Part 39

Coupeau tiesi taudilleen yhden ainoan lääkkeen, kulauttaa tuoppi viinaa kurkkuunsa; tämmöinen kepin isku mahaan sai hänet kyllä jalkeille, Joka aamu paranteli hän tällä tavoin vatsan vaivojaan. Muisti oli häneltä aikoja sitten mennyttä, hänen pääkoppansa oli tyhjä; tuskin hän oli päässyt jalkeille, kun jo alkoi laskea leikkiä sairaudestaan. Ei hän ollut koskaan ollut sairaana. Niin, hän oli tullut sille asteelle, jolloin sairas sanoo voivansa hyvin, vaikka on aivan kuoleman kielissä. Muutoinkin hän alkoi hölmistyä. Kun Nana tuli kotiin kuusi viikkoa kestäneiltä kävelyiltään, näytti Coupeau luulevan, että tyttö palasi kaupungilta joltakin asialta. Usein kohtasi Nana hänet, riippuessaan jonkun herran käsivarressa, ja teki pilkkaa hänestä, ilman että tämä tunsi häntä. Sanalla sanoen Coupeauta ei enää tarvinnut ottaa lukuun, Nana olisi saattanut istuutua vaikka hänen päälleen, ellei olisi löytänyt tuolia itselleen.

Ensimäisten pakkasten aikana karkasi Nana vielä kerran kotoaan mennessään muka hedelmämyyjättären luo kysymään, oliko hänellä paistettuja päärynöitä. Hän tunsi talven lähestyvän eikä tahtonut kalistella hampaitaan kylmän uunin ääressä. Coupeaulaiset haukkuivat häntä vain luuskaksi, kun saivat odottaa päärynöitä. Epäilemättä hän tulisi pian kotiin; olihan hän toissa talvena viipynyt kolme viikkoa, mennessään ostamaan kahdella soulia tupakkaa. Mutta kuukaudet vierivät, eikä tyttöä kuulunutkaan enää. Tällä kertaa hän varmaankin oli nelistänyt aika pitkälle. Kun kesäkuu tuli, ei hän palannut auringonpaisteenkaan mukana. Varmaankin kaikki välit olivat nyt lopussa; hänellä oli kai muualla paremmat päivät. Coupeaulaiset möivät eräänä päivänä, jolloin he olivat kiikissä, tytön rautasängyn ja saivat siitä pyöreässä summassa kuusi francia, jotka he joivat Saint-Ouenissa. Sänky oli muka heidän tiellään.

Eräänä heinäkuun aamuna huusi Virginie Gervaisen sisään tämän kulkiessa ohi ja pyysi häntä auttamaan astiain pesussa, sillä Lantier oli edellisenä iltana tuonut muassaan pari ystävää kesteihin. Ja Gervaisen pestessä astioita, jotka olivat aivan rasvaisia hatuntekijän syöminkien jäleltä, huudahti Lantier yht'äkkiä puodista, missä hän paraikaa sulatti ruokaansa:

-- Kuulkaahan, muori! näin tässä eräänä päivänä Nanan.

Virginie, joka istui tiskin ääressä katsellen huolissaan tyhjentyviä purkkeja ja laatikoita, puisti vimmatusti päätään. Hän hillitsi mieltään, ettei menisi liian pitkälle, sillä tämä alkoi jo haiskahtaa pahalta. Lantier näki Nanan hyvin usein. Ei Virginie olisi viitsinyt pistää sentähden kättään tuleen, sillä kyllä Lantier'ssa oli miestä tekemään pahempaakin, kun hänellä oli helmaväkeä mielessä. Rouva Lerat, joka juuri oli tullut puotiin ja joka tähän aikaan oli hyvissä väleissä Virginien kanssa, koska tämä uskoi hänelle salaisuuksiaan, pani huulensa hyvin veitikkamaisen näköisenä lerpalleen ja kysyi:

-- Minkälaista tuo näkeminen oli?

-- Ka hyvää näkemistä, vastasi hatuntekijä hyvin mielissään, nauraen ja viiksiään väännellen. Hän ajoi vaunuissa; minä rämmin katuloassa... Mutta piru vie, milläpäs siinä meikäläinen pitää puoliaan, sillä nuo ylemmän säädyn pojat, jotka sinuttelevat häntä niin läheltä, ovat hiivatin onnellisessa asemassa!

Hänen silmänsä välähtivät ja hän kääntyi Gervaiseen päin, joka seisoi puodin perällä lautasia kuivaamassa.

-- Niin, hän ajoi vaunuissa, ja niin aistikkaasti puettuna!... Hän oli niin ylhäisen naisen näköinen, etten ollut tuntea häntä, ja hänen valkeat hampaansa loistivat hänen naamastaan, joka oli tuore kuin kukkanen. Hän se ensiksi vilkutti minulle hansikkaallaan... Luulen hänen saaneen oikean kreivin onkeensa. Hän seurustelee hyvin hienoissa piireissä ja voi antaa palttua meille kaikille, sillä tuolla tyttöletukalla on onnea yli silmäin ja korvien!... Herttainen hän on kuin kissanpoika! Ei, ette voi kuvitella mielessännekään sellaista kissanpoikaa!

Gervaise kuivasi yhä lautastaan, vaikka se aikoja sitten oli puhdas ja kiiltävä. Virginie mietti; hän oli levoton kahden vekselin tähden, sillä hän ei tiennyt, kuinka voisi maksaa ne seuraavana päivänä. Pyylevä ja pullea Lantier taasen imi sokeria, joka oli hänen ainoana ruokanaan, ja täytti sievien, hyvinpuettujen pikkutyttöjen ihailullaan koko makeispuodin, josta hän jo oli syönyt kolme neljännestä ja jossa haiskahti rappiolta. Niin, ei ollut enään kuin muutamia sokeroituja manteleja jyrsittävänä ja muutamia sokeroituja keksejä imettävänä, ennenkuin Poissonilaisten kaupasta tuli loppu. Yht'äkkiä Lantier huomasi vastakkaisella katukäytävällä poliisin, jolla oli palvelusvuoro ja joka kulki ohi, takinnapit kiinni ja miekka reisiä vastaan takoen. Se huvitti Lantier'ta vielä enemmän. Hän pakotti Virginietä katsomaan miestään.

-- Hei vaan! sanoi hän, Badingue näyttää olevan hyvällä päällä tänä aamuna... Katsokaahan, hänellä on takapuoli liiaksi paljo sisällä! Hän on varmaankin ollut vähän kallistamassa lasia jossakin, hämmästyttääkseen koko maailmaa.

Kun Gervaise tuli kotiin, tapasi hän Coupeaun istumassa sängyn reunalla uuden taudinkohtauksen tylsistämänä. Hän katseli lattiaa elottomilla silmillään. Silloin Gervaisekin istuutui tuolille, jäsenet hervottomina ja kädet riipuksissa likaista hametta pitkin. Neljännestunnin viipyi hän siinä Coupeauta vastapäätä, sanomatta sanaakaan.

-- Olen kuullut uutisia, sai hän vihdoin sanotuksi. Tyttäresi on nähty... Niin, tyttäresi on hyvin hieno eikä enää tarvitse sinua. Hän on totta tosiaan oikein onnellinen!... Hyvä Jumala, antaisin vaikka mitä, jos pääsisin hänen sijaansa.

Coupeau tähysteli yhä lattiaa. Sitten hän nosti viinan runtelemat kasvonsa, sanoi mielipuolen tavoin ja änkytti:

-- Kuulehan, muruseni, en minä estä sinua... Et sinä vielä ole hullumman näköinen, kun vain peset itsesi puhtaaksi. Niin, niin, ei ole niin vanhaa vakkasta, joka ei kanttaan löytäisi, niinkuin sanotaan... Perhana, eiköhän siitä saisi vähän voita leivälleen!

XII.

Taisi olla hyyrynmaksupäivän jälkeinen lauvantai, tuossa tammikuun 12, 13 päivän vaiheilla, Gervaise ei tiennyt sitä tarkalleen. Hän oli aivan päästä pyörällä, sillä oli jo kulunut kokonaisia vuosisatoja, siitä kun hän oli saanut mitään lämmintä vatsaansa. Mikä pirullinen viikko! Kaikki oli tarkalleen käytetty, tiistaina oli ostettu kaksi neljän naulan leipää, jotka olivat riittäneet torstaihin asti, sitten oli syöty edellisenä päivänä löydetty kuiva leivän syrjä, mutta kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei ollut ollut niin murustakaan; kaikki ruoka oli aivan lopussa! Mutta sen hän tiesi ja tunsi selässään, että ulkona oli sikamainen ilma, kova pakkanen, taivas musta kuin paistinpannun pohja, ja aivan halkeamaisillaan lumen paljoudesta, joka kuitenkin itsepäisesti odotutti tuloaan. Kun on talvi ja nälkä sisälmyksiä kurnimassa, niin vaikka kuinka kiristää vyötään, ei se lihota.

Ehkäpä Coupeau illalla toisi rahaa tullessaan. Hän sanoi olevansa työssä. Kaikkihan on mahdollista, mutta Gervaise ei kuitenkaan enää luottanut tuohon rahan saantiin, kun häntä jo niin monta kertaa oli vedetty nenästä. Hän ei kaikellaisten juorujen levittyä saanut enää pesuriepuakaan pestäväkseen koko korttelista; eräskin vanha nainen, jolle hän oli toimittanut talous-askareita, oli juuri äskettäin ajanut hänet pellolle ja syyttänyt häntä siitä, että hän muka oli juonut hänen liköörejään. Hänestä ei huolittu minnekään, hän oli käynyt mahdottomaksi; mutta kumminkin se oli hänelle mieleen, sillä hän oli jo siihen määrään veltostunut, että olisi mieluummin kuollut kuin sormeaan liikuttanut. Ja sitten hän saisi jotakin lämmintä ruokaa syödäkseen, jos Coupeau toisi palkkansa kotiin. Odottaen sitä, ja kun kellokaan ei ollut lyönyt kahtatoista, hän jäi pitkälleen olkipatjalle, sillä pitkällään ollessaan tuntee vähemmän pakkasta ja nälkää.

Gervaise sanoi sitä olkipatjaksi, mutta oikeastaan oli se vain pieni olkikasa huoneen nurkassa. Vuode oli vähitellen joutunut vanhojen huonekalujen kauppiasten haltuun. Ensiksi hän oli kovassa rahapulassa oltaessa ratkonut matrassin, ottanut siitä villoja kourallisen toisensa jälkeen, jotka hän vei esiliinassaan ja möi Belhommen kadulle kymmenestä sousta naulan. Kun sitten matrassi oli tyhjennetty, oli hän eräänä aamuna pantannut päällisen kolmestakymmenestä sousta, ostaakseen itselleen kahvia. Korvatyynyt olivat menneet samaa tietä ja niiden jälkeen päänalunen. Puusänky oli vielä jäljellä, mutta sitä hän ei uskaltanut ottaa kainaloonsa Bochelaisten tähden, jotka olisivat usuttaneet heidän päälleen koko talonväen, jos olisivat tienneet vuokran takuun liukuvan isännän käsistä. Mutta eräänä iltana huomatessaan, että Bochelaiset pitivät par'aikaa kestejä, hän toimitti tyynesti Coupeaun avulla sängyn ulos kappaleittain, ensin laatikot, sitten päänaluslaudat ja peräosan. Niillä kymmenellä francilla, jotka he saivat tästä panttauksesta, he mässäilivät kolme päivää. Eikö olkipatjassa ollut heille muka kylliksi? Mutta pian senkin päällinen oli mennyt tapaamaan matrassinpäällistä; siten he olivat syöneet sängyn ja saaneet siitä vatsansa kipeäksi, oltuaan sitä ennen kaksikymmentäneljä tuntia nälissään. Oljet pyyhkäistiin luudalla nurkkaan ja vuode käännettiin aina iltaisin, eihän se ollut sen siivottomampaa kuin muukaan.

Olkiruvon päällä makasi Gervaise täysin puettuna käppyrässä, kuin koira; jalat koukussa rääsyisen alushameen alla, pysyäkseen lämpimänä. Hänen siinä värjöttäessään yhdessä mykkyrässä, silmät selkosen selällään, pyöri hänen päässään ajatuksia, jotka sinä päivänä eivät olleet hauskinta lajia. Eikös hitto! Ei sitä, piru vieköön, voinut kauvempaa elää tällä tavoin syömättä! Hän ei tietänyt enään nälästään mitään; mutta hänellä oli mahassa aivan kuin lyijyä, kun taas pääkoppa tuntui hänestä tyhjältä. Ei hän tämän lokeronsa nurkista tietenkään löytänyt mitään ilon aihetta. Se oli nyt kuin koirankoppi; eivät vinttikoiratkaan, jotka juoksentelevat kadulla loimi selässä, olisi asuneet siellä edes muodon vuoksi. Hän katseli kalpeilla silmillään paljaita seiniä. Aikoja sitten oli kaikki mennyt tätilään. Jäljelle oli jäänyt piironki, pöytä ja tuoli; mutta piirongistakin oli marmorilevy ja laatikot haihtuneet samaa tietä kuin puusänkykin. Ei tulipalokaan olisi voinut tehdä puhtaampaa jälkeä, pikku koristeet olivat huvenneet, kahdentoista francin taskukellosta aina perhevalokuviin saakka, joiden puitteet eräs vähittäismyyjätär oli ostanut; tämän myyjättären kanssa voi oikein hyvin tulla toimeen, ja sentähden kantoi Gervaise hänen luokseen paistinpannun, silitysraudan ja kamman ja sai häneltä viisi, kolme tai kaksi souta aina tavaran laadun mukaan; näillä rahoilla hän sitten osti palan leipää kotiin. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin rikkonaiset kynttiläsakset, joista myyjätär ei tahtonut maksaa hänelle yhtään souta. Jos hän olisi tiennyt, kenelle voisi myödä rikat, pölyn ja lian, niin hän olisi tuossa paikassa avannut puodin, sillä huone oli aika likainen! Hän ei huomannut muuta kuin hämähäkin verkkoja nurkissa, ja hämähäkin verkot taitavat olla hyviä haavankääreeksi, mutta ei ole vielä olemassa sellaista tukku-kauppiasta, joka niitä ostaisi. Silloin hän käänsi päätään, heitti kaikki kaupanteon toiveet, käpristyi vielä enemmän kokoon olkipatjalleen ja katseli mieluummin ulos, kuinka taivas oli lumesta raskaana ja päivä pimeä, niin että se jääti häneltä luut ja ytimen.

Kuinka paljon vastoinkäymisiä hänellä olikaan! Mitä hyötyä oli siitä, että hän kiihottui ja rasitti niin paljon aivojaan? Jos hän edes olisi voinut nukkua! Mutta hänen päässään oli yhtä sekava kihinä ja vilinä kuin nurkkakapakassa. Herra Marescot, talon isäntä, oli itse tullut edellisenä iltana ja uhannut ajaa heidät pois talostaan, jolleivät viikon sisään maksaisi hyyryään kahdelta viimeiseltä neljännekseltä. Sai ajaa! Ei katukivityksellä varmaankaan ollut pahempi olla! Tuollainen päällystakkiin puettu lurjus, villasormikkaat kädessä, tuli puhumaan heille hyyrynmaksusta, aivan kuin heillä olisi ollut jossakin paikassa säästöjä kätkössä! Hitto soikoon! Silloinhan Gervaise olisi aluksi ottanut jotakin märkää huulilleen mieluummin kuin antanut kurkkunsa ruuan puutteessa kuristua kokoon! Niin, hänestä oli tämä möhömaha liian inhottava, hän halveksi häntä sydämensä pohjasta! Samallainen raakalainen oli Coupeaukin, joka kotiin tultuaan aina ensi töikseen antoi hänelle selkään. Gervaise toivoi hänet samaan paikkaan kuin talon isännänkin. Tähän aikaan se paikka mahtoi olla hiivatin tilava, koska hän mätti sinne kaikki ihmiset, tahtoessaan päästä erilleen koko tästä matoisesta maailmasta. Gervaisesta tuli oikea nyrkiniskujen varastopaikka. Coupeaulla oli patukka, jota hän sanoi viuhkakseen; ja kun hän leyhytteli eukkoa niin kyllä kelpasi katsella: hiki valui akalta virtanaan, aivan kuin hän olisi noussut järvestä. Mutta hän ei enään ottanutkaan iskuja tyynenä vastaan, vaan puri ja kynsi. Silloin siinä annettiin toinen toiselleen keppiä, niin ettei ruokakaan tahtonut maistaa. Mutta lopuksi hän oli välittämättä selkäsaunoista niinkuin kaikesta muustakin. Coupeau sai viettää vapaamaanantaitaan vaikka kokonaisia viikkoja, vetelehtiä kuukausimääriä, tulla kotiin sikahumalassa ja lyödä hänet puolikuoliaaksi, hän oli tottunut siihen ja piti sitä vain kiusallisena, ei sen pahempana. Ja silloin olisi Gervaise suonut hänen joutuvan takimmaiseen helvettiin, ihan takimmaiseen! Helvettiin semmoinen sika, helvettiin Lorilleux'läiset, Bochelaiset ja Poissonilaiset, sinne jouti koko häntä halveksiva kortteli! Koko Pariisi meni samaa tietä, hän työnsi sen sinne perin halveksivalla kädenliikkeellä, tuntien tyydytystä, saadessaan sille siten kostetuksi.

Pahaksi onneksi ei ole vielä voitu oppia olemaan syömättä, vaikka sitä muutoin tottuukin kaikkeen. Tämä olikin ainoa seikka, joka harmitti Gervaiseä. Hän ei välittänyt siitä mitään, että oli joutunut vihon viimeiseksi, vaipunut katuojan pohjaan saakka, ja että ihmiset pyyhkivät vaatteitaan, kun hän kulki heitä läheltäkään. Tuollaisista ilkeyksistä hän ei ollut millänsäkään, mutta nälkä kurni herkeämättä hänen suolissaan. Herkkupaloille hän oli sanonut hyvästit, hän oli alentunut iskemään hampaansa kaikkeen, mitä vain löysi. Juhlapäivinään hän osti tähän aikaan lihanjätteitä neljästä sousta naulan eräältä teurastajalta, joka ei viitsinyt enää nähdä niitä lautasella pilaantumassa ja mustumassa: hän pani niihin lisäksi ruukullisen perunoita ja sekotti ne sitten pannun pohjalla. Tai sitten hän muhensi häränsydämen, joka oli hänestä sellaista herkkua, että se pani hänet nuoleskelemaan huuliaan. Toisinaan taas, kun hänellä oli viiniä, niin hän kasteli siihen leivänkakun ja söi murumaitoa. Ei hänellä enää ollut varaa tuhlata usein kahta souta maksalaatikkoon tai ostaa kappaa valkeita omenia tai neljännesnaulaa kuivia papuja jotka hän söi liemineen päivineen; ne olivat liian kalliita herkkuja. Tavallisesti hän eli ruuan jätteistä; pimeistä nurkkaravintoloista hän sai yhdellä soulla kokonaisia kasoja kalanruotia, joiden seassa oli pilaantuneen paistin tähteitä. Hän vajosi vielä syvemmälle, kerjäsi eräältä armeliaalta ravintoloitsijalta leipäpalasia, joita vieraat olivat jättäneet lautaselle, ja keitti niistä lientä, antaen niiden hiljakseen kiehua jonkun naapurin tulella niin kauvan kuin sai. Sellaisina aamuina, jolloin hänellä oli kova nälkä, hän meni koirien seurassa kuljeskelemaan ja katselemaan kauppiaitten ovien edustalle ennen kadunlakasijoiden tuloa; sieltä hän väliin sai rikkaiden herkkuja, mätiä melooneja, pilaantuneita makrilleja ja kotletteja, joita hän tutki tarkalleen, ettei niissä vain ollut matoja. Niin, niin pitkälle hän oli siis jo mennyt; tämmöisen ajatteleminenkin tuntuu arkasuisista vastenmieliseltä; mutta saisimmepa nähdä, tokko arkasuisetkaan tekisivät ähmää vatsalleen, jos eivät kolmeen päivään olisi syöneet mitään; kyllä he asettuisivat kontalleen ja söisivät rikkaläjistä niinkuin heidän toverinsakin. Voi! tuossa niin kultaisessa ja loistavassa suuressa Pariisissa kuolevat köyhät kurjuuteen, tyhjät sisälmykset huutavat nälästä, joka panee heidät raatelevien petojen tavoin iskemään kalisevat hampaansa mihin törkyyn tahansa. Ja Gervaise kun oli saanut ennen syödä mahamäärin rasvaista hanhea! Nyt häneltä sellaiset herkut menivät sivu suun ja hän sai nuolla näppiään. Eräänä päivänä, kun Coupeau oli näpistänyt häneltä kaksi ruokalippua myödäkseen ne ja juodakseen rahat, Gervaise nälissään ja raivostuneena tuon leipäpalasen varastamisesta oli lyödä hänet kuoliaaksi kihvelillä.

Katsellessaan raskasta taivasta hän nukkui kuitenkin vihdoin vähäksi aikaa tuskalliseen uneen. Pakkanen nipisteli häntä niin kovasti, että hän unissaan luuli raskaan lumipilven halkeavan päällensä. Äkkiä hän sai niin ankaran puistatuskohtauksen, että hän hädissään kavahti pystyyn täysin hereillä. Hyvä Jumala! oliko hän kuolemaisillaan? Vapisten ja kauhistuneena hän huomasi, että oli vielä hämärä. Eikö yö sitten tulisikaan? Kuinka aika tuntuu pitkältä kun maha on tyhjänä! Hänen vatsansakin heräsi häntä kiduttamaan. Hän vaipui tuolille pää kumarassa ja kädet reisien välissä, että tuntuisi lämpimämmältä, ja suunnitteli jo, mitä ostaisi päivälliseksi, kun Coupeau toisi rahat kotiin: leivän, litran viiniä ja kaksi annosta sipulilla höystettyjä sisälmyksiä. Ukko Bazougen käkikello löi kolme. Kello oli vasta kolme. Silloin hän rupesi itkemään. Ei hän ikinä jaksaisi odottaa seitsemään asti. Hän heilutteli koko ruumistaan, huojui kuin pieni tyttö, joka tuudittaa suuret surunsa nukuksiin, kaksinkerroin käpertyneenä, kouristaen vatsaansa kokoon, ettei enään tuntisi mitään tuskaa. Helpompi on kestää synnytyksen kuin nälän tuskia! Ja raivostuneena siitä, ettei saanut mitään lievitystä, hän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, toivoen saavansa nukutetuksi nälkänsä aivan kuin lapsen sylissä kantamalla. Puolen tuntia hän kulki tyhjässä huoneessaan nurkasta nurkkaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi tuijottavin silmin. Se oli heidän oma syynsä, saivat sanoa mitä tahtoivat, hän nuolisi heidän jalkojaan, jos he sitä pyytäisivät, mutta nyt hän lähti lainaamaan kymmentä souta Lorilleux'läisiltä.

Talven aikaan lainailivat nälkäkurjet talon tässä porraskäytävässä, n.s. ryysyläisten porraskäytävässä, toinen toiseltaan alinomaa kymmenen souta ja kaksikymmentä souta tai toimittivat toisilleen pikku palveluksia. Mutta mieluummin he tahtoivat kuolla kuin kääntyä Lorilleux'läisten puoleen, sillä tiedettiin, ettei heiltä pennit hevillä hellinneet. Menemällä kolkuttamaan heidän ovelleen, hän osotti suurta rohkeutta, mutta käytävässä häntä pelotti niin, että hän tunsi samaa äkillistä lievitystä kuin sairaat soittaessaan hammaslääkärin ovikelloa.

-- Sisään! huusi ketjuntekijä terävällä äänellä.

Kuinka siellä tuntui hyvältä! Tuli loimusi ahjossa ja valaisi ahtaan verstaan valkealla liekillään, rouva Lorilleux'n pannessa kultalankakerää uudelleen hehkumaan. Lorilleux hikoili kuumuudesta työpöytänsä ääressä istuen juottamassa renkaita yhteen juottoputken päällä. Ja kuinka hyvältä siellä haisi! Kaalikeitto porisi hiljalleen liedellä ja nostatti höyryä, joka käänsi Gervaisen mieltä ja sai hänet melkein pyörtymään.

-- Kas, tehän se olette! murisi rouva Lorilleux, pyytämättä häntä edes istuutumaan. Mitä teillä on asiaa?

Gervaise ei vastannut. Sillä viikolla hän ei ollut kovin huonoissa väleissä Lorilleux'läisten kanssa. Mutta kun hän yritti pyytää kymmentä souta lainaksi, niin sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, sillä hän huomasi juuri silloin Bochen istuvan neliskulmaisen uunin vieressä juoruamassa. Tuo raato näytti antavan palttua koko maailmalle! Hän nauroi sillä tavalla, että suunaukko muodosti hyvin pienen ympyrän, ja posket niin pullollaan, että ne peittivät hänen nenänsä.

-- Mitä teillä on asiaa? toisti Lorilleux.

-- Ettekö ole nähneet Coupeauta? sai Gervaise vihdoin änkytetyksi. Luulin hänen olevan täällä.

Ketjuntekijät ja portinvartija virnottivat. Eivät he tietenkään olleet nähneet Coupeauta. Eivät he tarjonneet niin monta naukkua, että Coupeau olisi viitsinyt tulla heitä tervehtimään. Gervaise ponnisteli voimiaan ja änkytti taas:

-- Hän lupasi niin varmaan tulla kotiin... Niin, hänen pitäisi tuoda rahaa minulle... Ja kun minä nyt välttämättä tarvitseisin jotakin...

Syvä hiljaisuus vallitsi. Rouva Lorilleux lietsoi kovasti ahjon tulta, Lorilleux'llä oli nenä kiinni ketjunpäässä, joka piteni hänen sormissaan pitenemistään, kun taas Boche yhä nauroi kuin täysi kuu, suuaukko niin pyöreänä, että halutti pistää siihen sormensa saadakseen tietää, miltä siellä tuntui.

-- Jos minulla olisi edes kymmenen souta, huokasi Gervaise hiljaisella äänellä.

Vaitioloa jatkui.

-- Ettekö voisi lainata minulle kymmentä souta?... Toisin ne teille takaisin jo tänä iltana!

Rouva Lorilleux kääntyi ja katseli häneen terävästi. Vai luuli se tuo kupinnuolija saavansa heitä vedetyksi nenästä. Tänään hän pyysi heiltä kymmentä souta, huomenna jo kahtakymmentä, eikä sitten enää olisi syytä mankumasta heretäkkään. Ei, ei, siitä ei tullut mitään. Huomenna, jos on hyvä sää!

-- Mutta, rakas ystävä, huusi hän, tiedättehän ettei meillä ole rahaa! Katsokaa itse, tuossa on minun taskunvuorini... Voitte kääntää meiltä kaikki taskut nurin... Tietysti minä mielelläni antaisin...

-- Kyllähän sitä mielellään antaisi, murahti Lorilleux; mutta kun ei voi, niin ei voi.

Gervaise nyökkäsi hyvin nöyränä päätään. Kumminkaan hän ei lähtenyt pois, hän vilkaisi salaa kultaan, seinällä riippuviin kultalankakääröihin, kultalankaan, jota rouva Lorilleaux veti langanvetoraudan läpi, minkä vain riitti voimia hänen lyhykäisissä käsivarsissaan, ja kultarengaskasaan, joka suureni Lorilleux'n luisevissa sormissa. Ja Gervaise ajatteli, että pieni pätkä tuota kirottua mustahkoa metallia olisi riittänyt hänelle hyvän päivällisen saantiin. Niin likainen kuin verstas sinä päivänä olikin raudanromuineen, kivihiilenpölyineen ja pahalle haisevina öljysakkoineen, näytti, se Gervaisesta loistavan rikkauksista, ikäänkuin rahanvaihtajan puoti. Sentähden hän uskalsikin toistaa hiljaa:

-- Toisin ne teille takaisin... Toisin ne aivan varmaan teille takaisin... Kymmenen souta, mitä se nyt haittaisi teitä?

Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, kun ei tahtonut sanoa heille, että oli edellisenä iltana pannut maata tyhjin vatsoin. Sitten hän tunsi aivan kuin jalkojensa katkeavan, pelkäsi kyyneliin heltyvänsä ja änkytti vielä:

-- Olisitte niin kilttejä... Ette voi aavistaa... Niin, niin pitkällä minä olen, hyvä Jumala, niin pitkällä minä olen!...

Silloin Lorilleux'läiset nyrpistivät huuliaan ja katselivat hetken aikaa toisiinsa merkitsevästi. Nilkuttaja kerjäili siis nykyään! No niin, mitta oli täysi! Mutta he eivät pitäneet tuollaisesta! Jos he olisivat tienneet tämän, niin he olisivat telkeytyneet sisään, sillä täytyy aina olla varuillaan kerjäläisten suhteen, jotka tunkeutuvat asuntoihin kaikenmoisilla tekosyillä ja hiipivät sitten tiehensä, vieden muassaan kallisarvoisia esineitä. Sitä suuremmalla syyllä täytyi Lorilleux'läisten olla varuillaan, kun heidän kotonaan oli, mitä varastaa; voi levittää sormensa vaikka mihin kohtaan, niin menee kolmekymmentä ja neljäkymmentä francia, kun vain puristaa käden nyrkiksi. Jo useita kertoja he olivat epäilleet, nähdessään Gervaisen naaman niin omituisena, kun hän asettui kultaa tarkastamaan. Mutta tällä kertaa he aikoivat pitää häntä silmällä. Ja kun hän lähestyi heitä vielä enemmän, astuen jalallaan puuristikolle, niin ketjuntekijä huusi hänelle tylysti, vastaamatta enään hänen pyyntöönsä:

-- Kuulkaahan! Varokaahan vähän, viette vielä tuolla pelillä kullansiruja anturoissanne... Olisi todellakin luullut teidän voidelleen ne rasvalla, että paremmin tarttuisi.

Gervaise peräytyi verkalleen. Hän nojasi hetkiseksi hyllyä vasten, ja nähdessään rouva Lorilleux'n tarkastavan hänen käsiään, hän levitti ne auki ja näytti ne hänelle, sanoen pehmeällä äänellään, vihastumatta, aivan kuin langennut vaimo, joka ottaa vastaan mitä tahansa:

-- Minä en ole ottanut mitään, tuossa näette.

Ja hän lähti pois, sillä kaalikeiton väkevä haju ja verstaan suloinen lämpö tekivät hänet liian kipeäksi.