Part 43

Hän oli kalman kalpea. Coupeau jatkoi yhä karkeloaan ikkunalta matrassille ja matrassilta ikkunalle, hikoillen ja rimpuillen, niin että selkä oli katketa. Silloin Gervaise pujahti ulos. Mutta vaikka hän kuinka kiiruhti portaissa, kuuli hän niiden alapäähän asti miehensä kirotun karkelon. Hyvä Jumala, kuinka ulkona tuntui hyvältä, siellä voi taas hengittää vapaammin!

Illalla puhui koko Goutte-d'Or'in talo ukko Coupeaun omituisesta taudista. Bochelaiset, jotka tähän aikaan kovin halveksivat Nilkuttajaa, pyysivät hänet kumminkin huoneeseensa viinimarjaliköörille, tietysti saadakseen lähempiä tietoja. Rouva Lorilleux tuli sinne myöskin, rouva Poisson samoin. Siellä selviteltiin asiata perinpohjaisesti. Boche oli tuntenut erään puusepän, joka oli riisuutunut ilkoisen alasti Saint-Martinin kadulla ja joka oli kuollut polkan tanssintaan; hän oli juonut absinttia. Naiset olivat naurusta katketa, sillä se tuntui heistä yhtä kaikki hullunkuriselta, vaikkakin surulliselta. Kun he sitten eivät oikein käsittäneet, tuuppi Gervaise joukkoa syrjään ja huusi tilaa saadakseen; keskellä huonetta hän sitten muiden uteliaina katsoessa matki Coupeauta, kirkui, hyppi ja väänteli itseään, irvistellen kamalasti. Hän antoi päänsä panttiin, että Coupeau oli tehnyt juuri niin! Silloin toiset päivittelemään; se ei ollut mahdollista, mies ei olisi voinut kolmea tuntiakaan kestää semmoista peliä! Mutta Gervaise vannoi pyhimpänsä kautta, että Coupeau oli sillä tavoin riehunut edellisestä päivästä saakka, jo kolmekymmentäkuusi tuntia. Saivat mennä katsomaan, jolleivät uskoneet häntä. Mutta rouva Lorilleux kiitti kunniasta; hän oli saanut Nilkuttajan kertomuksista tarpeekseen, ja hän aikoi kieltää Lorilleux'täkin pistämästä jalkaansa Sainte-Anneen. Virginie taas, jonka puodissa asiat alkoivat käydä yhä pahempaan päin, sanoi vain hiljaa ja alakuloisesti, että elämä ei aina ollut hauskaa, ei piru vie ollutkaan! Likööri juotiin loppuun ja Gervaise toivotti seuralle hyvää yötä. Heti kun hän lakkasi puhumasta alkoi hän silmät selällään tuijottaa eteensä kuin Chaillot'n hullujenhuoneen hoitolainen. Varmaankin hän oli näkevinään miehensä par'aikaa tanssimassa.

Seuraavana päivänä noustessaan hän päätti olla enää sinne menemättä. Mitäpäs hyötyä siitä lähtisi? Siellä hän olisi itsekin voinut menettää järkensä, mutta sitä hän ei tahtonut. Siitä huolimatta kumminkin samat ajatukset palasivat joka kymmenes minuutti hänen mieleensä. Hän ei niitä kyennyt enää ensinkään ohjaamaan. Olisi se sentään kumma paikka, jos Coupeau vielä tekisi tanssitemppujaan. Kun kello löi kaksitoista, niin Gervaise ei enää malttanut pysyä kotonaan. Vaikka hän pelkäsi sitä mikä häntä odotti, niin sittenkin hänen mielensä paloi sitä näkemään, niin että hän ei huomannut matkan pituuttakaan.

Hänen ei ensinkään tarvinnut kysyä kuulumisia. Jo portaiden alapäähän kuului Coupeaun laulu. Ihan sama sävel ja sama tanssi. Gervaise olisi voinut luulla vast'ikään pistäytyneensä ulos ja nyt palaavansa. Eilinen vartija, joka kantoi rohtopulloja käytävässä, iski hänelle mielistelevästi silmää vastaan tullessaan.

-- Siis yhä vielä! sanoi Gervaise.

-- Yhä vain! vastasi vartija pysähtymättä.

Gervaise astui sisälle, mutta jäi ovensuuhun seisomaan, sillä Coupeaun luona oli ihmisiä. Vaaleaverinen, punakka alilääkäri oli seisomassa. Hänen tuolillaan istui nyt vanha, kunniamerkillä varustettu, kaljupäinen herra, jonka naama oli kuin kärpän turpa. Se oli varmaankin ylilääkäri, sillä hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva kuin näverin kärki. Kaikki nuo äkkikuoleman kauppiaat katsovat ihmisiin samalla tavalla.

Gervaise ei muuten ollut tullut tuon herran vuoksi, vaan kurottautui katsomaan hänen päänsä yli Coupeauta. Se riivattu tanssi ja ulvoi vielä kovemmin kuin edellisenä päivänä. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt laskiaistanssijaisissa tanakoiden pesulaitoksen renkien tanssivan yhtä painoa läpi kokonaisen yön; mutta ei koskaan, ikimaailmassa hän olisi voinut kuvitellakaan, että se voisi ketään miestä huvittaa näin kauvan. Kun hän sanoi huvittaa, niin se oli vain puheenparsi, sillä ketään ei voi huvittaa keikkua vasten tahtoaan kuin kuivalle maalle heitetty ahven. Coupeau oli likomärkänä hiestä ja höyrysi entistä enemmän, siinä kaikki. Hänen suunsa näytti suurenneen huutamisesta. Synnytystuskissakaan eivät naisten huudot olleet mitään tämän rinnalla. Ikkunan ja matrassin välillä näkyi lattialla hänen tallaamansa tie, olkimaton olivat hänen kenkänsä kuluttaneet rikki.

Tässä ei totta totisesti ollut mitään kaunista nähtävää, ja Gervaise kysyi itseltään vavisten, miksi hän oli tänne palannut, Vai oli hän muka edellisenä iltana Bochelaisten luona liiotellut näkemiään. Eihän hänen esityksensä riittänyt puoleksikaan sitä kuvaamaan. Nyt hän näki paremmin, miten Coupeau teki temppujaan, eikä hän koskaan ollut unohtava niitä eikä hänen silmiään, jotka selkiselällään tuijottivat tyhjään ilmaan. Samalla hän erotti joitakuita lauseita lääkärien keskustelusta. Alilääkäri kertoi yksityisseikkoja yön kulusta, käyttäen sanoja, joita Gervaise ei ymmärtänyt. Sen hän kumminkin sai niistä selville, että hänen miehensä oli rupattanut ja keikkunut kaiken yötä. Sitten vanha, kaljupäinen herra, joka muuten ei ollut erittäin kohtelias, näytti vihdoin huomaavan Gervaisen läsnäolon: ja kun alilääkäri sanoi, että hän oli sairaan vaimo, rupesi hän kuulustelemaan häntä, töykeästi kuin poliisikomisarius.

-- Joiko tämän miehen isä?

-- Joihan hän vähäisen niinkuin kaikki muutkin... Hän kuoli pudotessaan humalapäissään katolta.

-- Joiko hänen äitinsä?

-- Ka, niinkuin kaikki muutkin, tietäähän sen, ryypyn siellä, toisen täällä... Koko perhe on muuten hyvin kunnon väkeä!... Hänellä oli ollut veli, joka ihan nuorena oli kuollut vetotautiin.

Ylilääkäri katsoi häneen läpitunkevilla silmillään ja jatkoi töykeällä äänellään:

-- Te juotte myöskin, vai mitä?

Gervaise koetti änkyttää jotakin puolustuksekseen ja pani kätensä sydämelleen antaakseen kunniasanansa!

-- Te juotte! Pitäkää varanne, näettehän mihinkä juoppous vie... Ennemmin tai myöhemmin te kuolette samalla tavalla.

Gervaise jäi seisomaan kuin seinään kiinni naulittuna. Lääkäri oli kääntänyt hänelle selkänsä. Välittämättä siitä, että hänen pitkän takkinsa liepeisiin tuli tomua olkipatjasta hän kyykistyi lattialle ja tutki kauvan Coupeaun vavistusta, odottaen kun hän kulki ohi ja seuraten häntä katseillaan. Tänä päivänä hänen säärensä hyppivät vuorostaan, vavistus oli laskeutunut käsistä jalkoihin. Hän viskeli kinttujaan kuin tanssinukke, jota rihmasta vedetään, mutta vartalo oli jäykkä kuin puupökkelö. Vaiva yltyi vähitellen. Olisi luullut hänellä olevan jonkin koneiston nahan alla; se alkoi pyöriä aina joka kolmas tai neljäs sekunti ja pyöri sitten hetkisen, pysähtyi ja alkoi taas uudestaan, värisyttäen häntä kuin viluista juoksukoiraa, joka talvipakkasella värjöttää jossakin porttikäytävässä. Vatsa ja hartiatkin vavahtelivat jo kuin kiehumaisillaan olevan veden pinta. Oli se sentään omituista hengenlähtöä, kun mies kiemurteli kuin tyttö, jota kutkutellaan.

Coupeau ähkyi tuskissaan. Hän näytti kärsivän paljoa enemmän kuin edellisenä päivänä. Hänen katkonaisista valituksistaan saattoi arvata hänellä olevan kaikellaisia kipuja. Häntä pisteli kuin tuhansilla neuloilla. Hänellä oli jokin raskas paino joka paikassa ihollaan; jokin kylmä ja märkä elukka mateli pitkin hänen lanteitaan ja kouristeli hänen lihaansa. Sitten toisia elukoita imeytyi kiinni hänen hartioihinsa, repien hänen selkäänsä kynsillään.

-- Minua janottaa, voi, minua janottaa! örisi hän yhtä mittaa.

Alilääkäri otti hyllyltä astian, jossa oli limonaadia, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui astiaan molemmin käsin ja ryyppäsi ahnaasti suunsa täyteen, kaataen puolet nesteestä päälleen; mutta hän sylkäsi sen heti ulos suustaan raivoisalla inholla kirkuen:

-- Herra Jumala! Sehän on viinaa!

Ylilääkärin viittauksesta silloin alilääkäri tahtoi juottaa hänellä vettä, päästämättä juoma-astiaa kädestään. Tällä kertaa hän nielaisi siitä kulauksen, mutta parkaisi ihan kuin olisi tulta nielaissut.

-- Se on viinaa! Herra Jumala! Se on viinaa!

Edellisestä päivästä lähtien oli kaikki, mitä hän joi, ollut viinaa. Se vain lisäsi janoa, mutta hän ei enää voinut juoda, sillä kaikki poltti häntä. Hänelle oli tuotu lihalientä, mutta varmaankin tahdottiin häntä myrkyttää, sillä liemi haisi vitriolille. Leipä oli katkeraa ja pilaantunutta. Ei ollut muuta kuin myrkkyä hänen ympärillään. Koko hänen koppinsa haisi rikille. Vieläpä hän syytti ihmisiä siitä, että he muka raapasivat tulta rikkitikuilla hänen nenänsä alla myrkyttääkseen hänet.

Ylilääkäri oli noussut ylös ja kuunteli Coupeaun sanoja. Nyt hän taas näki näkyjä keskellä päivää. Hän oli huomaavinaan seinillä hämähäkin verkkoja, suuria kuin venheen purjeet. Sitten verkkojen silmät vuoron perään kutistuivat ja laajenivat, mustia palloja vaelsi silmien läpi, oikeita silmänkääntäjän palloja, jotka ensin olivat biljardipallon kokoisia, sitten suuria kuin kanuunan kuulat, ja ne paisuivat ja kutistuivat ihan vain hänen kiusallaan. Yht'äkkiä hän huusi:

-- Voi, rotat, voi rotat, rotat tulevat! Nyt ne tulevat!

Palloista oli tullut rottia. Nämä inhottavat elukat kasvoivat, kulkivat verkon silmien läpi, hyppivät matrassille ja haihtuivat ilmaan. Sitten siellä oli vielä apina, joka tuli ulos seinästä ja meni takaisin seinän sisälle, lähestyen joka kerta niin liki hänen kasvojaan, että hänen täytyi peräytyä, jotta se ei saisi puraista häneltä nenää. Yht'äkkiä kaikki taas muuttui; seinät mahtoivat ruveta hyppimään, sillä hän hoki tukehtumaisillaan pelosta ja raivosta.

-- Vai niin, ai turkanen! puistelkaa minua, siitä en välitä!... Ai turkanen! Sortukoot seinät! Ai turkanen! maahan koko hökkeli!... Niin, soittakaa kelloja, te mustakauhtanat, soittakaa urkuja, estääksenne minua kutsumasta vartijoita!... Ja ne ovat laittaneet helvetinkoneen seinän taakse, ne rakkarit! Minä kuulen kyllä, miten se surisee, ne aikovat räjähyttää meidät ilmaan... Tuli on irti! Piru vie! Tuli on irti! Kuuletteko kun huudetaan, tuli on irti! Kas kuinka se leimuaa! Se kiihtyy, se kirkastuu! Koko taivas palaa. Punaisia tulia, vihreitä tulia, keltaisia tulia... Auttamaan, auttamaan! Tuli on irti!

Nämä huudot päättyivät korinaan, josta ei enää voinut erottaa kuin sekavia sanoja; hänen suunsa oli vaahdossa ja leuka syljestä märkänä. Ylilääkäri hieroi nenäänsä sormellaan, mikä nähtävästi oli hänen tavallinen temppunsa vakavissa tapauksissa. Hän kääntyi alilääkärin puoleen ja kysyi häneltä puoliääneen:

-- Ja kuume pysyy yhä neljässäkymmenessä asteessa, eikö niin?

-- Niin, herra tohtori.

Ylilääkäri virnisti pahasti. Hän viipyi vielä pari minuuttia katsoen tarkasti Coupeauhon. Sitten hän kohautti olkapäitään ja lisäsi:

-- Samaa hoitoa kuin tähänkin asti, lihalientä, maitoa, sitruunalimonaadia, mietoa kiniiniliuosta... Älkää jättäkö häntä yksin ja lähettäkää minua noutamaan.

Hän lähti ulos, ja Gervaise seurasi häntä, kysyäkseen, eikö enää ollut toivon sijaa. Mutta tohtori astui käytävässä niin jäykkänä, ettei Gervaise uskaltanut mennä häntä puhuttelemaan. Hän jäi seisomaan paikoilleen vähäksi aikaa, epäröiden olisiko vielä palata katsomaan miestään. Tässä näytännössä hänestä oli jo ollut aika lailla kestämistä, ja kun hän kuuli Coupeaun yhä vielä huutavan, että limonaadi haisi viinalta, niin hän arveli, että siinä oli yllin kyllin yhdeksi näytökseksi, ja lähti pois. Kun hän oli tullut kadulle, niin hevosten laukkaaminen ja ajopelien jyrinä saattoivat hänet luulemaan, että koko Saint-Anne oli hänen kintereillään. Ja tuo tohtori, joka oli uhannut häntä! Totisesti hän luuli jo, että hänellä oli sama tauti.

Goutte-d'Or'in kadulla tietysti Bochelaiset ja kaikki muut odottivat häntä. Heti kun hän ilmestyi porttikäytävään kutsuttiin hänet Bochelaisten kamariin. No vieläkö ukko Coupeau kesti yhä? Kesti kun kestikin. Boche näytti hämmästyneeltä ja nolatulta. Hän oli pannut litran vetoa, ettei Coupeau kestäisi iltaan asti. Kuinka? Hän kesti! Ja koko seurakunta päivitteli lyöden kämmenillään reisiinsä. Siihen velikultaan ei vain vähä pystynyt! Rouva Lorilleux laski tunnit. Kolmekymmentäkuusi ja kaksikymmentäneljä teki kuusikymmentä tuntia. Sitä oli koko peijakas! Kuusikymmentä tuntia oli hän jo keikkunut ja ulvonut yhteen menoon. Eihän mokomata voiman näytettä oltu koskaan nähty. Mutta Boche, joka nauroi väkinäisesti menettämänsä litran vuoksi, rupesi epäileväisen näköisenä kuulustelemaan Gervaiseä kysyen häneltä, tokko hän oli aivan varma, ettei Coupeau ollut kuollut hänen tietämättänsä. Eikös tyhjä! Hän tanssi niin kovasti, ettei häntä näyttänyt ensinkään haluttavan kuolla. Silloin Boche pyysi Gervaiseä uudestaan näyttämään, miten Coupeau oli riehunut. Niin; niin, vielä pieni näytäntö yhteisestä pyynnöstä. Kaikki yhtyivät portinvartijan pyyntöön, sillä siellä oli pari naista, jotka eivät olleet edellisenä päivänä olleet näkemässä, ja jotka nyt olivat vartavasten tulleet näytäntöä katsomaan. Portinvartija käski ihmisiä väistymään syrjemmäksi ja nämä tekivät Gervaiselle tilaa keskelle lattiaa, nykien toisiaan kyynäspäillään, uteliaisuudesta kärsimättöminä. Mutta Gervaise painoi päänsä alas. Hän pelkäsi todellakin tulevansa siitä sairaaksi. Haluten kumminkin näyttää, ettei hän tahtonut suotta kursailla, hän yritti ottaa pari, kolme pientä hyppyaskelta, mutta luonto putosi häneltä ja hän vetäytyi takaisin; ihan todella, hän ei voinut. Kuului pettymyksen murinaa: Se oli vahinko, sillä hän matki sitä niin mainiosti. Mutta minkäpäs sille teki, jos hän kerran ei voinut! Ja kun Virginie palasi puotiinsa, niin unohdettiin ukko Coupeau, ja ruvettiin vilkkaasti puhumaan Poissonin pariskunnasta, jonka koko talous nykyjään oli nurin narin; edellisenä päivänä olivat ulosottomiehet käyneet heidän luonansa; poliisi oli menettävä virkansa; mitä Lantier'hen tuli, niin hän hyöri viereisen ravintolan tyttären ympärillä, joka oli pulska nainen ja aikoi perustaa makkarakaupan. Siitäkös vasta ilvettä pidettiin! Puotia kuviteltiin jo sisustettuna makkarakaupaksi. Pitihän Lantier'n helkkarissa saada makeisten jälkeen jotakin tukevampaa ravintoa! Petetty aviomies, Poisson näytti olevan hyvin suvaitsevainen näissä asioissa; mutta kuinka hiidessä saattoi mies, jolle oveluus kuului virkavelvollisuuksiin, olla kotonaan semmoinen tomppeli? Mutta äkkiä kaikki vaikenivat huomatessaan Gervaisen, joka jäätyään yksin kamarin perälle, koetti matkia Coupeauta vapisuttaen käsiään ja jalkojaan. Hyvä! hyvä! se oli mainiota, enempää ei pyydettykään. Hän jäi seisomaan törmettyneenä, aivan kuin olisi juuri unesta herännyt. Sitten hän poistui kiireesti, sanoi hyvää yötä, ja meni kotiinsa koettaakseen nukkua.

Seuraavana päivänä Bochelaiset näkivät hänen lähtevän kahdentoista aikana samoin kuin kahtena edellisenäkin päivänä. He toivottivat hänelle paljon hauskuutta. Sinä päivänä Sainte-Annen käytävät tärisivät Coupeaun karjunnasta ja temmellyksestä. Gervaise piteli vielä kiinni portaiden kaidepuusta, kun hän jo kuuli hänen ulvovan:

-- Kappas luteita!... Tulkaapas tänne hiukan likemmäksi, niin minä rupean teitä ruotimaan!... Voi, ne tahtovat tappaa minut, nuo perhanan luteet!... Mutta kyllä minä teille näytän! Tokko siitä kaikkoatte, sen vietävät!

Gervaise jäi vähäksi aikaa oven eteen huohottamaan. Coupeauhan taisteli kokonaista armeijaa vastaan! Gervaisen astuessa sisälle tappelu yltyi kiivaammaksi. Coupeau oli raivohulluna kuin Charentonin karkulainen. Hän riehui keskellä koppiaan, iski nyrkillään joka puolelle, löi itseään ja seiniä, piehtaroi lattialla ja huitoi käsillään tyhjää ilmaa; ja hän tahtoi avata ikkunan, piilottautui, puolustautui, huusi muka muille ja vastasi huutoihin, pitäen ihan yksin tätä helvetillistä mellakkaa, epätoivoisen näköisenä kuin mies, jota kokonainen väkijoukko ahdistaa. Sitten Gervaise ymmärsi, että hän luuli olevansa katolla asettamassa sinkkilevyjä paikoilleen. Hän matki paljetta suullaan, kohenteli rautojaan tulikattilassa, laskeusi polvilleen ja kuljetti peukaloaan pitkin patjan reunaa ollen juottavinaan sitä kiinni. Niin, hänen ammattinsa muistui hänen mieleensä kuolinhetkellä; ja syynä siihen, että hän ulvoi niin kovasti ja tarrautui kiinni kattoon, oli että viereiset katot olivat täynnä roistoja, jotka häntä kiusasivat ja estivät häntä kunnolla suorittamasta työtään. Sen lisäksi ne peijakkaat päästivät laumoittain rottia hänen kimppuunsa. Hyi niitä kataloita elukoita! Niitä hän näki aina. Vaikka hän niitä murskasi hankaamalla kaikin voimin jalkaansa maata vasten, niin niitä ilmestyi yhä uusia laumoja, niitä oli koko katto mustanaan. Eikös sinne ollut ilmestynyt hämähäkkejäkin! Hän kiristi kovasti housunsa lahetta reittään vasten tappaakseen isoja hämähäkkejä, jotka olivat tunkeutuneet lahkeen sisään. Perhanan elävät, eihän hän tällä tavalla saisi koskaan päivätyötään päätetyksi; hänet tahdottiin syöstä perikatoon, hänen isäntänsä oli lähettävä hänet velkavankeuteen. Koettaessaan sitten pitää kiirettä hän luuli itsellään olevan höyrykoneen vatsassa; suu selkosen selällään hän puhalsi höyryä, paksua höyryä, joka täytti kopin ja tunkeutui ulos ikkunasta; ja kumartuneena, puhaltaen yhä, hän katseli, miten höyrypatsas ulkona kiemurteli, nousi taivaalle, jossa se peitti auringon.

-- Kas! huusi hän, siinä on Clignancourt'in viertotiellä esiintyvä seurue puettuina karhuiksi. Kas miten ne rehentelevät...

Hän oli kyykyllään ikkunan ääressä, ikäänkuin hän katon räystäältä olisi seurannut kadulla liikkuvaa kulkuetta.

-- Tuossa tulee ratsastajia, jalopeuroja, panttereita, joilla on ikenet irvessä. Siellä on koiriksi ja kissoiksi puettuja katupoikia... Tuolta tulee pitkä Clémence, saivaristo täynnä höyheniä. Kas sitä saakelia! Hän heittää häränpyllyä ja näyttää kaikki paikkansa!... Kuuleppas muruseni, pidetäänpäs vähän lystiä... Haa, te sen roistot, älkääpä koskeko häneen!... Älkää ampuko, helkkarissa! Älkää ampuko!

Hän kirkui käheällä äänellä kauhuissaan ja kyykistyi nopeasti, sanoen että alhaalla kadulla oli poliisia ja sotamiehiä, jotka tähtäsivät häneen pyssyillään. Seinässä hän näki pistoolin piipun ojennettuna rintaansa vastaan. Tyttö oli ryöstetty häneltä.

-- Älkää ampuko, Herran nimessä älkää ampuko... Sitten talot kukistuivat. Hän matki romahdusta, jolla kokonainen kaupunginosa sortui maahan, kaikki hävisi, kaikki ihmiset hupenivat. Mutta hän ei joutanut hengähtämään. Toisia kuvia vilisi ohitse tavatonta vauhtia. Hänellä oli vastustamaton tarvis puhua ja hänen suunsa täyttyi sanoilla, joita hän lasketteli yhtämittaisena sekavana sorinana.

-- Kas, sinäkö se olet, päivää!... Leikki pois! Älä syötä minulle hiuksiasi.

Ja hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja puhalsi estääkseen karvoja menemästä suuhunsa. Alilääkäri kysyi häneltä:

-- Kenenkä te sitten näette?

-- Akkani, hiidessä!

Hän katsoi seinään, seisten selin Gervaiseen.

Tämä ihan hätkähti hänen sanoistaan ja rupesi myöskin tarkastelemaan seinää, näkisikö hän siinä itsensä. Toinen vain jatkoi puhettaan.

-- Älä koetakkaan minua puijata... Minä en anna itseäni vietellä... Oletpa, piru vie, korea ja kauniit sinulla on vaatteetkin. Sanoppas mistä sinä ne olet ansainnut, senkin lehmä! Tulet miehiä pyydystämästä, senkin kameeli. Mutta odotappas hiukan, niin kyllä minä sinut opetan!... Vai kätket sinä herrasi hameittesi taakse! Kumarruppas, että mä näen... Perkele! Taas sama mies!

Raivostuneena hän hyppäsi pää edeltä seinää vastaan, mutta pehmeä seinäpatja teki iskun tehottomaksi. Kuului vain tupsahdus, kun hänen ruumiinsa ponnahti takaisin ja kaatui olkipatjalle.

-- Kenenkä te nyt näette? kysyi alilääkäri taas.

-- Hatuntekijän, hatuntekijän! kirkui Coupeau.

Ja kun alilääkäri kysyi Gervaiselta, kuka se oli, jäi tämä änkyttämään osaamatta vastata, sillä tämä kohtaus herätti hänessä muistiin kaikki hänen elämänsä vastoinkäymiset. Levyseppä pui nyrkkiään.

-- Nyt sinä jouduit tekemisiin minun kanssani, poikaseni! Nyt minä sinut viimeinkin nitistän! Vai käyt sinä vallan arkailematta, tämä hetale käsikynkässäsi, näyttääksesi ihmisille, ettet muka minusta välitä. Mutta minäpä kuristan sinut, niin, niin, minä juuri! Ja sen teen vielä paljain käsin!... Älä siinä ylvästele... Saas tästä! ja tästä, ja tästä, ja tästä!

Hän iski nyrkillään tyhjään ilmaan. Silloin hän joutui raivoihinsa. Kun hän peräytyessään tapasi seinän, luuli hän itseään ahdistettavan takaa päin. Hän kääntyi ympäri ja kävi vimmatusti seinäpatjan kimppuun. Siitä hän ponnahti takaisin, lennähti nurkasta nurkkaan, paiskautuen patjaa vastaan, milloin vatsa, milloin takapuoli tai olkapää eellimäisenä, pyöri maassa ja nousi taas ylös. Hänen luunsa pehmisivät ja lihansa lätkähtelivät kuin märkä tappuratukko. Ja hän säesti tätä kamalata peliään hirveillä uhkauksilla ja kurkusta korahtelevilla kirouksilla. Mutta hän näytti jäävän tappelussa alakynteen, sillä hänen hengityksensä kävi lyhyeksi, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan ja hänet näytti vähitellen valtaavan lapsimainen pelkuruus.

-- Murhaa, murhaa!... Korjatkaa siitä luunne molemmat! Haa! ne haaskat vain ilvehtivät. Siinä se luuska nyt kellottaa kintut pystyssä!... Eikä hän siitä enää nouse, se on varma... Voi tuota murhamiestä! Hän viiltää häneltä säären poikki puukollaan. Toinen sääri on jo irti ja vatsa on halki. Se on täynnä verta... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!...

Ja likomärkänä hiestä, hiukset pystyssä kauhusta, hän peräytyi takaperin huitoen rajusti käsillään, ikäänkuin torjuakseen hirvittävää näkyä. Hän päästi pari sydäntävihlovaa valitushuutoa ja kaatui selälleen olkimatolle, johon hänen kantapäänsä olivat takertuneet.

-- Tohtori, tohtori, hän on kuollut! sanoi Gervaise puristaen kätensä ristiin.

Alilääkäri astui lähemmäksi ja veti Coupeaun keskelle patjaa. Ei, hän ei ollut kuollut. Häneltä riisuttiin kengät ja nyt näkyi, miten hänen jalkansa vielä tanssivat aivan itsestään, sätkytellen vierekkäin nopeassa säännöllisessä tahdissa.

Ylilääkäri tuli juuri parhaiksi sisälle. Hän toi mukanaan kaksi virkaveljeään, joista toinen oli laiha, toinen lihava, molemmilla kunniamerkki kuten hänelläkin. Kaikki kolme kumartuivat sanaakaan sanomatta ja tarkastelivat miestä joka paikasta. Sitten he alkoivat puhella keskenään nopeasti, puoliääneen. He olivat paljastaneet miehen ruumiin reisistä olkapäihin asti. Kurottautumalla varpailleen Gervaisekin näki tämän alastoman vartalon. Nyt oli taudin valta täydellinen, vavistus oli laskeutunut käsivarsista ja noussut sääristä, itse vartalokin alkoi nyt pitää samallaista iloa. Ihan todella, tämä tanssinukke piti ilvettä vatsallaankin. Naurun virnistyksiä kulki pitkin kylkiä, vatsa oli niin hengästyksissään, että oli siihen paikkaan tikahtaa. Kaikki lihakset olivat liikkeessä, niiden vuorokarkelot kävivät moitteettomasti, koko nahka tärisi kuin rumpukalvo ja ihokarvat laskivat valssia kumartaen toisilleen. Tämä mahtoi olla viimeisen rynnäkön valmistusta, ikäänkuin loppulaukka, jossa päivän koittaessa kaikki tanssijat pitivät toisiaan kädestä kiinni takoen tahtia kantapäillään.

-- Hän nukkuu, sanoi ylilääkäri.

Ja hän osotti miehen kasvoja molemmille toisille lääkäreille. Coupeau makasi silmät kiinni, hänellä oli pieniä hermonykäyksiä, jotka vääntivät väärään hänen koko naamansa. Hän oli vielä kammottavamman näköinen näin masentuneena. Leuka näytti entistäänkin pitemmältä ja hänen kasvoillaan oli painajaisen vääristämä kuolonleima. Mutta huomattuaan hänen jalkansa lääkärit painoivat nokkansa melkein niihin kiinni. Niissä näytti olevan jotakin erittäin mieltäkiinnittävää. Jalat tanssivat yhä. Vaikka Coupeau nukkui, niin ne vain tanssivat. Se ei niitä liikuttanut, että niiden isäntä veteli hirsiä, ne vain jatkoivat karkeloaan lisäämättä tai hidastuttamatta vauhtiaan. Ne kävivät kuin koneet, pitäen iloa itsekseen.