Part 40

Lorilleux'läiset eivät suinkaan aikoneet pidättää häntä! Hauskaa matkaa vain, he eivät, piru vieköön, enään aukaisisi oveaan hänelle. He olivat tarpeekseen nähneet hänen naamaansa, eivätkä halunneet tietää toisten kurjuudesta mitään, varsinkin kun tämä kurjuus oli ansaittua. Ja istuessaan selkä kenossa lämpimässä huoneessaan, jossa heitä oli mainio keitto odottamassa, he antautuivat kokonaan itsekkään nautinnon valtaan. Bochekin pöyhenteli itseään ja pullisti vielä enemmän poskiaan, niin että hänen naurunsa alkoi jo näyttää sopimattomalta. Kaikki huomasivat saaneensa tarpeeksi kostoa Nilkuttajan entisestä rehentelemisestä, sinisestä puodista, syömingeistä ja kaikesta muustakin. Se oli hänelle aivan oikein, siinä nähtiin, mihin herkuttelu vei! Hiiteen kaikki herkkusuut, laiskimukset ja kevytmieliset elävät!

-- Mitä viisautta tuo oli olevinaan? tulee tänne kerjäämään kymmenen soun kolikoita! huudahti rouva Lorilleux, heti kun Gervaise oli sulkenut oven. Mutta siitä ei tule mitään, että minä lainaisin hänelle kymmentä souta, tuossa paikassa hän menisi ottamaan niillä naukkuja kaulaansa!

Käytävässä Gervaise selkä kumarassa veteli jalkojaan verkalleen perässään. Kun hän tuli ovelleen, ei hän astunut sisään, sillä hänen huoneensa herätti hänessä pelkoa. Mieluummin hän voisi mennä ulos kävelemään, siitä hän tulisi lämpimämmäksi ja rauhottuisi. Ohi mennessään hän kurotti kaulaansa ukko Bru'n komeroon portaitten alle; siinäkin oli mies, jolle ruoka olisi tainnut maittaa, sillä kolme päivää hänen oli vastoin tahtoaan täytynyt paastota; mutta ukko Bru ei ollut kotona, hänen komeronsa oli tyhjä, ja Gervaise tuli kateelliseksi ajatellessaan, että hänet ehkä oli kutsuttu jonnekin. Kun hän sitten tuli Bijardilaisten ovelle, niin hän kuuli valitushuutoja ja astui sisään, kun avainkin vielä oli ovella,

-- Mikä täällä on hätänä? kysyi hän.

Huone oli hyvin siisti. Saattoi kyllä nähdä, että Lalie vielä samana aamuna oli lakaissut ja järjestänyt huonekalut. Vaikka kurjuus lähettikin sinne henkäyksiään parhaansa mukaan, vei vaaterievut talosta pois ja levitteli sinne rikkoja, niin Lalie tuli heti perästä puhdistamaan ja siistimään kaikkea. Vaikkei hänen kotinsa ollutkaan rikas, niin huomasi kuitenkin kaikesta, että taloa hoidettiin huolellisesti. Sinä päivänä hänen molemmat lapsensa, Henriette ja Jules, olivat löytäneet vanhoja kuvia, joita he leikkelivät irti kaikessa rauhassa huoneen nurkassa. Mutta Gervaise aivan ällistyi nähdessään Lalien hyvin kalpeana lepäävän kapealla hihnavuoteellaan, lakana leukaan asti vedettynä. Lalie makaamassa! Silloin hän mahtoi olla hyvin kipeä!

-- Mikä teitä vaivaa? toisti Gervaise levottomana.

Lalie ei enää valittanut. Hän aukasi hitaasti valkeat silmäluomensa ja koetti nauraa kuume-väristyksen kouristamilla huulillaan.

-- Ei minua vaivaa mikään, huokasi hän hyvin hiljaa, ei kerrassaan mikään.

Ummistaen silmänsä hän jatkoi vaivaloisesti:

-- Olen ollut hyvin väsynyt kaikkina näinä päivinä, ja nyt minä laiskottelen ja lellittelen itseäni, kuten näette.

Mutta hänen nukkemaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä harmahtavia täpliä, saivat sellaisen äärimmäisen tuskan ilmeen, että Gervaise, unhottaen oman kuolinkamppailunsa, pani kätensä ristiin ja vaipui polvilleen hänen viereensä. Kuukauden ajan hän oli huomannut, kuinka Lalie kulkiessaan piti kiinni seinistä ja oli aivan kaksin kerroin käpertynyt yskästä, joka muistutti kuolinkellojen soittoa. Tyttö ei tahtonut voida enään yskiäkään. Häntä vain nikotti, ja verta valui hänen suupielistään.

-- Minkäs minä sille mahdan, etten ole oikein hyvissä voimissa, huokasi hän ikäänkuin lohdutuksekseen. Olen koettanut pysytelläitä pystyssä ja siivoilla täällä vähäsen... Eikös täällä näytä jotakuinkin siistiltä?... Aioin juuri ruveta ikkunoita pyyhkimään, mutta jalat pettivät. Voi kuinka hassua se on! Mutta kun voimat on lopussa, niin täytyy ruveta selälleen.

Hän keskeytti puheensa sanoakseen:

-- Katsokaapas vähän minun lapsiani, etteivät leikkaa sormiaan saksilla.

Sitten hän vaikeni vapisten, kun kuuli raskaita askeleita porraskäytävästä. Ukko Bijard paiskasi kovasti oven selälleen. Hän oli tavallisuuden mukaan saanut pullosta päähänsä ja hänen silmissään leimusi viinan synnyttämä villiys. Kun hän huomasi Lalien olevan makuulla, niin hän takoi reisiänsä irvistellen, otti pitkän piiskan seinältä ja ulvoi:

-- Herra Jumala, tämä on jo liikaa! tästähän jo voi nauraa kuollakseen!... Kaikki lehmät tässä panevat olille maata keskellä päivää!... Aiotko tehdä minusta pilaa, sen kirottu laiskuri?... No, pystyyn nyt, pian!

Hän läiskäytti jo piiskaansa sängyn päällä. Mutta tyttö sanoi rukoillen:

-- Ei, isä kulta, minä pyydän, älä lyö... Olen varma siitä, että kadut perästäpäin... Älä lyö.

-- Pääsetkö siitä jalkeille, ulvoi hän vielä kovemmin, tai minä kutkutan vähän kylkiäsi!... Pääsetkö siitä jalkeille, helvetin luuska!

Silloin Lalie sanoi lempeästi:

-- Katsos, minä en voi nousta... Olen kuolemaisillani.

Gervaise oli syöksynyt Bijardin päälle ja temmaissut häneltä piiskan kädestä. Tämä jäi hölmistyneenä seisomaan hihnavuoteen ääreen. Mitä tuo letukka tuossa höpisi? Kuinka voisi kuolla noin nuorena, kun ei edes ole ollut sairaanakaan! Hän teeskenteli vain, jotta häntä lelliteltäisiin! Vai niin! Mutta kyllä hän aikoi ottaa selkoa, puhuiko hän totta!

-- Saatpa nähdä, se on täyttä totta, jatkoi Lalie. Olen parhaani mukaan koetellut pitää kurjuutta loitolla tästä talosta... Ole nyt kiltti, isä kulta, ja heitä minulle hyvästit.

Bijard väänteli nenäänsä eikä tiennyt oikein mitä uskoa. Olihan totta, että Lalien naama oli vähän oudon näköinen, pitkulainen ja vakava kuin aikaihmisen. Kuolonhenkäys, joka kulki huoneen läpi, sai isän pään selviämään. Hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt pitkästä unesta, huomasi kodin olevan kunnossa ja molempien lasten, jotka par'aikaa leikkivät ja nauroivat, olevan pestyinä. Ja hän kaatui tuolille änkyttäen:

-- Meidän pikku äitimme, meidän pikku äitimme...

Muuta hän ei saanut sanotuksi, mutta se tuntui jo hyvin hellältä Laliesta, jota ei koskaan oltu sellaisella pilattu. Hän lohdutteli isäänsä. Varsinkin tuntui hänestä ikävältä eritä näin täältä, ennenkuin oli saanut lapset täysikasvuisiksi. Isä kai pitäisi heistä huolta? Hän antoi hänelle sammuvalla äänellään yksityiskohtaisia neuvoja siitä, millä tavoin hänen pitäisi hoitaa heitä ja pitää heitä puhtaana. Humalan höyryt nousivat uudestaan ukko Bijard'in päähän ja pimittivät hänen järkensä. Silmät pyöreinä hän katseli tyttärensä hengenlähtöä. Se pani jotakin liikkumaan hänen aivoissaan, mutta hän ei voinut saada mistään tolkkua ja häneltä oli kyynellähteet niin tyyten kuivuneet, ettei hän voinut itkeäkään.

-- Kuulehan vielä vähän, sanoi Lalie hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme leipurille velkaa neljä francia ja seitsemän souta; ne on maksettavat... Rouva Gaudronilla on lainassa yksi meidän silitysraudoistamme, joka sinun on vaadittava häneltä takaisin... Keittoa en ole voinut laittaa täksi illaksi, mutta leipää on vielä vähän jäljellä ja perunoita, joita voit lämmittää.

Viimeiseen korahdukseen asti piti tuo pieni tyttö raukka aivan kuin äiti huolta koko perheestään. Siinä oli tyttö sellainen, joka ei varmaankaan ollut korvattavissa! Hän kuoli siitä, että hänellä noin nuorena oli ollut järkeä yhtä paljon kuin äidillä konsanaan, mutta rinta vielä liian heikko ja ahdas, jotta siihen olisi voinut mahtua niin laajan äitiyden tunne. Tämän aarteen kadottamisesta hänen petomainen isänsä sai syyttää itseään. Ensin hän oli potkaissut äidin kuoliaaksi, ja nytkö hän oli pahoinpitelyllään riistänyt hengen tyttäreltäänkin! Kun nämä hänen molemmat hyvät enkelinsä olivat joutuneet maan mustaan multaan, ei hänellä enää ollut edessä muuta kuin kuolla johonkin maantieojaan, kuin mikäkin juoksukoira.

Sillä välin koetti Gervaise hillitä itseään nyyhkytyksiin puhkeamasta. Hän ojensi kätensä ja olisi halunnut lievittää tytön tuskia, ja kun lakanariepu juuri oli liukumaisillaan lattialle, niin hän aikoi nostaa sen ylös ja korjailla vuodetta. Silloin tulivat kuolevan hennot jäsenraukat näkyviin. Herra isä! mikä kurja ja sääliä herättävä näky se oli! Kivetkin olisivat siitä heltyneet itkemään. Lalie oli aivan alaston, pieni alusröijyn repale riippui vain olkapäillä paidan sijasta; niin, aivan alaston hän oli, verinen ja kärsivän näköinen kuin marttyyri. Hänessä ei ollut enää lainkaan lihaa, luut vain pyrkivät nahkaa puhkaisemaan. Sivuilla kulki reisiin asti kapeita sinipunervia juovia, aivan selviä piiskan siiman jälkiä. Vasemman käsivarren ympärillä oli sininen rengas, ikäänkuin tämä niin hento jäsen, joka ei ollut tulitikkua paksumpi, olisi ollut ruuvipenkissä puristuksissa. Oikeassa sääressä näkyi repeämä, joka ei ollut mennyt aivan umpeen; se oli jokin ärtyisä haava, joka aukeni aina aamuisin, kun hän liehui talousaskareissa. Päästä jalkoihin asti oli hän kauttaaltaan musta. Voi tuota viattoman pienokaisen rääkkääjää, voi niitä raskaita miehen käsiä, jotka musersivat tämän hennon, rakastavaisen lapsen! Kuinka julmaa, että näin heikon olennon täytyi sortua sellaisen ristin alle! Monet kuoliaaksi ruoskitut pyhimyksetkään, joita kirkoissa rukoillaan, eivät ole näin puhtaan viattomia. Gervaise oli uudestaan polvistunut; hän ei enää ajatellutkaan nostaa lakanata, sillä hän oli aivan kauhistuneena peräytynyt nähdessään tämän sanomatonta sääliä herättävän olennon sängyn pohjalle painautuneena; ja hän koetti vapisevilla huulillaan saada joitakin rukouksia sanotuksi.

-- Rouva Coupeau, kuiskasi tyttö, pyytäisin teitä...

Liian lyhyillä käsivarsillaan hän koetti kainosti vetää lakanata päällensä, sillä häntä hävetti, kun isänsä näki hänet alastomana. Bijard'in tylsistyneet silmät tuijottivat yhä ruumiiseen, jonka viheliäisyys oli hänen työtään, ja hän pyöritteli päätään hitaasti kuin eläin, joka on oloonsa ikävystynyt.

Peitettyään Lalien, ei Gervaise voinut jäädä sinne kauvemmaksi. Kuolevan voimat heikontuivat yhä enemmän; hän ei enään puhunut mitään, mutta hänen silmissään oli yhä vieläkin entinen synkän surullinen katse, aivan kuin nöyrällä ja haaveilevalla pikkutytöllä, ja tämän katseensa hän kiinnitti molempiin lapsiinsa, jotka paraikaa leikkelivät paperikuvia. Huone peittyi hämärään. Bijard hautoi humalaansa. Hän oli liian tylsä tietääkseen mitään kuolonkamppailusta. Ei, ei! Elämä oli liian kauheata! Voi kuinka kurjaa, kuinka kurjaa! Ja Gervaise lähti pois, kulki portaita alas, tietämättä mitä teki, pää sekavana ja niin syvän inhon valtaamana, että hän mielellään olisi heittäytynyt pitkälleen omnibussin pyörien alle, päästäkseen tästä kaikesta.

Juostessaan siinä ja nuristessaan kirottua kohtaloansa vastaan, hän huomasi joutuneensa talon edustalle, jossa Coupeau sanoi työskentelevänsä. Hänen jalkansa olivat vieneet hänet sinne, ja hänen vatsansa alkoi uudelleen laulaa nälän valitusvirttä, jossa oli yhdeksänkymmentä värssyä ja jonka hän osasi ulkoa. Tällä tavalla hän saisi käsiinsä rahat ja saisi tehdyksi ostoksiaan, jos saisi Coupeaun kynsiinsä tämän tullessa työstä. Vähän aikaa hän saisi odottaa, mutta sen hän kyllä jaksaisi vielä sulattaa, koska kerran oli edellisestä päivästä saakka tullut toimeen imeksimällä vain peukaloitaan.

Tämä talo oli Charbonnière- ja Chartres-kadun kulmauksessa, kurjan aukealla paikalla, johon tuuli puhalsi joka ilmansuunnalta. Hitto soikoon! ei siellä tuntunut lämpimältä katuja mittaillessa. Jos edes olisi ollut turkit päällä! Taivas oli yhä edelleen ikävän harmaan värinen ja lumi, jota oli kokoontunut pilviin, peitti koko korttelia kuin mikäkin jäämyssy. Ei hiutalettakaan satanut, mutta ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus, joka ennusti Pariisille täydellistä naamiaispukua, sievää, valkeata, uuden uutukaista tanssileninkiä. Gervaise nosti nenänsä pystyyn ja rukoili hyvää Jumalaa, ettei hän vielä laskisi villaansa putoamaan. Hän tömisteli jalkojaan, kurkisti vastapäätä olevaan höystekauppaan, ja kääntyi sitte sieltä pois, koska hänestä oli tarpeetonta kiihottaa nälkäänsä edeltäpäin. Kadunkulmauksessa ei ollut mitään, mikä olisi voinut mieltä ilahduttaa. Muutamia kaulaliinoihin kääriytyneitä kulkijoita kiiti kovaa kyytiä ohi, sillä eihän sitä tietenkään kävele huvikseen, kun pakkanen puristaa peräpakaroita. Gervaise huomasi kuitenkin viisi tai kuusi vaimoa vartioimassa kuten hänkin levyseppämestarin porttia; ne olivat myöskin onnettomia vaimoja, jotka vaanivat miestensä palkkarahoja, estääkseen niitä hupenemasta viinikauppiaan taskuihin. Yksi heistä oli pitkä ja laiha kuin santarmi; hän oli painautunut aivan seinää vasten ja oli valmis hyppäämään miehensä kimppuun takaapäin. Toinen oli pieni, aivan musta, nöyrän ja hennon näköinen; hän käveli viertotien toisella puolella. Kolmas oli aika hompsa; hän oli tuonut muassaan molemmat kakaransa, jotka värisivät ja itkivät, kun hän heitä työnteli oikeaan ja vasempaan. Sekä Gervaise että hänen ammattitoverinsa kulkivat edestakaisin, vilkaisten salaa toisiinsa, mutta sanomatta sanaakaan. Tämä kohtaus oli todellakin helvetin hauskaa! Ei heidän tarvinnut solmia tuttavuutta keskenään, saadakseen tietää toistensa osotteita. He asuivat kaikki samalla Kurjalan kadulla. Puistatti vielä enemmän, kun näki heidän äänettöminä jalkojaan tömistellen kulkevan toistensa ohi tuossa kamalassa tammikuun pakkasessa.

Mutta ei niin ristisielua tullut talosta. Vihdoin näkyi yksi työmies, sitten kaksi, kolme; mutta nämä olivat epäilemättä kunnon sällejä, jotka veivät palkkansa uskollisesti kotiin, sillä he puistivat päätään, nähdessään varjojen puikkivan työpajan edustalla. Pitkä riuku painautui vielä enemmän portinpieltä vasten; ja yht'äkkiä hän syöksyi pienen kalvakan miehen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin kurottaa kaulansa ovesta. Temppu oli pian tehty! Eukko tutki häneltä kaikki paikat ja korjasi rahat omaan talteensa. Siinä seisoi sitten mies tyhjin kukkaroin; hänelle ei jäänyt äyriäkään, millä olisi voinut saada naukun! Silloin pieni mies suuttuneena ja epätoivoissaan lähti santarminsa perästä ja keitti hiirille saunavettä aivankuin lapsi. Työmiehiä tuli yhä edelleen talosta. Kun tanakka muori molempien kakaroittensa kanssa oli tullut lähemmäksi, niin kääntyi eräs kookas, tummaverinen koiranhammas hänet huomattuaan kiireesti ovelta hänen miestään varottamaan; ja kun tämä tulla tepasteli ulos, oli hän piilottanut yhden viidenfrancin kappaleen, yhden sievosen uuden uutukaisen sadan soun kolikon kumpaankin kenkäänsä. Hän otti toisen muoskistaan syliinsä ja lähti kulkemaan poispäin, valehdellen kaikenmoista eukolleen, joka torui häntä. Siellä oli veitikoita, jotka hyppäsivät kadulle yhdellä harppauksella, kun heillä oli niin kiire päästä toverien kanssa ryypiskelemään kahden viikon palkkaansa. Siinä oli myöskin synkän ja ränsistyneen näköisiä työmiehiä; he olivat olleet työssä vain kolme tai neljä päivää kahden viikon sijasta ja nyt puristivat palkkaansa kourassaan, haukkuen itseään vetelyksiksi ja vannoen juopon valoja. Mutta kaikkein surullisinta oli tuon pienen, tummaverisen, nöyrän ja hennon vaimon tuska: hänen miehensä, kaunis nuori mies, oli livistänyt tiehensä aivan hänen nenänsä edestä ja sellaista kyytiä, että oli kaataa vaimonsa kumoon; ja tämä lähti yksinään kotiin päin kulkemaan, hoiperrellen puotirivien ohi ja itkien kaikki kyynellähteensä kuiviin.

Vihdoin olivat kaikki työmiehet kulkeneet Gervaisen ohi. Hän seisoi aivan keskellä katua ja tähysteli portille päin. Hänestä alkoi tuntua pahalta. Kaksi työmiestä, jotka olivat jääneet muita kauvemmaksi työpajaan, tuli vielä talosta, mutta Coupeauta ei vain kuulunut. Ja kun hän kysyi työmiehiltä, eikö Coupeau jo tulisi kohdakkoin, niin nämä, huomatessaan mitkä meiningit hänellä oli, vastasivat irvistellen, että toveri lähti juuri jostakin takaportista aika kyytiä Pöllöpään kanssa toimittamaan omia asioitaan. Gervaise ymmärsi yskän. Coupeau oli taaskin valehdellut, eikä Gervaisellä siis enää ollut siellä mitään tekemistä! Silloin hän alkoi hitaasti kulkea Charbonnière-katua alaspäin, vetäen läntistyneitä kenkiään perässään. Hänen päivällisensä riensi aika kyytiä hänen edellään, ja hän katseli, vilusta vavisten, kuinka se riensi eteenpäin valjuun hämäryyteen. Tällä kertaa oli kaikki lopussa. Rahaa hänellä ei ollut niin penniäkään, kaikki toivo oli mennyttä, yö ja nälkä vain oli hänellä edessä! Aivan varmaan häntä odotti kuolema tänä synkkänä yönä, joka alkoi häntä peittää verhoonsa!

Hän kulki par'aikaa raskain askelin Poissonniers-katua ylöspäin, kun hän kuuli Coupeaun äänen. Niin, tuolla hän oli _Pikku Civettessä_ tarjotuttamassa Saappaalla ryyppyjä itselleen. Tuo juukelin Saapas oli tehnyt viisaasti mennessään syyskesällä toden teolla naimisiin erään naisen kanssa, joka oli jo hyvin kamalan näköinen, mutta jolla oli aika sieviä säästöjä; tämä nainen asui Martyr-kadulla, eikä siis ollut mikään laitakaupungin hylkiö. Ja kelpasipa katsoa tuota onnellista kuolevaista, Saapasta, kun hän koetteli elää herroiksi, piti käsiään housuntaskuissa, kävi hyvin puettuna ja oli hyvinvoivan näköinen. Hän oli niin lihonut, ettei häntä enään ollut tunteakaan. Toverit sanoivat, että hänen vaimonsa sai työtä tuttavapiiriinsä kuuluvilta herroilta niin paljon kuin vain tahtoi. Saadappa sellainen vaimo ja huvila maalla, niin ei enään muuta tarvitseisi elämän sulostuttamiseksi. Sen tähden Coupeau ihaillen vilkaisikin Saappaaseen. Eikö sillä penteleellä ollut kultasormuskin pikkurillissään?

Gervaise laski kätensä Coupeaun olalle, juuri kun hän tuli _Pikku Civettestä_.

-- Kuuleppas, tässä minä odotan... Minulla on nälkä. Eikö sinulla ole mitään siihen sanottavaa?

Mutta Coupeau tukki vähän väleen hänen suunsa.

-- Jos sulla on nälkä, niin syö nyrkkisi!... Ja säästä toinen huomiseksi!

Tällaisen näytelmän hän pani toimeen ihan vain mahtaillakseen ihmisten nähden! Mitä hittoa siitä nyt maksoi tehdä niin suurta numeroa, että hän ei ollut ollut työssä; eiväthän leipurit siltä olleet lakanneet leipomasta! Luuliko Gervaise hänen olevan arkalasta kotoisin, kun tuli pelottelemaan häntä kaskuillaan.

-- Tahdotko sitten, että rupean varastelemaan? kuiskasi hän käheällä äänellä.

Saapas hiveli leukaansa ja tahtoi ruveta heille sovittajaksi.

-- Ei, se ei ole luvallista, sanoi hän. Mutta jos vaimo osaisi muuttaa tapojaan...

Coupeau keskeytti hänen puheensa huutaen hyvä! Niin, kyllähän vaimon pitäisi osata muuttaa tapojaan. Mutta hänen eukkonsa oli aina ollut vanha raato, laiska vetelys! Jos heidän täytyisi kuolla oljilla, niin se olisi Gervaisen syy. Sitten hän rupesi uudestaan ihailemaan Saapasta. Hän oli aika hyvinvoivan näköinen, tuo peijakas! Kuin talonomistaja konsanaan: valkea paita päällä ja siistit kengät jalassa! Perhana! semmosia ei ollut joka miehellä! Hänen akkansa näytti ainakin hyvin osaavan ohjata purttaan!

Molemmat miehet kulkivat katua alaspäin ulkobulevardille päin. Gervaise seurasi heitä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän alotti taas Coupeaun takana:

-- Tiedäthän, että minulla on nälkä... Luotin sinuun. Kyllä sinun täytyy hankkia minulle jotakin jyrsittäväksi.

Coupeau ei vastannut, ja Gervaise toisti sydäntäsärkevän tuskallisesti:

-- Eikö sinulla sitten ole mitään siihen sanottavaa.

-- Mutta, herranen aika, kun minulla ei ole mitään! ulvoi hän, kääntyen Gervaiseen raivostuneena. Jätä minut rauhaan, muutoin minä lyön!

Hän kohotti jo nyrkkiään. Gervaise väistyi ja näytti tehneen jonkin päätöksen.

-- Olkoon menneeksi, minä jätän sinut; kyllä minä aina löydän itselleni miehen.

Levyseppä rähähti nauruun. Hän oli ottavinaan koko asian pilan kannalta, ja yllytti häntä, olematta niinä miehinäkään. Se oli todellakin oiva tuuma! Iltaisin voisi Gervaise vielä katulyhtyjen valossa tehdä vallotuksia. Jos hän saisi jonkin miehen kiinni isketyksi, niin tahtoi Coupeau suositella hänelle Kapusiinien ravintolaa; siellä oli yksityisiä huoneita, joissa voi syödä mahansa täydeltä. Ja kun Gervaise lähti vihasta kalpeana kulkemaan ulkobulevardille, huusi Coupeau hänelle vielä:

-- Kuulehan, tuo minulle vähän jälkiruokaa, minä pidän tortuista... Ja jos herrallasi on liikoja vaatteita, niin pyydä häneltä vanhaa päällystakkia, että minäkin saan siitä jotakin hyötyä.

Gervaise kulki nopeasti. Hänen korvissaan soi vielä tämä pirullinen pila. Kun hän sitten huomasi olevansa yksin keskellä väkijoukkoa, hidastutti hän kulkuaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen. Kyllä hänestä oli parempi tehdä näin kuin varastaa, koska hän ei tällä tavoin ainakaan tuottaisi kenellekään vahinkoa. Ei hän koskaan ollut käyttänyt muuta kuin omaa tavarataan. Epäilemättä se ei ollut oikein sopivata; mutta hänen pääkoppansa oli nyt niin sekavana, ettei hän voinut erottaa sopivata sopimattomasta; kun on nälkään kuolemaisillaan, niin ei sitä silloin rupea pitkältä filosofeeraamaan, silloin syö leipää, mistä vain saa käsiinsä. Hän oli tullut Clignancourt'in viertotielle saakka. Yö ei näyttänyt tulevankaan. Silloin hän ajan kuluksi lähti kulkemaan bulevardeja pitkin, ikäänkuin vallasnainen, joka on kävelyllä raittiissa ilmassa hankkiakseen itselleen ruokahalua.

Tähän kaupunginosaan pääsi nyt raitis tuuli joka taholta puhaltelemaan. Se alkoi siinä määrin kaunistua, että Gervaiseä oikein hävetti siellä. Magenten bulevardi, joka lähti Pariisin sydämestä, ja Ornanon bulevardi, joka johti maalle päin, olivat puhkaisseet sen entisten etuvarustusten kohdalta ja hävittäneet koko rykämän vanhoja rakennuksia, muodostaen nyt kaksi puistokatua, joiden varrella talot vieläkin hohtivat kipsistä valkeina; mutta niiden sivuilla oli yhä edelleenkin Faubourg-Poissonnièren ja Poissonniers-kadut, jotka näiden uusien katujen kanssa muodostivat kulmauksia, katkeilivat ja kiemurtelivat kuin sekavat suolet. Jo aikoja sitten oli ulkobulevardit jo laajennettu siten, että kaupunginmuuri oli hajotettu maan tasalle; molemmilla sivuilla kulki nyt viertotie, ja keskellä oli kulkijoita varten vallikäytävä, johon oli istutettu mataloita plataaneja neljään riviin. Siihen oli syntynyt suuri katujenristeys, mistä silmänkantamattomiin haaraantui teitä, joilla kuhisi väkeä mustanaan, joiden päät häipyivät näkyvistä nousevien rakennusten sekasortoon. Mutta korkeiden uutisrakennusten lomassa oli vielä paljon kallistuneita hökkeleitäkin pystyssä; veistoksilla koristettujen talojen välissä kulki mustia kujia ristiin ja rastiin, joiden varsilla vanhojen rähjien koko kurjuus levisi kaikkien nähtäväksi. Pariisin yhä enenevän ylellisyyden alta pilkotti vielä etukaupungin kurjuus, rumentaen tätä uutta, niin nopeasti kohoavaa kaupungin osaa.