, osotti heille erästä ikkunaa sanoen:

-- Tuossa on se parveke, jolta Kaarle IX ampui kansaa.

Sillä välin hän piti silmällä jälkijoukkoa. Viitaten kädellään hän käski pysähtymään keskelle nelisnurkkaista salia. Siellä ei ollut kuin pelkkiä mestariteoksia, kuiskasi hän puoliääneen, kuin kirkossa. Tehtiin kierros ympäri salia. Gervaise kysyi, mitä »_Kaanaan häät_» kuvasivat; se oli tyhmää, ettei oltu kirjoitettu kehyksiin taulujen nimiä. Coupeau pysähtyi »_Joconden_» eteen, joka hänestä muistutti erästä hänen tätiään. Boche ja Paistikas nauraa virnottivat ja osottivat toisilleen silmää iskien alastomia naisia; Antiopen reidet varsinkin saivat heidän sisunsa sykähtämään. Ja viimeksi Gaudronin pariskunta, mies suu auki ja vaimo kädet vatsan päällä jäivät heltyneinä ja tyhmistyneinä töllistelemään Murillon Madonnaa.

Kun oli päästy salin ympäri, tahtoi herra Madinier alkaa uudestaan; se maksoi vaivan. Hän touhusi kovasti rouva Lorilleux'n ympärillä hänen silkkisen hameensa tähden; ja joka kerta kun tämä häneltä kysyi jotakin, vastasi hän vakavana hyvin mahtipontisesti. Kun rouva Lorilleux'n huomiota kiinnitti Titianin rakastajatar, jonka keltainen tukka hänestä oli yhtäläinen kuin hänen oma tukkansa, selitti herra Madinier, että se oli »kaunis Ferronnière», eräs Henrik IV:n rakastajatar, josta oli esitetty näytelmä Ambigu-teatterissa.

Sitten hääseurue syöksähti pitkään saliin, jossa ovat italialainen ja flamilainen koulu. Yhä tauluja ja aina vain tauluja, pyhimyksiä, miehiä ja naisia, joista ei kukaan saanut tolkkua, ihan mustia maisemia, elukoita, jotka olivat muuttuneet keltaisiksi, sikin sokin ihmisiä ja esineitä, joiden kirjava sekamelska alkoi ankarasti pakottaa heidän päätään. Herra Madinier ei puhunut enää, vaan johti kulkuetta, joka seurasi järjestyksessä, jokainen pää väärässä ja nokka pystyssä. Vuosisatojen taide kiiti siinä heidän hämmästyneen tietämättömyytensä ohitse, alkuaikojen hieno yksinkertaisuus, venetsialaisten loisto, hollantilaisten mehevä valorikas elämä. Mutta kaikista enimmin heitä huvittivat jäljentäjät, jotka telineillään keskellä katselijain joukkoa maalailivat heistä lainkaan välittämättä; varsinkin he ihmettelivät muudanta vanhaa naista, joka istuen korkeilla tikapuilla pensselillään maalasi kuvioita äärettömän suuren kankaan taivaansiniselle pohjalle. Vähitellen oli kai kumminkin huhu levinnyt, että hääseurue oli Louvrea katselemassa; taiteilijat ehättivät katsomaan, suu leveässä naurussa; toiset uteliaat asettuivat edeltä päin penkeille istumaan nähdäkseen mukavasti hääsaaton kulkevan ohitse; vartijat purivat huuliaan pidättäytyen sukkeluuksia laskemasta. Häävieraat jo väsyneinä alkoivat tottua ympäristöönsä ja astua laahustivat niin, että rautakorkoiset kantapäät paukkuivat kajahtaviin lattioihin. Kävi sellainen kapina kuin olisi karjalauma päästetty irti näihin siisteihin, juhlallisiin saleihin.

Herra Madinier oli vaiti saadakseen toiset yllätetyksi. Hän vei heidät suoraa päätä Rubensin »_Kermesse'n_» luo. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, osotti vain taulua veitikkamaisesti silmää iskien. Kun naiset näkivät taulun, kirkasivat he ja kääntyivät pois päin tulipunaisina. Miehet pidättivät heitä ilvehtien ja osotellen sen siivottomia yksityiskohtia.

-- Katsokaahan! huudahti Boche, ei ole paha! Kas tuossa muudan oksentaa. Ja tuo kastelee nurkantakaisia. Entä tuo, voi! katsokaas tuota!... Siinä on siistiä väkeä.

-- Lähdetään pois, sanoi herra Madinier ihastuneena menestyksestään. Tällä puolen ei ole enää mitään nähtävää.

Hääseurue palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, nelisnurkkaisen salin ja Apollon gallerian kautta. Rouva Lerat ja neiti Remanjou valittivat, etteivät heidän jalkansa enää kestäneet heidän allaan. Mutta kotelotehtailija tahtoi näyttää Lorilleux'lle vanhanaikuisia koristeita. Ne olivat ihan lähellä, pienen huoneen perällä, jonne hän olisi osannut vaikka silmät kiinni. Kumminkin hän erehtyi, vei hääjoukon harhaan seitsemän, kahdeksan aution ja kylmän salin läpi, joissa ei ollut kuin yksitoikkoisia lasikaappeja täynnä särkyneitä ruukkuja ja hyvin rumia ukkoja. Häävieraita vilusti ja ikävystytti kovasti. Etsiessään ovea, mistä päästä ulos he joutuivat piirustusosastoon. Siitä tuli taas juoksua loppumattomiin: sali toisensa perästä, joissa ei ollut mitään sen kummempaa kuin seinät täynnä lasin alle pantuja täyteen töhrätyitä paperilevyjä. Herra Madinier'lta meni pää pyörälle, mutta hän ei tahtonut tunnustaa eksyneensä, vaan alkoi kiivetä eräitä portaita toiseen kerrokseen, hääjoukko kintereillä. Tällä kertaa jouduttiin keskelle laivastomuseota, jossa oli koneiden ja kanuunain malleja, korkokarttoja ja leikkikalujen kokoisia sotalaivoja. Toiset portaat tuli vastaan hyvin kaukana, kun oli harhailtu neljännestunnin verran sinne tänne. Ja kun niistä oli päästy alas, oltiin taas keskellä piirustuskokoelmia. Nyt valtasi epätoivo koko hääseurueen, umpimähkään se riensi salista toiseen seuraten herra Madinier'ta, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli aivan suunniltaan ja raivoissaan hallitukselle, jonka hän syytti muuttaneen ovet paikoiltaan. Vartijat ja museossa kävijät katselivat heitä ihmeissään. Parinkymmenen minuutin päästä nähtiin heidät uudestaan nelisnurkkaisessa salissa, ranskalaisessa galleriassa ja vaeltavan ohi lasikaapeissaan nukkuvien itämaisten jumalien. He eivät luulleet enää koskaan pääsevänsä ulos. Kauhealla kolinalla viistättivät he pilalle väsyneitä jalkojaan. Rouva Gaudron suurine vatsoineen jäi jälelle toisten rientäessä edeltä.

-- Ovet suljetaan! ovet suljetaan! huusivat vartijain mahtavat äänet.

Hääsaatto oli vähällä jäädä museoon lukkojen taakse. Erään vartijan täytyi opastaa sitä ulko-ovelle asti. Vasta kun kaikki olivat tulleet Louvren pihalle ja saaneet sateenvarjonsa ovenvartijalta, saattoivat he huoahtaa. Herra Madinier sai takaisin entisen mahtinsa; hän oli ollut väärässä siinä, ettei kääntynyt vasemmalle; nyt hän muisti, että koristeet olivat vasemmalla. Muuten olivat kaikki olevinaan tyytyväisiä, että sekin oli tullut nähdyksi.

Kello löi neljä. Oli vielä kaksi tuntia käytettävänä ennen päivällistä. Päätettiin ajan kuluksi lähteä kävelemään. Naiset, jotka olivat hyvin väsyksissä, olisivat tahtoneet vähän istahtaa; mutta kun kukaan ei tarjonnut mitään suuhun pantavaa, niin lähdettiin taas liikkeelle, kuljettiin rantakatua pitkin. Siellä alkoi sataa uudestaan ja niin rankasti, että naisten puvut turmeltuivat sateenvarjoista huolimatta. Rouva Lorilleux, jonka sydän oli pakahtua jokaisesta vesipisarasta, joka kostutti hänen hamettaan, ehdotti, että mentäisiin sadetta pakoon Pont-Royalin alle; muuten hän uhkasi mennä sinne aivan yksin, elleivät muut tulleet mukaan. Ja koko seurue meni sillan alle. Siellä oli ihmeen hyvä suojapaikka. Se oli totisesti nerokas keksintö! Naiset levittivät nenäliinansa kivien päälle ja istuutuivat lepäämään hajasäärin; molemmin käsin nyhtivät he kivien väliin kasvaneita ruohon korsia ja katselivat, miten musta vesi virtasi, ikäänkuin he olisivat olleet maalla. Miehet huvittelivat huutamalla hyvin kovasti herättääkseen kaikua vastapäätä olevasta sillan kaaresta; Boche ja Paistikas huusivat vuoron perään kaikin voimin »Sika!» ja nauraa hohottivat, kun kaiku heille vastasi samalla sanalla; kun he olivat huutaneet äänensä käheäksi, etsivät he litteitä kiviä ja rupesivat heittämään voileipiä. Sade oli lakannut, mutta seurue viihtyi niin hyvin sillan alla, ettei poislähtö juolahtanut kenenkään mieleen. Pitkin Seinen pintaa uiskenteli rasvapilkkuja, vanhoja korkkeja, vihannesten jätteitä ja kaikellaista roskaa; jokin häränsilmä niitä vähän aikaa pyöritti yhdessä kohden veden levottomalla kalvolla, joka holvin siimeksessä näytti ihan mustalta. Sillan päältä kuului omnibusien ja ajurien pyöräin jyrinä, Pariisin ainainen kohina, mutta muuta ei näkynyt kuin ajopelien kattoja oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin kiulun pohjaan. Neiti Remanjou huokasi syvään; jos vain olisi ollut ruohoa, niin tämä olisi muistuttanut hänelle, sanoi hän, erästä Marnejoen mutkaa, missä hän 1817 oli käynyt erään nuoren miehen kanssa, jota muistellessaan hän vieläkin itki.

Herra Madinier antoi vihdoin lähtömerkin. Mentiin Tuileries'n puiston poikki lapsilauman läpi, joiden kiekot ja pallot saivat häiriytymään parien hyvän järjestyksen. Kun Vendômen torille tultua, häävieraat katselivat patsasta, pisti herra Madinier'n päähän osottaa naisille kohteliaisuus; hän pyysi heitä nousemaan patsaan huippuun Pariisia katsomaan. Hänen tarjouksensa tuntui hyvin hauskalta. Niin, niin, sinne oli noustava, siitä riittäisi naurun aihetta pitkäksi aikaa. Muuten se voisi olla sangen huvittavaa henkilöille, jotka eivät olleet koskaan kiivenneet maaperää korkeammalle.

-- Ettäköhän Nilkuttajakin uskaltaa kavuta sinne asti! kuiskasi rouva Lorilleux.

-- Minä nousen mielellänikin, sanoi rouva Lerat, mutta ei saa vain miehiä tulla minun jäljestäni.

Ja nouseminen alkoi. Ahtaissa kiertoportaissa kaikki kaksitoista kiipesivät peräkkäin tunnustellen jaloillaan kuluneita astimia ja pitäen seinistä kiinni. Kun sitten porraskäytävä kävi pilkkosen pimeäksi, nauroivat he ihan katketakseen. Naiset kirkuivat. Miehet kutittivat heitä ja nipistelivät sääristä. Mutta hullujahan he olivat, kun menivät siitä puhumaan! voisihan olla luulevinaan, että hiiret heitä hätyyttivät. Sitä paitsi siitä ei ollut sen pahempia seurauksia; miehet kyllä tiesivät, mihin heidän tuli pysähtyä kunniallisuuden rajoissa pysyäkseen. Sitten Boche keksi pilan, jota koko seura säesti. Huudettiin rouva Gaudronia, ikäänkuin hän olisi jäänyt välille, ja häneltä kysyttiin, mahtuiko hänen vatsansa kulkemaan portaista. Ajatelkaahan, jos hän olisi tarttunut kiinni, pääsemättä liikkumaan mihinkään suuntaan, niin hän olisi tukkinut reijän eikä kukaan olisi päässyt pois. Ja hänen kohtuiselle vatsalleen naurettiin sellaisella remakalla, että koko patsas tutisi. Sitten Boche, joka oli oikein rovellaan, selitti, että tässä uuninpiipussahan kului koko nuoruus; siitähän ei loppua tullutkaan, se kai vei taivaaseen asti? Ja hän koetti säikyttää naisia huutaen, että torni muka horjui. Mutta Coupeau ei virkkanut koko aikana mitään; hän astui Gervaisen takana, piti häntä vyötäisiltä ja tunsi hänen antauvan hänelle kokonaan. Kun yht'äkkiä tultiin päivän valoon, oli hän juuri suutelemassa häntä kaulalle.

-- Niitä maita! tepä vasta siivoa väkeä olette, älkää olko millännekään! sanoi rouva Lorilleux loukkaantuneen näköisenä.

Paistikas näytti julmistuneelta. Hammasta purren hän sanoi:

-- Te piditti semmoista meteliä, että minä en saanut edes portaitakaan luetuksi.

Mutta herra Madinier oli jo parvekkeella näyttämässä huomattavia rakennuksia. Rouva Fauconnier ja neiti Remanjou eivät tahtoneet millään ehdoilla tulla edemmäksi portailta; jo pelkkä ajatus, että alhaalla oli kivitetty tori, sai heidän verensä seisattumaan; ja he tyytyivät pilkistelemään pienen oven läpi. Rouva Lerat, joka oli rohkeampi, teki kierroksen ympäri kapean parvekkeen painautuen pronssista tornin seinää vasten. Mutta yhtä kaikki tuntui peräti kolkolta, kun ajatteli, ettei olisi tarvinnut kuin astua jalallaan yli kaiteen. Herra Jumala, mikä kuperkeikka! Hiukan kalpeina katselivat miehetkin torille. Olisi luullut häilyvänsä ilmassa erotettuna kaikesta. Ei totisesti, se ihan tuntui kylmältä sisuksissa. Herra Madinier neuvoi nostamaan silmänsä ja katsomaan suoraan eteensä, hyvin kauvas; se esti päätä huimaamasta. Ja hän osotteli sormellaan Invalidien palatsia, Panthéonia, Notre-Damen-kirkkoa, Pyhän Jaakopin tornia, ja Montmartren kukkuloita. Sitten rouva Lorilleux kysäsi näkyikö Chapellen bulevardilla viinikauppa, Hopeamylly, johon aiottiin mennä syömään päivällistä. Ainakin kymmenen minuuttia sitä sitten haettiin, jopa kiisteltiinkin; jokainen väitti viinikaupan olevan eri paikassa. Pariisi heidän ympärillään levisi äärettömänä, harmaana, häipyen sinertävään etäisyyteen, missä sen syvissä laaksoissa katot vyöryivät yhtämittaisena aallokkona; koko oikeanpuoleinen joenranta oli suuren, repaleisen, kuparinkarvaisen pilven varjossa; sen kullanhohtoiselta reunalta lähti leveä päivänsäde, joka pani vasemman rannan tuhannet akkunat kimmeltämään yhtenä kipunamerenä; koko se puoli kaupunkia erottui loistavana ukkosen huhtomaa kirkasta taivasta vasten.

-- Sitäkö varten sitä piti tänne asti kavuta, että nyt revimme silmät toistemme päästä, sanoi Boche suuttuneena ja alkoi kömpiä portaita alas.

Ääneti murjottaen laskeusivat häävieraat tornista, ei kuulunut muuta kuin kenkien kolina portaita vasten. Kun oli päästy alas, tahtoi herra Madinier maksaa. Mutta Coupeau ei siihen suostunut, vaan ehätti painamaan kaksikymmentä neljä souta vartijan kouraan, kaksi souta hengeltä. Kello oli lähes puoli kuusi: oli juuri parhaiksi sen verran aikaa kuin paluumatkaan tarvittiin. Mentiin siis takaisin bulevardien ja Poissonnièren etukaupungin kautta. Coupeaun mielestä ei kävelyretki kuitenkaan saanut loppua näin vain: hän työnsi koko seuran erääseen viinikauppaan, jossa juotiin vermouthia.

Päivällinen oli tilattu kello kuudeksi. Hopeamyllyssä oli kaksikymmentä minuuttia odotettu hääsaattoa. Rouva Boche, joka oli uskonut ovenvartijoimisen eräälle samassa talossa asuvalle rouvalle, jutteli muori Coupeaun kanssa toisen kerroksen salissa vastapäätä katettua pöytää; molemmat pojat, Claude ja Etienne, jotka hän oli tuonut mukanaan, leikkivät juosten pöydän alla ja työnnellen tuolit sikin sokin. Kun Gervaise sisälle tullessaan huomasi pojat, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä, otti hän heidät syliinsä ja hyväili ja suuteli heitä.

-- Ovatko he olleet kilttinä? kysyi hän rouva Bochelta. Eiväthän he vain liene tuottaneet teille kovin paljoa harmia?

Ja kun tämä kertoi pienokaisten iltapäivän kuluessa tekemistä kepposista, joille hän oli nauranut kuollakseen, otti äiti heidät uudestaan syliinsä ja puristi heitä rintaansa vasten hellyyden puuskan vallassa.

-- Mahtaa tuo sentään tuntua omituiselta Coupeausta, sanoi rouva Lorilleux salin perällä toisille naisille.

Gervaise oli yhtä hymyilevän rauhallinen kuin aamullakin. Kävelyretken jälkeen hän kumminkin oli välistä käynyt ihan surulliseksi ja katsoi miettiväisen näköisenä miestään ja Lorilleux'n pariskuntaa. Hänestä Coupeau käyttäytyi raukkamaisesti sisarensa edessä. Vielä edellisenä iltana hän oli pitänyt kovaa ääntä ja vannonut hillitsevänsä heidän myrkylliset kielensä, jos he unohtivat, mikä heidän rauhaansa sopi. Mutta edessä päin hän oli heille nöyrä kuin pieksetty koira, odotti levottomana heidän jokaista sanaansa ja painautui aivan kokoon, kun luuli heidän olevan vihoissaan. Ja tämä saattoi nuoren vaimon levottomaksi tulevaisuuteen nähden.

Ei odotettu enää muita kuin Saapasta, joka ei ollut vielä ilmestynyt.

-- Mitä joutavia, huusi Coupeau, käydään vain syömään. Kyllä hän tulee pian, saattepa nähdä; hänellä on tarkka vainu, hän tuntee ruuan käryn jo kaukaa... Hänellä mahtaa olla hauska, jos hän on vielä Saint-Denis'n tiellä meitä odottamassa.

Silloin häävieraat istuutuivat pöytään kolistellen kovasti tuoleja. Gervaise oli Lorilleux'n ja herra Madinier'n välissä. Muut vieraat istuivat, missä kukin halusi, sillä siitä syntyi aina kateutta ja riitaa, kun määrättiin paikat. Boche pujahti rouva Lerat'n viereen. Paistikas sai naapureikseen neiti Remanjoun ja rouva Gaudronin. Rouva Boche ja muori Coupeau pitivät pöydän päässä huolta lapsista, ottivat leikatakseen heille lihaa ja pitääkseen silmällä, etteivät he saaneet liian paljon viiniä juoda.

-- Eikös kukaan lue ruokalukua? kysyi Boche, naisten järjestäessä hameitaan pöytäliinan alla, jotta niihin ei tulisi pilkkuja.

Mutta rouva Lorilleux ei pitänyt sellaisista pilapuheista. Ja lihaliemi vermisellineen, joka oli aivan jäähtynyttä, syötiin hyvin nopeasti, kuului vain huulten mäiske lusikoita vasten. Ruokia tarjoili kaksi viinuria, pienet, rasvan tahraamat takit päällä ja epäilyttävän valkeat esiliinat edessä. Pihan puolella olevasta neljästä avatusta ikkunasta paistoi päivä täydeltä terältä; ukkosen jälkeen oli ilma puhdistunut, mutta siltä vielä kuuma. Kostealla pihalla kasvavista puista heijastui vihertävä kajastus savustuneeseen saliin ja niiden lehtien varjot tanssivat pöytäliinalla, josta levisi kostea, ummehtunut haju. Salin molemmissa päissä olevat kärpästen tahraamat peilit pitensivät loppumattomiin pöytää, paksutekoisine, kellastuneine lautasineen, joihin rasvainen pesuvesi oli jättänyt mustat jäljet veitsien piirtämiin naarmuihin. Joka kerran kun viinurit tulivat keittiöstä, paukahti huoneen perällä oleva ovi ja sieltä tulvahti sisälle väkevä rasvan käry.

-- Älkäämme puhuko kaikki yhtaikaa, sanoi Boche, kun kukaan ei virkkanut mitään, vaan jokainen painoi nenänsä lautaseen kiinni.

Oltiin juomassa ensimäistä viinilasia seuraten silmillään kahta vasikanlihapiirakkaa, joita viinurit tarjosivat, kun Saapas tuli sisälle.

-- Te sen lurjukset! huusi hän. Kolme tuntia minä tallustelin edestakaisin maantiellä, niin että viimein muudan santarmi vaati nähdäkseen minun papereitani... Onko se laitaa, kohdella vanhaa ystävää niin sikamaisesti! Olisitte edes lähettäneet kaupungin lähetin sanomaan. Vaan eikös mitä! Siitä oli leikki kaukana, sen minä sanon. Sitä paitsi satoi niin kovasti, että taskuni tulivat vettä täyteen... Totisesti sieltä vieläkin saisi ongituksi paistikalat.

Koko seurakunta nauroi katketakseen. Se saakelin Saapas oli jo saanut sisäänsä ainakin pari litraa viiniä; tietysti vain sentähden, ettei tuntuisi niin ilkeältä se mokoma sammakon siirappi, jota ukkonen oli valanut hänen raajoilleen.

-- Vai jo sinä hiljankin tulit, kreivi Leipäsusi! sanoi Coupeau, käy istumaan tuonne rouva Gaudronin viereen. Näethän sinä, että on sinua odotettu, verkkosi palaa..

Se ei häntä haitannut, hän oli pian saapa toiset kiinni; ja hän pyysi kolmasti uudestaan lihalientä ja lautasellisiä vermisellejä, joiden sekaan hän leikkeli tavattoman suuria leipäkimpaleita. Kun toiset olivat päässeet piirakkaan käsiksi, tuli hän koko pöytäkunnan syvän ihailun esineeksi. Hänpä vasta osasi ahmia! Viinurit olivat aivan hämmästyksissään, eivätkä joutaneet muuta tekemään kuin ojentamaan hänelle leipää, ohuita viipaleita, jotka hän nielasi yhtenä suupalana. Lopulta hän suuttui; hän tahtoi kokonaisen leivän viereensä. Viinikauppias ilmestyi itse hyvin levottomana ovelle katsomaan. Koko seura, joka juuri odotti häntä tulevaksi, purskahti uudestaan nauramaan. Se kävi hänelle kalliiksi! Vietävän lysti velikulta yhtä kaikki tuo saakelin Saapas! Eikös hän näet kerran ollut syönyt kaksitoista kovaksi keitettyä munaa ja juonut kaksitoista lasia viiniä kellon lyödessä kahtatoista! Ei niitä monasti tapaa, jotka hänelle vertoja vetävät. Neiti Remanjou katseli heltyneenä, miten Saapas puri leipää, ja herra Madinier, joka haki soveliasta sanaa ilmaistakseen melkein kunnioittavaista hämmästystään, selitti, »että sellainen kyky oli tavaton».

Syntyi hetken äänettömyys. Toinen viinureista oli juuri asettanut pöydälle syvän vadillisen kaniinimuhennosta. Coupeau, joka oli hyvin leikkisä, laski siitä hyvän sukkeluuden.

-- Kuulkaahan, viinuri, tämä kaniinihan onkin ammuttu räystäältä... Sehän naukuu vielä.

Hiljaista naukumista, mainiosti matkittuna, kuului tosiaankin, ihan kuin se olisi lähtenyt vadista. Sen sai Coupeau aikaan kurkullaan, huuliaan liikuttamatta. Sillä taidollaan hän seuroissa saavutti aina varman menestyksen, ja sentähden hän aina ravintolassa syödessään tilasi kaniinia. Sitten hän kehräsi. Naiset painoivat serviettinsä kasvoilleen, sillä heitä nauratti liiaksi.

Rouva Fauconnier tahtoi pään; hän ei huolinut muusta kuin päästä. Neiti Remanjou oli ihastunut läskipalasiin. Ja kun Boche sanoi pitävänsä enimmästi pienistä sipulista, kun ne olivat hyvästi laitettuja, niin rouva Lerat nyrpisti huuliaan mutisten:

-- Sen minä kyllä ymmärrän.

Hän oli kuiva ja laiha kuin aidanseiväs, vietti yksitoikkoista, yksinäistä työläisnaisen elämää; ei ollut yksikään mies pistänyt nokkaansa hänen luokseen sen jälkeen kun hän oli tullut leskeksi; yhtä kaikki hän alituisesti hautoi mielessään saastaisia ajatuksia, hakemalla haki kaksimielisiä sanoja ja hävyttömiä salaviittauksia, mutta tavallisesti ne olivat niin syvämielisiä, ettei niitä ymmärtäneet muut kuin hän itse. Kun Boche kumartui pyytämään häneltä selitystä kuiskaten hiljaa ihan hänen korvaansa, vastasi hän:

-- Ka, pienet sipulit ... tietysti, ymmärtäähän sen.

Mutta keskustelu muuttui vakavaksi. Jokainen puhui omasta ammatistaan. Herra Madinier ylisti koteloteollisuutta; sillä alalla työskenteli todellisia taiteilijoita; niinpä oli hän nähnyt uudenvuoden lahjain koteloita, jotka olivat ylellisyyden ihmeteoksia, Mutta Lorilleux nauroi hänelle pilkallisesti. Hän oli perin ylpeä siitä, että teki kultatyötä, hän oli näkevinään ikäänkuin sen loistetta sormissaan ja koko olemuksessaan. Kantoivathan kultasepät ennen muinoin miekkaakin, sanoi hän usein; ja hän mainitsi Bernard Palissyta[4] tietämättä itsekään miksi. Coupeau puolestaan kertoi tuuliviiristä, erään toverin mestariteoksesta; siinä oli ensiksi varsi, sitten lyhde, sitten hedelmäkori ja sitten lippu; koko laitos oli erinomaisen hyvin tehty ainoastaan yhteen juotetuista pienistä sinkkilevyn palasista. Rouva Lerat näytti Paistikkaalle, miten ruusun varsia tehtiin, pyörittäen veitsensä päätä sormiensa välissä. Puhe oli vähitellen käynyt äänekkäämmäksi; kaikki puhuivat sekaisin. Hälinän keskeltä kuului muutamia sanoja, kun rouva Fauconnier hyvin kimakalla äänellä moitti työntekijöitään; edellisenä iltanakin oli muudan tyttöletukka silittäessään polttanut pilalle parin lakanoita.

-- Sanokaa mitä tahansa, huusi Lorilleux lyöden nyrkkinsä pöytään, kulta on kumminkin kultaa.

Keskellä äänettömyyttä, jonka tämä totuus sai aikaan, ei kuulunut muuta kuin neiti Remanjoun kimeä ääni, joka jatkoi:

-- Sitten minä nostan ylös niiden hameet, ompelen sisäpuolelta... Minä pistän neulan pään lävitse, jotta hattu pysyy kiinni... Ja ne ovat valmiina. Niistä maksetaan puodissa kolmetoista souta kappaleelta.

Hän selitti nukkejaan Saappaalle, jonka leuvat kävivät hitaasti kuin myllynkivet. Hän ei kuunnellut, pudisti vain päätään pitäen silmällä viinureita, etteivät he saaneet viedä pois vateja, ennenkun hän oli niistä kaapinut kastikkeen viimeiseen tippaan. Oli syöty vasikanpaistia kastikkeineen ja vihreitä papuja. Tuotiin pöytään lintupaisti, kaksi laihaa kanaa, alustana näivettynyttä krassia. Ulkona loi aurinko viimeisiä säteitään akaasioiden latvoihin. Salissa vihertävä kajastus sakeni pöydältä nousevista höyryistä. Viini- ja rasvapilkkujen tahraama pöytä oli täynnä hujan hajan heitettyjä astioita; ja pitkin seinävartta olivat viinurit panneet likaisia lautasia ja tyhjiä pulloja, niin että se näytti roskaläjältä, joka oli pöydältä lakaistu ja sinne kaadettu. Oli hyvin kuuma. Miehet riisuivat takkinsa ja jatkoivat syöntiään paitahihasillaan.

-- Älkää ahtako heihin niin paljoa, rouva Boche, minä pyydän, sanoi Gervaise, joka oli vähäpuheinen, kaukaa pitäen silmällä Claudea ja Etienneä.