Part 5

Nuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi takaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä katselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista riippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija ruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä, parranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita valotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla kuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen lisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä taustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka työnsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli taas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä, olivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku yksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin tuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut siellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon puolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen nenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen lian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli toisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta kuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa, vasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi Espanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten kiinnitettyjen lankojen ympäri.

-- Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun sanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö päivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut vasikanpaistin.

Gervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi katsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.

-- Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä on luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja, niin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni... Täällä olisi hauska asua, vai mitä?

-- Olisi kyllä, sanoi Gervaise. Plassansissa ei koko meidän kadullamme ollut niin paljon asukkaita... Katsokaas, eikös se ole sievä, tuo ikkuna viidennessä kerroksessa, jossa kasvaa papuja?

Silloin Coupeau, joka hautoi mielessään ainaista haluaan, kysyi häneltä, eikö hän tahtonut. Niinpiankuin he saisivat sängyn, he hyyräisivät täältä huoneen. Mutta Gervaise juoksi kiireesti pakoon portille ja pyysi, ettei hän taas alottaisi tyhmyyksiään. Talo sai hänen puolestaan luhistua kokoon, mutta se vaan oli varma, että hän ei aikonut maata siellä saman peitteen alla hänen kanssaan. Siitä huolimatta, kun Coupeau heitti hänelle hyvästiä rouva Fauconnier'n pesulaitoksen edessä, antoi hän aivan vastustelematta tämän puristaa kättään hyvän aikaa kaikessa ystävyydessä.

Kuukauden ajan jatkui tätä nuoren naisen ja levysepän hyvää väliä. Coupeau ihaili Gervaisen tarmoa, kun hän näki hänen raatavan kovassa työssä, hoitavan lapsia ja sen lisäksi vielä ehtivän iltaisin ommellakin kaikellaista pientä vaatetavaraa. Olihan niitä naisia, sanoi hän, jotka elivät vain hekumassa ja riettaissa nautinnoissa; mutta Gervaise ei ollut lainkaan heidän kaltaisensa, hän otti elämän liian vakavalta kannalta. Silloin Gervaise nauraen puolustautui vaatimattomasti. Onnettomuudekseen hän ei ollut aina ollut yhtä ymmärtäväinen. Ja hän viittasi siihen, että oli saanut lapsen neljäntoista vanhana, ja miten hän ennen oli äitinsä kanssa ryypeksinyt anislikööriä. Kokemuksesta oli tullut hiukan viisaammaksi, siinä kaikki. Oli väärin luulla hänellä olevan lujan tahdon; hän oli päin vastoin hyvin heikko; meni sinne, minne vietiin, jotta ei vaan pahoittaisi ketään. Hän toivoi saada elää kunniallisten ihmisten seurassa, sillä huono seura, sanoi hän, oli kuin ruhjova nuijan isku, joka naisen tuhoaa käden käänteessä. Hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen, kun ajatteli tulevaisuuttaan; hän oli mielestään kuin ilmaan heitetty lantti, josta maahan pudotessa kumpi puoli tahansa voi kääntyä ylöspäin. Se oli sattuman varassa. Kaikki, mitä hän oli jo nähnyt, huonot esimerkit, joita hänellä oli ollut lapsena, kaikki oli ollut hänelle hyväksi opiksi. Mutta Coupeau teki pilaa hänen synkistä mietteistään ja saikin hänet rohkaistumaan koettaen nipistää häntä kyljestä. Gervaise työnsi hänet menemään ja löi häntä sormille. Coupeau huusi nauraen ja sanoi, että, vaikka hän olikin heikko nainen, häntä ei ollut kovinkaan helppo lähennellä. Itse hän oli hulivili luonnostaan, eikä ollut huolissaan tulevaisuudesta. Päivä tuli toisensa perästä, mutta vähät siitä! Aina sitä jostakin sai yösijan ja jotakin suuhun pantavaa. Hän viihtyi hyvin tässä osassa kaupunkia. Sen hän kumminkin olisi suonut, että katuojat olisi siivottu niissä rentustelevista juopottelijoista. Hän ei ollut pahasisuinen hurjastelija, toisinaan hän puhui aika järkevästi, olipa hänessä vähäisen keikarin vikaakin; hänellä oli tukka huolellisesti jakauksella, kauniit kaulahuivit ja sunnuntaisin kiillotetut kengät. Sen lisäksi hän oli nokkela ja häpeämätön kuin apina ja hänen leikkisän ivallinen, aito pariisilaisen työmiehen sukkela puhetapansa kuului vielä viehättävältä hänen nuorekkaasta suustaan.

Molemmat olivat he alkaneet tehdä toisilleen kaikellaisia pikku palveluksia Boncoeurin hotellissa. Coupeau kävi hakemassa maitoa Gervaiselle, toimitteli hänen asioitaan ja kantoi hänen pyykkikääröjään; useinkin iltasilla, kun hän palasi aikasemmin työstä, hän lähti lasten kanssa kävelemään ulkobulevardille. Gervaise taas palkitakseen hänen kohteliaisuutensa nousi hänen ahtaaseen makuukammioonsa vinnille; hän tarkasti hänen vaatteensa, ompeli nappia hänen puseroihinsa ja parsi hänen sukkansa. Heidän välinsä muodostui hyvin tuttavalliseksi. Gervaisellä ei ollut koskaan ikävä, kun Coupeau oli hänen luonaan ja lauleli hänelle kuulemiaan lauluja, Pariisin esikaupunkien ainaisia renkutuksia, jotka olivat vielä aivan uusia hänelle. Pyöriessään aina Gervaisen kintereillä Coupeau kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän oli pahanpäiväisesti pikeentynyt. Lopulta se alkoi käydä hänestä kiusalliseksi. Hän nauroi tosin aina vieläkin, mutta hänen sydänalassaan tuntui niin ilkeältä, kireältä, että se ei ollut hänestä enää kovinkaan hauskaa. Hän puhui yhä tyhmyyksiä ja joka kerran, kun hän tapasi Gervaisen, huusi hän hänelle: »Milloinka se tapahtuu?» Tämä tiesi, mitä hän sillä tarkotti, ja hän lupasi, että se tapahtuisi sillä viikolla, jolla on neljä torstaita. Silloin Coupeau teki hänelle kiusaa; tuli hänen luokseen tohvelit kädessä, ikäänkuin muuttaakseen sinne asumaan. Gervaise teki siitä pilaa eikä hän päivän pitkään kertaakaan edes punastunut, vaikka Coupeau yhtä mittaa lasketteli hänelle sangen hävyttömiä viittauksia. Kerran hän vaan suuttui, kun tämä tahtoessaan suudella häntä väkisin, vetäsi häntä tukasta.

Kesäkuun lopulla hävisi Coupeausta iloisuus. Hän oli ihan huonolla tuulella. Muutamista hänen katseistaan kävi Gervaise levottomaksi ja telkesi ovensa yöksi. Murjotusta kesti sunnuntaista tiistaihin, mutta tiistai-iltana tuli Coupeau äkkiarvaamatta koputtamaan Gervaisen ovelle yhdentoista tienoossa. Hän ei ensin tahtonut avata; mutta Coupeaun ääni oli niin lempeä ja niin väräjävä, että hän lopulta kumminkin siirsi pois piirongin, jonka hän oli työntänyt oven eteen. Kun Coupeau astui huoneeseen, luuli Gervaise häntä sairaaksi, niin hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta ja silmänsä punehtuneilta. Hän jäi seisomaan ja änkytti pudistaen päätään. Ei, ei, hän ei ollut sairas. Hän oli itkenyt kaksi tuntia ylhäällä huoneessaan; hän oli itkenyt kuin lapsi ja purrut tyynyään, jotta naapurit eivät kuulisi. Kolmeen yöhön ei hän enää ollut saanut unta. Sellaista menoa ei voinut jatkua kauvempaa.

-- Kuulkaahan, rouva Gervaise, sanoi hän itku kurkussa ja kyyneleitään pidättäen, tästä täytyy tulla loppu, vai mitä?... Me menemme toistemme kanssa naimisiin. Se on minun vakaa tahtoni, minä olen tehnyt päätökseni.

Gervaise näytti hyvin hämmästyneeltä. Hän kävi hyvin totiseksi.

-- Voi, herra Coupeau, sopersi hän, mitäpä te siitä! Enhän minä ole koskaan teiltä sitä pyytänyt, sen te kyllä tiedätte... Se ei minulle sovi, ja sillä hyvä... Voi, ei toki, se on vakava asia; miettikää tarkoin, minä pyydän.

Mutta Coupeau pudisti yhä päätään ja hänestä näkyi, että hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän ei tarvinnut enää miettimisaikaa. Hän oli tullut alas, koska hänen tarvitsi saada vihdoinkin viettää rauhallinen yö. Ei kai Gervaise hennoisi antaa hänen mennä takaisin yliskammariinsa itkemään. Niin pian kuin Gervaise antoi myöntymyksensä, hän ei enää tahtonut kiusata häntä, vaan Gervaise saisi nukkua rauhassa. Coupeau tahtoi vain kuulla hänen myöntyvän. Muusta ehdittäisiin kyllä puhua huomennakin.

-- Eikö mitä, en minä vaan niinkään suostu suin päin, vastasi Gervaise. Minä en tahdo, että te sitten myöhemmin syytätte minua, että minä muka olen teidät houkutellut tekemään tyhmyyden... Ette te saa olla niin itsepäinen, herra Coupeau. Te ette itsekään tiedä, mitä tunteita teillä on minua kohtaan. Jos te ette viikkokauteen minua tapaisi, niin minä lyön vetoa, että te minut unhottaisitte. Miehet menevät useinkin naimisiin vain yhden yön, ensimäisen tähden, ja sitten yöt seuraavat toisiaan, päivät käyvät pitkiksi, ja siitä koituu koko elämän kestävä kiusa... Käykää istumaan, minä haluaisin puhua asian heti selväksi.

Kello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan kynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat naimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia, Claudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla tyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä Coupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään tuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta. Mitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen rakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä ensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta kuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi kohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei pistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata! Entä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä pahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä heidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin tuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän koskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa. Muuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja, ollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma rupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän tahtoi saada hänet omakseen.

-- Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään polveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät... Siihen teillä ei ole mitään inttämistä, luulen ma?

Gervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi tuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja vastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti pelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun lämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat kynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen, lapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta kuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin myöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin harmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat vastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen, tarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt sellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu, liiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa kenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän tyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa, omistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se helpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.

-- Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.

-- Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no minä suostun... Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin hullusti.

Coupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella moiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se osui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä ensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan hän kuiskasi hiljaa:

-- Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia... Hyvästi!

Ja hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes tuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta riisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt hyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän perältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla ikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.

Seuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan jonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta vaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan kammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista pelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen sisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä suostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa poikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan ansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän sanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä naimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.

-- Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme, selitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä iltana... Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu varmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole juuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä menen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö hukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos... Tulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.

Tällainen puhe pelotti Gervaiseä vielä enemmän. Eräänä lauvantai-iltana hän kumminkin suostui lähtemään. Coupeau tuli häntä hakemaan puoli yhdeksän aikaan. Hän oli pukeutunut valmiiksi. Hänellä oli musta hame, villamusliinisaali, johon oli painettu keltaisia palmun lehtiä, ja valkoinen, kapealla pitsillä reunustettu myssy. Niinä kuutena viikkona, jotka hän oli ollut työssä, hän oli saanut säästetyksi yhdeksän ja puoli francia, joista seitsemän meni saaliin ja kaksi ja puoli myssyyn; hame oli vanha, mutta hän oli sen pessyt ja laittanut uuteen kuntoon.

-- He odottavat teitä, sanoi Coupeau, kun he kulkivat Poissonnierskatua pitkin. He alkavat kyllä tottua siihen ajatukseen, että minä menen naimisiin. Tänään he ovat hyvällä tuulella... Ja jos te ette ole koskaan nähnyt tehtävän kultavitjoja, niin sitä voi olla hauska katsoa. Heillä on juuri kiireellinen tilaus suoritettavana maanantaiksi.

-- Onko heillä kultaa kotonaan? kysyi Gervaise.

-- Onpa tietenkin, sitä on seinillä, lattialla ja joka paikassa.

Sillä välin he olivat tulleet suureen porttikäytävään ja astuneet pihan yli. Lorilleux'n asunto oli kuudennessa kerroksessa rappu B. Coupeau huusi nauraen Gervaiselle, että hänen tuli pitää lujasti kiini kaiteesta eikä hellittää siitä, ennenkuin oli päästy ylös. Gervaise katsoi ylöspäin siristäen silmiään ja näki porraskäytävän korkean tornin, jota kolme kaasuliekkiä valaisi, yksi joka toisessa kerroksessa; viimeinen, ylinnä pilkottava näytti mustalla taivaalla tuikkavalta tähdeltä, jota vastoin molemmat toiset heittivät pitkiä omituisen näköisiä, katkonaisia valoviivoja pitkin loppumattomien kiertoportaiden seiniä.

-- Yhyh, sanoi levyseppä, kun he saapuivat ensimäisen kerroksen kohdalle, täälläpä on ihana sipulin haju. Tämän kerroksen asukkaat ovat varmaankin syöneet sipulikeittoa päivälliseksi.

Tosiaankin väkevä keittiön haju täytti vielä koko likaisenharmaan porraskäytävän, jonka kaiteet ja astimet olivat tahmean lian peitossa, ja jonka seinistä rappaus oli karissut. Joka kerroksen kohdalta lähti pitkiä käytäviä, joiden keltaiseksi maalatut ovet olivat mustuneet lukon kohdalta likaisista käsistä; ikkunanlaudan tasalla olevasta likavesitorvesta levisi pahalle haisevaa kosteutta, jonka löyhkä sekaantui väkevään sipulikeiton katkuun. Alimmasta kerroksesta kuudenteen saakka kuului äänten hälinää, ovien pauketta, astioiden kilinää, kuului kun paistinpannuja raaputettiin ja kastrulleja kaavittiin lusikoilla ennen kuuraamista. Ensimmäisessä kerroksessa oli erääseen oveen kirjoitettu isoilla kirjaimilla sana _Piirustaja_. Oven raosta erotti Gervaise tupakan savun seasta vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä, josta ruuat oli korjattu pois, kaksi miestä kiivaasti väittelemässä. Toinen ja kolmas kerros olivat rauhallisempia. Sieltä kuului vaan ovien halkeamien läpi tasaista kätkyen nytkytystä, lapsen tukahdutettua itkua, karkea naisen ääni josta sanoja ei erottanut, vaan joka meni yhtenä sorinana kuin vesipuro; ja oviin kimitetyillä nimilevyillä näki hän sellaisia nimiä kuin _Rouva Gaudron, karttaaja_ ja vähän etempänä _Herra Madinier, kotelotehdas_. Neljännessä kerroksessa tapeltiin: kävi semmoinen jytäkkä, että lattia tärisi, huonekalut kaatua romahtelivat, kuului kamaloita kirouksia ja lyöntejä; mutta se ei estänyt vastapäätä asuvia naapureita lyömästä korttia ja pitämästä ovea auki, jotta riittäisi enemmän ilmaa. Mutta kun Gervaise oli päässyt viidenteen kerrokseen täytyi hänen pysähtyä puhaltamaan, sillä hän ei ollut tottunut portaita nousemaan; seinän yhtämittanen kiertyminen ja ihmisasunnoiden näkeminen ohimennen vilahdukselta pani hänen päänsä pyörälle. Eräs perhekunta sulki heiltä sitäpaitsi tien; isä pesi lautasia pienen kamiinin päällä likavesitorven vieressä, samalla kun äiti kaiteeseen nojaten pesi pientä lastaan, ennenkun pani sen nukkumaan. Mutta Coupeau rohkasi nuorta vaimoa. Ja he pääsivät perille. Kun Coupeau ehti ensiksi kuudenteen kerrokseen, kääntyi hän katsomaan taakseen ikäänkuin hymyilyllään auttaakseen Gervaiseä. Tämä kuulosti, mistä tuli kirkas ja kimakka ääni, jonka hän oli kuullut ensimäiseltä portaalta asti yli kaiken muun melun. Se kuului ullakkokamarista, missä muudan vanha, pikkuinen mummo lauloi pukiessaan kolmentoista soun nukkeja. Juuri kun eräs pitkä tyttö vei läheiseen kammariin vesiämpärin, näki Gervaise siellä sängyn levällään, jossa loikoi mies paitahihasillaan tyttöä odottamassa; ovella oli nimikortti, johon käsin oli kirjotettu: _Neiti Clémence, silittäjä_. Kun nyt Gervaise viimeinkin oli päässyt ihan ylös asti, läähätti hän kovasti ja hänen jalkansa olivat aivan kuin poikki leikatut. Silloin pisti hänen päähänsä kurkistaa kaiteen yli; nyt näytti alimainen kaasuliekki tähdeltä, joka tuikki kuin kuuden kerroksen syvyisen kaivon pohjalta; ja hajut ja koko talon pauhu ja mellakka saavuttivat hänet yhdessä ainoassa henkäyksessä, ja löivät hänen kasvonsa kuumaksi, kun hän tohti kumartua kuilun reunan yli.

-- Emme me vielä ole perillä, sanoi Coupeau. Sinne on vielä pitkä matka!

Hän oli lähtenyt menemään vasemmalle pitkää käytävää myöten. Hän kääntyi kaksi kertaa, ensi kerran vielä vasemmalle, toisen kerran oikealle. Käytävää jatkui yhä, se haarautui, kapeni ja kävi yhä rappeutuneemmaksi; pitkien välimatkojen päässä oli sitä valaisemassa pieni kaasuliekki. Ovet olivat kaikki yhtäläisiä, rivissä kuin vankilan tai luostarin ovet, melkein kaikki seposen selällään. Kaikkialla näkyi yhä kurjuutta ja työtä. Kuuma kesäkuun ilta täytti huoneet punahohtoisella helteellä. Vihdoin he saapuivat käytävän päähän, joka oli pilkkosen pimeä.

-- Tässä se on, sanoi taas levyseppä. Varokaa! Pitäkää seinästä kiinni; tässä on kolme porrasta.

Ja Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti ja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt oven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat sisälle.

Se oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa. Virttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös, jakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli työnnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä kuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli täytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin. Toisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla seinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan raudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä näpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun lian vallassa.

-- Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.

Mutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin tuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli tulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana sopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi. Häikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa loimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän kumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon naisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla pihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua mustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli lyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän pyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se aivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti päätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät, kärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.

-- Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire, niinkuin tiedätte... Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä. Pysykää siellä kamarissa.

Ja hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä heijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi hänen työhönsä kirkas valokehä.

-- Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on se nainen? Ei ole paha, ei ole paha!

Hän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän kiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan, ennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.