Part 4

-- Niin, kyllähän minä sen näen, sanoi Gervaise, ja minä olen siitä pahoillani teidän tähtenne, herra Coupeau... Ei teidän pidä siitä loukkautua. Jos minua haluttaisi pitää lystiä, niin tekisin sen mieluummin teidän, kuin kenenkään muun kanssa. Te näytätte kelpo mieheltä, te olette kiltti. Ruvettaisiin elämään yhdessä, vai mitä? ja sitä kestäisi niinkauvan kuin sitä kestäisi. Minä en tekeydy paremmaksi kuin olen, enkä minä sano, että se ei olisi voinut tapahtua... Mutta mitäpä hyvää siitä lähtisi, kun minulla kerran ei ole siihen halua? Minä olen nyt ollut rouva Fauconnier'n työssä kaksi viikkoa. Pojat käyvät koulua. Minä teen työtä ja olen tyytyväinen... No niin? Parasta on näin ollen pysyä ennallaan.

Hän kumartui ottamaan koriaan.

-- Tässä minä kulutan aikaani puhelemalla teidän kanssanne; pesulaitoksella jo varmaankin odottavat minua... Kyllä te vielä löydätte jonkun toisen, herra Coupeau, kauniimman kuin minä, ja jolla ei ole kahta penskaa perässään laahattavana.

Coupeau katsoi seinäkelloon ja pakotti hänet istuutumaan paikoilleen:

-- Odottakaa toki, eihän kello ole kuin viittä yli puoli kaksitoista... Minulla on vielä kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa... Ettehän pelänne, että minä teen tyhmyyksiä; onhan tässä pöytä meidän välillämme... Te siis inhootte minua siihen määrään, että te ette tahdo jäädä vähäksi aikaa puhelemaan minun kanssani?

Gervaise laski uudestaan korinsa lattialle, jotta ei tuottaisi hänelle mielipahaa; ja he puhelivat niinkuin hyvät ystävykset ainakin. Gervaise oli syönyt, ennenkuin oli lähtenyt vaatteita viemään; Coupeau oli taas sinä päivänä ahmimalla syönyt lihaliemensä joutuakseen häntä tapaamaan. Vastaillen hänelle kohteliaasti katseli Gervaise maljojen välitse, joissa oli viinassa säilytettyjä hedelmiä, ikkunasta ulos kadulle, jossa näin aamiaisen aikaan oli tavaton väentungos. Molemmilla ahtailla katukäytävillä riensi lakkaamatta ihmisiä kiireisin askelin survien toisiaan mennessään. Työmiehet, jotka olivat viivähtäneet myöhempään työpaikallaan, loikkivat pitkin askelin yli kadun nälkäisen näköisinä ja pistäysivät vastapäätä olevaan leipurin puotiin; sieltä tultuaan naulan leipä kainalossa he menivät vähän matkan päässä olevaan »Kaksipäiseen vasikkaan» syömään tavallisen kuuden soun annoksensa. Leipurin vieressä oli myöskin hedelmäkauppa, jossa oli myytävänä paistetuita perunoita ja persiljan kanssa syötäviä raakkuja. Loppumaton jono työläisnaisia, pitkät esiliinat edessä, kantoi sieltä perunoita paperipusseissa ja raakkuja kupeissa; toisia, avopäisiä, sievän näköisiä tyttöjä kävi ostamassa rediissinippuja. Kun Gervaise hiukan kumartui, näki hän vielä makkarapuodin täynnä väkeä; sieltä tuli lapsia pitäen kädessään rasvaiseen paperiin käärittynä valmiita vasikankyljyksiä, tahi ihan kuumaa liha- tai verimakkaraa. Mutta vähitellen alkoi ruokapaikoista jo ilmestyä muutamia syöneen näköisiä työmiehiä, jotka kädet riipuksissa pitkin kupeita kulkivat rauhallisesti ja hitaasti ryhmissä pitkin katua, joka hyvälläkin säällä oli väkijoukon jalkojen sotkeman, tahmean, mustan loan peitossa.

Eräs ryhmä oli muodostunut Ansan ovelle.

-- No, Paistikas, kysyi käheä ääni, etkö sinä tarjoa ryyppyä koko sakille.

Viisi työmiestä astui sisälle ja jäi seisomaan tarjoilupöydän ääreen.

-- Aika voro tuo ukko Colombe! sanoi taas sama ääni. Meille pitää olla sitä oikein vanhaa, eikä tämmöisistä pähkinänkuorista, vaan rehellisistä laseista!

Ukko Colombe ei ollut milläänkään vaan kaatoi heille ryypyt. Taas tuli kolme työmiestä sisälle. Vähitellen taajeni puseromiesten joukko katukäytävän kulmalla. Hetkisen siinä seisoskeltuaan he lopulta kumminkin toisiaan työnnellen astuivat sisälle pölystä harmaiden oleanderien välitse.

-- Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi Gervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin... Mutta kun hän niin katalasti minut hylkäsi...

He puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin; luuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon ystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei lainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli sitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän oli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli käynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan kasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla tervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta mitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata itsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea itseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen, jonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut haluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen ruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä, mutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin valkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.

-- Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän kanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset hyvänpäiväisiksi.

Hänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta, olihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän olisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä enemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli kaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen kasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat kätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän tunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla. Siitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt Plassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä välittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet neljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli sanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen emäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli helläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka hänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä rakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada aina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun Coupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän varmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti hän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi kuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat siihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan, kotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he ovat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut aivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa asti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in työjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli ollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit paikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän helposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli hänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli pieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli tullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin kovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli jonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.

-- Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau Gervaiseä miellyttääkseen.

Hän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen vanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen sanoi hiljaa:

-- Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.

Coupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa vielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin sanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta Gervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään, vaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän kuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt kasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka paikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista viimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen epäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista ruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat survivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua katukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset tupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen silmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa katuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi avonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä oli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki, joka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa kuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet kiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat toistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin päättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen. Gervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi lyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he suuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.

-- Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan kiirettä luotukaan!

-- Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan Saappaaksi.

Ansa oli täynnä väkeä. Puhuttiin hyvin kovaäänisesti: tuon tuostakin kuului hihkaisuja yli äänten käheän sorinan, ja nyrkit jysähtivät tarjoilupöytään, niin että lasit kilisivät. Kädet ristissä mahan päällä tai selän takana seisoivat juopottelijat pienissä ryhmissä ahtaalle sulloutuneina; niiden, jotka olivat joutuneet tynnyrien luo, täytyi odottaa neljännestunti vuoroaan, ennenkuin pääsivät tilaamaan ryyppynsä ukko Colombelta.

-- Mitä! täällähän se on tuokin ylimys Marjamehu! huusi Saapaspari, läimäyttäen Coupeauta olalle. Hieno herra, joka polttaa paperia ja jolla on valkonen liinapaita!... Vai tahdotaan sitä näyttää mahtiaan hentulleen ja syötetään hänelle makeisia!

-- Suusi kiinni! äläkä ärsytä minua! vastasi Coupeau hyvin äkäisesti.

Mutta toinen jatkoi ivaten:

-- Riittää! Älä nouse korkeammalle kuin siipesi kantaa, veliseni!... Moukka on moukka ja moukkana pysyy.

Sitten hän käännähti ympäri ja katsoa muljautti Gervaiseen vääntäen silmänsä kamalasti kieroon. Tämä peräytyi vähän säikähtäen. Tupakan savu ja miehistä lähtevän väkevän löyhkän täyttämä alkoholin sekainen ilma ahdisti hänen henkeään ja häntä rupesi ryvittämään.

-- Hyi, kuinka tuo juominen on inhottavaa, sanoi hän puoliääneen.

Ja hän kertoi, ennen Plassansissa juoneensa anislikööriä äitinsä kanssa. Mutta erään kerran hän oli ollut sentähden vähällä heittää henkensä, ja siitä hän oli saanut sellaisen inhon likööreihin, ettei hän enää sietänyt niitä nähdäkään.

-- Katsokaas, jatkoi hän näyttäen lasiaan, minä olen syönyt luumun, mutta mehua en aijo juoda, sillä se tekisi minulle pahaa.

Coupeaukaan ei käsittänyt, miten toiset voivat niellä lasillisia paloviinaa. Lasi luumulikööriä toisinaan ei ollut hullummaksi. Mutta mitä tuli sikunaviinaan, absinttiin ja sen semmoiseen roskaan, niin hyvästi! hän ei niistä huolinut. Toverit saivat häntä pilkata niin paljon kuin tahtoivat, mutta hän jäi ulkopuolelle, kun nuo mässääjät menivät kapakkaan. Hänen isänsä, ukko Coupeau, joka oli ollut levyseppä niinkuin hänkin, oli murskannut päänsä Coquenard-kadun kivitykseen pudotessaan humalapäissään talon N:o 25 katon räystäältä; ja tämä muisto oli tehnyt kaikki perheen jäsenet varovaisiksi. Kun hän kulki Coquenard-katua ja näki onnettomuuspaikan, niin hän olisi ennemmin juonut vettä katuojasta kuin juonut ilmaiseksi tarjotun ryypyn viinikaupassa.

-- Meidän ammatissamme pitää olla vakavat jalat, lopetti hän kertomuksensa.

Gervaise nosti taas korinsa lattialta. Hän ei kuitenkaan noussut ylös, vaan piti sitä polvillaan katsoen eteensä haaveksien, ikäänkuin nuoren työmiehen sanat olisivat herättäneet hänessä kaukaisen tulevaisuuden ajatuksia. Ja hän puhui vielä hitaasti ilman nähtävää muutosta:

-- Minä en ole, Jumala paratkoon, kunnianhimoinen, minä en vaadi paljoa... Minä en toivoisi muuta, kuin että saisin tehdä työtä rauhassa, syödä aina selvää leipää, ja että minulla olisi jotakuinkin siisti lokero maatakseni, ymmärrättehän, sänky, pöytä ja kaksi tuolia, ei enempää... Niin! Minä tahtoisin myös kasvattaa lapsistani kunnon ihmisiä, jos se olisi mahdollista... Vielä minulla olisi yksi toivomus, se olisi että minua ei lyötäisi, jos minä milloinkaan enää menisin kenenkään kanssa yhteen; ei, selkääni en enää tahtoisi... Ja siinä onkin kaikki, kaikki, näet, mitä minä toivon. Hän mietti ja tunnusteli halujaan, mutta ei keksinyt enää mitään sen arvoista, joka olisi häntä houkutellut. Kumminkin hän hetken epäröityään lisäsi:

-- Niin, voisihan sitä vielä lopuksi toivoa, että saisi kuolla omassa sängyssään... Sitten kun olen kovasti ahertanut kaiken ikäni, kuolisin mielelläni omalla tilallani kotonani.

Ja hän nousi ylös. Coupeau, joka täydellisesti hyväksyi hänen toivomuksensa, oli jo noussut seisalleen ja katsoi levottomasti kelloon. Mutta he eivät lähteneet heti pois; Gervaise oli utelias näkemään likempää suurta vaskista tislauskonetta, joka oli käynnissä tammikaiteen takana lasikatoksen alla pienessä pihassa; ja levyseppä seurasi häntä ja selitti hänelle, kuinka kone toimi, osottaen sormellaan sen eri osia, sen mahtavata torvea, josta kirkas alkoholi juosta liritti yhtämittaa omituisen muotoiseen astiaan, ja sen monimutkaisia, kiemuraisia, loppumattomia putkia. Koko laitos oli synkän näköinen, ei mistään kohden näkynyt savua lähtevän: sen sisältä kuului vain hiljaista, ikäänkuin maanalaista kuorsaamista; oli kuin jylhä, mykkä voima olisi tehnyt yöllistä pimeyden työtään selvällä päivällä. Saapaskin oli tovereineen tullut nojaamaan kaidetta vastaan odottaessaan vuoroaan päästä tarjoilupöydän ääreen. Hänen naurunsa oli kuin huonosti voidellun lokin kitinää. Pää kallellaan hän hellämielin katseli päihdytyskonetta. Piru vie, kuin se oli soman näköinen. Tuosta vaskisesta möhömahasta olisi riittänyt viikoksi, millä pitää kaulaansa kosteana. Hän olisi toivonut, että tuon kiemuraisen torven pää olisi juotettu kiinni hänen hampaidensa väliin, jotta hän olisi saanut tuntea alkoholin vielä kuumana valuvan kantapäihinsä asti, lakkaamatta, yhtämittaisena virtana. Saakeli! hän ei olisi enää halunnut paikaltaan hievahtaa; se olisi ollut ihan toista kuin tuon kitupiikin, ukko Colomben sormustimet! Toverit nauraa hohottivat ja sanoivat, että tuo peijakkaan Saapas oli yhtäkaikki vietävän hauska mies. Tislauskone kävi yhä äänettömästi. Iloton oli sen himmenneen vasken heijastus. Alkoholi valui siitä, kuin vitkaan juoksevasta, mutta itsepintaisesta lähteestä, joka uhkasi lopulta täyttää salin, levitä ulkobulevardeille ja hukuttaa tulvallaan koko suunnattoman Pariisin. Silloin Gervaisea puistatti, hän peräytyi; ja koettaen hymyillä hän sanoi:

-- Se on typerää, mutta minua värisyttää, tuo koneko sen tehnee ... vai juoma...

Palaten sitten äskeisiin mietteisiinsä täydellisestä onnesta hän sanoi:

-- Niin, enkös minä ole oikeassa? Kaikista parasta olisi, kun saisi tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa tuvassaan, kasvattaa lapsiaan ja kuolla omassa sängyssään...

-- Eikä tarvitseisi saada selkäänsä, lisäsi Coupeau iloisesti. Mutta en minä teitä löisi, en, jos te vain suostuisitte, rouva Gervaise... Teidän ei tarvitse pelätä, minä en juo, ja sitten minä rakastan teitä liiaksi... Kas niin, tänä iltana siis me lämmittelemme toistemme varpaita.

Hän oli hiljentänyt äänensä ja puhui aivan Gervaisen korvaan, kun tämä kori sylissä raivasi itselleen tietä miesjoukon läpi. Mutta Gervaise pudisti vielä päätään kieltävästi moneen kertaan. Kuitenkin hän kääntyi katsomaan hymyillen taakseen ja näytti onnelliselta siitä tiedosta, että Coupeau ei juonut. Varmaankin hän olisi antanut myöntävän vastauksen, ellei hän olisi itselleen vannonut pysyvänsä kokonaan erillään miehistä. Vihdoin he pääsivät ovelle asti ja menivät ulos. Heidän lähdettyään jäi Ansa väkeä täyteen, ja kadulle asti tunkeutui sieltä käheäin äänten sorina ja väkevä viinan katku. Saapas kuului siellä haukkuvan ukko Colombea lurjukseksi väittäen, että tämä oli täyttänyt hänen lasinsa vain puolilleen. Hän oli siivo kunnon mies eikä mikään naukumaijan poika, eikä hän millään ilveellä aikonut enää tulla toista kertaa tähän marakatin pesään, hän oli jo siitä saanut kyliänsä. Ja hän ehdotti tovereilleen, että he menisivät »Rykivään veitikkaan», Saint-Denis'n portin luona olevaan kapakkaan, jossa sai juoda ilolientä sekottamatonna.

-- Tekeepä hyvää saada keuhkoihinsa raitista ilmaa, sanoi Gervaise, kun he olivat päässeet kadulle. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra Coupeau... Minun täytyy kiiruhtaa kotiin.

Hän aikoi mennä bulevardia pitkin. Mutta Coupeau otti häntä kädestä kiinni eikä päästänyt menemään.

-- Tulkaa nyt toki minun kanssani Goutte-d'Or'in kadun kautta, eihän se teille isoa kierrosta tee. Minun täytyy pistäytyä sisareni luo, ennenkuin palaan työmaalle... Menemme yhtä matkaa,

Gervaise suostui lopulta, ja niin he alkoivat hitaasti nousta Poissonniers-katua pitkin vieretysten, ei kuitenkaan käsikynkässä, Coupeau puhui sukulaisistaan. Hänen äitinsä, muori Coupeau, oli ennen ollut liiviompelijatar, mutta kävi nyt heikentyneen näkönsä tähden ihmisten huoneita siivoamassa. Hän oli täyttänyt kuusikymmentäkaksi vuotta viime kuun 3 päivänä. Hän itse oli nuorin lapsista. Toinen hänen sisaristaan, rouva Lerat, kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha leski, oli kukantekijä ja asui Moines-kadun varrella Batignolles'n kaupunginosassa. Toinen, kolmenkymmenen vanha, oli naimisissa erään ketjuntekijä Lorilleux'n, sen viattoman näkösen pilkkakirveen kanssa. Hän oli menossa Goutte-d'Orïn kadulle juuri tämän sisaren luokse, joka asui vasemmalla olevassa isossa talossa. Siellä söi hän iltaisin keittoruokaa; siitä tuli säästöä sekä heille että hänelle. Hän aikoi poiketa ilmottamaan heille, ettei häntä tarvinnut odottaa ruualle, koska eräs ystävä oli kutsunut hänet luokseen.

Gervaise, joka kuunteli häntä, keskeytti äkkiä hänen puheensa kysyäkseen häneltä nauraen;

-- Teidän nimenne on siis Marjamehu, herra Coupeau?

-- Sehän on vain haukkumanimi, jonka toverit ovat minulle antaneet, vastasi hän, koska minä tavallisesti juon marjamehua, kun he väkisin saavat minut mukaansa kapakkaan... Onhan nyt Marjamehu aina yhtä hyvä nimi kuin Saapas, vai mitä?

-- Tietysti, eihän Marjamehu ole hullumpi nimi, selitti nuori nainen.

Sitten Gervaise tiedusteli hänen työtään. Coupeau oli yhä työssä uudella sairashuoneella tullimuurin takana. Työstä ei suinkaan ollut puutetta, siellä riitti sitä varmaankin koko vuodeksi vielä. Tarvittiin sinne toinenkin metri räystäsränniä!

-- Tiedättekö mitä! sanoi hän, minäpä näen »Hôtel Boncoeurin», kun olen siellä katolla... Eilen te olitte ikkunan ääressä, ja minä huidoin käsilläni, minkä jaksoin, mutta te ette vain minua huomannut.

Sillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in katua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:

-- Tässä se talo nyt on... Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa... On tässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se on iso kuin kasarmi!

Gervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli siinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden mustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti, että koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna katukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno ravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa. Talo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden puolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se näytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade oli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon suunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli läheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat liankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta Gervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua porttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän perältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä kivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista vettä.

-- Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.

Gervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla astumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli oikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan puolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi neliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet. Räystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat aivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä oli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli valunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden ruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja niistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen oli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja, naisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa kerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta kankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin sulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella pihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen eteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat. Talossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten neljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle. Maakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat pölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä kuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin versta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän läpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja murenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää. Piha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti toista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä vesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata ja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi hitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti talon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä, kokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.

-- Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa ovelle.