Part 41

Eksyttyään leveän katukäytävän vilinään, joka kulki mataloiden plataanien ohitse, tunsi Gervaise olevansa yksin ja hylätty. Näillä loppumattomiin ulottuvilla puistokaduilla tuntui hänen vatsansa vielä entistäänkin tyhjemmältä. Kuinka oli mahdollista, että tässä ihmisvirrassa, jossa kumminkin oli varakastakin väkeä, ei niin ristisielukaan arvannut hänen kurjaa tilaansa eikä pistänyt kymmentä souta hänen käteensä! Niin, se oli liian suuremmoista, liian kaunista: hänen päänsä meni pyörälle ja hänen jalkansa herposivat, harmaan, äärettömän taivaankannen alla, joka painostavana levisi yli Pariisin. Hämärä oli likaisen keltainen, niinkuin se tavallisesti aina on Pariisissa, ja katuelämä teki niin tympäisevän vaikutuksen, että olisi tehnyt mieli kuolla siihen paikkaan. Kaikki kävi epäselväksi; kauvempana olevat esineet peittyivät liankarvaiseen verhoon. Gervaise, joka oli jo väsynyt, sattui tulemaan paraaseen aikaan, nähdäkseen työmiesten palaavan kotiin työstään. Tähän aikaan hattupäät naiset ja hyvin puetut herrat, jotka asuivat uutisrakennuksissa, hukkuivat kansanjoukkoon, keskelle ihmisvirtaa, jossa kulki työpajojen turmeltuneen ilman kalventamia miehiä ja vaimoja. Magentan bulevardilla ja Faubourg-Poissonnière-kadulla käveli niitä suurissa parvissa hengästyneinä vastamäkeä noustessaan. Omnibussien ja ajopelien korviasärkevässä rätinässä, kuormarattaitten, huonekaluvaunujen ja vankkurien välillä, jotka tyhjinä palasivat kotiin täyttä laukkaa, peittyi viertotie yhä lisääntyvään mekkojen ja puserojen vilinään. Juoksupojat palasivat kantohihnat olalla työstään. Kaksi työmiestä kulki kiireesti rinnakkain ottaen aika harppauksia, puhellen hyvin innokkaasti, huitoen käsillään ja katsomatta toisiinsa; toisia astui päällystakki yllään ja lakki päässä, kumarassa katukäytävän reunalla; toisia tuli viisi tai kuusi peräkkäin, silmät kalpeina, kädet taskussa ja vaihtamatta sanaakaan keskenään. Muutamilla oli sammunut piippu hampaissa. Neljä muuraria ajoi yhteisesti vuokraamillaan kuormavankkureilla, niin että heidän saviämpärinsä hyppelivät. Heidän kalkista valkeat naamansa vilahtivat vaan kuomun aukosta heidän ohi kiitäessään. Maalarit kantoivat maalipyttyään päänsä päällä: eräällä levysepällä oli kainalossa pitkät tikapuut, joilla hän oli puhkaista ihmisiltä silmät; muudan myöhästynyt vesijohtotyömies, jolla oli laatikko selässä, soitti pienellä torvellaan vanhanaikuista laulun säveltä, joka kuului surulliselta kolkossa iltahämärässä. Tuo surullinen soitto näytti säestävän tämän karjalauman töminää, näitä unisia elukoita jotka uupuneina laahustivat kotiin päin! Taaskin oli päivä päättynyt! Päivät olivat todellakin pitkiä ja alkoivat liian usein. Tuskin ennätti syödä vatsaansa täyteen ja sulattaa ruokaansa, kun jo oli täysi päivä käsissä ja täytyi uudestaan alkaa elää kihnuttaa eteenpäin. Mutta hauskat veitikat astuivat reippaasti ja viheltelivät vain rientäessään sinne päin missä keitto oli odottamassa. Gervaise antoi väen vilistä ohitseen: hän ei välittänyt siitä, että häntä tuupittiin oikeaan ja vasempaan ja kuljetettiin virran mukana; sillä eivät miehetkään jouda esiintymään kohteliaasti, kun ovat väsymyksestä näännyksissä ja nälkä kurnii vatsassa.

Kohottaessaan katseensa pesijätär huomasi äkkiä edessään entisen Boncoeurin hotellin. Tässä pienessä talossa oli aikoinaan ollut huonomaineinen kahvila, jonka poliisi oli sulkenut, ja nyt se oli autiona, ikkunaluukut ilmoituksia täynnä: lyhty oli rikki ja sen alkujaan punaiseksi maalattu tolppa lahonnut ja kauttaaltaan homeen peitossa. Mikään ei näyttänyt muuttuneen hänen ympärillään. Paperikauppa ja tupakkamyymälä olivat vielä paikoillaan. Mataloiden hökkelien takaa näkyi vielä viisikerroksisten rakennusten likaisia päätyjä, jotka seistä törröttivät siinä kuin suuret repaleiset varjokuvat. _Grand-Balcon'in_ tanssipaikkaa vain ei ollut enää olemassa; suureen saliin, johon valoa virtasi kymmenestä ikkunasta, oli äskettäin perustettu sokerisaha, josta särinää kuului yhtämittaa. Tuolla Boncoeurin hotellin romukossa oli tämä kirottu elämä alkanut. Hän pysähtyi katselemaan ensi kerroksen ikkunaan, jossa rikkirevitty verho oli roikkumassa, ja hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli nuorena elänyt yhdessä Lantier'n kanssa, heidän ensimäiset kinastelunsa, ja kuinka tämä sitten oli häpeällisesti heittänyt hänet. Mutta silloin hän vielä oli nuori, ja kaikki tämä näytti hänestä iloiselta näin perästä päin muistellessa. Hyvä Jumala, siitä oli vain kaksikymmentä vuotta, ja nyt hän jo sortui kadulle! Silloin hänestä tuntui pahalta katsellessa hotellia ja hän palasi bulevardia pitkin Montmartrelle päin.

Penkkien välissä olevilla hiekkaläjillä leikkivät vielä katupojat yön yhä hämärtyessä. Väkeä oli aina vain liikkeellä, työläisnaisia riensi ohi, pitäen kovaa kiirettä, korvatakseen sen ajan, minkä olivat seisoneet puodinakkunain edessä; muuan isokasvuinen tyttö oli pysähtynyt kättelemään poikaa, joka sitten saattoi hänet vielä kolmen talon ohi hänen asunnostaan: toiset taas erotessaan lupasivat tavata toisensa yöllä _Suuressa huvipalatsissa_ tai _Mustassa pallossa_. Väkijoukon lomassa puikkelehti räätälinsälli vaatekäärö kainalossa. Eräs uunintekijä, joka oli valjastettu soralla täytettyjen rattaitten eteen, oli vähällä joutua omnibussin alle. Sillä välin juoksenteli harvenneen joukon keskellä paljain päin vaimoja, jotka olivat tulen sytytettyään lähteneet uudestaan ulos päivällistä hommaamaan; he tuuppivat väkeä tieltään, riensivät aika hamppua leipuri- ja makkaramyymälöihin ja lähtivät taas kotiinsa ostokset kädessä. Siellä oli pieniä kahdeksanvuotiaita tyttöjä, joita oli lähetetty asioille, ja jotka kulkivat pitkin puotirivejä, painaen rintaansa vasten suuria aivan heidän kokoisiaan neljän naulan leipiä, kuin mitäkin nukkeja: he jäivät useiksi minuuteiksi katselemaan kuvia, poski suurta leipää vasten. Sitten alkoi väki vähetä, ihmisjoukko harventua. Työ oli lopussa. Ja kaasun loimottaessa alkoi päätetyn päivätyön jälkeen velttous ja riettaus salaa hakea hyvitystä itselleen; nyt oli niiden aika tullut.

Niin, niin, Gervaise oli päättänyt päivätyönsä! Hän oli uupuneempi kuin koko tuo työntekijäjoukko yhteensä, joka vast'ikään oli tuuppinut häntä ohikulkiessaan. Hän voi asettua makuulle ja kuolla siihen paikkaan, sillä kukaan ei enää huolinut häntä työhönsä, ja hän oli jo saanut kylliksi kärsiä kurjasta tilastaan, sanoakseen: »Kenenkä vuoro nyt on? Minä olen jo saanut tarpeekseni!» Kaikki ihmiset olivat par'aikaa syömässä. Loppu oli varmaankin lähellä, aurinko oli mennyt mailleen, edessä oli pitkä yö. Hyvä Jumala, kuinka tuntuu hyvältä, kun saa kahdenkymmenen vuoden häärinän jälkeen oikoilla mukavasti jäseniään eikä enää tarvitse nousta tilaltaan, kun ajattelee, että on pannut ainiaaksi työkalunsa laatikkoon ja että saa ikuisesti laiskotella! Ja Gervaise, jonka vatsaa nälkä kouristi, ajatteli vastoin tahtoaan juhlapäiviä, syöminkejä ja juominkeja, joissa hän eläessään oli ollut mukana. Kerran varsinkin, eräänä torstaina puolipaaston aikana, kun pakkanen paukkui nurkissa, oli hän aika lailla kekkeröinyt. Siihen aikaan hän oli hyvin sievä, valkohipiäinen ja verevä. Hänen pesulaitoksensa Uuden kadun varrella oli kohottanut hänet kuningattareksi, huolimatta siitä, että hän ontui. Silloin hän oli liikkunut bulevardeilla lehvillä koristetuissa vaunuissa keskellä hienostoa, ihmisten silmänruokana. Herrat olivat asettaneet monokkelin silmäänsä, ikäänkuin olisivat nähneet oikean kuningattaren. Illalla sitten oli pidetty sellaiset kemut, että seinätkin siitä olivat haljeta, ja sitä iloa oli kestänyt päivänkoittoon saakka. Niin kuningatar hän oli ollut, kruunu päässä ja nauha vyöllä, kokonaista kaksikymmentäneljä tuntia, viisarin kiertäessä kahdesti kellotaulun ympäri! Ja nyt hän seisoi siinä sortuneena, nälän tuskissa, katsellen maahan, ikäänkuin hän olisi etsinyt sitä virtaa, jonka hän oli antanut viedä kutistuneen majesteettinsa.

Hän nosti uudestaan silmänsä maasta. Hän huomasi seisovansa vastapäätä teurastuslaitosta, jota par'aikaa purettiin: puhkaistujen päätyjen läpi näkyi pimeitä, löyhkääviä pihoja, jotka vielä olivat verestä kosteita. Ja kun hän jälleen oli tullut bulevardin alapäähän, näki hän myöskin Lariboisièren sairaalan suurine harmaine muurineen, jonka yläpuolella kohosivat synkät kylkirakennukset säännöllisine ikkunarivineen. Muurissa oleva portti oli kammona koko korttelille; se oli kuolon portti ja sen sileä, kiinteä tammipuu oli vakavan ja äänettömän näköinen kuin hautakivi. Paetakseen sieltä joutui Gervaise kauvemmaksi; hän kulki rautatiesillalle saakka. Tanakasta, rosoisesta rautalevystä tehdyt korkeat rintavarustukset estivät häntä näkemästä tietä, hän erotti Pariisin säteilevää taivaanrantaa vastaan vain avaran asematalon ison kivihiilen peittämän katon; hän kuuli tuolta lavealta, valoisalta paikalta veturien vihellyksiä, kääntölevyjen tahdikasta tärinää, koko tuon suunnattoman, salatun toiminnan kohinan. Sitten tuli Pariisista lähtevä juna puhkuen ja kiiti ohi yhä kasvavalla rytinällä. Hän ei nähnyt tästä junasta muuta kuin valkean savupilven tuprahduksen, joka äkkiä pulmahti rintavarustuksen yli ja häipyi ilmaan. Mutta sillan tärinä tuntui Gervaiseenkin, junan lähtiessä puhkuamaan täydellä höyryllä. Hän kääntyi, ikäänkuin seuratakseen näkymätöntä veturia, jonka kohina hiljenemistään hiljeni. Siellä päin hän arvasi olevan maaseudun ja vapaan taivaan, aukon perällä, jonka molemmin puolin oli korkeita taloja, toinen siellä, toinen täällä, rappaamattomine päätyineen ja seinineen, joille oli maalattu suunnattoman suuria ilmotuksia, ja jotka kaikki olivat käyneet tehtaiden noesta yhtä likaisen harmaiksi. Voi, jos hän olisi voinut matkustaa sinne tuolla tavoin, lähteä pois näiltä kurjuuden ja kärsimysten tyyssijoilta! Ehkä hän siellä olisi alkanut elää uutta elämää. Sitten hän kääntyi ja rupesi tylsän näköisenä lukemaan rautalevyyn liimattuja ilmotuksia. Niitä oli siellä kaiken värisiä. Eräässä pienessä, kauniin sinisessä paperissa luvattiin viidenkymmenen francin palkinto sille, joka toimittaisi kadonneen koiran takaisin omistajalleen. Siitä elukasta oli varmaankin paljon pidetty!

Gervaise alkoi uudestaan kulkea verkalleen. Hämärässä, joka peitti savunsekaiseen sumuun koko kaupungin, sytytettiin kaasuliekit; ja nuo pitkät puistokadut, jotka vähitellen olivat hukkuneet pimeyteen, esiintyivät jälleen täydessä loistossaan, ja halkoen yön synkkyyttä ulottuivat silmänkannattomiin kunnes häipyivät hämäryyteen. Kova tuulenpuuska puhalsi läpi kaupungin ja pienet liekit kävivät vielä kirkkaammiksi äärettömän taivaankannen alla, jota ei kuukaan ollut valaisemassa. Tähän aikaan päivästä viinikaupat, nurkkakapakat ja tyttöpaikat, bulevardien toisesta päästä toiseen, säteilivät iloisesti ensimmäisten naukkujen ja hyppyjen synnyttämässä hilpeydessä. Kokonaisen kahden viikon tienestit olivat houkutelleet katukäytävän täydeltä taskuvarkaita, jotka kulkivat edestakaisin, puikkelehtien väentungoksessa. Ilmassa oli riettautta, kirottua, mutta vielä siivoa riettautta, palon alkua, ei sen enempää. Nurkkakapakoiden perällä syötiin ja mässäiltiin; kaikista valaistuista ikkunoista voi nähdä ihmisten ahtavan sisäänsä suun täydeltä ruokaa, nauraen ja malttamatta edes sulattaa sitä. Viinikaupoissa juomarit jo asettuivat paikoilleen ulvoen ja käsiään huitoen. Sieltä kuului helvetinmoinen melu, kirkuvia ja käheitä ääniä, väen yhtä mittaa hyöriessä ja pyöriessä katukäytävällä. »Kuuleppas, etkö lähde naukuille?... Tule nyt, sen vätys, minä tarjoan sinulle ryypyn... Kas tuolla on Pauline! Nyt sitä vasta lystiä pidetään». Ovet paukkuivat ja joka kerran niiden avautuessa tunkeutui viinin löyhkää ja kuului torven toitotusta. Väkeä oli pitkä jono ukko Colomben Ansan edustalla, joka säteili kuin tuomiokirkko ison messun aikana; olisi piru vieköön luullut siellä pidettävän jumalanpalvelusta, sillä juomaveikot lauloivat siellä kuin kuoroveisaajat, posket pullollaan ja maha pyöreänä. Siellä vietettiin pyhän Tilityksen päivää, niin juuri tuon hyvin herttaisen pyhimyksen muistojuhlaa, joka kuuluu olevan kassanhoitajana paratiisissa. Mutta pikku koroillaaneläjät, jotka olivat eukkoineen kävelyllä puistivat päätään nähdessään, millä ilveellä yöllinen elämä alkoi, ja sanoivat, että Pariisissa oli sinä yönä helkkarin paljon päihtyneitä miehiä. Yö levisi hyvin synkkänä hiljaisena ja jäätävän kylmänä tämän räyhäävän joukon yllä; sitä halkoi vain joka ilmansuuntaan bulevardien pitkät tulirivit.

Asetuttuaan Ansan eteen Gervaise rupesi mietiskelemään. Jos hänellä olisi ollut kaksi souta, niin hän olisi mennyt ottamaan naukun. Ehkäpä naukku olisi katkaissut häneltä nälän. Voi, kuinka monta naukkua hän olikaan ottanut. Ne tuntuivat hänestä yhtä kaikki hyvin hyviltä. Hän katseli matkan päästä juovutuskonetta, tunsi, että hänen onnettomuutensa johtui siitä, ja ajatteli päättää päivänsä viinanjuonnilla, kunhan vain saisi rahaa, millä sitä ostaa. Vilunväristys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän huomasi, että pimeä jo oli käsissä. Niin paras aika oli tullut. Täytyi nyt olla rohkea, tekeytyä hyvin hempeäksi, jos mieli välttää kuolemaa keskellä tätä yleistä hilpeyttä, varsinkin kun hänen vatsansa ei juuri täyttynyt siitä, että hän näki toisten mässäävän. Hän hiljensi vieläkin kulkuaan ja katseli ympärilleen. Puiden alla olivat varjot syvemmät. Väkeä oli vähän liikkeellä ja nekin pitivät kiirettä kulkiessaan bulevardin poikki. Tällä leveällä, pimeällä ja autiolla katukäytävällä, jonne läheisten viertoteiden hilpeys ei kuulunut, seisoi vaimoja odottamassa. He seisoivat pitkän aikaa liikkumatta, kärsivällisinä, jäykkinä kuin pienet hennot plataanit; sitten he lähtivät hiljalleen liikkeelle, käydä laahustelivat katukäytävän iljanteella ja pysähtyivät uudestaan kymmenen askeleen päähän, ikäänkuin maahan kiinni liimattuina. Yksi heistä oli tavattoman paksu vartaloltaan, sääret ja käsivarret hienot kuin hyönteisellä, musta, repaleinen silkkileninki yllä ja keltainen silkinsiekale päässä; hän seisoi ja kääntelihen katukäytävän reunalla; eräs toinen pitkä ja kuivettunut oli paljain päin ja palvelijan esiliina edessään; siellä oli muitakin vielä, vanhoja, maalattuja ämmiä, nuoria, hyvin likaisia tyttöjä, niin likaisia ja kurjan näköisiä, että lumpunkerääjäkään ei olisi niitä korjannut. Gervaise ei oikein tuntenut kaikkia tapoja ja koetti sentähden oppiakseen matkia heitä. Hänen rintaansa ahdisti mielenliikutus aivan kuin nuorta tyttöä; hän ei voinut tehdä selkoa siitä, häpesikö hän; hän liikkui pahassa unessa. Neljännestunnin ajan hän seisoi aivan jäykkänä. Miehiä kulki kovaa kyytiä hänen ohitseen kääntämättä päätäänkään. Silloin hänkin vuorostaan lähti liikkeelle, rohkaisi mielensä, lähestyi erästä viheltävää miestä, joka kulki kädet taskussa, ja sanoi korahtavalla äänellä:

-- Kuulkaahan, herra...

Mies vilkaisi häneen ohimennen ja lähti kulkemaan eteenpäin, viheltäen vielä kovemmin.

Gervaise kävi rohkeammaksi. Ajaessaan innokkaasti takaa päivällistään, joka yhä livisti hänen edellään hän unhotti kaiken muun, paitsi että hänen vatsansa oli tyhjä. Kauvan aikaa hän kuljeskeli, tietämättä mitään ajasta tai tiestä. Hänen ympärillään toiset naiset kulkivat äänettöminä kuin mustat varjot puiden alla yhtämittaa edestakaisin, ikäänkuin häkkiin teljetyt petoeläimet. He tulivat hitaasti kadun hämäryydestä näkyviin epäselvinä kuin aaveet, kulkivat ohi kaasuliekin loimottaessa, jolloin heidän kalvakka naamansa äkkiä näkyi selvästi, ja hukkuivat sitten uudestaan varjoon, heilauttaen valkean alushameensa liepeitä ja häipyen takaisin katukäytävän värisyttävään pimentoon. Miehiä pysähtyi lörpöttelemään lystikseen heidän kanssaan, mutta pian he taas lähtivät leikkiä laskien kulkemaan eteenpäin. Toiset taas, jotka olivat arempia väistyivät jo kymmenen askeleen päästä syrjään, päästäkseen naisten sivuitse. Kuului kovaa äänten sorinaa, hillittyä riitaa ja kiivasta tinkimistä, joiden yht'äkkiä vaiettua taas vallitsi syvä hiljaisuus. Ja kulkiessaan edemmäksi Gervaise näki niin pitkälti kuin tietä riitti näitä yövartijoita, ikäänkuin naisia olisi istutettu ulkobulevardien päästä päähän. Aina parinkymmenen askeleen päästä hän huomasi toisen naisen toisensa perästä. Rivi oli loppumaton. Koko Pariisi oli vartioituna. Kyllästyneenä ja kiukustuneena Gervaise vaihtoi paikkaa ja siirtyi nyt Clignancourt'in viertotieltä Chapellen isolle kadulle.

-- Kuulkaahan, herra...

Mutta miehet kulkivat ohitse. Hän lähti teurastuslaitoksen luota, jonka rauniot haisivat verelle, vilkaisi entiseen Boncoeurin hotelliin, joka nyt oli suljettu ja pimeä. Hän kulki Lariboisièren sairashuoneen ohi ja laski konemaisesti sen valaistut ikkunat, joista levisi himmeätä ja tasaista valoa, kuin yölampuista kuolinvuoteen ääressä. Hän kulki rautatiesillan poikki, jota junat tärisyttivät kiitäessään sen alatse ja repiessään ilmaa epätoivoisilla vihellyksillään. Voi kuinka surulliselta tämä kaikki tuntui yön synkkyydessä! Sitten hän kääntyi samaa tietä takaisin, näki taas samat talot ja esineet entisensä laisina puistokadun varrella; näin hän kulki kymmenen, kaksikymmentä kertaa, pysähtymättä hetkeksikään penkille levähtämään. Ei, ei kukaan huolinut hänestä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen häpeänsä olisi kasvanut tästä halveksimisesta. Hän käveli vielä sairashuoneelle ja teurastuslaitokselle päin. Sitten hän viimeisen kerran kulki saman matkan tappopaikan verisiltä pihoilta, kuolon kammioiden edustalle, joissa tuoni jäykisti ihmisten jäsenet ikuisiksi ajoiksi. Näiden kahden paikan välillä oli kulunut koko hänen elämänsä.

-- Kuulkaahan, herra...

Yht'äkkiä hän huomasi oman varjonsa maassa. Kun hän lähestyi kaasuliekkiä, kävi tämä häilyvä varjo yhtenäisemmäksi ja selvemmäksi; se näytti tavattoman paksulta ja lyhyeltä, aivan luonnottoman pyöreältä. Siinä meni vatsa, rinta ja lanteet, ihan yhteen. Hän ontui niin pahasti, että hänen varjonsa näytti tekevän kadulla kuperkeikan joka askeleella, kuin mikäkin markkinailveilijä. Kun hän sitten lähti liikkeelle, kasvoi ilveilijä jättiläisen suuruiseksi, täytti koko bulevardin, ja teki niin syviä kumarruksia, että särki nenänsä puihin ja talojen seiniin. Herra Jumala, kuinka hullunkurisen ja kauhean näköinen hän oli! Ei hän koskaan ollut huomannut ränsistymistään niin selvästi. Odottaessaan siinä kaasuliekkien valossa hän ei voinut olla tarkastamatta varjoaan, vaan seurasi katseillaan kaikkia sen hyppäyksiä. Oli hänellä siinä koko kaunis hompsa vierellään! Mikä otus! Se varmaankin tuossa paikassa vetäisi miehiä puoleensa. Hän hiljensi äänensä ja uskalsi vain änkyttää ohikulkijoiden selän takana.

-- Kuulkaahan, herra...

Sillä välin taisi ilta jo olla kulunut aika pitkälle. Katuelämä kävi yhä pahemmaksi. Ruokapaikat olivat suljetut ja kaasu loisti punaisena viinikaupoissa, joista kuului päihtyneiden käheitä ääniä. Leikinlasku muuttui riidaksi ja tappeluksi. Muudan pitkä ryysyinen paholainen ulvoi: »Lueppas luusi, sillä minä aijon pirstota sinut palasiksi!» Muudan tyttö oli erään kapakan ovella joutunut nyrkkisille henttunsa kanssa ja haukkui häntä likaturvaksi ja siaksi, miehen hokiessa väliin: »Entä sinä itse?» kun ei keksinyt muuta. Päihtymys teki juomarit petomaisiksi, niin että he olisivat tahtoneet tappaa toisensa. Kalpeina ja kasvot pelosta vääristyneinä koettivat ne harvat rauhalliset ihmiset, jotka vielä olivat liikkeellä, rientää ohi niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Syntyi tappelu, jossa eräs juopporenttu kaatua romahti maahan, kun taas, toinen pukareista, luullen antaneensa hänelle sellaisen iskun, ettei hän enää toista tarvinnut, lähti laputtamaan käpälämäkeen. Juomaveikot rallattelivat ruokottomia laulujaan; väliin taas syntyi syvä hiljaisuus, josta vain silloin tällöin kuului päihtyneiden korahduksia ja raskaita romahduksia. Tällä tavoin päättyivät aina työmiesten hurjat juomingit; viiniä oli kello kuudesta lähtien valunut niin virtanaan, että sitä tunkeutui katukäytävillekin. Keskelle katukivitystä oli syntynyt juopuneiden oksennuksista isoja lammikoita, joiden yli myöhästyneiden kulkijain täytyi harppailla. Oli siinä siivoa! Jos outo olisi tullut tälle puolelle kaupunkia, ennen aamusiivousta, niin hän olisi saanut siitä kauniin käsityksen! Mutta nyt siellä juopottelijat mellastivat kuin kotonaan ja välittivät viis koko muusta maailmasta. Siitä oli leikki kaukana! Puukot vedettiin esiin taskusta ja kekkerit päättyivät verenvuodatukseen. Naiset astuivat kovaa kyytiä ja miehet kuljeskelivat vilkkuen ympärilleen verenhimoisin katsein; yö peittyi synkkyyteen ja kirouksiin.

Gervaise astua lynkytti yhä katuja ylös ja alas, ajattelematta muuta, kuin että kunhan häntä vain pysyi yhtä mittaa liikkeessä. Häntä alkoi nukuttaa, jalkansa tuudittamana hän nukahti käydessään; sitten hän yht'äkkiä havahti, katseli ympärilleen ja huomasi kulkeneensa hyvän matkaa tietämättä mistään, ikäänkuin kuolleena. Hänen jalkansa pöhöttyivät rikkinäisissä kengissä. Hän oli niin veltto ja väsynyt, ettei enää tuntenut itseään olevankaan. Viimeinen ajatus, joka pyöri hänen päässään, oli se, että hänen tyttärensä ehkä söi par'aikaa ostereita. Sitten meni kaikki sekaisin hänen päässään, silmät jäivät selki selälleen, mutta ajatteleminen kysyi häneltä liian suurta ponnistusta. Ainoa tunne, joka yhä pysyi hänen hervottomassa olennossaan, oli se, että hänellä oli kauhean kylmä; ei häntä ollut pakkanen koskaan niin kovasti ja jäätävästi purrut. Ei kuolleillakaan liene niin kylmä haudassaan. Hän kohotti raskasta päätään, kun jäätävä viima pieksi hänen kasvojaan. Lunta oli vihdoinkin alkanut putoilla samealta taivaalta, hienoa, kuivaa lunta, jota tuuli pyöritteli ilmassa. Kolme päivää sitä oli jo odotettu. Nyt se tuli parhaaseen aikaan.

Gervaise heräsi tästä ensi puuskasta ja alkoi kulkea kovemmin. Miehiä juoksi hänen ohitsensa rientäen kotiinsa päin, hartiat jo lumesta valkeina. Ja kun hän näki erään miehen, joka kulki hitaasti puiden alla, niin hän lähestyi vielä häntä ja sanoi:

-- Kuulkaahan, herra...

Mies pysähtyi, mutta ei näyttänyt kuulleen hänen sanojaan, vaan ojensi kätensä ja kuiskasi hiljaa:

-- Antakaa vähän köyhän apua...

He katsoivat toisiinsa. Herra Jumala, niin pitkälle he olivat joutuneet, ukko Bru oli kerjäämässä ja rouva Coupeau kaupittelemassa itseään kadulla. He jäivät suu auki töllistelemään toisiinsa. Nyt he voivat antaa toisilleen kättä. Koko illan oli tuo vanha työmies käyskennellyt kaduilla, uskaltamatta lähestyä ohikulkijoita, ja ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli samallainen nälkäsusi kuin hän itsekin. Herra Jumala, eikö se jo ole surkeata, että on tehnyt työtä viisikymmentä vuotta ja sitten joutuu kerjuulle, että on ollut nokkelimpia pesijättäriä Goutte-d'Orin kadun varrella ja sitten saa päättää päivänsä katuojan reunalla! He katsoivat yhä toisiinsa. Sitten he lähtivät, sanomatta sanaakaan toisilleen, kumpikin taholleen, lumen piestessä heidän kasvojaan.

Oli noussut oikea pyry. Hieno lumi, jota näytti yht'aikaa tupruuttavan joka ilmansuunnalta, pyöri aukeilla paikoilla ja muodosti isoja kinoksia. Ei voinut nähdä kymmentä askeltakaan eteensä, kaikki hukkui tupruavaan tuiskuun. Koko kortteli katosi näkyvistä ja bulevardi näytti kuolleelta, ikäänkuin lumimyrsky olisi pehmeällä valkoisella lakanallaan tukahuttanut juopuneitten viimeiset korahdukset. Gervaise kulki vaivaloisesti yhä eteenpäin, tajuttomana, umpimähkään. Hän piteli puista kiinni, päästäkseen selville missä oli. Sitä mukaa kun hän kulki eteenpäin pisti harmahtavasta ilmasta kaasuliekkejä näkyviin aivan kuin sammuneita tulisoihtuja. Kun hän sitten kulki erään kadunristeyksen poikki, loppuivat nämäkin valot yht'äkkiä; hän joutui vaalean pyrypilven pyörteeseen, niin ettei enää voinut erottaa mitään, mikä olisi voinut näyttää hänelle tietä. Hänen altaan pakeni epämääräiseen, valkeaan verhoon peittynyt maa. Joka taholla ympäröivät häntä harmaat muurit. Kun hän sitten pysähtyi epäröiden ja päätään pyörittäen, arvasi hän, että tuon jääharson takana olivat äärettömät puistokadut, loppumattomat kaasuliekkirivit, koko tuo ääretön, synkkä, autio, lepäävä Pariisi.