Part 7

Vihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli yhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja kuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat jakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota. Eellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier talutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella katukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli päällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla ei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni kaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn kaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki; ja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa lihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta, punanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja iloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti hartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n pilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon säkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa Gervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen Coupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa tuntuivat oudoilta.

Vaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia liian aikaiseen tuomarin virastoon.

Ja kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista tienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata kattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään. Liikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka kerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen haukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla henttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut virkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti seisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat nähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia morsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia jonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan oman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä ollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet ulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä virastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä siitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän nokkansa alle! -- Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten teko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he jäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin puolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa Gervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia kyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon isoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt ristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille. Kun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise häntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.

Tuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella joivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja heidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa jättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää kirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti, että uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs pappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen edellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän joudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi ympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen karsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian olivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti polvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä apulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan. Muori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä messukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä välin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko täyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat asettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon jotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan mattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion lakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat kätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti yhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden vakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä vihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen päiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.

-- Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.

Hän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa. Kumminkin hän lisäsi:

-- Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei kerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.

-- Niin, niin, kaunista työtä, irvisteli Lorilleux. Se sukaistaan viidessä minuutissa ja kestää sitten koko elinajan... Marjamehu parka!

Ja kaikki todistajat taputtivat levyseppää olalle. Tämä pöyhistihe mielissään. Sillä välin Gervaise hymyillen, silmät kumminkin kosteina, suuteli muori Coupeauta.

-- Älkää olko huolissanne, vastasi hän mummon katkonaisiin sanoihin, minä teen, minkä voin. Jos meille käy huonosti, niin se ei ole minun syyni. Ihan varmaan ei, sillä minulla on liian suuri halu elää onnellisena. Mutta nyt se on tehty ja tehty seisoo. Meidän asiamme on nyt kummankin tehdä voitavamme tullaksemme toimeen keskenämme.

Sitten lähdettiin suoraan »Hopeamyllyyn». Coupeau kulki käsikoukussa vaimonsa kanssa. He astuivat nopeasti, nauroivat ja jättivät innoissaan toiset pari sataa askelta jäljelle, eivätkä nähneet taloja eikä vastaantulijoita tai vaunuja. Esikaupungin pauhina soi kuin kellon soitto heidän korvissaan. Kun he saapuivat viinikauppaan, tilasi Coupeau heti kaksi litraa viiniä, leipää ja kinkkua pieneen, lasiseinäiseen alakerran syrjähuoneeseen, ilman lautasia ja pöytäliinaa, yksinkertaisesti suun avaukseksi. Mutta kun hän huomasi, että Bochella ja Paistikkaalla oli oikein rehellinen nälkä, hän käski tuoda litran lisää ja palasen juustoa. Muori Coupeaulla ei ollut nälkä, hän oli liiaksi liikutettu voidakseen syödä. Gervaise, joka oli janoon nääntymäisillään, joi lasillisen vettä, jossa oli vain nimeksi viiniä seassa.

-- Tämä on minun asiani, sanoi Coupeau ja meni heti tiskin luo, jossa hän maksoi neljä francia viisi souta.

Mutta kello oli jo yksi ja kutsuvieraat alkoivat saapua. Rouva Fauconnier, lihavahko, vielä kaunis nainen, ilmestyi ensiksi. Hänellä oli kukikas liinahame, ruusunpunainen kaulaliina ja hattu, jossa oli kukkurallaan kukkia. Sitten tulivat yhdessä neiti Remanjou, ijankaikkinen musta hameensa päällään, jota hän ei näyttänyt riisuvan edes maata mennessään, ja Gaudronin pariskunta. Mies oli lihava köllikkä, jonka ruskeat liivit raksahtelivat vähimmästäkin liikkeestä. Hänen vaimonsa oli tavattoman laaja, sillä hän oli viimeisillään, ja hänen helakka, sinipunerva hameensa näytti vielä lisäävän hänen vatsansa pulleutta. Coupeau selitti, ettei tarvinnut odottaa Saapasta. Hänen oli määrä yhtyä hääjoukkoon Saint-Denis'n tiellä.

-- Ei ole paha! huusi rouva Lerat sisälle tullessaan, sieltä on tulossa aika ryöpäkkä! Tästä vasta se ilo alkaa!

Ja hän kutsui toisiakin ikkunan ääreen katsomaan mustia ukkospilviä, jotka nopeasti nousivat Pariisin eteläkulmalta. Rouva Lerat, Coupeaun vanhin sisar, oli pitkä, laiha, miesmäinen nainen, joka puhui nenäänsä. Hänellä oli liian väljä tummanruskea hame, jonka pitkät rimpsut tekivät hänet laihan, vedestä nostetun villakoiran näköiseksi. Hän leikitteli päivänvarjollaan kuin kepillä. Syleiltyään Gervaiseä hän jatkoi:

-- Te ette usko, millainen ilma siellä on... Kadulla tuulee niin, että tuntuu kuin tulta tupruttaisi vasten naamaa.

Kaikki selittivät silloin, että he jo hyvän aikaa olivat tunteneet, että ilmassa oli ukkosta. Kun oli tultu ulos kirkosta, oli herra Madinier kyllä huomannut, mikä siitä oli tulossa. Lorilleux kertoi, että hänen liikavarpaitaan oli pakottanut niin, että hän kolmesta asti aamulla ei ollut saanut unta. Eipähän siitä mikä muu voinut tullakaan lopulta, kun näet jo kolme päivää oli ollut kerrassaan liian kuumaa.

-- Eiköhän tuo tuosta painune syrjään, sanoi Coupeau seisten ovella tarkastelemassa taivasta levottoman näköisenä. Johan täällä ovat kaikki koolla paitsi minun sisareni, voitaisiinhan tästä yhtä kaikki lähteä, kunhan hän tulee.

Rouva Lorilleux oli tosiaankin myöhästynyt. Rouva Lerat oli juuri poikennut hänen luokseen tullakseen yhtä matkaa, mutta kun tämä oli ollut vasta panemassa päälleen kureliiviä, oli heidän välillään syntynyt väittely. Pitkä leski lisäsi kuiskaten veljensä korvaan:

-- Minä jätin hänet siihen paikkaan. Hän on hirveän huonolla tuulella!... Saatpa itse nähdä!

Ja hääseurueen täytyi kärsivällisesti odottaa vielä neljännes tuntia seisoskellen viinikauppiaan puodissa miesjoukon keskellä, jotka survivat ja puukkivat heitä tullessaan ottamaan naukun tiskin ääressä, Tuon tuostakin Boche tai rouva Fauconnier tai Paistikas erosi joukosta, meni aina katukäytävän reunalle töllistelemään taivasta kohti. Ukkonen ei painunut ensinkään syrjään; ilma alkoi pimetä, tuulenpuuskat pyyhkivät pitkin maata nostaen valkoisia tomupyörteitä. Kun ukkonen ensi kerran jyrähti, teki neiti Remanjou ristinmerkin. Kaikkien silmät kääntyivät levottomasti peilin yläpuolella olevaan seinäkelloon: se oli jo kahtakymmentä vailla kaksi.

-- No nyt se alkoi, huusi Coupeau. Nyt enkelit itkevät.

Rankkasade lakaisi katua, jossa naiset pakenivat pitäen kahden käden hameitaan. Tämän ensimäisen sadekuuron aikana rouva Lorilleux vihdoin saapui hengästyneenä, raivoissaan, taistellen kynnyksellä sateenvarjonsa kanssa, joka ei tahtonut mennä kiinni.

-- Onko mokomata ennen nähty! soperti hän. Se tapasi minut parhaiksi ovella. Minun teki jo mieleni kääntyä takaisin ja riisua juhlavaatteet päältäni. Siinä olisinkin tehnyt viisaimmin... Onpa nämä kauniit häät! Minä jo sanoin, että olisi pitänyt lykätä kaikki ensi lauvantaihin. Ja nyt sataa, kun ei minua toteltu! Sen parempi! sen parempi, vaikka koko taivas revetköön!

Coupeau koetti häntä tyynnyttää, mutta hän käski häntä menemään tiehensä. Ei suinkaan Coupeaussa ollut hänen hameensa maksajaa, jos se oli mennyt pilalle. Hänellä oli musta silkkihame, joka oli tukahduttaa hänet; liian ahdas röijy pingotti napinreikiä ja puristi häntä olkapäistä, ja tupen muotoon leikattu hame oli niin kireällä lanteista, ettei hän päässyt astumaan kuin aivan lyhyin askelin. Kumminkin katselivat häntä seurassa olevat naiset suu nyrpällään, kadehtien hänen pukunsa komeutta. Hän ei näyttänyt huomaavankaan edes Gervaiseä, joka istui muori Coupeaun vieressä. Hän kutsui luokseen Lorilleux'n, pyysi häneltä nenäliinan ja alkoi puodin nurkassa huolellisesti pyyhkiä yksitellen silkille vierähtäneitä vesipisaroita.

Sillä välin oli sadekuuro äkkiä lakannut. Päivä yhä pimeni, tuli melkein yö, lyijynkarvainen yö, jota leveät salamat valaisivat. Paistikas sanoi nauraen, että varmaan kohta alkaa sataa vanhoja pappeja. Silloin rajuilma puhkesi tavattomalla vimmalla. Puolisen tuntia satoi vettä kuin korvosta kaataen, ukkonen jyrisi lakkaamatta. Miehet seisoivat ovella katsellen sadetta, joka oli kuin harmaa seinä, tulvehtivia katuojia ja veden räiskinää lätäköistä. Naiset olivat peloissaan kyyristyneet istumaan kädet silmillä. Puhekaan ei enää luistanut, kurkkua tuntui hiukan ahdistavan. Boche yritti laskea leikkiä ukkosesta, sanoen, että pyhä Pietari aivasteli siellä ylhäällä, mutta ei saanut ketään nauramaan. Mutta kun ukkonen alkoi jyrähdellä harvemmin ja painui loitommaksi, niin rupesi seurue taas käymään kärsimättömäksi, suuttumaan ukkoselle, kiroilemaan ja puimaan nyrkkiä pilville. Taivas oli nyt käynyt tuhkanharmaaksi, ja sieltä valui hienoa sadetta, loppumattomasti.

-- Kello on jo yli kahden, huusi rouva Lorilleux. Emmehän me kumminkaan voi jäädä tänne yöksi.

Neiti Remanjou puhui, että pitäisi yhtä kaikki lähteä maalle, vaikka ei päästäisi edemmäksi kuin kaupungin muurin vallihautoihin, mutta koko hääjoukko pani vastaan: tiet mahtoivat olla kauniissa siivossa, eihän nyt voisi edes istuutua ruohikkoon; sitä paitsi ei sateesta näyttänyt loppua tulevankaan, voisipa se vielä yltyäkin. Coupeau, joka silmillään seurasi erästä likomärkää työmiestä, joka rauhallisesti astui sateessa, murahti:

-- Jos se Saapas tolvana odottaa meitä Saint-Denis'n tiellä, niin ei hän ainakaan saa auringonpistoa.

Sille naurettiin. Mutta huono tuuli vain paheni. Se kävi lopulta sietämättömäksi. Täytyi päättää jotakin. Eipä tietenkään ollut tarkotus jäädä näin särkeä paistamaan päivälliseen asti. Niinpä neljännestunnin aikaa, sateen itsepintaisesti kestäessä kaikki miettivät päänsä puhki. Paistikas ehdotti korttipeliä; Boche, joka oli aika koiranleuka, sanoi tietävänsä hyvin hauskan pikku leikin, ripitysleikin; rouva Gaudron puhui, että mentäisiin syömään sipulileivoksia Chaussée Clignancourt'ille; rouva Lerat olisi tahtonut, että olisi kerrottu kaskuja; Gaudronilla ei ollut ikävä, hänen oli siellä hyvä olla, olisi vain heti tahtonut käydä ruokaan käsiksi. Ja jokaisesta ehdotuksesta kiisteltiin ja suututtiin: mikä oli typerää, mikä ikävystyttävää, eiväthän he mitä lapsia olleet. Kun sitten Lorilleux, tahtoen hänkin sanoa sanottavansa, keksi jotakin hyvin yksinkertaista, että näet mentäisiin kävelemään ulkobulevardeille aina Père-Lachaisen hautausmaalle, jossa voitaisiin käydä katsomassa Heloisen ja Abelardin hautaa, jos aikaa riittäisi, silloin ei rouva Lorilleux enää jaksanut hillitä itseään, vaan päästi suuttumuksensa valloilleen. Hän ainakin lähti tiehensä! Sen hän teki! Oliko tarkotus pitää ihmisiä pilkkanaan. Hän oli pukeutunut ja juossut sateessa sulkeutuakseen muka viinikauppaan! Ei, totisesti! hän oli saanut tarpeekseen mokomista häistä, ennemmin hän oli omassa kodissaan. Coupeaun ja Lorilleux'n täytyi tukkia häneltä tie. Hän vain hoki:

-- Menkää tiehenne siitä! Minä lähden pois, sanon minä.

Kun hänen miehensä oli onnistunut saada hänet rauhottumaan, lähestyi Coupeau Gervaiseä, joka yhä istui tyynenä nurkassaan puhellen anoppinsa ja rouva Fauconnier'n kanssa.

-- Mutta tehän että ehdota mitään! sanoi Coupeau, uskaltamatta vielä sinutella Gervaiseä.

-- Oo, minä suostun vaikka mihin, vastasi hän nauraen. Minä en pane vastaan. Lähdettiinpä ulos tai jäätiin tänne, se on minulle yhdentekevää. Minun on täällä hyvin hyvä olla, en muuta kaipaa.

Ja tosiaankin hänen kasvoistaan loisti tyyni ilo. Siitä asti kuin vieraat olivat tulleet, oli hän puhellut jokaiselle hieman hiljaisella ja liikutetulla äänellä, tyytyväisen näköisenä, sekaantumatta riitoihin. Ukonilman aikana hän oli silmiään värähyttämättä katsonut salamoita, ikäänkuin hän niiden räikeässä valossa olisi nähnyt vakavia asioita hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Herra Madinier ei ollut kuitenkaan vielä ehdottanut mitään. Hän nojasi tiskiin, hännystakin liepeet levällään, säilyttäen isännälle kuuluvan arvokkuutensa. Hän kakosteli pitkään ja pyöritti suuria silmiään.

-- Ka, miksi ei voitaisi käydä museossa, sanoi hän leukaansa silitellen ja kysyi läsnäolijain mieltä silmäluomiaan räpytellen.

-- Siellä on muinaisesineitä, kuvia, tauluja, koko joukko tavaraa. Se on hyvin opettavaista. Ehkäpä te hyvinkään ette tunne sitä. Kyllä sitä kannattaa käydä katsomassa ainakin yhden kerran.

Kaikki katselivat toisiinsa epätietoisina. Ei, Gervaise ei ollut nähnyt sitä; eikä rouva Fauconnier, eikä Boche, eikä muutkaan. Coupeau luuli kyllä käyneensä siellä jonakin sunnuntaina, mutta hän ei sitä muistanut oikein selvään. Epäröitiin kumminkin, kunnes rouva Lorilleux, johonka herra Madinier'n arvokkuus teki suuren vaikutuksen, sanoi, että hänestä ehdotus oli hyvin sopiva ja säädyllinen. Kun kerran uhrattiin päivä ja oltiin juhlavaatteissa, niin olihan yhtä hyvä käydä katsomassa jotakin opikseen. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen. Kun sadetta yhä vielä jatkui vähän, lainattiin viinikauppiaalta sateenvarjoja, vanhoja, sinisiä, vihreitä, ruskeita sateenvarjoja, joita ostajat olivat unohtaneet; ja niin lähdettiin museoon.

Hääjoukko kääntyi oikealle, kulki Pariisiin Saint-Denis'n esikaupungin kautta. Coupeau ja Gervaise astuivat taas etunenässä, juoksujalkaa, jättäen toiset jäljelle. Herra Madinier talutti nyt käsikynkässään rouva Lorilleux'tä, koska muori Coupeau oli jäänyt viinikauppaan huonojen jalkojensa tähden. Sitten tulivat Lorilleux ja rouva Lerat, Boche ja rouva Fauconnier, Paistikas ja neiti Remanjou, viimeksi Gaudron'in pariskunta. Kaikkiaan oli kaksitoista henkeä. Siitä syntyi jo aika pitkä jono katukäytävälle.

-- Emme me vaan ilmaiseksi tätä lystiä saa, sen minä vannon, selitti rouva Lorilleux herra Madinier'lle. Me emme tiedä mistä Coupeau lienee hänet ottanut, taikka oikeastaan me sen tiedämme liiankin hyvin: mutta mitäs se meitä liikuttaa, eikö niin?... Minun mieheni täytyi ostaa hänelle vihkimäsormuskin. Tänä aamuna ylösnoustessa täytyi lainata heille kymmenen francia, joita ilman ei olisi saatu mitään aikaan... On sekin morsian, joka ei tuo edes yhtään sukulaista häihinsä! Hän sanoo itsellään olevan Pariisissa sisaren makkarakauppiaana. Minkätähden ei hän sitten ole kutsunut häntä?

Hän keskeytti puheensa osottaakseen Gervaiseä, joka viistolla katukäytävällä ontui pahasti.

-- Katsokaas nyt tuota! Onkos tämä laitaa!... Mokomakin nilkuttaja!

Ja tämä sana: Nilkuttaja meni suusta suuhun.

Lorilleux nauraa kikatti sanoen, että se nimihän hänelle oli annettavakin. Mutta rouva Fauconnier puolusti Gervaiseä: oli väärin pilkata häntä, hän oli siisti kuin vasta lyöty sou ja reippaasti hän teki työtä, milloin tarvis vaati. Rouva Lerat, joka aina teki ilkeitä salaviittauksia sanoi hänen jalkaansa lemmenkoukuksi, ja lisäsi, että monet miehet pitivät sellaisesta, tahtomatta sitä sen paremmin selittää.

Päästyään Saint-Denis'n kadun päähän, meni hääjoukko bulevardin poikki. Sen täytyi odottaa vähän aikaa, ennenkuin pääsi pujahtamaan ajajain jonon läpi; sitten se tuli viertotielle, joka sateesta oli kokonaan vetelän kuran vallassa. Sade alkoi uudestaan, hääsaaton täytyi avata sateenvarjot; ja näiden surkean näköisten, risaisten sateenvarjojen alla, joita miehet pitivät käsissään, naiset kantoivat helmojaan. Heidän siinä ropakossa rämpiessään ulottui heidän jononsa toiselta katukäytävältä toiselle. Silloin pari jätkää alkoi heille huutaa kuin karnevalikulkueelle, ohikulkijoita kerääntyi heidän ympärilleen, ja puotilaisia ilmestyi ikkunoihinsa huvitetun näköisinä katsomaan. Meluavan väkijoukon keskellä, bulevardin harmaata, märkää taustaa vasten näytti kulkue räikeän kirjavalta. Siinä oli Gervaisen helakansininen ja rouva Fauconnier'n kukikas hame, Bochen keltaiset housut; ja näiden juhlatamineissaan kankeiden ihmisten hullunkurisuutta lisäsi Coupeaun kiiltäväksi kulunut pitkätakki ja herra Madinier'n leveäliepeinen hännystakki; muotien moninaisuutta enensi vielä rouva Lorilleux'n komea puku, rouva Lerat'n rimpsut ja neiti Remanjoun repaleiset hameenhelmat. Siinä oli nähtävänä köyhien koko nukkavieru ylellisyys. Mutta suurinta iloa herättivät herrojen hatut, jotka pimeässä kaapin komerossa talletettuina olivat vanhettuneet ja menettäneet alkuperäisen kiiltonsa; muodoltaan ne olivat toinen toistaan hullunkurisempia, korkeita, leveitä, suippoja, millä oli ylöspäin käpristetyt, millä litteät lierit, millä liian leveät tai liian kapeat. Ja katsojain nauru yltyi vielä, kuin viimeisenä, kulkueen lopussa räikeän sinipunervassa puvussaan asteli rouva Gaudron, karttaaja, jonka kohtuinen vatsa pullotti tavattoman laajana. Hääsaatto ei kuitenkaan ensinkään jouduttanut kulkuaan, hyvillään siitä, että sitä katsottiin, ja iloiten pilapuheista.

-- Katsokaas morsianta! huusi muudan katupojista osottaen rouva Gaudronia. Hän on vahingossa nielaissut aimo luumun luineen päivineen.

Koko seurue purskahti nauruun. Paistikas kääntyi ympäri ja sanoi, että se oli hyvin osattu. Karttaaja itse nauroi kovimmasti vieläpä ylpeilikin; siitä ei hänen kunniansa lainkaan kärsinyt, päinvastoin; useampi kuin yksi vallasnainen oli ohikulkiessaan katsonut häneen kieroon ja olisi tahtonut olla hänen asemassaan.

Oli tultu Cléryn kadulle. Sitten jatkettiin Mail'in katua. Voittojen torilla syntyi pysähdys. Morsiamen vasemmasta kengästä oli nauha auennut solmusta; ja kun hän sitä solmisi uudestaan Ludvig XIV:n kuvapatsaan juurella, niin toiset parit odottaessaan hänen takanaan laskivat leikkiä hänen pohkeestaan, jota vähän vilahti näkyviin. Vihdoin kun oli kuljettu Croix-des-Petits-Champs'in katu päästä päähän, saavuttiin Louvreen.

Herra Madinier tarjoutui kohteliaasti kulkueen johtajaksi.

Se oli hyvin suuri rakennus, sinne olisi voinut eksyä; ja sitäpaitsi hän tunsi siellä nähtävät paikat, sillä hän oli siellä käynyt usein erään taiteilijan, erittäin etevän nuorukaisen kanssa, jolta eräs suuri kotelotehdas osti piirustuksia koteloiden päälle pantaviksi.

Kun häävieraat olivat tulleet alakerrassa olevaan assyrialaiseen museoon, saivat he pienen vilunväristyksen. Hitto! kun tuntui kylmältä! tästähän olisi saanut mainion kellarin. Ja hitaasti, nokka pystyssä kulkivat he nyt parittain, silmät selällään, kivimöhkäleiden välitse, jotka esittivät mustia, juhlallisen jäykkiä marmorijumalia ja puoleksi kissan, puoleksi naisen muotoisia hirviöitä, joilla oli kasvot kuin kuolleilla, nenä ohut, huulet turpeat. Heistä ne olivat hirveän rumia. Nykymaailman aikaan osattiin toki paljoa paremmin kiveä muovaella. Muudan foinikialaisilla kirjaimilla tehty kivikirjoitus pani heidät ymmälle. Sehän oli tuiki mahdotonta, että kukaan olisi koskaan osannut lukea tuota ripellosta. Mutta herra Madinier, joka rouva Lorilleux'n kanssa oli jo noussut toisen kerroksen ensimäiseen porraskäänteeseen, huusi heille niin että holvit kajahtivat.

-- Tulkaa pois. Ei niissä ole mitään näkemistä noissa rakkineissa. Parhaat nähtävät ovat toisessa kerroksessa.

Porraskäytävän jäyhä koruttomuus teki heidät totisiksi. Komea vahtimestari, jolla oli päällään punaiset liivit ja kultareunainen takki, ja joka näytti heitä odottavan portaiden yläpäässä, lisäsi vielä heidän juhlallista tunnelmaansa. Täynnä kunnioitusta, astuen niin hiljaa kuin suinkin voivat, he tulivat ranskalaiseen taulukokoelmaan.

Silmät kehysten kullan häikäiseminä, he kulkivat pysähtymättä, läpi koko jonon pieniä saleja katsellen ohimennen kuvia, joita oli liian paljon, jotta niitä olisi voinut hyvin nähdä. Olisi pitänyt viipyä tunti kunkin edessä, jos olisi tahtonut niitä ymmärtää. Oli siinä tauluja, jumal'avita! eihän niistä loppua tullutkaan. Oli niihin pitänyt panna rahaa likoon. Vihdoin herra Madinier pysähdytti heidät äkisti »_Medusan pelastuslautan_» eteen ja selitti heille, mitä se kuvasi. Aiheen valtaamina seisoivat kaikki liikkumatta, ääneti. Kun taas lähdettiin eteenpäin, ilmaisi Boche kaikkien yhteisen tunnelman sanoen, että se ei ollut hullummin osattu.