Part 42

Hän oli siinä kohden, missä ulkobulevardi yhtyy Magentan ja Ornanon bulevardeihin, ja aikoi juuri asettua maahan makuulle, kun hän kuuli askeleita. Hän lähti juoksemaan, mutta lumi tukki hänen silmänsä ja askeleet loittonivat; hän ei päässyt selvyyteen siitä, etenivätkö ne oikeaan vai vasempaan. Vihdoin hän erotti sumusta, himmeänä, liikkuvana pilkkuna miehen leveät hartiat. Sen hän tahtoi saada osalleen, sitä hän ei tahtonut päästää käsistään! Hän juoksi kovemmin, saavutti miehen ja tarttui hänen mekkoonsa.

-- Kuulkaahan, herra, kuulkaahan...

Mies kääntyi. Se oli Goujet.

Gervaise oli siis iskenyt Kultapartaan kiinni! Millä tavalla hän sitte oli rikkonut hyvää Jumalaa vastaan, kun häntä noin kidutettiin viimeiseen saakka? Se oli hänelle viimeinen kolahdus, että hän oli ruvennut ahdistelemaan seppää, ja että tämä oli nähnyt hänet kalpeana ja rukoilevana katutyttöjen tavalla kaupitteleimassa. Ja tämä tapahtui kaasuliekin valossa; hän näki, kuinka hänen ruma varjonsa ilvehti kinoksella kuin mikäkin pilakuva. Olisi voinut luulla hänen olleen päissään. Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Hän ei ollut saanut niin leivänpalasta eikä viinintippaakaan vatsaansa, ja kumminkin häntä pidettäisiin päihtyneenä! Hän itse oli syypää kaikkeen; minkä tähden hän juopotteli? Aivan varmaan Goujet luuli hänen juoneen ja olevan nyt riettailla retkillä.

Goujet katseli häntä yhä, lumen sirotellessa kaunokkeja hänen kauniille keltaiselle parralleen. Kun Gervaise sitten painoi päänsä ja aikoi väistyä syrjään, pidätti hän hänet.

-- Tulkaa, sanoi hän.

Hän kulki edeltä, Gervaise perästä. He riensivät yhdessä hyvin hiljaa pitkin talorivejä äänettömän korttelin läpi. Rouva Goujet raukka oli kuollut kovaan leiniin lokakuussa. Goujet asui yhä synkkänä ja yksikseen pienessä talossa Uuden kadun varrella. Sinä iltana hän oli myöhästynyt valvoessaan erään haavottuneen toverinsa vuoteen ääressä. Avattuaan oven ja sytytettyään lampun hän kääntyi Gervaiseen päin, joka oli vaatimattomasti pysähtynyt eteiseen, ja sanoi hyvin hiljaa, aivan kuin hänen äitinsä olisi vielä voinut kuulla hänen sanansa:

-- Käykää sisään.

Etuhuone, jossa rouva Goujet oli asunut, oli uskollisesti pidetty samassa kunnossa, johon hän sen oli jättänyt. Ikkunan ääressä olevalla tuolilla oli nypläystyyny ja sen vieressä suuri nojatuoli, joka näytti odottavan vanhaa pitsinnyplääjää. Vuode oli kunnossa, hän olisi voinut paneutua levolle, jos olisi lähtenyt kirkkotarhasta viettämään iltaa poikansa seurassa. Huoneessa oli yhä hartauden, kunniallisuuden ja hyvyyden tuoksua.

-- Käykää sisään, toisti seppä kovemmalla äänellä.

Gervaise astui sisään pelokkaana, ikäänkuin nuori tyttö, joka hiipii kunnioitusta herättävään paikkaan. Goujet oli aivan kalpea ja vapisi, viedessään naisen tällä tavoin äitivainaansa huoneeseen. He kulkivat varpaisillaan huoneen läpi, aivan kuin olisivat tahtoneet välttää sitä häpeää, että joku sen kuulisi. Työnnettyään Gervaisen kamariinsa hän sulki oven. Nyt hän vasta oli kotonaan. Se oli hänen entinen ahdas komeronsa ja muistutti aivan koulutytön kamaria: pieni, valkeilla uutimilla varustettu rautasänky seinän vieressä. Seinillä vain oli irti leikattuja kuvia enemmän kuin ennen, ne ulottuivat jo kattoon asti. Gervaiseä hävetti tämä puhtaus eikä hän uskaltanut astua peremmälle, vaan vetäytyi etäälle lampusta. Silloin seppä sanaakaan sanomatta aikoi raivon puuskassa käydä häneen kiinni ja musertaa hänet käsivarsillaan. Mutta Gervaise lyyhistyi kokoon ja huokasi:

-- Voi, Hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!...

Uunissa, joka oli mustana kivihiilen tuhkasta paloi tuli vielä ja muhennoksen tähde, jonka seppä oli jättänyt lämpiämään, kun luuli pian palaavansa kotiin, höyrysi liedellä. Suloisesta lämmöstä vertyneenä Gervaise olisi tahtonut heittäytyä nelin kontan syömään pannusta. Hän ei voinut enää hillitä itseään, nälkä raateli hänen vatsaansa, ja hän painoi huokaisten päänsä alas. Mutta Goujet älysi hänen tarkotuksensa. Hän asetti muhennoksen pöydälle, leikkasi leivästä paloja ja kaatoi hänelle juotavata.

-- Kiitos! kiitos! sanoi Gervaise. Voi kuinka hyvä te olette! Kiitos!

Hän änkytti, ei voinut enää ääntää sanoja selvään. Kun hän tarttui kahveliin, vapisi hän niin, että se putosi hänen kädestään. Nälkä, joka kouristi hänen vatsaansa, pani hänen päänsä tutisemaan. Hänen täytyi sormineen käydä ruuan kimppuun. Ahtaessaan ensimäistä perunata suuhunsa hän puhkesi nyyhkytyksiin. Suuria vesikarpaloita virtasi hänen poskiaan pitkin ja putosi hänen leivälleen. Hän söi yhä ahneesti kyyneltensä liottamaa leipää, läähättäen ja leukapielet jännitettyinä. Goujet pakotti hänet juomaan, jotta hän ei tukehtuisi, ja kun hän vei lasin huulilleen, kalisi se hänen hampaitaan vasten.

-- Tahdotteko vielä leipää? kysyi Goujet puoliääneen.

Gervaise itki, vastasi ensin kieltävästi, sitten myöntävästi, tietämättä oikein mitä tahtoi. Herra Isä, kuinka syönti tuntuu hyvältä ja surulliselta, kun on nääntymäisillään nälkään!

Goujet seisoi vastapäätä, tarkastellen häntä. Nyt hän näki hänet hyvin kirkkaassa lampunvalossa. Kuinka hän oli vanhan ja ränsistyneen näköinen! Lämpö sulatti lumen hänen tukastaan ja vaatteistaan, joista vesi juoksi purona. Hänen tutajava pääraukkansa oli aivan harmaa ja sen harmaat hapset hajallaan. Kaula hartioiden väliin vaipuneena, hän ryyhötti siinä niin rumana ja turpeana, että teki mieli itkeä. Goujet muisti, kuinka he olivat rakastaneet toisiaan siihen aikaan, jolloin Gervaisellä vielä oli punakat posket, kun hän iski silitysraudoillaan, ja soma poimu kaulassa aivan kuin pikku lapsella. Siihen aikaan hän poikkesi tuntimääriksi Gervaisen luokse ja oli tyytyväinen, kun vain sai katsella häntä. Myöhemmin oli Gervaise tullut pajaan, siellä he olivat yhdessä nauttineet täysin siemauksin, hänen takoessa rautaansa ja Gervaisen ihaillessa hänen vasaransa tanssia, Voi kuinka monta kertaa hän siihen aikaan oli yöllä purrut korvatyynyään, toivoen saavansa siten pitää häntä omassa kamarissaan! Hän himoitsi häntä niin, että olisi puristanut hänet rikki, jos olisi saanut hänet syliinsä! Ja nyt hän oli hänen hallussaan, hän voi tehdä hänelle mitä tahtoi. Gervaise lopetti leipäkannikkaansa ja pyyhki sillä kyyneleitään pannun pohjalta, isoja kyyneleitään, jotka yhä äänettömästi tippuivat hänen ruokaansa.

Gervaise nousi ylös. Hän oli lopettanut. Hän jäi vähäksi aikaa istumaan, pää kumarassa, hämillään, kun ei oikein tiennyt, tokko Goujet hänestä huoli. Sitten hän, kun oli huomaavinaan hänen silmiensä syttyvän. kohotti kätensä rinnalleen ja aukaisi röijynsä ensimäisen napin. Mutta Goujet oli langennut polvilleen ja tarttui hänen käsiinsä sanoen lempeästi:

-- Minä rakastan teitä, rouva Gervaise, voi, minä rakastan teitä vieläkin, kaikesta huolimatta. Minä vannon sen teille!

-- Älkää sanoko niin, herra Goujet! huudahti hän, huumaantuneena nähdessään hänet siten jalkainsa juuressa. Ei, älkää sanoko niin. Te tuotatte minulle liian paljon tuskaa!

Ja kun Goujet yhä toisti, ettei hän voinut rakastaa kuin kerran elämässään, niin se saattoi Gervaisen yhä enemmän epätoivon valtaan.

-- Ei, ei, minä en tahdo enää, olen liiaksi häpeän tahraama... Jumalan armon nimessä, nouskaa ylös! Minun paikkanihan siinä on lattialla.

Goujet nousi ylös, hänen koko ruumiinsa vapisi ja väräjävällä äänellä hän sanoi:

-- Tahdotteko te sallia minun suudella teitä.

Hämmästykseltään ja liikutukseltaan Gervaise ei saanut sanaa suustaan. Mutta päällään hän nyökäytti suostumuksen merkiksi. Hyvä Jumala, hän oli hänen vallassaan. Goujet sai tehdä hänelle mitä hyväksi näki. Mutta tämä ojensi vain huulensa.

-- Tämä riittää meidän kesken, rouva Gervaise, kuiskasi hän. Siihen sisältyy koko meidän ystävyytemme, eikö niin?

Seppä suuteli Gervaiseä otsalle, yhtä hänen harmaista suortuvistaan. Hän ei ollut suudellut ketään äitinsä kuoleman jälkeen. Hänen hyvä ystävänsä Gervaise oli ainoa, mitä hänellä enää oli jäljellä elämässänsä. Ja suudeltuaan häntä niin suurella kunnioituksella, hän lähti pois takaperin ja heittäytyi poikkiteloin sänkyynsä, kurkku pakahtumaisillaan itkusta. Gervaisekään ei voinut jäädä sinne kauvemmaksi; oli kovin surullista, kovin kauheata tavata toisensa tällaisissa olosuhteissa, kun rakasti toistaan. Hän huusi sepälle:

-- Minä rakastan teitä, herra Goujet, rakastan minäkin teitä... Voi, se ei ole mahdollista, Kyllä minä ymmärrän... Jääkää Jumalan haltuun, sillä se tukehduttaisi meidät molemmat.

Ja hän riensi juoksujalkaa rouva Goujet'n kamarin läpi ja sitä tietään kadulle asti. Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hän soittanut Goutte-d'Orin kadun ison talon porttikelloa. Boche veti salvan auki. Talo oli kokonaan pimeän peitossa. Hän astui sisälle kuin surutaloon. Tähän aikaan yöstä näytti ammottava ja rapistunut porttikäytävä avonaiselta kidalta. Hän ihmetteli, kuinka hän muinoin oli saattanut toivoa pääsevänsä asumaan johonkin tämän kasarmirumiskon soppeen. Hänen korvansa olivat siis olleet tukossa, kun hän ei siihen aikaan kuullut sitä helvetillistä epätoivon musiikkia, joka vonkui seinien takana! Siitä päivästä lähtien, jona hän oli sinne jalallaan astunut, hän oli alkanut luisua alaspäin. Niin, eihän siitä voinut tulla muuta kuin onnettomuutta, että ihmiset sillä tavalla olivat sullottuina päällekkäin viheliäisissä, isoissa työväen kasarmeissa. Jokaiseen, joka sinne tuli, tarttui kurjuuden kolera. Sinä iltana koko talo näytti kuolleelta. Gervaise kuuli vain Bochelaisten kuorsaavan oikealla. Vasemmalla taas Lantier ja Virginie kehräsivät kuin kissat, joilla on lämmin ja hyvä olla, mutta jotka eivät nuku, vaikka niillä on silmät kiinni. Pihalla hän luuli joutuneensa keskelle oikeata hautausmaata; lumen peittämä piha muodosti vaaleahkon nelikulmion; korkeat seinät kohosivat likaisen harmaina ilman vähintäkään valopilkkua kuin linnan rauniot; eikä kuulunut yhtään huokausta, haudan hiljaisuus vallitsi tässä kylmän ja nälän jäykistämässä kylässä. Hänen täytyi harpata mustan puron ylitse, joka oli lähtenyt värjäyslaitoksesta ja höyryten avasi itselleen likaisen uoman valkoisen lumikentän läpi. Sen vesi oli saman väristä kuin hänen ajatuksensakin. Menojaan olivat menneet kauniit, vaalean siniset ja ruusunpunaiset vedet.

Noustessaan sitten kuudenteen kerrokseen pimeän päässä hän ei voinut pidättäytyä nauramasta, se oli ilkeää naurua, joka teki hänelle pahaa. Hän muisteli entistä ihannettaan: tehdä rauhassa työtä, syödä aina selvää leipää, omistaa jotakuinkin siisti lokero missä saisi nukkua, kasvattaa lapsensa oikeiksi ihmisiksi, eikä saada selkäänsä ja kuolla omassa sängyssään. Ei, oli tosiaankin naurettavaa, kuinka kaikki toteutui. Hän ei enää tehnyt työtä eikä syönyt, hän makasi rikkaläjällä, hänen tyttärestään oli tullut yöjuoksija, hänen miehensä pieksi häntä; hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin kuolla katuojaan, ja se tapahtuisi heti, jos hän päästyään omaan huoneeseensa saisi kylliksi rohkeutta hypätäkseen ulos ikkunasta. Olisi ihan voinut luulla hänen pyytäneen taivaalta kolmekymmentä tuhatta francia vuotuisia korkoja ja vielä kunnianosotuksia lisäksi. Eikö totta, että kuta pienemmiksi tässä matoisessa maailmassa asettaa vaatimuksensa, sitä vähemmin niitä saa täyttymään? Ei niin leivän palasta eikä mitään paikkaa, mihin päänsä kallistaa, siinä on vaatimattomuuden palkka! Ja häntä nauratti vielä kahta katkerammin, kun hän muisteli hyviä toiveitaan päästä maalle asumaan, tehtyään ensin kaksikymmentä vuotta silitystyötä. No nyt ne toteutuivat, maalle hän pääsikin. Hänellä oli jo tiedossa vihanta soppensa Père-Lachaisen hautausmaalla.

Päästyään käytävään hän oli kuin hullu. Hänen pääparkansa oli aivan pyörällä. Hänen suuri tuskansa johtui pohjaltaan siitä, että hän oli sanonut ijäiset hyvästit sepälle. Heidän välinsä olivat lopussa, he eivät koskaan enää näkisi toisiaan. Sen lisäksi kaikki muut onnettomuuden muistot tunkeutuivat hänen pääkoppaansa, niin että se oli niistä haljeta. Kulkiessaan Bijard'in huoneen ohi hän kurkisti sisälle ja huomasi, että Lalie makasi kuolleena, tyytyväisen näköisenä, kun oli päässyt ikuista unta ottamaan. Lapsilla oli totisesti parempi onni kuin aikaihmisillä! Ja kun ukko Bazougen oven raosta tuli valojuova käytävään, niin hän astui suoraan hänen huoneeseensa, sillä hänet oli vallannut kiihkeä halu päästä lähtemään yhteen matkaan pikku Lalien kanssa.

Tuo vanha koiranleuka, ukko Bazouge oli palannut kotiinsa tänä yönä tavattoman iloisella päällä. Hän oli ottanut semmoisen humalan, että oli sortunut keskelle lattiaa, missä nyt veteli hirsiä pakkasesta huolimatta: eikä se estänyt häntä näkemästä epäilemättä sangen kaunista unta, sillä hän nauroi maatessaan niin että maha hytkähteli. Kynttilä, joka oli jäänyt palamaan, valaisi hänen ryysyjään, mustaa hattua, joka lutistuneena oli nurkassa, ja mustaa viittaa, jonka hän oli vetänyt jaloilleen peitteeksi.

Hänet huomatessaan Gervaiseltä pääsi niin kova valitushuuto, että ukko heräsi.

-- Pankaa hiidessä ovi kiinni! Ihanhan täällä paleltuu!... Ka, tekö siinä olette. Mitä nyt? Mitä te tahdotte?

Silloin Gervaise, tietämättä itsekkään enää mitä soperteli, alkoi käsivarret ojolla rukoilla häntä intohimoisesti.

-- Oi, viekää minut pois, olen jo saanut kylläkseni. Minä tahdon lähteä pois. Ette saa olla minulle vihoissanne. Hyvä Jumala, enhän minä tiennyt! Eihän sitä koskaan tiedä, niin kauvan kun ei vielä ole valmis... Mutta viimein tulee sekin päivä, jolloin on tyytyväinen, kun pääsee lähtemään!... Viekää minut, viekää minut, niin minä vielä sanon siitä teille suuren kiitoksen!

Hän heittäytyi polvilleen, väristen, kiihkosta aivan kalpeana. Ei hän koskaan siten ollut kierinyt kenenkään miehen jalkojen juuressa. Ukko Bazougen naama, jossa suu oli väärässä ja parkitun näköinen nahka likaisena hautajaisten pölystä, näytti hänestä kauniilta ja loistavalta kuin aurinko. Mutta ukko, joka vielä oli unentoreissaan, luuli että hänestä tehtiin ilkeätä pilaa.

-- Älkäähän toki, murisi hän. Ei saa pilkata vanhaa miestä!

-- Viekää minut, toisti Gervaise, yhä hehkuvammin. Muistattehan, kun minä eräänä iltana kolkutin väliseinään, mutta sitten sanoin että en ollut sitä tehnytkään, koska olin vielä liian tyhmä... Mutta nyt katsokaas, en pelkää enää. Tuossa on käteni. Viekää minut nukkumaan, niin saatte nähdä, tokko hievahdankaan... Oi, minulla ei ole kuin tämä ainoa haluni. Voi, kyllä minä teitä rakastan.

Bazouge, joka aina oli kohtelias, ajatteli ettei hänen sopinut sysätä luotaan naista, joka näytti olevan niin pikeentynyt häneen. Olihan tuo jo kokolailla ränsistynyt, mutta hänessä oli yhtäkaikki vielä hitunen jälellä kauneuttakin, kun hän innostui.

-- Olette aivan oikeassa, sanoi hän vakuutetun näköisenä; tänään olen jo pannut kirstuun kolme naista, jotka olisivat minulle antaneet sievoiset juomarahat, jos olisivat voineet pistää kätensä taskuunsa... Mutta, muori kulta, eihän se näin voi käydä päinsä...

-- Viekää minut, viekää minut, huusi Gervaise yhä. Minä tahdon päästä pois...

-- Peijakas, siinä tarvitaan vielä pikkuinen temppu sitä ennen... Tiedättehän: Kuik!

Ja hän päästi kurkustaan sellaisen äänen ikäänkuin olisi tahtonut nielaista kielensä. Ja tälle mielestään onnistuneelle sukkeluudelle hän rähähti nauramaan.

Gervaise oli noussut ylös hitaasti. Ukko Bazougekaan ei siis voinut tehdä mitään hänen hyväkseen? Hän palasi omaan kamariinsa tyhmistyneenä, ja heittäytyi olkikasalle, katuen että oli syönyt. Voi surkeutta, kurjuus ei tappanut kylliksi nopeasti!

XIII.

Sinä yönä oli Coupeau juomaretkillään. Seuraavana päivänä Gervaise sai kymmenen francia pojaltaan Etienneltä, joka oli veturinkuljettajana; poika lähetti hänelle silloin tällöin sadan soun kolikoita, sillä hän tiesi, ettei kotona eletty kovinkaan rasvaisesti. Gervaise pani keiton tulelle ja söi sen aivan yksinään, sillä tuo Coupeau haaska ei tullut kotiin sinäkään päivänä. Ei häntä kuulunut maanantaina eikä tiistainakaan vielä. Kului kokonainen viikko. Hitto soikoon! Olisipa ollut onni, jos jokin nainen olisi saanut hänet pauloihinsa! Mutta juuri sunnuntaina Gervaise sai painetun paperin, joka aluksi sai hänet pelästymään, sillä olisi voinut luulla sitä poliisikomisariuksen kirjelmäksi. Sitten hän rauhottui; siinä vain ilmotettiin hänelle, että se sika veti viimeisiä hengenvetojaan Sainte-Annessa. Se seisoi paperilla vähän hienommassa muodossa, mutta ajatus oli kuitenkin sama. Niin, joku nainen oli tosiaankin saanut Coupeaun pauloihinsa, ja tämän naisen nimi oli Neiti Tuoninen, juoppojen viimeinen hyvä ystävätär.

Gervaise ei totta tosiaan antanut sen rauhaansa häiritä. Coupeau osasi kotiin, kyllä hän voisi tulla sairaalasta aivan yksinäänkin: oli hänet jo niin monta kertaa parannettu siellä, että hänelle nytkin tehtäisiin pienet kepposet saattamalla hänet uudestaan jalkeille. Olihan hän juuri samana aamuna kuullut, että Coupeau oli nähty Saappaan seurassa viertämässä viikon päivät toisesta Bellevillen viinikaupasta toiseen! Ja Saappaan kukkarolla tietysti; hän oli varmaankin ottanut hoteisiinsa eukkonsa säästöt, jotka tämä oli ansainnut siistissä pelissä, kuten muistatte. Joivat he siinä sellaisia rahoja, joista voi saada kaiken maailman pahat taudit. Se oli parahiksi Coupeaulle, jo hänen vatsansa oli siitä tullut kipeäksi. Varsinkin Gervaise joutui kuohuksiin ajatellessaan, ettei noiden kummankaan itsekkään saakelin päähänkään ollut pälkähtänyt tulla häntä hakemaan naukuille. Sehän oli kuulumatonta! Olivat juopotelleet kokonaisen viikon, osottamatta vähintäkään huomaavaisuutta naisia kohtaan! Kun kerran oli juonut yksikseen, sai kuoliakin yksinään!

Mutta kun Gervaise maanantaina oli varannut itselleen sievoisen illallisen, papujen tähteitä ja tuopin viiniä, lähti hän sillä tekosyyllä vähän jalottelemaan, että muka saisi ruokahalua. Sairaalasta tullut kirje, joka oli piirongilla, kiusasi häntä. Lumi oli sulannut, ilma oli kohtalainen, ei kylmä eikä lämmin, mutta taivas oli kirkas ja pani ihmiset hyvälle päälle. Hän lähti kotoa kahdentoista aikaan, sillä matka oli pitkä: täytyi kulkea koko Pariisin läpi ja hänen koipensa jätätti aina. Sitä paitsi oli kaduilla aika paljon väkeä liikkeellä, mutta se vain huvitti häntä, ja hän saapui hyvin kauniisti perille. Kun hän oli sanonut nimensä, kerrottiin hänelle kaunis juttu: Coupeau oli ongittu joesta Uuden sillan luota; hän oli hypännyt kaidepuun yli, kun luuli näkevänsä parrakkaan miehen salpaamassa häneltä tietä. Se oli sievoinen hyppäys, vai mitä? Ja jos tahtoi tietää, miten Coupeau oli joutunut Uudelle sillalle, niin ei hän voinut itsekään tehdä siitä selvää.

Vartija lähti Gervaiseä saattamaan. Hän oli juuri astumassa portaittaiseen kerrokseen, kun hän kuuli ulvomista, joka meni läpi luiden ja ytimien.

-- No, miltä hänen soittonsa kuuluu? kysyi vartija.

-- Kenenkä soitto? kysyi Gervaise.

-- Teidän miehenne tietysti! Tuolla tapaa hän on ulvonut jo kolmatta päivää. Ja saattepa nähdä, kuinka somasti hän tanssii.

Herra Jumala, sitä näkyä! Gervaise jäi kauhistuneena seisomaan. Kopissa oli seinillä patjoja lattiasta kattoon saakka; lattialla oli kaksi olkimattoa päällekkäin ja yhdessä nurkassa oli levällään vain matrassi ja päänalunen. Niiden päällä Coupeau tanssi ja ulvoi. Hän näytti oikealta naamiaiskeikarilta, repaleinen mekko päällään, huitoessaan käsillään ja sätkytellessään jaloillaan; mutta hän ei suinkaan ollut naurettavan näköinen, hänen hyppynsä olivat niin kamaloita, että karvat nousivat pystyyn häntä katsellessa. Hänellä oli kuolon naamari kasvoillaan. Auta armias, sellaista tanssimestaria! Hän ryntäsi ikkunaa vasten, ja sieltä takaisin, löi käsivarsillaan tahtia ja väänteli käsiään, aivan kuin olisi tahtonut katkaista ne ja heittää katsojille vasten naamaa. Nurkkakapakoissa voi nähdä ilveilijäin matkivan tätä, mutta he matkivat sitä huonosti: täytyy nähdä tällaisia juoppojen tanssihyppyjä, voidakseen saada käsitystä siitä, kuinka sirolta ne näyttävät, kun niitä tosi teolla suoritetaan. Ja laulullakin on naamiaisissa oma leimansa; se on yhtämittaista ulvomista, tanssijoilla on suut selki selällään ja he päästävät tuntimääriä samoja, aivan kuin ruostuneesta pasuunasta lähteviä ääniä. Coupeau taasen kirkui kuin elukka, jolta on käpälä ruhjottu. Orkesteri soittaa, pyytäkää naisia tanssiin, hyvät herrat!

-- Herra Isä, mikä häntä vaivaa?... Mikä häntä vaivaa? ... kysyi Gervaise tuskan valtaamana.

Alilääkäri, nuori, pitkä, vaaleaverinen ja punaposkinen mies, esiliina yllään, istui tyynenä tehden muistiinpanoja. Tämä oli harvinainen tapaus, hän ei hetkeksikään laskenut sairasta silmistään.

-- Jääkää tänne hetkiseksi, jos tahdotte, sanoi hän pesijättärelle: mutta pysykää tyynenä... Koettakaa puhua hänen kanssaan, hän ei tunne Teitä.

Coupeau ei todellakaan näyttänyt edes huomaavankaan vaimoaan. Hän riehui Gervaisen tullessa sisään niin kovasti, ettei tämä voinut häntä oikein nähdä. Kun Gervaise nyt katsoi häneen tarkemmin, vaipuivat hänen käsivartensa hervottomina pitkin kupeita. Kuinka Herran nimessä oli mahdollista, että hänellä oli tuollaiset kasvot, silmät veressä ja huulet ruvessa? Gervaise ei todellakaan olisi voinut tuntea häntä. Aluksi Coupeau irvisteli hyvin pahasti, väänti yht'äkkiä suutaan, nyrpisti nenäänsä ja pullisti poskiaan, niin että hänen naamansa muistutti aivan eläimen turpaa, Hänen ihonsa oli niin kuuma, että ilma höyrysi hänen ympärillään, ja hänen nahkansa kiilti likomärkänä, siitä tippui suuria hikikarpaloita. Vaikka hän tanssi kuin mikäkin markkinailveilijä, voi kumminkin selvään huomata, ettei hän ollut hyvällä tuulella; pää oli raskas ja jäseniä kolotti.

Gervaise lähestyi uudestaan alilääkäriä, joka naputteli jotakin laulun tahtia sormillaan tuolinsa selkämystä vasten.

-- Kuulkaahan herra tohtori, se taitaakin olla vaarallista tällä kertaa?

Lääkäri pudisti päätään vastaamatta.

-- Kuulkaahan eikö hän höpise jotakin itsekseen?... Kuuletteko, mitä hän sanoo?

-- Hän höpisee, siitä mitä hän näkee, vastasi nuori mies. Olkaa vaiti; antakaa minun kuunnella.

Coupeau puhui katkonaisesti, mutta leikillisyys välkähti kuitenkin hänen silmistään. Hän katseli maahan, oikealle ja vasemmalle, ja kääntyi sitten, aivan kuin olisi ollut huvikseen kävelemässä Vincennes'n metsässä, ja puhui itsekseen.

-- Voi kuinka täällä on helkkarin lystiä!... Täällä on kapakoita kuin markkinoilla. Ja niin kaunista soittoa sitten! Mitkä kekkerit! Tuolla säretään laseja... Hyvin hienoa! Katsokaas tuota ilotulitusta: punaisia palloja ilmassa liehumassa sinne ja tänne!... Voi kuinka paljon lyhtyjä on puissa riippumassa!... Täällä on hyvin kaunista! Joka paikasta virtaa vettä, suihkulähteistä ja putouksista; se on suloista soittoa, aivan kuin kuoropojat olisivat laulamassa... Kerrassaan komeita putouksia!

Hän rauhottui jälleen, ikäänkuin kuullakseen paremmin veden suloista soittoa; hän veti ilmaa keuhkoihinsa, luullen juovansa suihkulähteistä pärskyvää virkistävää vesihöyryä. Mutta vähitellen tuli hänen kasvoihinsa tuskan ilme. Silloin hän kyykistyi, nelisti ympäri koppinsa seiniä ja kiroili käheällä äänellä.

-- Ne vain virittävät minulle pauloja!... Sitä juuri epäilinkin... Hiljaa, sen juopporentut! Niin. Te välitätte viis minusta. Te vain minua härnätäksenne juotte ja mellastatte naikkostenne kanssa... Kyllä minä teidät nutistan tähän samaan kapakkaan!... Saakeli soikoon! Jätättekö minut rauhaan!

Hän pui nyrkkiä; sitten hän kirkasi käheästi ja lähti kumarassa juoksemaan. Hän änkytti ja hänen hampaansa kalisivat kauhusta:

-- Te vain tahdotte, että minä tappaisin itseni. Ei, minä en hyppää veteen!... Te luulette, etten uskaltaisi tehdä sitä. Mutta minä en hyppää!

Vesiputoukset, jotka pakenivat, kun hän niitä lähestyi, tulivat perästä, kun hän perääntyi. Yht'äkkiä hän katsoi tyhmistyneenä ympärilleen ja änkytti tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Se ei ole mahdollista, he ovat villinneet puoskareita minua vastaan!

-- Minä lähden pois, hyvästi! sanoi Gervaise alilääkärille. Tämä kääntää kovin minun mieltäni, mutta kyllä minä tulen takaisin.