Part 6

Coupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon viereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen viereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan aivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n puolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän karsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain surisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin vanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti kuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä, ainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän siinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan läntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme. Varsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät, ruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin joka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma. Hikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen vaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni hänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.

-- Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.

Hänen levottomat katseensa tutkivat joka sopen etsien kaiken tämän rojakan seasta hänen kuvittelemaansa loistetta.

Mutta Coupeau alkoi nauraa.

-- Kultako? sanoi hän; katsokaapas, sitä on tuossa, tuossa vielä ja tuossa ihan teidän jaloissanne.

Hän osotti ensin lankaa, joka oheni hänen sisarensa käsissä, ja toista tavallisen rautalangan näköistä lankakimppua, joka riippui seinällä ruuvipenkin luona, sitten hän laskeutui nelin kontan ja löysi maasta kivilattiaa peittävän puisen ristikkopohjan alta sinne pudonneen hiukkasen, joka oli kuin ruostuneen neulan kärki. Gervaise huudahti. Ei suinkaan tuo nyt ollut kultaa, tuo mustahko metalli, joka oli rumaa kuin rauta. Coupeaun täytyi purra maasta ottamaansa sirua ja näyttää hänelle kiiltävää hampaan jälkeä. Ja hän alkoi taas selittää: työnantajat antoivat kullan valmiina lankana työmiehille; nämä sen ensiksi vetivät langanvetoraudan läpi saadakseen sen tarpeeksi hienoksi, jota tehdessä sitä piti uudestaan kuumentaa viisi, kuusi kertaa, jotta se ei katkennut. Siihen tarvittiin lujat hyppyset ja tottumusta! Hänen sisarensa ei sallinut miehensä vetää lankaa, koska hän oli yskäinen; mutta hän itse olikin etevä käsistään. Coupeau oli nähnyt hänen vetävän kultalankaa hiuksenhienoisiksi säikeiksi.

Silloin sai Lorilleux yskän puuskan, josta hän painui aivan käppyrään jakkaralleen. Rykimisensä lomassa hän puhui ihan menehtymäisillään, vieläkään Gervaiseen katsomatta, ikäänkuin hän olisi vain maininnut asian yksinomaan itselleen:

-- Minä teen patsasketjua.

Coupeau pakotti Gervaisen nousemaan ylös. Saihan hän toki tulla lähemmäksi katsomaan. Ketjuntekijä murahti jotakin suostumuksen merkiksi. Hän kääri vaimonsa valmistamaa lankaa hyvin hienolle teräspuikolle. Sitten hän ohuella sahalla viilsi pitkin puikkoa, niin että langan joka kierroksesta syntyi avonainen rengas. Ne hän sitten juotti kiinni. Renkaat asetettiin isolle sysipalaselle. Hän kostutti niitä tipauttamalla niiden päälle boraksia vieressään olevasta rikkinäisestä lasista; ja nopeasti hän kuumensi ne hehkuviksi lampun päällä ja juotti ne kiinni. Kun hänellä oli satakunta rengasta valmiina, alkoi hän uudestaan vaivaloisen työnsä. Pihtien avulla hän kiinnitti ketjuun renkaan toisensa perästä, ja työ sujui niin säännöllisesti ja nopeasti, että vaikka ketju vähitellen piteni aivan silmissä, Gervaise ei voinut sitä seurata eikä oikein ymmärtää.

-- Se on patsasketjua, sanoi Coupeau. On niitä olemassa vielä helmiketjuja, ankkuriketjuja, panssariketjuja ja nuoraketjuja, mutta tämä on patsasketjua. Lorilleux ei tee muuta kuin patsasketjua.

Tämä nauroi tyytyväisenä ja jatkaen yhä renkaiden kiinnittämistä, joita tuskin näkyi hänen mustissa hyppysissään, hän huusi:

-- Kuulehan, Marjamehu!... Tiedätkö, kuinka pitkälti minä olen tehnyt ketjua tähän päivään asti? Minä alotin kahdentoista vanhana. Tänä aamuna minä sen laskin. No, koetahan arvata!

Hän nosti ylös kalpeat kasvonsa ja siristi punehtuneita silmäluomiaan.

-- Kahdeksantuhatta metriä, kuuletko! Kaksi liueta![3]... Hm! kaksi liueta ketjua! Siitä riittäisi jo kiertää kaikkien tämän kaupunginosan naisten kaulaan... Ja niinkuin näet, jatkuu sitä yhä. Minä toivon sen vielä saavani ulottumaan Pariisista Versailles'iin.

Gervaise oli palannut istumaan pettyneenä. Hänestä oli kaikki hyvin rumaa. Hän nauroi vaan Lorilleux'lle mieliksi. Etenkin hänestä oli kiusallista se, että hänen naimisiin menostaan ei virketty mitään, asiasta, joka hänelle oli niin tärkeä, ja jonka tähden hän yksinomaan oli tullutkin. Sekä herra että rouva Lorilleux kohtelivat häntä kuin uteliasta vierasta, jonka Coupeau oli tuonut mukanaan heidän vastuksikseen. Ja kun vihdoin oli saatu keskustelu alulle, niin se liikkui yksinomaan talon hyyryläisissä. Rouva Lorilleux kysyi veljeltään, eikö hän ollut tullessaan kuullut neljännen kerroksen asukasten tappelevan. Benardin joukko se oli joka päivä käsirysyssä; mies tuli kotiin sikahumalassa; valimollakin oli omat vikansa, hän huusi inhottavia asioita. Sitten puhuttiin ensi kerroksessa asuvasta piirustajasta, pitkästä Baudequin roikaleesta, joka oli korviaan myöten velkaantunut eikä tehnyt muuta kuin tupakoi ja rähisi toveriensa kanssa. Herra Madinier'n kotelotehdas oli joutunut häviön partaalle; edellisenä päivänä vielä oli isäntä erottanut työstään kaksi naista; olisi siunattu asia, jos hän tekisi kuperkeikan, sillä hän söi kaikki, niin ettei hänen lapsilleenkaan jäänyt, mitä päälle panna. Rouva Gaudron, karttaaja oli taaskin raskaana, mikä ei juuri ollut enää sopivaa hänen ijällään. Talon isäntä oli sanonut ylös viidennessä kerroksessa asuvan Coquet'n joukon; heillä oli kolme hyyryneljännestä maksamatta; sitä paitsi he kielloista huolimatta pitivät hellakamiinissaan tulta rappukäytävässä, vaikka Linguerlot'n lapsi oli ollut vähällä palaa edellisenä lauvantaina, ellei neiti Remanjou, kuudennessa kerroksessa asuva vanhapiika, joka oli viemässä nukkejaan, olisi ennättänyt hätään. Mitä tuli neiti Clémenceen silittäjään, niin hänen käytöksensä oli hänen oma asiansa, johon toisilla ei ollut mitään sanomista; hän oli hyväsydäminen ja piti paljon eläimistä. Mutta vahinko oli, että niin pulska tyttö antautui tekemisiin kaikkien miesten kanssa. Sellainen elämä oli ihan varmaan vielä syöksevä hänet kurjuuteen.

-- Siinä on taas yksi, sanoi Lorilleux vaimolleen ojentaen hänelle ketjun pätkän, jota hän oli tehnyt aamiaisesta asti. Sinä saat sen silitellä.

Ja tapansa mukaan hennomatta hevillä heittää keksimäänsä sukkeluutta hän lisäsi:

-- Neljä ja puoli jalkaa lisää... Näin minä pääsen Versailles'ia lähemmäksi.

Rouva Lorilleux kuumensi ketjun hehkuvaksi ja silitti sen vetämällä reikäraudan läpi. Sitten hän pani sen pieneen pitkävartiseen kuparikastrulliin, jossa oli hyvin mietoa rikkihappoliuosta, ja puhdisti ketjun kiehauttamalla sitä ahjossa. Coupeau työnsi taas Gervaiseä katsomaan tätä viimeistä toimitusta. Kun ketju oli puhdistettu, oli se tullut tummanpunaiseksi. Se oli valmis jätettäväksi työnantajalle.

-- Tällaisina ne viedään isännälle, selitti levyseppä. Kiillottajanaiset hankaavat ne sitten veralla kiiltäviksi.

Mutta Gervaise tunsi rohkeutensa olevan lopussa. Hän oli menehtymäisillään kuumuudesta, joka kävi yhä sietämättömämmäksi. Ovi pidettiin kiinni, sillä vähimmästäkin ilmanvedosta sai Lorilleux yskän. Kun siis ei vieläkään puhuttu heidän naimisiin menostaan, niin Gervaise tahtoi lähteä pois ja nykäsi hiljaa Coupeauta takin helmasta. Tämä ymmärsi. Häntäkin alkoi muuten samoin kuin Gervaisea nolostuttaa ja harmittaa tämä tahallinen vaitiolo.

-- No niin, me lähdemme pois, sanoi hän. Me jätämme teidät jatkamaan työtänne.

Hän kolisteli jalkojaan vähän aikaa ja jäi odottamaan toivoen, että he sanoisivat jotakin tai edes viittaisivat sinne päin. Viimein hän päätti itse käydä asiaan käsiksi.

-- Kuulkaahan, Lorilleux, me luotamme teihin, rupeattehan te minun vaimoni todistajaksi.

Ketjuntekijä kohotti päätään ollen hämmästyvinään, mutta nauroi samalla pilkallisesti; hänen vaimonsa heitti langanvetorautansa käsistään ja asettui seisomaan keskelle lattiaa.

-- Se on siis täyttä totta? murahti ketjuntekijä. Tuosta peijakkaan Marjamehusta ei koskaan tiedä, laskeeko hän leikkiä, vai onko hän tosissaan.

-- Vai niin, vai tämä se nyt on se nainen, sanoi vuorostaan hänen vaimonsa tarkastellen Gervaiseä. Herra Jumala! Meidän asiamme ei ole antaa teille neuvoja... On se yhtä kaikki hullua mennä vain noin ikään naimisiin. Mutta sehän ei liikuta kuin teitä molempia. Kun se ei onnistu, niin ei saa syyttää kuin itseään, sillä hyvä. Eikä se usein onnistu, ei usein, ei usein.

Viimeiset sanat hän lausui hitaasti ja pudisti päätään. siirtäen katseensa nuoren naisen kasvoista hänen käsiinsä ja käsistä jalkoihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hänet alasti nähdäkseen hänen ihonyppylänsäkin. Gervaise näytti hänestä sievemmältä kuin hän oli odottanutkaan.

-- Minun veljelläni on valta tehdä mielensä mukaan, jatkoi hän terävämmällä äänellä. Epäilemättä, sukulaiset olisivat ehkä toivoneet... Ainahan niitä tehdään suunnitelmia. Mutta asiat kääntyvät toisinaan niin kummallisesti... Minä puolestani en tahdo riitaa rakentaa. Vaikka hän olisi tuonut mukanaan vihon viimeisen, niin minä olisin sanonut: Nai hänet ja jätä minut rauhaan... Täällä meillä hänellä kumminkin oli hyvä elanto. Hän on jokseenkin lihava; sen kyllä näkee, että hänen ei ole tarvinnut nälkää nähdä. Aina hänellä oli keitto kuumana ihan minuutilleen... Kuulehan, Lorilleux, eikö rouva sinusta ole Thérèsen näköinen, muistathan, sen naisen, joka asui tässä vastapäätä ja joka kuoli rintatautiin?

-- Niin, hän ei näytä oikein terveeltä, vastasi ketjuntekijä.

-- Ja teillähän on kaksi lasta. Voi, jo minä toki olen sanonut veljelleni: Minä en käsitä, mitenkä sinä nait naisen, jolla on kaksi lasta... Teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä pidän hänen puoltaan: se on aivan luonnollista... Sitä paitsi te ette näytä vahvalta... Vai mitä, Lorilleux, hän ei näytä vahvalta?

-- Ei, ei, hän ei ole vahva.

He eivät virkkaneet mitään hänen jalastaan. Mutta Gervaise ymmärsi heidän kieroista katseistaan ja huulten nyrpistyksistään, että he sitä tarkottivat. Keltakukkaiseen saaliinsa kääriytyneenä hän seisoi heidän edessään vastaillen lyhytsanaisesti kuin tuomarien edessä. Nähdessään hänen kärsivän Coupeau viimein huusi:

-- Siitä ei nyt ole kysymys... Se, mistä te puhutte, ei merkitse mitään, se on yhdentekevää. Häät pidetään lauvantaina 29 päivänä heinäkuuta. Minä olen katsonut sen almanakasta. Sopiiko se teille.

-- Sopiihan se meidän puolestamme koska tahansa, sanoi hänen sisarensa. Mitä sinä sitten meiltä kysyitkään neuvoa... En suinkaan minä aio estää Lorilleux'tä olemasta todistajana. Minä tahdon elää rauhassa.

Allapäin, tietämättä enää, mitä tehdä, oli Gervaise työntänyt kenkänsä kärjen työhuoneen kivilattiaa peittävän puuristikon loveen; sitten hän peläten saattaneensa jotakin epäkuntoon vetäessään jalkansa siitä irti, kumartui koettelemaan kädellään. Lorilleux lennätti kiireesti lampun lähemmäksi ja tutki epäluuloisesti hänen käsiään.

-- Pitää olla varuillaan, sanoi hän, pienet kultasirut tarttuvat kengän pohjiin ja tietämättänsä tulee niitä vieneeksi mennessään.

Siitä syntyi koko juttu. Työnantajat eivät sallineet milligrammankaan joutuvan hukkaan. Ja hän näytti jäniksen käpälää, jolla hän pyyhki kultahiukkaset työpöydältä ja nahkaesiliinasta, jota hän vartta vasten piti polvillaan, että kultaa ei pääsisi muuanne karisemaan. Kahdesti viikossa lakaistiin työhuone huolellisesti; rikat pantiin talteen ja poltettiin, tuhka seulottiin, ja siitä löytyi aina viiteenkolmatta ja kolmeenkymmeneen franciin kultaa kuukaudessa.

Rouva Lorilleux ei heittänyt silmistään Gervaisen kenkiä.

-- Älkää panko pahaksenne, sanoi hän ystävällisesti hymyillen, mutta katsokaapas kenkänne pohjia.

Gervaise punastui, kävi istumaan ja näytti kenkiään, että niissä ei ollut mitään. Coupeau oli avannut oven huutaen: Hyvästi! äkäisellä äänellä. Käytävästä hän kutsui Gervaiseä tulemaan perästä. Silloin hänkin lähti pois soperrettuaan jonkin kohteliaisuuslauseen: hän toivoi, että tavattaisiin toisiaan ja tultaisiin hyvin toimeen yhdessä. Mutta talonväki oli jo jälleen ryhtynyt työhönsä mustan työhuoneen perällä, jossa pieni ahjo kiilui, niinkuin viimeinen hiipuva hiili kuumassa leivin-uunissa. Vaimo, jonka paita oli luistanut olkapäältä, niin että paljas iho näkyi punaisena ahjotulen hohteessa, veti uutta lankaa, ja joka ponnistuksella hänen kaulansa paisui, sen jänteret vääntyivät kuin nuorat kierteille. Mies alkoi uutta ketjua; kumartuneena, vesikuulan vihertävässä valossa hän kiinnitti renkaita toisiinsa yhtämittaa, konemaisesti, malttamatta edes välillä pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Päästyään viimein käytävistä portaiden yläpäähän ei Gervaise voinut olla kyyneleet silmissä sanomatta:

-- Tämä ei anna paljoa onnen toivoa.

Coupeau pudisti rajusti päätään. Lorilleux oli saapa häneltä maksun tästä illasta. Oliko koskaan nähty mokomata kitupiikkiä! Luuli muka että kukaan tahtoi viedä hituistakaan hänen kultapölyään! Pelkkää saituutta koko juttu! Hänen sisarensa oli kai luullut hänen jäävän iäkseen naimattomaksi, jotta hän saisi säästöön neljä souta lihakeitollaan. Mutta siitä huolimatta piti häiden olla 29 päivä heinäkuuta.

Mutta kun Gervaise laskeutui alas portaita, tunsi hän yhä sydämensä raskaaksi, häntä vaivasi turhanpäiväinen pelko, joka saattoi hänet levottomasti tähystelemään kaiteen suurenneita varjoja. Tähän aikaan portaat nukkuivat autioina. Niitä valaisi ainoastaan toisen kerroksen kaasulamppu, jonka pienemmäksi väännetty liekki loi pimeän kuilun pohjalle pisaran valoa kuin yölamppu. Suljettujen ovien takana vallitsi syvä hiljaisuus, päivän rasituksista uupuneet työmiehet olivat vaipuneet sikeään uneen heti syömästä päästyään. Silittäjättären huoneesta kuului kumminkin hiljaista naurun kikatusta; hieno valoviiva tuli neiti Remanjoun avaimen reiästä ja sisältä kuului saksien sipsettä, kun mummo vielä leikkasi harsokankaasta vaatteita kolmentoista soun nukeilleen. Alhaalla, rouva Gaudronin asunnossa joku lapsi itkeä pillitti taukoamatta. Ja likavesitorvista tunkeutui entistä väkevämpi haju. Muutoin vallitsi talossa pimeä, äänetön, syvä rauha.

Sillävälin kun Coupeau heidän pihalle päästyään laulavalla äänellä pyysi portinvartijaa avaamaan porttia, Gervaise kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan taloa. Se näytti hänestä vielä suuremmalta kuutonta taivasta vasten. Harmaat seinät, jotka varjossa olivat ikäänkuin puhdistuneet homeestaan ja silinneet, näyttivät laajenevan ja kohoavan; ne olivat entistään alastomammat, kun ryysyt oli riisuttu pois, jotka päivällä olivat olleet auringonpaisteessa kuivamassa. Suljetut ikkunat nukkuivat. Siellä täällä muutamat kirkkaasti valaistut ikkunat näyttivät ikäänkuin kieroon katsovilta silmiltä. Kunkin sisäänkäytävän kohdalla, missä kuudesta kerroksesta päällekkäin näkyi rivi himmeästi valastuja ikkunoita, kohosi kuin kapea valotorni. Kotelotehtaasta, toisesta kerroksesta loi lampunsäde keltaisen valojuovan pihakivitykselle halkaisten alakerran verstaita peittävän pimeyden. Ja tämän pimeyden perältä, pihan kostealta kulmalta kuului halki hiljaisuuden, kun vesipisarat yksitellen tipahtelivat vesijohdon huonosti kiinni väännetystä raanasta. Silloin Gervaisestä tuntui kuin talo olisi tahtonut musertaa hänet jäätävän painonsa alle. Se oli taas tuota hänen turhanpäiväistä pelkoaan, lapsellisuutta, jolle hän nauroi perästä päin.

-- Varokaa! huusi Coupeau.

Ja Gervaisen täytyi päästäkseen ulos hypätä ison lätäkön yli, joka oli juossut värjäyslaitoksesta. Tällä kertaa lätäkkö oli tummansininen kuin kesäinen taivas, johon portinvartijan pienestä yölampusta heijastui tähtiä.

III.

Gervaise ei tahtonut hääkemuja. Mitä sitä suotta rahaa tuhlaamaan? Sitä paitsi häntä hiukan hävetti naapurien tähden, hänestä oli joutavaa mennä naimisiin koko maailman nähden. Mutta Coupeau pani vastaan: eihän nyt naimisiin voinut toki mennä noin vaan edes syömättä yhdessä vähän ruokaa. Hän ei välittänyt naapureista vähääkään. Hän tarkotti vain jotakin aivan yksinkertaista: pieni kävelyretki iltapäivällä, ennenkuin mennään syömään kaniinipaistia ensimäiseen ruokapaikkaan, mikä tielle sattuu. Eikä tietenkään soittoa jälkiruuan ajaksi eikä klarinettia naisille tanssin tahtia antamaan. Ei muuta kuin kilistetään hiukan laseja, ennenkuin kukin palaa kotiinsa nukkumaan.

Leikkiä laskien ja ilvehtien levyseppä sai Gervaisen suostumaan, kun hän hänelle vannoi, ettei pidettäisi liikaa iloa. Hän lupasi pitää laseja silmällä ettei kukaan saisi ottaa liian pitkää ryyppyä. Niin hän sitten hommasi kekkerit Augusten »Hopeamyllyssä» Chapellen bulevardin varrella viidellä francilla hengeltä. Augustella oli pieni viinikauppa, jossa oli huokeat hinnat. Puodin takana pihalla oli tanssipaikka kolmen akaasiapuun alla. Toinen kerros oli heille aivan sopiva. Kymmenen päivää Coupeau haali kokoon vieraita; hänen sisarensa talosta Goutte-d'Orin kadun varrella kutsuttiin: herra Madinier, neiti Remanjou ja rouva Gaudron miehineen. Lopuksi hän sai Gervaisen myöntymään siihen, että hän sai kutsua kaksi toveriaan Paistikkaan ja Saappaan. Tosin Saapas tahtoi olla hieman väkeviin menevä, mutta hänellä oli niin tavaton ruokahalu, että hänet aina kutsuttiin kekkereihin, jotta saatiin nauraa ravintoloitsijan nyrpeälle naamalle, kun se peijakas pisti poskeensa hyvästikin kaksitoista naulaa leipää. Gervaise puolestaan lupasi tuoda työnantajansa, rouva Fauconnier'n sekä herra ja rouva Bochen, jotka olivat hyvin kunnon ihmisiä. Yhteensä tulisi siis viisitoista henkeä pöytään. Se riitti. Kun on liian paljon väkeä, niin siitä syntyy aina lopuksi riitaa.

Mutta Coupeaulla ei ollut niin soutakaan. Koettamatta herrastella hän kumminkin tahtoi esiintyä niinkuin sulhasmies ainakin. Hän lainasi viisikymmentä francia työnantajaltaan. Niillä hän ensiksi osti vihkimäsormuksen, kahdentoista francin kultasormuksen, jonka Lorilleux hankki hänelle tehtaasta yhdeksällä francilla. Sitten hän tilasi pitkän takin, housut ja liivit eräältä Myrrhakadun varrella asuvalta räätäliltä, jolle hän antoi ainoastaan kaksikymmentäviisi francia käsirahaa; hänen kiiltonahkaiset kenkänsä ja huopahattunsa voivat vielä mennä mukiin. Kun hän oli pannut erikseen kymmenen francia, mitkä menivät kekkereihin hänen ja Gervaisen puolesta, lasten näet piti päästä mukaan kaupan päällisiksi, niin hänelle jäi parhaiksi kuusi francia, minkä messu maksoi köyhien alttarilla. Tosin hän ei pitänyt papeista, hänen sydäntään kirveli viedä kuusi franciaan noille kirpunnylkijöille, jotka ilmankin aina viettivät makean leivän päiviä, Mutta avioliitto ilman messua, sanoipa siitä mitä hyvänsä, ei ollut oikea avioliitto. Hän meni itse kirkkoon tinkimään; ja tuntikauden hän otteli vanhan, pienen papin kanssa, jolla oli likainen kaapu päällä, ja joka oli itara kuin hedelmänmyyjätär. Hänen teki mieli sivaltaa äijää korvalle. Sitten hän piloillaan kysyi häneltä, eikö hän puodistaan löytäisi helppohintaista messua ei kumminkaan kovin kulunutta, joka vielä kelpaisi siivon pariskunnan käytettäväksi. Vanha pappi parka murisi, että Jumalasta ei ollut ensinkään hauskaa siunata hänen liittoaan, mutta taipui lopulta antamaan hänelle messun viidellä francilla. Siinä säästyi heti kaksikymmentä souta. Hänelle jäi siis kaksikymmentä souta.

Gervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin naimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä tavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä francia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää silkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla Faubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään rouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti kymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan purki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla seitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja kengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat vielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja tarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.

Vihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja Coupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka. Sitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa, viettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä, että kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään olla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä kaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti väsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua seisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt oli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja Paistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken mennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen suurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin olivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut välttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut, että hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin nurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi oli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus tehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu. Sinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta viertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista mässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta iloa ei saanut puuttua.

Lauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi katsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä, että hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja kinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan niitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta ei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen luo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi Goutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan häneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat kangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka hänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira, mutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau kuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».